metsästyspuukkoaan, ja katsellen toisiaan leimuavin silmin alkoivat he
hitaasti kiertää toisiansa ympyrässä, jonka halkaisija oli ehkä
kaksitoista jalkaa. Heidän silmänsä säihkyivät vihaa eivätkä he
siirtäneet katsettaan silmänräpäykseksikään muualle. Kumpikin etsi
sopivaa paikkaa, johon voisi iskeä puukkonsa ja lopettaa taistelun
salamannopealla iskulla.
On mahdotonta sanoa, kuinka tämä hirvittävä kamppailu olisi päättynyt,
jollei kolmas henkilö olisi jouduttanut ratkaisua. Rohkeampia ja
taitavampia sotureita ei ollut kuin nämä kaksi, ja kumpikin himosi
iskeä toisen hengiltä. Shawnee oli raivoissaan kuin Bengalin tiikeri ja
Miami tiesi, että ellei hän onnistu surmaamaan vastustajaansa, niin
hänen olemassaolonsa käy mahdottomaksi. Vaikka hän voisikin jonkun
aikaa välttää päällikön kostoa, niin viimemainittu kykenisi ärsyttämään
kaikki heimot niin häntä vastaan, että hän saisi kaikkialla liikkua
Kainin merkki otsallaan.
Kolme kertaa kiersivät nuo tuimat soturit toistensa ympäri hitain,
kissamaisin liikkein jokaisen hermon ollessa äärimmilleen jännitetty.
Molemmat pitivät asettaan oikeassa kädessään tuijottaen toisiaan
silmästä silmään.
Äkkiä teki Shawnee kaksi tekohyökkäystä, mutta hän huomasi toisen
olevan varuillaan eikä iskenytkään. Hypätessään paljasti hän itseään
hiukan ja Miami syöksähti eteenpäin kohotetuin veitsin kuin pantteri,
mutta siiloin sattui sellainen tapaus, jota Miamille ei ollut
milloinkaan tapahtunut lukemattomissa tappeluissaan. Hänen jalkansa
nyrjähti ja hän Vaipui ankarista ponnistuksistaan huolimatta toiselle
polvelleen.
Samassa syöksähti Shawnee salamannopeasti ja riemuitsevasti kiljahtaen
hänen kimppuunsa ja painoi hänen hartiansa maahan. Mul-keep-mo iski
ylöspäin puukollaan, mutta ei osunut, sillä hän ei voinut nähdä, miten
hänen oli suunnattava iskunsa. Shawnee löi voimakkaalla sivuiskulla
puukon hänen kädestään ja painoi hänet aseetonna ja avutonna maahan.
Miami oli maassa pitkällään ja hänen verivihollisensa oli hajasäärin
hänen päällänsä.
"Kalkkarokäärmeen viimeinen hetki on tullut!" sähisi Shawnee ja hänen
kasvonsa hehkuivat hillitöntä raivoa. "Hänen ei suotu laulaa edes
kuolinlauluaan."
"Mitä Haw-hu-da viivyttelee?" kysyi Miami tuijottaen häntä silmiin.
"Onko hän akka, koska häneltä heltiää luonto, kun Miami-soturi on
joutunut hänen armoillensa?"
Mul-keep-mo oli ollut soturina kolmattakymmentä vuotta ja tiesi, kuinka
soturin on kuoltava. Hän oli liian ylpeä rukoillakseen armoa, vaikkapa
hän olisi tiennyt, että hänen pyyntöönsä olisi myönnyttykin. Vaikka
hänet olisi poltettu kidutuspaalussa, niin hän olisi uhmannut
pyöveleitään, kuten hän nyt uhmasi Shawnee-päällikköä. Hän teki kaikki
mitä hän suinkin saattoi keksiä pilkatakseen ja ärsyttääkseen
voittajaansa ja jos mahdollista kiihoittaakseen häntä vielä suurempaan
raivoon.
Shawnee ei ollut niin armelias, että hän olisi heti lyönyt uhrinsa
kuoliaaksi. Kuten tiikeri leikittelee saaliillaan, niin hänenkin täytyi
koettaa lisätä avuttoman uhrinsa kuolontuskaa.
"Kalkkarokäärme nimittää itseään soturiksi, mutta hän onkin vain
poikanen, jonka nuorinkin shawnee heittää milloin hyvänsä nurin. Hän ei
osaa tapella; hänen sydämensä on liian valkoinen."
