valmistelivat hyökkäystä hänen mökillensä, ja ellei Silas saisi apua,
olisi hän perheineen mennyttä. Varustus ei voinut oikein luovuttaa
yhtään miestä, sillä tiesimme shawneitten ja muiden intiaanijoukkojen
pian hyökkäävän sen kimppuun. Asiamme olivat kyllä sillä kannalla,
etteihän sieltä olisi yhtäkään päänahkaa viety, ja koska Hughilla oli
mukanaan pari miestä, päätimme muodostaa retkikunnan ja lähteä
katsomaan, voimmeko vielä auttaa Sutherlandia."
"Todellakin hyviä uutisia", sanoi Brayton iloissaan, "sillä
kiireellisempää avun tarvetta ei ole milloinkaan ollut. Kalkkarokäärme
kertoo tässä, että noin viisikymmentä shawnee- ja miami-intiaania
piiritti mökkiä viime yönä."
"Oli viisikymmentä; nyt ei viisikymmentä", oikaisi Miami.
"Silas ja hänen vaimonsa ja tyttärensä ovat tapelleet uljaasti",
selitti Ripley, "ja he ovat ampuneet monta intiaania kuoliaaksi, joten
piirittäjiä ei ole nyt niin paljon kuin eilen."
"Sepä hauskaa", sanoi Kenton. "Aukeama näkyy tuonne joelle ja me näimme
selvästi, että Silasin mökki on vielä paikoillaan. Kun hän on niin
urhoollisesti pitänyt puoliaan tähän saakka, niin ehkäpä hän kestää
vielä jonkun aikaa, niin että voimme hiukan neuvotella. Mutta kerrohan
nyt tarkkaan kaikki, mitä täällä on tapahtunut metelin alettua."
Brayton kertoi mahdollisimman lyhyesti tiedossaan olevat seikat, jotka
lukija jo tuntee. Jokirannalla seisova joukko kuunteli tarkkaavaisesti
hänen kertomustaan. Kenton teki silloin tällöin jonkun kysymyksen ja
hetken päästä olivat kaikki selvillä piiritetyn perheen tilanteesta.
Kertomuksen vaikutus oli sellainen, että kaikkien huomio kiintyi
Kalkkarokäärmeeseen. Ennenkuin nuorukainen oli ehtinyt lopettaakaan,
olivat melkein kaikki kuulijat kääntyneet katsomaan Miami-soturia,
joka seisoi pyssyynsä nojaten ja tarkastellen metsästäjien
kömpelöä venhettä, ikäänkuin maailmassa ei olisi ollutkaan muuta
mielenkiintoista. Hänen kasvoillaan ei ilmekään värähtänyt ja hän
seisoi liikkumatonna kuin kuvapatsas, mutta tuon julman soturin
sydämessä riehui epäilemättä ankara tunteiden myrsky.
Hän oli ampunut erään heimolaisensa pelastaen siten mökin palamasta ja
ystävänsä hän oli pelastanut surmaamalla hänen kimppuunsa hyökkäävän
intiaanin. Hän oli taistellut elämästä ja kuolemasta tuon julman
Shawnee-päällikön kanssa, joka menetti henkensä ottelussa, vaikka
viimeisen iskun antoikin valkoisen rodun mies. Hän oli varmasti tehnyt
korvaamattomia palveluksia valkoihoisille.
Miami oli kaiken tämän takia mitä omituisimmassa asemassa. Hänen
ansionsa olivat suuret ja hän oli toiminut päättäväisesti ja yksinomaan
tuon uhatun perheen hyväksi. Hänen rakkautensa Brayton Ripleyhin oli
johtanut ja johti vieläkin hänen toimintaansa. Ellei hän olisi tuntenut
kiitollisuutta nuorta miestä kohtaan, niin hän olisi rientänyt
ensimmäisten mukana hävittämään uudistaloa ja surmaamaan sen asukkaita.
