astui puunrungolla istuvien vankien eteen. Hän oli niin raivoissaan,
että Scipion hampaat kalisivat. "Se aikoo kirvestää meidät molemmat.
Oi, massa Ripley, pyytäkää häntä odottamaan niin kauan, että ehdin
selittää hänelle olevani täällä vain kokkina ja ettei aikani ole vielä
tullut ja etten tahdo palkkaakaan."
"Vaiti!" ärjäisi Brayton julmasti, mikä oli vain teeskentelyä, lienee
tarpeetonta sanoa.
"Veljeni on suuri akka", sanoi Kalkkarokäärme, "kun punainen mies sai
hänet vangiksi."
"Siitä ei ole epäilystäkään, Mul-keep-mo, ja olen nyt elämäni
pahimmassa pulassa, josta en tiedä miten selviytyä."
"Nuo haluavat polttaa sinut."
"Minkälainen on päätös?"
"He antavat minun lausua tuomion."
"Ja tuomio kuuluu?"
Kalkkarokäärme seisoi aivan vangin edessä ja näytti kiehuvan raivosta.
Hän katseli kiinteästi Braytonin ylöspäin kääntyneitä kasvoja ja näki
viimeisen kysymyksen jälkeen nuorukaisen pähkinänruskeissa silmissä
tutunomaisen välähdyksen ja suupielissä heikon nykäyksen.
Tuntunee ehkä uskomattomalta, että Brayton Ripley huomasi samat ilmeet
noissa maalilla peitetyissä, vihaa huokuvissa kasvoissa. Ihmisluonto on
luotu vastakohdista; ja samalla hetkellä kuin molemmat älysivät
valkoisen miehen peloittavan vaaran, olivat niin hän kuin tuo raivoisa
Miami-soturikin purskahtaa hillittömään nauruun. Mutta seuraavassa
silmänräpäyksessä oli kiusaus ohi.
"Sano, oletko täällä, kunnes Haw-hu-da tulee katsomaan valkonaaman
kuolemaa?"
"Kuka on mennyt hakemaan hänet tänne?"
"Kun lausun jotakin oikein kovalla äänellä -- intiaanien kielellä --
niin sieppaa pyssy ja juokse tiehesi niin nopeasti kuin suinkin
jaksat."
"Tahdon tehdä niinkuin Mul-keep-mo sanoo", vastasi Brayton; "mutta
tiedättehän, etten pääse pariakymmentä askelta, ennenkuin minut
ammutaan."
"Valikoimisen varaa ei ole. Joko teet kuten sanoin -- tahi kuolet."
"Noudatan neuvoanne, tahi ainakin koetan, Miami." Siepaten veitsen
vyöstään astui Kalkkarokäärme askeleen eteenpäin, ikäänkuin hän olisi
aikonut iskeä sen vangin rintaan.
"Tee kuten sanoin -- juokse nopeasti", sähähti hän hampaittensa
välistä.
"Lupaan sen", vastasi Brayton pannen kätensä ristiin ja katsoi
Kalkkarokäärmettä kuin armoa rukoillen.
Eräs läsnäolija oli tästä kaikesta niin hämmästynyt, että hän siveli
otsaansa mutisten:
"Joko olen tulemaisillani hulluksi ja silmäni ja korvani valhettefevat
hirvittävästi, tahi sitten on tämä esitys suurinta huijausta mitä
milloinkaan on nähty ja kuultu."
Koska yksikään intiaani ei ymmärtänyt keskustelusta sanaakaan, pitivät
valppaat vartijat ilveilyä täytenä totena, ja koska neekeri ei lausunut
tavuakaan, lienee hän ollut varma aivojensa petollisuudesta.