"Haw-hu-dan sydänhän vapisee kuin jonkun ämmän. Mieltään rohkaistakseen
täytyy hänen keksiä tuommoisia juttuja. Hän ei tohdi iskeä, koska hän
tietää, ettei Miami-soturi pelkää häntä."
"Haw-hu-da ei pelkää sataakaan Kalkkarokäärmeen kaltaista
Miami-soturia, sillä hänen tarvitsee vain polkaista jalkaansa
tappaakseen heidät!"
Kulkiessaan Ohio-virran rantaa kohti alkoi Brayton Ripley aavistaa
pahaa ja hänen pelkonsa lisäytyi joka askeleella. Päästyään törmän alle
kätki hän molemmat voittosaalispyssyt varmaan talteen, josta hän
saattoi löytää ne milloin hyvänsä. Sitten hän latasi oman pyssynsä.
"Miami teki kunnon työn auttaessaan minua ja pelkäänpä hänen joutuneen
sen takia suureen vaaraan. Ilman häntä ei matkastani tänne olisi mitään
hyötyä enkä minä voi sietää ajatusta jättää häntä yksinään."
"Mutta mitä olisi nyt paras tehdä?" murahti hän kärsimättömästi.
"Täällä ei ole ketään, jota voisin pyytää apuun, enkä yhdelläkään
iskulla voi auttaa ystäviäni tuolla. En tiedä, voinko auttaa heitä
muualla kuin aukeaman läheisyydessä, jossa jouduin sellaiseen suureen
vaaraan, mutta joka tapauksessa: siellä on paikkani ja sinne menen."
Kaikista esteistä huolimatta ei hän tahtonut enää olla vain joutilas
katselija, vaan hän tahtoi toimia.
Huulet yhteenpuristettuina nousi hän varovasti törmän päälle ja lähti
kulkemaan samaan paikkaan, jossa hän oli eronnut Miami-ystävästään.
"Luultavasti hän on poistunut, ja jos menen aukeamalle takaisin, voin
joutua jälleen ikävyyksiin. Halloo!"
Nuorukaisen henki salpautui, kun hän näki edessään olevan näyn.
Mul-keep-mo makasi selällään maassa ja hänen leppymättömin vihollisensa
oli hänen päällänsä veitsi valmiina iskemään. Selityksiä ei kaivattu.
Tilanne oli selvä. Hän kuuli noiden kahden pilkkasanat eikä hän
tarvinnut tulkkia kääntämään sanoja.
"Näyttää siltä kuin voisin heti korvata Miamin äskeisen hyvän työn",
ajatteli sankarimme aivan oikein, ja hän toimi aina ripeästi, kun
velvollisuuden täyttäminen oli kysymyksessä.
Mul-keep-mo nousi maasta hymyillen ja ojensi kätensä nuorelle
ystävälleen.
"Veljeni pelasti minut. Mul-keep-mo hyvin kiitollinen."
"Eipä kannata puhua. Tein vain saman kuin te äsken soturin hyökätessä
minua kohti, kun vielä latasin pyssyäni."
"Lataa nyt jälleen", neuvoi Miami ja nuorukainen totteli
viivyttelemättä.
"Ota talteen tuokin pyssy", lisäsi Miami osoittaen asetta vähän matkan
päässä. "Missä muut pyssyt?"
"Kätkin ne jokirantaan."
"Pane tämä samaan paikkaan."
"Sen teen. Jos asiat kehittyvät näin, niin minulla on pian kokonainen
asevarasto, oikea arsenaali."
Miami ei ymmärtänyt täydellisesti tuon puolileikillisen lauseen
merkitystä, vaan sanoi:
"Odotan tässä, kunnes veli tulee takaisin?- älä viivy kauan."
"En varmastikaan."
Brayton lähti pitkin, nopein askelin kätköpaikalle, johon hän oli
piilottanut nuo kaksi pyssyä. Mul-keep-mo otti maasta rauhallisesti
pyssynsä ja puukkonsa, joka oli kirvonnut hänen kädestään pitkän
matkaa, kun hänen jalkansa luiskahti, jolloin hänelle oli vähällä käydä
huonosti. Aseistettuaan itsensä entiseen tapaansa katseli hän
Haw-hu-dan hengetöntä ruumista niin julmasti, että hän oli enemmän
jonkun villipedon kuin ihmisen näköinen. Samassa hän sieppasi veitsensä
riistääkseen kaatuneen vihollisensa päästä höyryävän voitonmerkin;
mutta ennenkuin hän ehti panna päätöksensä toimeen, kuuli hän Brayton
Ripleyn hyvin tunnetun merkin kutsuvan häntä.