Tapausten sarja oli tehnyt hänestä valkoihoisten liittolaisen, ja
Kenton tiesi antaa arvoa Miami-soturin omituiselle asemalle. Nuori
Ripley tunsi perhettä kohtaan suurta mielenkiintoa ja oli saanut
Miami-soturin avuksensa. Nyt, kun toisia ystäviä oli saapunut toivoen
voivansa vapauttaa piiritetyt, ei Miami kieltäisi apuaan, vaan toimisi
edelleenkin yhtä tarmokkaasti Braytonin ja uudistalon asukasten
puolesta.
XXVI.
ROHKEA KENTON.
Kuten olen sanonut, oli Simon Kenton monessa suhteessa tuota kuuluisaa
Daniel Boonea etevämpi. Hänen käytöksensä Miami-soturia kohtaan, joka
oli joutunut niin harvinaiseen asemaan, kuten lukijalle on jo kerrottu,
osoitti, kuinka hyvin hän tunsi intiaanin luonteen.
Naurahtaen hiljaiseen ja sydämelliseen tapaansa astui hän tuon jäykän
näköisen intiaanin luo ja laski kätensä hänen olkapäällensä.
"Mul-keep-mo, vuosi sitten taistelin kanssasi ja ankarammassa ottelussa
en ole milloinkaan ollut. Tiedät minun olleen aikoinani monessakin
hurjassa leikissä. Olen juossut kujaa intiaanien luona, ja ellei Simon
Girty olisi tullut paikalle, niin minut olisi varmasti poltettu
kidutuspaalussa; se kai oli ainoa kerta kun Girty on auttanut valkoista
miestä. Mutta kuten sanoin, kukaan valkoinen tahi punainen mies ei ole
milloinkaan pannut minua niin lujille kuin sinä."
Miami-soturin silmät välähtivät, kun tuo urhoollinen uudisasukas
mainitsi tapauksen, jonka lukija kyliä muistanee.
Mainitessaan kohtauksen tahtoi Kenton osoittaa, kuinka hän ihaili
Miamin uljuutta. Hän puhui taitavasti ja tavalla, joka hiveli intiaanin
itserakkautta ja Iisasi molempien entisten vastustajien toisiansa
kohtaan tuntemaa kunnioitusta.
"Ellen olisi lähtenyt sukkelaan tieheni", sanoi Kenton hymyillen,
"päästyäni sinusta erilleni, niin pelkäänpä pahoin, että se olisi ollut
viimeinen otteluni."
"Mul-keep-mo on heimonsa suurin soturi", sanoi Stanwood, eräs
metsästäjä, joka huomasi, mihin heidän johtajansa tahtoi pyrkiä.
"Olen kuullut hänestä paljon puhuttavan ja häntä mainitaan aina yhtä
voimakkaaksi ja ketteräksi kuin puumaa, metsien peloittavaa
kissaeläintä", lisäsi Westmore, eräs toinen metsästäjä. Corvin ja
Burrage sanoivat myöskin jonkun samanlaisen kohteliaisuuden, joten
Kalkkarokäärme uskoi kaikesta päättäen joutuneensa seuraan, jossa
ymmärrettiin antaa hänelle arvoa.
"Siitä ei ole epäilystäkään", jatkoi Kenton nyökäyttäen päätänsä
merkitsevästi. "Kuultuani nuorelta Ripleyltä, että hän oli löytänyt
Kalkkarokäärmeen ja hoivannut hänen hervotonta jalkaansa, vapisin
ajatellessani, kuinka minun olisi käynyt, jos minun jalkani olisi
silloin mennyt poikki. -- Tämä nuorukainen teki sinua kohtaan hyvän
työn, Miami."
Punaisen miehen kasvot hehkuivat niin, että se näkyi maalauksesta
huolimatta, ja hän katsoi punastuvaa nuorukaista sanoen:
"Mul-keep-mo rakastaa veljeään -- Mul-keep-mo antaa henkensä hänen
puolestaan."