Mul-keep-mo kääntyi poispäin kuin peläten, ettei hän kykenisi
hillitsemään raivoaan, ja astui toisten häntä pelokkaasti katselevien
intiaanien luokse. Heille hän sepitti suurenmoisen jutun, kuinka vanki
oli niin liikuttavasti rukoillut henkensä edestä (kuten he olivat omin
silmin nähneet), että hän oli päättänyt antaa raukan olla, kunnes
Haw-hu-da ja toiset soturit olivat tulleet saapuville.
Hän lupasi hakea heidät pian ja poistui.
"Nyt, Scipio", kuiskasi Brayton. "Olet ystäväni ja haluan, että autat
minua."
"Jos vain kykenen. Mistä on kysymys, massa Ripley?"
"Aion hetken päästä yrittää päästä karkuun. Haluan, että pysyt hiljaa
paikallasi etkä liiku tahi muuten ilmaise hämmästystä, kunnes olen
mennyt."
"Luulenpa voivani tehdä tuon, kun olen nyt jo kuullut ja nähnyt
kaikenlaista."
"Jonakin päivänä sopivan tilaisuuden sattuessa selitän Mul-keep-mon
käytöksen, joka ei sitten enää tunnu niin oudolta kuin nyt."
Brayton istui hyvässä asennossa eteenpäin nojaten kyynärpäät polvilla
katsellen huolettomasti ympärilleen. Sanomattakin on kuitenkin selvää,
että hänen huomionsa oli kiintynyt Miamiin, joka poistui arvokkain
askelin ja oli pian kadonnut näkyvistä.
Braytönin täytyi ponnistaa kaikki tahdonlujuutensa näyttääkseen
välinpitämättömältä. Hän onnistui täydellisesti, ja nojaten vielä
enemmän eteenpäin oli hän sellaisessa asennossa kuin pikajuoksija, joka
odottaa lähtömerkkiä.
Nuo neljä intiaania jatkoivat väittelyään, mutta hillitymmin kuin
äsken. Miamin lausumassa päätöksessä ei ollut riitelemisen varaa ja
tämä uudistunut väittely oli vain äskeisen myrskyn maininkia, joka pian
loppui itsestään.
Brayton ei uskaltanut kääntää päätänsäkään katsoakseen vartijoitaan. He
olivat jotakuinkin hänen näköpiirissään, joten hän yleensä näki heidät,
mutta ei voinut nähdä sen tarkempaan heidän jokaista liikettään.
Äkkiä kuului vavahteleva huuto metsästä, johon Miami-soturi oli
muutamia minuutteja sitten hävinnyt. Intiaanit käyttivät sellaista
huutoa hämmästyksen merkkinä ja varoittaakseen kuulijoita uhkaavasta
vaarasta.
Kaikki intiaanit kääntyivät heti sinnepäin, mistä tuo epäilyttävä huuto
oli kuulunut. Brayton Ripley ymmärsi sopivan tilaisuuden tulleen.
"Hiljaa! Nyt elä liikahduta sormeasikaan äläkä sano sanaakaan",
kuiskasi hän Scipiolle astuen varovasti kumarruksissa puuta kohti,
jonka luona hänen pyssynsä oli.
Intiaanikaan ei olisi hiipinyt äänettömämmin maahan pudonneiden
kuihtuneiden lehtien yli. Pidellen kädessään pyssyä, joka oli tehnyt
hänelle niin monta hyvää palvelusta, tunsi hän toivon heräävän jälleen,
ja tuli mitä tuli, takaisin hän ei enää kääntyisi.
Hän oli päättänyt paeta vankeudestaan ja hän joko onnistuisi
yrityksessä tahi menettäisi henkensä!
Mul-keep-mon ja hänen nuoren ystävänsä täydellinen keskinäinen ymmärrys
ja se ihmeteltävä taitavuus, jolla kumpikin suoritti osansa,
vaikuttivat, että pakoyritys saattoi onnistua, vaikka se kaikkien
inhimillisten laskelmien mukaan näytti olevan mahdotonta.