Miami riensi rannalle kuin pyssyn laukaus ja näki saavuttuaan ystävänsä
luokse, että Brayton oli tehnyt merkillisen huomion.
XXIV.
PIIRITETTYJEN LUONA.
Palaamme kertomuksessamme muutamia tunteja taaksepäin. Muistettaneen,
etteivät nuo yhdistyneet partiojoukot onnistuneet yrityksessään
murskata uudistalon ovea. Miamin ampuma laukaus vaikutti osaltaan
synnyttäen pakokauhua, josta on kerrottu, ja yleisessä hämmingissä
kiintyi huomio poikkeuksetta rakennuksen puolustajiin.
Oli vielä eräs vaikuttava keino pakottaa pieni puolustajajoukko
alistumaan ja näytti omituiselta, ettei sitä koetettu. Joku soturi
olisi voinut suojata itsensä niin hyvin huopapeitteillä, etteivät
mitkään laukaukset olisi häneen pystyneet. Hän olisi ryöminyt mökin
seinän viereen ja sytyttänyt tulen semmoiseen paikkaan, etteivät mökin
asukkaat olisi voineet sitä sammuttaa. Onhan vielä tuoreessa muistissa
tapaus, joka osoittaa, että keino kyllä saattoi onnistua.
Jollakin merkillisellä tavalla, jota on vaikea selittää (ehkä se oli
Miami-soturi Mul-keep-mon ansiota), pääsi sellainen käsitys valtaan
intiaanien keskuudessa, että metsässä aivan lähellä piileskeli joukko
valkoisia miehiä. Mul-keep-mo oli puhdistautunut niin taitavasti
Haw-hu-dan syytöksistä, että yllämainittu johtopäätös oli välttämätön.
Murhapolttoyritys olisi voinut toistua, mutta tiedettiin sen
toimeenpanijan joutuvan suureen vaaraan, joka ei uhannut häntä mökin
asukasten puolelta, vaan heidän salaperäiset ystävänsä metsässä
saattoivat hyvin tähdätyllä laukauksella jälleen surmata uskalikon.
Koko intiaaniparvessa, joka oli kokoutunut tuon ilmeisesti häviöön
tuomitun rakennuksen ympärille, ei ollut ketään, joka olisi ollut
halukas toimeenpanemaan yritystä, joka olisi taannut talon nopean
tuhoutumisen.
Ketä hyvänsä nuo ystävät olivatkaan, eivät he voineet ilmeisestikään
toimia yhtä hyvin päivällä kuin yöllä. Päivällä he joutuisivat helposti
intiaanien käsiin, joita harhaili siellä täällä ja kaikkialla.
Puolustajat olivat varuillaan. Vahdinpito oli tarkkaa, ja liikkuen
yläkerrassa huoneesta toiseen ja ampuma-aukolta toiselle huomasivat
puolustajat heti, jos jotakin tavallisuudesta poikkeavaa oli tekeillä.
Sutherland lisäsi puita alakerran liedessä palavaan tuleen, sillä olo
tuntui hauskemmalta huoneen ollessa valoisan ja lieden hehku valaisi
yläkertaankin näkymättä silti ulos.
Hetken päästä antoi Alice pyssynsä äidilleen ja meni tikkaita myöten
alakertaan. Oli hyvin kuvaavaa tuon nuoren neitosen kasvatukselle, että
hän huomattuaan eilisiltaiset teevehkeet pöydällä korjasi ne heti pois
ja alkoi puuhata aamiaista. Teekupit olivat vielä siinä järjestyksessä,
johon ne olivat jääneet, kun ateria oli niin odottamattomalla tavalla
keskeytynyt.
Nurkassa oleva vanha kello oli ainoa ajantieto tällä kertaa ja se
näytti aamun olevan lähellä. Hän katsasteli alakerran ahtaita
ikkuna-aukkoja peittävät raskaat luukut, jotka hänen isänsä oli
sovittanut paikoilleen, hän tarkasti oven salvat ja alkoi sitten hiljaa
hyräillen puuhata talousaskareissa. Vähän väliä hän pysähtyi
kuuntelemaan, mutta ei kuullut muuta kuin vanhempiensa äänten muminan
yläkerrasta, tuulen suhisevan vienosti silloin tällöin ja veden
aloittelevan kiehumista kattilassa, joka riippui jo hahlossa liedellä.