"Tiesin sen -- tiesin sen", sanoi Kenton taputtaen häntä sydämellisesti
olkapäälle. "Näetkös, Miami, sanon sinulle erään salaisuuden, jota minä
en kuitenkaan voi pitää salaisuutena. Brayton Ripley tuossa on iältään
ja näöltään vielä nuorukainen, kuten kaikki voimme todistaa; hän
ajattelee ja rakastaa Sutherlandin tytärtä yhtä paljoni kuin sinä
rakastat tätä nuorukaista, ja jos tahdot tehdä hänelle hyvän työn,
niin auta meitä pelastamaan tuo uudistalon suloinen tyttö."
"Minä tiedän sen", sanoi Miami iskien silmää niin hilpeästi hymyillen,
että koko joukko nauroi vilpittömästi, ja nuorukainen kääntyi poispäin
tulipunaisena kasvoiltaan.
"Ja luonnollisesti tahdot auttaa meitä?" jatkoi Kenton.
"Tahdon."
"Ellei sinulla ole mitään sitä vastaan, niin lyömme! veljen kättä,
Miami."
Kentonin kädenpuristukseen vastattiin lämpimästi.
"Tiesin sen", sanoi Kenton. "Asemasi on sellainen, että voit
aikaansaada paljon enemmän kuin meistä kukaan. Emme tahdo taivuttaa
sinua hyökkäämään kanssamme punanahkojen kimppuun. Vaikka intiaanin
ystävystyminen miellyttääkin, niin minun täytyy myöntää ihmetteleväni,
että intiaani taistelee omaa rotuansa vastaan. Luulen, että voit
parhaiten hyödyttää meitä, kun menet takaisin shawneitten ja miamien
joukkoon ja koetat kaikin tavoin peloittaa heitä."
Huomattuaan, ettei hänen tarkoitustaan ollut täysin ymmärretty, selitti
Kenton suunnitelmansa, joka oli kylläkin nerokas. Mul-keep-mo palaisi
takaisin aukeaman läheisyydessä oleilevan piiritysjoukon luokse ja
esiintyisi edelleenkin valkonaamojen katkerana vihollisena. Samalla hän
levittäisi huhun, että suuri joukko valkoisia miehiä piileskeli
läheisyydessä. Hän oli nähnyt jälkiä ja merkkejä, joista ei voinut
erehtyä, ja hyökkäys saattoi todennäköisesti tapahtua milloin hyvänsä.
Huhu aiheuttaisi hämminkiä, joka kehittyisi pian pakokauhuksi. Jos
sitten hyökkäys tehtäisiin sopivalla hetkellä ja oikein, niin intiaanit
säikähtyisivät joksikin aikaa valkoisten ja intiaanien lukumäärän
suuresta erotuksesta huolimatta.
Nyt pitää muistaa, että vaikka kaksitoista metsänkäyntiin tottunutta
valkoista miestä juuri jaksaa pitää kurissa kaksi kertaa suuremman
intiaanijoukon, niin yhdeksän uudisasukasta ei sentään kyennyt ajamaan
pakoon viisi kertaa lukuisampaa shawnee- ja miami-joukkoa, kun täytyi
taistella metsässä, jossa intiaanit ovat kotonaan. Mainitut heimot
olivat yhtä rohkeat ja urhoolliset kuin myöhemmin etelän apachi-heimot.
Tiedämmehän kaikki, kuinka vaikeaa heidän kurissa pitämisensä oli.
Sentähden täytyi uudistaloa piirittävät intiaanit valmistaa sopivalla
tavalla tuon kauhean hyökkäyksen varalta, ja tämä annettiin Miamin
erikoiseksi tehtäväksi. Hänellä oli siinä auttajia, mitä lukija
mahdollisesti ei voi aavistaakaan, mutta mikä kyllä käy aikanaan
selville.
Oletettiin intiaanien pakenevan ensin, mutta vähän ajan kuluttua he
huomaisivat kepposen ja ryntäisivät takaisin. Siinä välissä täytyi
Sutherlandit saada pelastetuksi, tahi muuten oli yritys mennyt hukkaan.