Brayton Ripley ei ainoastaan saanut takaisin verratonta pyssyään, vaan
hän ehti vielä kulkea kymmenkunta askelta puiden suojaan, ennenkuin
hänet huomattiin. Hän olisi epäilemättä päässyt kauemmaksikin, ellei
hänelle olisi tapahtunut melkein samanlainen onnettomuus kuin tuolle
kuuluisuudessaan kuolemattomalle uudisasukkaalle John Smithille.
Kohdistaessaan kaiken tarkkaavaisuutensa punanahkoihin tarttui Brayton
jalastaan villiviiniköynnökseen- Hän irroitti jalkansa sukkelaan, mutta
lehtien kahina havahdutti intiaanit, jotka samassa huomasivat vankinsa
uskaliaan pakoyrityksen.
XXII.
TAKAA-AJO.
Elämässähän on asian laita usein siten, että tapaus, joka näyttää
onnettomuudelta, onkin sallimuksen oikku, jonka merkitys saattaa olla
äärettömän suuri ja jota ei milloinkaan muistella tuntematta lämmintä
kiitollisuutta.
Samassa kuin Braytonin jalka tarttui viiniköynnökseen, kohotti
Shawnee-intiaani, joka oli koko ajan erikoisen tarkasti vartioinut
häntä, pyssyn poskelleen ja laukaisi. Juuri silloin kompastui pakenija
melkein polvilleen ottaen käsillään vastaan ja hänen päänsä oli niin
alhaalla, ettei kuula tehnyt mitään vahinkoa, vaikka se lävistikin
hänen lakkinsa. Jos pyssy olisi lauennut pari sekuntia aikaisemmin tahi
myöhemmin, niin nuori mies olisi kuollut kuin salaman iskusta.
Hän hyppäsi ylös ja riensi nopeasti kuin hirvi Ohio-virralle päin
kadoten sukkelaan intiaanien näkyvistä.
Intiaani, joka juuri oli laukaissut pyssynsä, päästi kovan huudon ja
syöksyi pakenijan jälkeen niin nopeasti kuin hän suinkin pääsi. Hänen
kumppaninsa oli melkein hänen rinnallaan, ja intiaanien tavan mukaan
nuo kaksi takaa-ajajaa juoksivat eri tahoille estääkseen nuorukaista
poikkeamasta oikealle tahi vasemmalle.
Nopeita juoksijoita kun olivat, luulivat he varmasti saavuttavansa
vangin, ennenkuin hän oli ehtinyt kauaksikaan.
Toiset kaksi intiaania olisivat mielellään yhtyneet jahtiin, ellei
heillä olisi ollut toista vankia vahdittavanaan. Vaikka neekeri olikin
heidän mielestään paljon vähäarvoisempi vanki kuin valkoinen mies, niin
he eivät kuitenkaan tahtoneet saattaa häntä kiusaukseen yrittää lähteä
käpälämäkeen. Mutta yksi soturi ladattuine pyssyineen olisi kylliksi
vartioimaan Scipibta.
Niin ajatteli neekeriä lähinnä oleva intiaani; mutta kun hän aikoi
lähteä ystäviensä jälkeen, käski hänen toverinsa hänen pysyä
paikallaan, ja hän totteli.
Mul-keep-mo oli tuskin huutanut merkkihuudon, joka oli aiheuttanut
sellaisen hämmingin, kun hän syöksähti pensaikosta säikähtyneen
näköisenä.
"Mitä Kalkkarokäärme kuuli?" kysyi toinen soturi melkein yhtä
peloissaan kuin hänkin.
"Eräs toinen valkoinen mies hiiviskelee metsässä, mutta hän oli jo
ehtinyt mennä, etten voinut ampua häntä. Haw-hu-data täytyy varoittaa.
Kiirehdi ilmoittamaan hänelle, että läheisyydessä on muitakin
valkonaamoja."
"Mutta meidän vankimme on karannut", sanoi soturi.