Heikko rasahdus sai hänet luomaan silmäyksen ylös ja hän näki isän ja
äidin tulevan alas.
"Päivä sarastaa", sanoi isä, "ja ehkä aamiainen maistuu jo. Arvelen,
ettei hyökkäys uudistu moneen tuntiin."
"Intiaaneista on yöaika sopivin", sanoi hänen vaimonsa.
"Mutta kun heillä on kaikki edut puolellaan, niin he kerran vielä
rohkenevat hyökätä päivälläkin", huomautti Alice totuuden mukaisesti.
"Ennenkuin käymme aterialle, on velvollisuutemme yhtä hyvin kuin
mielitekommekin kiittää Jumalaa meille osoittamastaan armeliaisuudesta.
Vaikka olemme vihollistemme saartamat, ei päästämme ole hiuskarvaakaan
notkistettu."
Liedellä palava tuli ja sytytetty kynttilä valaisivat huoneen pehmeällä
valollaan. Isä otti hyllyltä painavan puukantisen piplian ja luki
sieltä luvun toisten hartaasti kuunnellessa. Sutherlandin syvä ääni ei
kaikunut milloinkaan kauniimmin, kun hän näin luki raamattua
perheelleen. Hän lopetti ja kaikki vaipuivat polvilleen Kaikkivaltiaan
kasvojen eteen; sitten perheen isä rukoili sydämensä pohjasta häntä
varjelemaan heitä ja vapahtamaan heitä vaarasta, sillä yksin Jumala
saattoi sen tehdä.
Aika ja asianhaarat tekivät hartaudenharjoituksen tavallista
juhlallisemmaksi, mutta kuten olen ennen jo sanonut, ei Silas
Sutherland ollut sellainen, joka vain hädän hetkellä kääntyi rukoillen
Jumalan puoleen. Jokapäiväisessä elämässäänkään hän ei milloinkaan
unohtanut vastuunalaisuuttaan Jumalalle. Hänen luottamuksensa ei
horjunut vaarassa, ei surussa eikä kuolemankaan hetkellä.
"Nyt, rakas vaimoni ja rakas tyttäreni", sanoi hän, kun he olivat
istuneet pöydän ääreen, "uskon kohtalomme ratkaisun olevan lähellä."
"Kuinka ajattelet niin, isä?"
"En voi sitä selittää. Olen melkein varma siitä, että ennen
auringonlaskua olemme joko pelastuneet tahi saaneet kutsun toiseen
maailmaan, miten Herramme hyväksi näkee, kiitetty olkoon hänen
nimensä."
Tämä ei ollut tekopyhää puhetta. Elämä oli Silas Sutherlandille yhtä
kallis kuin jollekin toisellekin eikä kukaan isä voinut olla häntä
hellempi, mutta hänen elämänsä korkein toivo oli koettaa nuhteettomasti
palvella Jumalaa, joka hänetkin oli luonut. Tämän hän asetti kaikkien
pyrkimyksiensä tueksi ja niistä jaloimmaksi.
"Voithan olla oikeassa, mutta voit yhtä hyvin olla väärässäkin", sanoi
hänen vaimonsa. "Minä en hämmästy, vaikka olisimme pakotetut olemaan
täällä useampiakin päiviä, ennenkuin ratkaisu tapahtuu, mikä se sitten
lieneekin."
"Onpa onni, että meillä on niin runsaasti ruokatarpeita ja vettä",
lisäsi Alice katsahtaen nurkassa olevaan vesisaaviin. Yläkerrassa oli
samanlainen, kuten muistettaneen. "Sen puolesta voimme olla täällä
vaikka pari viikkoa."
"Mikäli he eivät toista murhapolttoyritystä. Siinä on vaara, jota
saamme varoa."
"Mihin luulet Scipion joutuneen?"
"Hän on varmasti joutunut intiaanien kynsiin."
"Luuletko heidän surmanneen hänet?" kysyi Alice hiljaa.