Suunnitelma oli sellainen, että samassa kuin odotettu pakokauhu
alkaisi, ryntäisivät mökin asukkaat ovesta pihalle ja kiiruhtaisivat
jokirantaan metsästäjien suurelle venheelle. Valkoiset peräytyisivät
mahdollisimman nopeasti samaan suuntaan suojellen samalla perheen tahi
oikeammin naisten pakoa, sillä Sutherland itse liittyisi tietysti
taisteleviin. Päästyään venheeseen he sysäisivät sen menemään
myötävirtaa ja uhmaisivat sataakin intiaania.
Tämä oli Kentonin suunnitelma lyhyesti kerrottuna, ja Brayton Ripley,
kaikki metsästäjät ja Mul-keep-mo hyväksyivät sen. Siihen tarvittiin
kylmäverisyyttä ja rohkeutta, taitoa ja kykyä empimättä käyttää
hyväkseen jokaista sattumaa, mihin mikään joukko ei ollut niin sopiva
kuin tuo, joka nyt oli koolla Simon Kentonin ympärillä, ja Simon Kenton
oli kaikkien erämiesten ja uudisasukasten ihanne.
Oli kuitenkin toivottavaa, vaikkakaan ei aivan välttämätöntä, päästä
jotenkin yhteyteen Sutherlandin kanssa. Jos suunnitelma voitaisiin
ilmoittaa hänelle, niin hän voisi olla valmiina aukaisemaan ovensa ja
syöksymään ulos viivyttelemättä. Silloin saattoivat sekunnitkin olla
kalliita ja säästämällä siten aikaa voitiin tämä kysymys elämästä ja
kuolemasta ratkaista onnellisesti.
Mutta kuinka voitiin saada sana piiritetyille?
"Siinäpä onkin todellakin kysymys", sanoi Brayton, sillä tehtävän
vaikeus oli kaikille selvä.
"Eikö Mul-keep-mo voisi viedä viestiä?" kysyi Luff Johnson, eräs
retkikunnan hartaimpia jäseniä.
"Tuskinpa", vastasi Ripley hymyillen; "hän viivähti aukeamalla viime
yönä muutaman sekunnin ajan ja oli saada kuulan kalloonsa. Kukaan
mökissä ei tiedä hänen olevan ystävän. Samassa kuin hän ilmestyy pyssyn
kantamalle hänet ammutaan."
"Aion yrittää itse", huomautti Kenton hetken vaitiolon jälkeen.
"Sinäkö?" kysyi hämmästynyt Ripley. "Et sinä voi mennä. Heti kun
näyttäydyt aukeamalla, ampuvat miamit ja shawneet sinut seulaksi."
"Voinpahan koettaa", sanoi Kenton ratkaisevaan tapaansa lopettaen
keskustelun. "En ole niin hullu, että antautuisin semmoiseen vaaraan
kuin sinä ajattelet, ja ehkä onnistun tehtävässäni oikein hyvin. Minä
ja Silas olemme vanhoja ystäviä ja minun suunnitelmani onnistuu
Kalkkarokäärmeen avulla oikein hyvin. Jos en onnistuisikaan, niin
tehkäämme kuitenkin jokainen parhaamme."
Suunnitelma oli valmis ja oli hyödytöntä enää viivytellä. Oli sovittu,
että Mul-keep-mo palaisi uudistaloa piirittävien intiaanien luokse ja
aloittaisi sotaretken levittämällä huhun suuresta vihollisjoukosta.
Sillä aikaa hiipisi Kenton miehineen niin lähelle aukeamaa kuin oli
turvallista. Kaikki olivat eränkäynnin mestareita ja olivat varmoja
siitä, ettei heitä huomattaisi liian aikaisin.
Mutta jos metsästäjät tekisivät jonkun erehdyksen tahi joku muu ikävä
sattuma aiheuttaisi, että heidät huomattaisiin, niin silloin kohottaisi
Kenton sotahuutonsa ja tehtäisiin hyökkäys, jonka suojassa Sutherlandin
vaimo ja tytär koetettaisiin viedä venheeseen. Mutta oli äärimmäisen
tärkeätä koettaa kaikin mokomin välttää sellaista erehdystä.