Miami silmäsi ympärilleen ikäänkuin hän ei olisi ennen huomannutkaan
valkoisen miehen poissaoloa, jota kohtaan hän oli juuri äsken
käyttäytynyt niin uhkaavasti.
"Mene ilmoittamaan Haw-hu-dalle, mitä olen sanonut", ärjäisi hän
kiukkuisesti. "Minnepäin valkonaama juoksi?" Molemmat intiaanit
viittasivat kädellään. "Toinen jääköön tänne tätä vankia vahtimaan,
toinen kiirehtiköön Haw-hu-dan luokse. Minä lähden auttamaan ottamaan
kiinni valkonaamaa, joka karkasi neljältä soturilta, kun heidän
silmänsä olivat kiinni."
Miami oli menemäisillään, kun hän kiivaasti kääntyi Scipioon päin, ja
lähestyen häntä yhtä uhkaavasti kuin Brayton Ripleytä heristi hän
puukkoaan ja sanoi:
"Kuule, mies, jonka kasvot ovat mustat kuin yö. Odota, kunnes jäljellä
on vain yksi intiaani: iske hänet maahan -- sieppaa pyssy -- juokse,
jos elää tahdot."
Sanottuaan nämä merkilliset sanat katosi Miami kuin tuulispää ja Scipio
jäi istumaan käsi poskella.
"Nyt ovat asiat niin sekaisin, etten tiedä, onko minun nimeni Scipio
vai kenraali Yrjö Washington. Ellen ymmärtänyt väärin, niin
Kalkkarokäärme sanoi haluavansa minun lentävän tuon intiaanin niskaan
heti kun olemme jääneet kahdenkesken. No hyvä on. Ellen minä väännä
häneltä niskoja nurin, niin syy on siinä, että hänen kaulansa on
tuoretta mäntyä sitkeämpi."
Sillä aikaa juoksi Brayton Ripley eteenpäin minkä jaloista pääsi.
Olemme kertoneet, että hän oli oivallinen voimailija, jonka vertaista
juoksijaa tuskin oli rajaseuduilla. Hänen vainoojansa olivat
luultavasti hyvin hämmästyneet, kun he juostuaan noin parisataa
kyynärää huomasivat, ettei välimatka ollut ollenkaan lyhentynyt, vaan
että he päinvastoin olivat kadottaneet jäljetkin.
Tämä oli luonnollinen seuraus siitä, että he olivat juosseet eri
tahoille. Sellaisessa kiivaassa kilpailussa vaikuttaa ratkaisevasti,
kun jompikumpi pääsee hituistakaan voitolle.
Brayton koetti päästä vainoojainsa näkyvistä. Silloin hän voisi
yhtäkkiä muuttaa suuntaa, mikä oli mahdotonta huomata niin pian, ettei
hän olisi ehtinyt jotenkin hyötyä siitä.
Hän ponnisti kaikki voimansa, mutta hän ei päässyt kyllin kauas
vainoojistaan voidakseen olla varma onnistumisesta. Hän katsahti
silloin tällöin salavihkaa taaksensa ja näki joka kerta noiden kahden
intiaanin vilahtavan näkyviin takaapäin. He olivat kyllä edempänä kuin
äsken, mutta kuitenkin näkyvissä.
Varovaisinkin henkilö voi toisinaan laiminlyödä seikkoja, jotka
tyhminkin älyäisi. Brayton teki sen erehdyksen, että hän juoksi suoraan
Ohio-virtaa kohti, kun hänen olisi päinvastoin pitänyt pyörtää oikealle
tahi vasemmalle. Silloin hän olisi juossut melkein joen suuntaan, joten
hänen ei olisi enää tarvinnut tehdä äkkikäännöstä päästyään
jokitörmälle.
Hän ei huomannut turmiollista erehdystään, ennenkuin joki melkein
näkyi. Asema oli hyvin vaarallinen. Kääntyipä kumpaan suuntaan hyvänsä,
niin ainakin toinen takaa-ajaja oikaisisi metsästä hänen tiellensä.