"En tiedä varmaan, mutta olen melkein varma, etteivät he ole vielä
tehneet sitä. Intiaanit eivät pidä neekereistä, mutta Scipio on vahva
ja hyväluontoinen mies ja luulen heillä olevan hänestä hyötyä. Sitten
kun hänen palvelustaan ei enää tarvita, käy hänelle kuten kaikille
sellaisille vangeille. Olen pahoillani miesraukan takia, mutta me emme
voi auttaa häntä."
Voidaan huomata, että uudisasukas oli oikeassa Scipioon nähden, jota
hän ei ollut unohtanut rukouksissaan armoistuimen edessä.
"Ja nyt", lisäsi perheen pää, kun ateria oli lopetettu ja hän oli
katsahtanut ulos, "emme jaksa kauan lepäämättä ponnistella ja on siis
parasta, että nukkuu, kun siihen on vielä tilaisuutta. Minusta tuntuu,
että meitä ei häiritä moneen tuntiin, ja sentähden paneudun
nukkumaan. Vahtikaa valppaasti sillä aikaa, ja jos huomaatte jotakin
tavallisuudesta poikkeavaa, niin teidän täytyy herättää minut. Jos ette
näe mitään sellaista, niin antakaa minun nukkua pari tuntia. Sitten
voitte te vuorostanne mennä levolle."
Ehdotus hyväksyttiin ja nukuttuaan kaksi tuntia tunsi uudisasukas taas
jaksavansa vaikka seuraavaan päivään levähtämättä.
Hän oli paneutunut alakerrassa olevalle vuoteelleen ja vaipunut heti
sikeään uneen, josta hän heräsi noin kahden tunnin kuluttua. Hänen
perheensä ei ollut aikonut herättää häntä, ellei olisi pakko niin
tehdä, mutta onhan yleisesti tunnettua, että jos levolle mennessämme
toivomme heräävämme jollakin määrätyllä kellon lyönnillä, niin melkein
varmaan avaamme silmämme joitakin minuutteja ennen ajateltua kellon
määrää.
Mitään epäilyttävää ei ollut näkynyt. Pari kertaa oli kaksi intiaania
näyttäytynyt vilahdukselta metsän reunassa, mutta he olivat heti
kadonneet näkyvistä yrittämättä mitään. Kaikkialla näytti vallitsevan
suloinen rauha. Äiti ja tytär menivät nyt levolle ja uudisasukas jäi
ensi kerran yksin vahtimaan kotoansa. Hän kulki verkalleen huoneesta
toiseen ladattu pyssy kädessään, hän katseli ulos ampuma-aukoista ja
oli siinä vahvassa uskossa, josta hän oli puhunut, että heidän
kohtalonsa ratkaistaisiin pian.
Hän huomasi, että kaikki yöllä kaatuneiden ruumiit oli viety pois,
todennäköisesti sillä aikaa kuin perhe piti hartaushetkeään tahi oli
aterialla. Hän iloitsi siitä, sillä näky oli ilkeä, vaikka hän olikin
karaistunut rajan asukas. Oli sanomattomasti hauskempaa katsella ulos
aukeamalle, kun kuolleiden ruumiit oli korjattu pois.
"Polly ja Alice raukat!" sanoi hän pysähtyessään hetkeksi heidän
makuuhuoneensa ovelle ja katsahtaen sisään. "He saavat nukkua huomiseen
saakka ennenkuin herätän heidät."
Kello oli noin yhden tienoissa päivällä, kun Sutherland, katsoessaan
ulos eräästä ampuma-aukosta talonsa takapuolella, näki suureksi
ihmeekseen erään valkoisen miehen seisovan metsän reunassa puunrungon
suojassa. Vieras tarkasteli majaa niin innokkaan ja jännitetyn
näköisenä, ettei ollut epäilystäkään hänen tarkoituksestaan. Hän tahtoi
jollakin keinolla päästä uudistalon asukasten yhteyteen.
"Tuo ei ole Brayton Ripley", sanoi hämmästynyt uudisasukas. "Kuka se
mahtanee olla? Ah, nyt tunnen hänet!" huudahti hän ja hänen äänensä
värähti ilosta.
XXV.
APU.
Totellen ystävänsä Miami-soturin neuvoa lähti Brayton Ripley
jokirantaan pannakseen kolmannen luodikon samaan piilopaikkaan kuin
toisetkin, josta aseet voitiin hakea, milloin he vain niitä
tarvitsivat.