Kun metsästäjät olisivat päässeet niin lähelle aukeamaa, että olisi
vaarallista mennä enää edemmäksi, lähtisi Kenton yksinään hiipimään
eteenpäin voidakseen jos mahdollista päästä yhteyteen Sutherlandin
kanssa. Oli sovittu merkistä, jolla Mul-keep-mo ilmoittaisi
valkoisille, milloin oli sopivin hetki hyökätä. Todellakaan ei ollut
luultavaa, että semmoiset miehet unohtaisivat, mitä heille oli mieliin
teroitettu, ja noin puoli tuntia Kalkkarokäärmeen mentyä tunkeutui
Kenton miehineen viivyttelemättä metsään. Varovainen hiipiminen
aukeamaa kohti alkoi ja oltiin valmiit kaikkien sattumien varalta, mitä
vain ajatella saattoi.
Niin tapahtui siis, että Kenton aikaisin iltapäivällä lähestyi hiljaa
aukeaman itäistä reunaa yhdenkään intiaanin huomaamatta. Hänen
yrityksensä olisi tuskin onnistunut toiseen aikaan päivästä, mutta kävi
sattumalta niin, että useimmat soturit olivat kokoutuneet aukeaman
toiselle puolen metsään nuotion ympärille, jossa heille keitettiin
päivällistä. Siellä pidettiin myös jonkinlaista neuvottelua.
Kenton näki lukuisasti kaitaisia polkuja ja asettui viimein sellaiseen
kohtaan metsän reunassa, josta hän näki mökin takaseinän aivan
selvästi. Mökin asukkaat saattoivat myöskin nähdä hänet aivan hyvin,
jos he vain sattuivat katsomaan sinnepäin.
"Kuinkahan kauan minä saan odottaa", ihmetteli Kenton, kun noin
neljännestunti oli kulunut eikä näkynyt merkkiäkään, että hänet olisi
nähty tahi tunnettu. "En haluaisi viittoilla kovin paljon, sillä
punanahat voisivat huomata minut."
Kuten on kerrottu toisessa paikassa, tunsi Sutherland iloisesti
hämmästyen Kentonin, joka seisoi metsän reunassa katsellen mökkiä
tarkkaavaisesti.
"Niin totta kuin elän, se on Kenton", sanoi hän vavahtaen ilosta;
"mutta mitä hänellä lienee tekeillä? Hän tietää luonnollisesti, että
intiaaneja on täällä kaikkialla hänen ympärillään. En voi käsittää,
kuinka he eivät ole jo nähneet häntä."
Metsästäjän liikkeistä kävi kuitenkin ilmi, että hän toimi
mahdollisimman varovaisesti välttääkseen huomiota. Hän seisoi erään
puun suojassa, joka oli niin paksu, ettei kukaan voinut takaapäin nähdä
häntä. Korkeat pensaat suojasivat häntä jotakuinkin hyvin sivulle päin.
Mutta koska mökin isäntä näki hänet, niin saattoivathan majan ympärillä
vaanivat vihollisetkin yhtä hyvin huomata hänet.
"Juuri hän ampui laukauksen, kun hätä oli suurin", päätteli Sutherland.
"Mutta tosiaankin luulen hänellä olevan minulle jotakin sanottavaa."
Sutherland vihelsi hiljaa ampuma-aukosta ja Kenton kuuli sen, koska hän
nyökäytti hymyillen päätään. Vaara oli niin suuri, ettei uskallettu
puhua. Molemmat miehet olivat kuitenkin tunteneet toisensa, ja nyt oli
Kentonin vain saatava ystävänsä ymmärtämään, että hän tahtoi tulla
sisälle hänen luoksensa. Metsästäjä teki sarjan merkkejä käsillään ja
päälläänkin aivan kuin kuuromykät, jotka keskustelevat keskenään, mistä
tottumaton ei käsitä rahtuakaan. Hän toisti merkit monta kertaa, mutta
Sutherland ei käsittänyt hänen tarkoitustaan.