Ajattelemiseen ei ollut aikaa. Käsittäen vaaransa täydellisesti juoksi
pakenija eteenpäin, kunnes hän näki veden pinnan välkehtivän puiden
välistä, jolloin hän äkkiä pysähtyi, kääntyi ympäri ja laukaisi lähintä
intiaania kohti, joka laukaisi samassa häntä kohti. Molemmat ampuivat
sivu.
Kaikilla kolmella oli lataamattomat pyssyt. Brayton hyppäsi lähimmän
puun taakse ja alkoi ladata asettaan. Hän oli aivan rauhallinen, mutta
lienee tarpeetonta sanoa, ettei hän olisi voinut toimia juuri
joutuisammin.
Intiaanit tekivät samoin. Kumpikin piileskeli niin paksun puun takana,
että he olivat molemmat kokonaan piilossa, ja iskivät panosta pyssyynsä
sellaisella kiireellä kuin olisi heidän henkensä ja elämänsä ollut sen
varassa, kuka noista kolmesta ehtii ensiksi valmistua.
Tilanne oli omituinen ja kaikesta päättäen olivat punanahat varmasti
voitolla, sillä heitä oli kaksi yhtä vastaan, ja he olivat miamien ja
shawneitten taitavimpia metsämiehiä. Yhtä vastaan tiesi nuori Ripley
kyllä pitävänsä puolensa, mutta näin ollen ei tulos ollut varma.
Hän aikoi jatkaa pakoaan, mutta kuten on selitetty ei se hyödyttäisi
sen enempää. Nopeat takaa-ajajat pääsisivät vain niin lähelle, että he
varmasti kaataisivat hänet luodikoillaan.
Eräs seikka saattoi Braytonin erittäin levottomaksi. Nuo kaksi soturia
seisoivat ainakin sadan askeleen päässä toisistaan ja toinen tahi
toinen olisi voinut ampua hänet kaikesta varovaisuudesta huolimatta,
ellei puu, jonka takana hän seisoi, olisi ollut niin paksu.
"Juuri mitä odotin", mutisi hän hetkistä myöhemmin, kun oikealla
puolella oleva intiaani hyppäsi toisen puun taakse kyyristyen sinne,
ennenkuin nuorukainen sai pyssynsä valmiiksi.
Vihollisten tarkoitus oli ilmeinen. He aikoivat pyrkiä yhä kauemmaksi
sivulle, kunnes he ja pakenija olisivat jotakuinkin suorassa linjassa,
jolloin jompikumpi saattaisi ampua hänet, miten hyvänsä hän
koettaisikaan suojella itseään.
Kaikista pahinta oli, ettei Brayton keksinyt mitään tehoisaa keinoa
tehdäkseen tyhjäksi tekeillä olevan sotajuonen, sillä jos se
onnistuisi, niin hänenkin kohtalonsa olisi varma. Molemmat intiaanit
hiipivät todellakin puulta toiselle tullen yhä lähemmäksi paikkaa,
josta saattoi mainiosti ampua kuoliaaksi tuon vihatun valkoisen miehen.
Oli yksi ainoa keino, jolla punanahkojen suunnitelman saattoi tehdä
mitättömäksi, ja se oli, että toinen intiaani ammuttiin. Mutta se
näytti aivan mahdottomalta, sillä he olivat niin varovaisia
siirtyessään turvapaikasta toiseen, että heitä näki vain vilahdukselta.
Kaikki olemme luultavasti kuulleet kertomuksen valkoisesta miehestä,
joka oli joutunut samanlaiseen tilanteeseen kuin Brayton Ripley. Hän
pani lakkinsa näkyviin pyssynpiipun päähän ja sai sillä petoksella
intiaanin laukaisemaan pyssynsä. Mutta sellainen ei voinut enää
onnistua. Amerikkalainen intiaani oli jo siksi kokenut, ettei häntä
petetty niin kouraantuntuvalla tavalla.