"Jos Miami ja minä olisimme nyt uudistalon tuvassa mukanamme nämä
pyssyt, niin Voisimme tehokkaasti auttaa ystäviämme. Mutta enhän tiedä,
olisiko Kalkkarokäärme halukas esiintymään niin julkisesti rotunsa
vihollisena, vaikka hän onkin ystäväni -- halloo!"
Braytonin valikoima piilopaikka oli tiheässä pensaikossa, johon joki
näkyi selvästi. Mutta pariin minuuttiin ei hän katsonut sinnepäin,
sillä hänellä oli vielä muuta tekemistä. Sitten hän kääntyi ja
kuljettuaan muutamia askelelta rantaan päin huomasi hän rannalla
kanootin, jonka shawnee- ja miami-soturit olivat varmaankin jättäneet
siihen Kentuckyn puolelta tultuaan.
Kanootti oli vedetty hiukan maalle eikä sitä ollut yritettykään
piilottaa, koska kenenkään mieleen ei voinut johtua, että se olisi
ollut tarpeellista. Nuorukainen oli tuskin ennättänyt huomata kanootin,
kun hän sanomattomasti hämmästyneenä näki joella lautan tapaisen
venheen, jota kumpaankin päähän kiinnitetyillä suurilla meloilla
voimakkaasti melottiin rantaa kohti.
Nuorukainen ihmetteli, että nuo kömpelöt airot saattoivat liikkua
melkein narisematta ja synnyttämättä juuri mitään loisketta, josta
hänen muussa tapauksessa olisi jo aikaisemmin pitänyt huomata vieraan
tulon. Hän näki neljä miestä -- jokaista airoa hoiti yksi -- melovan
lauttaa taitavasti ja niin voimakkaasti rantaa kohti, että se varmasti
tulisi maihin hämmästyneen katselijan läheisyydessä.
Lautta olikin vain lautan tapainen suuri tasapohjainen alus tahi lotja,
ja siinä oli muitakin matkustajia kuin nuo neljä miestä. Laidan ylitse
näkyi päitä ja hartioita, joten tuossa kömpelössä aluksessa oli
tavallista lukuisampi miehistö.
Oli itsestään selvää, että tulijat olivat ystäviä, sillä oli aivan
mahdotonta ajatella muuta. Näky oli kuitenkin niin odottamaton, ettei
Brayton Ripley pariin minuuttiin päässyt asiasta oikein selville, ja
hän kutsui tumman liittolaisensa luoksensa.
Mul-keep-mon tultua oli alus jo niin lähellä, että nuorukainen taivutti
pensaat sivulle ja huusi:
"Halloo siellä!"
Miehet taukosivat heti melomasta ja kaikki venheessä olijat kääntyivät
katsomaan henkilöitä, jotka olivat huutaneet heille. Sellainen
tervehdys merkitsi siihen aikaan tavallisesti, että vaara oli tarjona,
sillä Simon Girty ja muut hänen tapaisensa konnat olivat hyvin
tottuneita houkuttelemaan virralla matkaajia rannalle saattaakseen
heidät läheisyydessä väijyvien intiaanien kynsiin.
"Keitä olette?" kysyi aluksen perässä seisova pitkä mies katsoen
kiinteästi valkoista miestä ja intiaania, jotka häämöittivät pensaiden
takaa.
"Olen Brayton Ripley. Mutta -- Simon Kentonhan se on!"
"Niinhän minua on nimitetty ja juuri sinua olen halunnut tavata",
huudahti toinen naurahtaen. "Mutta, Ripley, kuka on tuo punanahka
vieressäsi?"
"Ystävä. Häntä ei tarvitse pelätä."
"Mutta kuka hän on?" koveni tuo kuuluisa metsämies katsoen
tarkkaavaisesti intiaania pyssy valmiina, jos Miami-soturin käytös
kävisi uhkaavaksi. "Tiedäthän ajan olevan vaarallisen, ja liian
varovainen ei voi olla. Onko lähelläsi muitakin punanahkoja?"
"Ei, hän on ainoa. Hän on miami nimeltään Mul-keep-mo eli
Kalkkarokäärme --"
"Tunnen miehen", keskeytti Kenton ravistaen päätään ikäänkuin
tiedonanto ei olisi oikein miellyttänyt häntä. "Taistelimme kerran
elämästä ja kuolemasta alhaalla Hocking-joella ja enpä ole eläessäni
ollut niin lujilla. Olin tuntevinani hänet nytkin sotamaalauksesta
huolimatta. No niin, hän on uljas soturi, ja jos hän on todellakin
ystäväsi, niin voit vilpittömästi onnitella itseäsi."