"En tajua, mitä hän mahtanee tarkoittaa", sanoi hän hetken päästä.
"Minäpä käsken Alicen tänne. Hän voi ehkä auttaa minua. Enhän saata
luulla Kentonin tulleen hulluksikaan, vaikka kyllä tämä nyt siltä
näyttää."
Isä meni vaimonsa ja tyttärensä makuuhuoneeseen ja mainitsi hiljaa
tyttärensä nimen. Alice aukaisi heti silmänsä, nousi ylös ja hiipi
huoneesta niin hiljaa, ettei äiti herännyt ollenkaan.
Toisessa huoneessa kertoi isä tytölle, mitä hän oli nähnyt, ja Alice
alkoi kirkkailla silmillään katsella ampuma-aukosta, josta isä oli
seurannut Kentonin merkkikieltä.
Kenton oli vielä samassa paikassa, viittoen niin kiivaasti, että hänen
kaulanikamansa näyttivät olevan vaarassa mennä sijoiltaan. Vähän väliä
hän nosti kämmenensä korvalliselle ja liikutteli ääntäkään päästämättä
huuliaan niin huolellisesti, että Alice ymmärsi heti tämän "äänettömän
puheen".
"Hän tahtoo tulla sisään", sanoi Alice.
"Oletko varma siitä? Mutta niinhän onkin asian laita, nyt minäkin
ymmärrän hänen tarkoituksensa. Menen alas aukaisemaan oven ja kun
huudan, niin käske hänen tulla."
Kentonin ehdotuksessa ei ollut mitään vaaraa uudisasukkaalle, sillä hän
saattoi helposti avata ja sulkea oven. Mutta Simon Kenton oli suuressa
vaarassa.
"Kaikki reilassa", sanoi isä alhaalta matalalla äänellä.
Pannen suunsa ampuma-aukkoon sanoi Alice niin kovasti, että metsästäjä
kuuli sen hyvin:
"Kaikki hyvin, mr Kenton; isä odottaa ovella."
Metsästäjä ilmestyi metsästä yhdellä hyppäyksellä ja juoksi niin
nopeasti kuin hän suinkin voi nurkan ympäri raollaan olevalle ovelle.
Hän odotti useamman vihollisen ampuvan häntä ja ehkä lähtevän ajamaan
häntä takaakin, mutta laukaustakaan ei pamahtanut eikä hiiskahdustakaan
kuulunut. Vihollisesta ei näkynyt jälkeäkään.
Piirittäjät odottivat mökin asukasten koettavan päästä mökistä karkuun,
mutta he eivät aavistaneet kenenkään pyrkivän sisälle.
XXVII.
SCIPION PAKO.
Kertomuksessani on eräs vaatimaton henkilö, jota kohtaan muutamat
lukijat ehkä tuntevat mielenkiintoa, ja kerron siis lyhyesti, mitä hän
on toimittanut sitten kun viimeksi tapasimme hänet.
Muistettaneen, että neekeripalvelija Scipio jäi kahden intiaanin
vartioitavaksi, kun Brayton Ripley lähti karkuun. Miami-soturi
Mul-keep-mo oli antanut hänelle ohjeita, mikäli mies todellakin tahtoi
paeta vankeudestaan, ja Scipio oli valmis antautumaan samaan vaaraan
kuin toisetkin.
"Kalkkarokäärme sanoi minulle, että kun vain yksi intiaani on jätetty
minua vartioimaan, niin iske hänet maahan ja pakene. Tahdon koettaa,
jos vain kaikki käy yhtä mukavasti, mutta niitä hyväkkäitä on luonani
vielä kaksi."
Istuutuen entiselle paikalleen puunrungolle, josta hän oli noussut
Ripleyn paon aiheuttamassa hämmingissä, tarkkasi Scipio punaisia
Vartijoitaan salavihkaa.
"Voisin ottaa toista sääristä ja lyödä hänellä tuota toista",
suunnitteli hän. "Silloin hän kaatuisi, ja kun hän nousisi jälleen,
niin löisin hänet uudestaan tantereeseen, ja jatkaisin sitä peliä niin
kauan, kunnes molemmat olisivat halukkaat päästämään minut mielihyvällä
menemään."
Mietittyään asiaa hiukan enemmän huomasi Scipio pian, että tämän
suunnitelman toimeenpanossa oli paljon vaikeuksia.
"Pelkäänpä, ettei se onnistu", päätteli hän. "Mistähän minä saisin
tukevan kepin, jolla voitelisin noita molempia ja pakottaisin heidät
myöntymään tuumaani? Sekään ei käy päinsä, koska tässä lähellä ei näy
kasvavan tarkoitukseen sopivia puita."
Näiden mietteiden hitaasti vaeltaessa neekerin aivoissa joutuivat
vahdit riitaan jostakin asiasta, ja sanottuaan jotakin myrkyllistä
kääntyi toinen intiaani ympäri ja poistui. Hän lähti epäilemättä
viemään pääjoukkoon sanaa valkoisen miehen paosta ja kaikesta mitä oli
tapahtunut.
Siten Scipio jäi vain yhden vahdin huomaan. Muutos oli tapahtunut niin
äkkiä, että hänen henkensä aivan salpautui.
"No nyt, Scipio", mutisi hän rohkaisten mieltään edessä olevan tärkeän
yrityksen varalle. Hänen sydämensä sykki kiivaasti, mutta hän nousi
rauhallisesti ja asteli tyynesti intiaanin luo nuotiolle kuin tulta
kohentaakseen.
Intiaani ei voinut ilmeisesti aavistaakaan vankinsa mustia tuumia,
sillä hän tuskin huomasikaan neekeriä, vaan tuijotti vain sinnepäin,
jonne Ripley takaa-ajajineen oli kadonnut.
Scipio tarttui takaapäin intiaaniin niin sukkelaan, ettei olisi voinut
uskoakaan tuon paksun neekerin voivan toimia niin ketterästi. Scipio
kahlehti vihollisensa kädet syleilyynsä ja nostaen hänet ylös maasta
kuin lapsen lähti juoksemaan Ohio-virralle päin.
Hän ei voinut juosta kovinkaan nopeasti, kun hänellä oli kannettavanaan
sellainen taakka, mutta kuitenkin hän riensi eteenpäin melkein yhtä
kiivaasti kuin olisi hän juossut yksinään. Hän oli luultavasti kaksi
kertaa vahvempi vihollistaan, joka kiemurteli hänen sylissään kuin
ankerias päästäkseen vapaaksi. Scipio piteli häntä edessään kuin kilpeä
tahi hänen tarkoituksensa oli ehkä käyttää intiaania muurinsärkijänä;
mutta pian hän huomasi, ettei hän voinut kiinnittää tarpeeksi suurta
huomiota jalkoihinsa ja mihin hänen piti astua. Siten hän ei nähnyt
ajoissa maassa olevaa paksua oksaa, johon hän kompastui, ja molemmat
kaatuivat maahan niin raskaasti, että kummankin rinnasta puristui
ilmoille äänekäs voihkaus.
Intiaani riuhtoi raivoisasti, mutta Scipio ei hellittänyt otettaan
noustessaan seisoalleen. Toivoen asian laidan paranevan otti hän
saaliinsa kainaloonsa, jossa vankia oli yhtä tukala kantaa kuin isoa
vesimeloonia. Mutta kaikesta huolimatta ei intiaani voinut Vapautua
neekerin rautaisesta otteesta.
Siihen saakka oli intiaani tapellut ja riuhtonut äänetönnä pitäen
pyssyä kädessään ja yrittämättäkään turvautua puukkoon tahi
sotatapparaan, mutta nyt hänelle alkoi selvitä, että tuo suurikokoinen
neekeri oli vaarallinen mies. Hän avasi suunsa huutaakseen apua, mutta
hän ei ehtinyt saada ääntänsä kuuluville.