"Mutta mikä tuo sinut tänne, Kenton?" kysyi Brayton.
"Tiedäthän Silas Sutherlandin uudistalon olevan tässä aivan lähellä?"
"Kyllä, sinnehän on täältä vain neljännes."
"Hänen veljensä on mukanani -- selitän kaikki aivan heti", sanoi
metsästäjä ruveten auttamaan soutajia melomaan alusta rannalle.
Tämä tasapohjainen venhe oli niitä kömpelöitä aluksia, joilla
uudisasukkaat 18:nnen vuosisadan lopulla ja seuraavan vuosisadan
alkupuolella laskivat Pittsburgista ja muistakin paikoista Ohio-jokea
alas. Ne olivat tehdyt vain myötävirtaa kulkua varten eikä niiden
kauneutta voinut juuri kehua. Uudisasukkaat, jotka perheineen ja
tavaroineen lähtivät matkalle Ohio-virtaa alas, tiesivät kyllä, kuinka
suuri vaara heitä uhkasi joen molemmilla puolin asuvien villien
intiaaniheimojen taholta.
Siitä syystä olivatkin venheen laidat kuulan läpäisemättömät ja koko
alus oli mahdollisimman lujasti rakennettu. Kummassakin päässä oli
kaksi pitkää airoa kuten lautoissa, jotka keväisin laskevat Delaware-,
Susquehanna- ja muita jokia alas. Niiden avulla saa aluksen kulkemaan
missä asennossa hyvänsä myötävirtaa.
Koska tuommoinen raskas ja kömpelö lautan tapainen venhe saattoi vain
tehdä yhden matkan myötävirtaa niin omistaja purki sen perille
päästyään ja käytti aineet vaatimatonta majaansa rakentaessaan.
Alus tarttui pohjaan rannan lähellä ja Brayton sitoi hänelle heitetyn
nuoran erään jalavan runkoon, joten alus pysyi varmasti paikallaan.
Kahdeksan tuimannäköistä uudisasukasta hyppäsi toinen toisensa jälkeen
rannalle ja jokainen puristi vuoronsa mukaan nuoren Ripleyn ja
Miami-soturin kättä.
Simon Kenton oli joukon johtaja, sillä hänen taitavuutensa ja
rohkeutensa tunnettiin kaikkialla ja hän tunsi hyvin nämä lännen seudut.
"Tämä mies", sanoi hän laskien kätensä erään toverinsa olkapäälle, "on
Hugh, Silas Sutherlandin veli. Näetkös, asian laita on näin: Hugh
perheineen ja pari muuta perhettä lähtivät Pittsbnrgista joitakin
viikkoja sitten asettuakseen asumaan tänne Silasin läheisyyteen.
Saavuttuaan varustuksen luo, jonka tiedät olevan noin viisikymmentä
penikulmaa täältä ylöspäin, kävivät he luonamme vierailulla.
"Nyt sattui niin hyvin, että M'Arthur, eräs toverini, (Suuren Lännen
kuuluisimpia metsästäjiä) oli juuri saapunut kotiin tuoden sanan, että
intiaanit olivat kaivaneet maasta sotatapparansa ja tuho uhkasi kaikkia
alhaallakin asuvia. Asiat olivat todellakin niin hullusti ja Hugh
seuralaisineen päätti siirtää muuttonsa, kunnes olot rauhoittuivat.
"Koko matkue tuli maihin kaikkine varusteineen ja he päättivät jäädä
varustukseen, kunnes rauha oli palautunut, mikä ei todennäköisesti
tapahdu vielä tovin aikaan.
"Varustuksessa tunnemme kaikki Silas Sutherlandin, ja voin sanoa
sinulle, että olimme kovin huolissamme hänen tähtensä. Hän oli käynyt
siellä muutamia päiviä aikaisemmin ja vaikka olin poissa silloin,
olivat toiset koettaneet taivuttaa häntä tuomaan sinne vaimonsa ja
tyttärensä, joka on suloisimpia lapsia mitä milloinkaan olen nähnyt
mutta hän oli hyvin vastahakoinen jättämään kotiansa autioksi ja
päätti, kuten uskon, odottaa, kunnes hän saisi tarkemman selon
asioista.