Pysähtyen äkkiä kohotti Scipio vankinsa päänsä yläpuolelle ja löi hänet
maahan niin raivoisasti, että olisi luullut viimeisenkin elonkipinän
sammuneen hänessä. Intiaani ei kuitenkaan kuollut, sillä hänen rotunsa
on liian sitkeähenkistä välittääkseen semmoisista iskuista, mutta
jonkun aikaa hän makasi liikkumatonna kuin kuollut.
"Siinä sait", huudahti neekeri tarkastellen uhriaan jonkinlaisella
ylpeydellä. "Kenties olet nyt vähän aikaa hiljaa. Koska pelkään, että
voit jotenkin vahingoittaa itseäsi tuolla pyssyllä, niin vien sen
mukanani. Eihän sitä tiedä, vaikka se nukkuessasi laukeaisi itsestään.
Sitten voit vielä kääntyä unissasi ja haavoittua sotatapparaasi tahi
puukkoosi. Lienee selvintä, että otan nekin mukaani."
Riistettyään soturilta kaikki aseet huomasi Scipio samassa, ettei hän
ollut itsekään turvassa. Hän oli lähellä intiaanien pääjoukkoa, joka
todennäköisesti oli juuri tulossa nuotiolle, jonka luota hän juuri oli
lähtenyt. Hän tiesi hyvin, ettei hänen kokkitaitonsa merkitsisi enää
mitään, vaan intiaanit kostaisivat hänelle säälimättömästi, jos hän
joutuisi vielä heidän kynsiinsä.
"Jos ne nyt heti pääsevät jäljilleni, niin varmastihan ne minut
löytävätkin", mutisi hän kauhun tuntein ja katseli ympärilleen kaikille
ilmansuunnille. "Minun täytyy kulkea joen rantaa myöten vedessä ja
kätkeä siten jälkeni."
Hän lähti juoksemaan sinnepäin, missä hän otaksui Ohio-joen olevan. Hän
riensi eteenpäin niin nopeasti kuin hän suinkin pääsi, mutta kuten on
nähty, oli hänen vauhtinsa hyvin kohtalainen. Shawneitten ja miamien
huonoin juoksija olisi saanut hänet helposti kiinni.
Scipio tunsi seudun niin hyvin, ettei hän voinut joutua eksyksiin,
mutta hän juoksi liian kauas vasemmalle ollen siten pakotettu kulkemaan
kaksi kertaa niin pitkän matkan kuin jos hän olisi mennyt suorinta
tietä joelle.
Vihdoinkin hän saapui kuitenkin tuon kauniin joen rannalle, ja
katsottuaan taaksensa hän huokaisi helpotuksesta, kun hän ei huomannut
yhtään vihollista.
"Luulenpa olevani perillä", sanoi hän, "ja jos olen yhtä viisas kuin
tavallisesti, niin kyllä minä nyt selviän tästä."
Hän pelkäsi jonkun teräväsilmäisen alkuasukkaan pääsevän hänen
jäljilleen. Ne olivat häntä parempia juoksijoita eikä hän voinut olla
rauhallinen, ennenkuin hän oli ainoalla käytettävänä olevalla
tehokkaalla menettelyllä kätkenyt jälkensä.
"Kahlaan vedessä huikean matkan, ja jos vainoojani seuraavat jälkiäni
vedenrajaan saakka, niin he luulevat minun uineen toiselle rannalle. He
huomaavat silloin olevan toivotonta ajaa minua takaa, kyllästyvät koko
hommaan ja lähtevät kotiin."
Scipio toimeenpani suunnitelmansa siekailematta. Vesi oli matala rannan
lähellä ja kahlattuaan niin syvälle, että vesi ulottui juuri polviin,
huomasi Scipio, että hän saattoi kulkea eteenpäin pensaiden ja oksien
alla, jotka reunustivat rantoja kätkien hänet toisella rannalla
vaanivan vihollisen katseilta.