Brayton ei tuhlannut aikaa sellaisiin turhiin yrityksiin, vaan tähtäsi
Vasemmalla puolella olevaa intiaania ja oli valmis heti laukaisemaan,
kun vihollinen näyttäytyi. Nuorukaisella oli terävä silmä ja hän oli
taitava ampuja. Jos hän onnistuisi surmaamaan toisen vihollisensa, niin
hän tiesi toisen syöksyvän esille ja hyökkäävän hänen kimppuunsa
ladattuine pyssyineen, ja omaansa hän ei ehtisi silloin enää ladata.
Tilanne olisi silloin hyvin vaarallinen ja siitä kunnialla
suoriutuminen oli äärimmäisen epävarmaa, mutta Brayton toivoi parasta.
Vanhan sotaurhon tyyneydellä piti hän pyssyä poskellaan ja odotti
sopivaa tilaisuutta ampuakseen laukauksen, joka oli ratkaiseva niin
hänen kuin hänen vastustajansakin kohtalon.
Sopiva tilaisuus tuli kolmen minuutin kuluttua. Vasemmalla puolella
piileskelevä soturi oli käynyt menestyksestään rohkeaksi ja loikkasi
tavallista pitempään päästäkseen erään suuren puun suojaan.
Jos hänen aikeensa onnistuisi, niin punanahkojen keskinäinen asema
olisi silloin sellainen, että jompikumpi voisi ampua valkoista miestä.
Jos viimemainittu hiipisi puun toiselle puolelle päästäkseen suojaan
shawneen pyssyltä, niin hän joutuisi samassa toisen intiaanin armoille.
Toinen tahi toinen ampuisi kuulan hänen lävitsensä.
Vasemmalla puolen oleva intiaani painoi alas päänsä ja hartiansa kuin
pensaan suojassa hiipivä metsästäjä ja loikkasi kevein askelin puuta
kohti, jonka suojaan Brayton tiesi hänen pyrkivän. Hän oli parin
askeleen päässä maalistaan, kun hän hypäten korkealle kiljaisi korvia
vihlovasti ja suistui, hengetönnä tantereeseen.
Samalla hetkellä kuin Brayton Ripleyn pyssyn terävä paukaus kajahti
metsässä, hyppäsi toinen intiaani puun takaa ja syöksyi riemuitsevasti
kiljahtaen häntä kohti. Silloin huomasi valkoinen mies, että
näyttämölle oli ilmestynyt kolmaskin soitin.
XXIII.
PELASTUS
Kolmas soturi, joka ilmestyi näyttämölle samassa kuin intiaani kaatui,
oli Mul-keep-mo.
Ensin luuli Brayton Ripley häntä viholliseksi, mutta katsottuaan
tarkemmin tunsi hän ystävänsä ja tiesi olevansa hyvässä turvassa. Hän
siirtyi puun suojaan siten, että runko oli hänen ja riemuiten
lähestyvän vihollisen välissä, joka varmasti uskoi ehtivänsä
nuorukaisen kimppuun, ennenkuin tämä ehti ladata pyssynsä. Brayton
rupesi lataamaan, ja katselija ei olisi uskonut hänen olleen vähääkään
rauhattoman tahi kiireissään, vaikka lienee tarpeetonta sanoa, ettei
Brayton tuhlannut sekuntiakaan.
Hyökkäävä intiaani oli juossut suunnilleen puoliväliin puuta kohti,
jonka takana nuori mies piilotteli, kun hän teki juuri samanlaisen
tempun kuin hänen toverinsakin äsken, mutta sillä erotuksella, että hän
suistui maahan: kuin ukkosen lyömänä ja pyssykin kirposi hänen
kädestään pitkän matkaa. Miami-soturi oli ampunut yhtä tarkasti kuin
valkoinen mieskin.
Brayton kaatoi juuri ruutisarvestaan ruutia pyssynsä sytytysreikään,
kun hänen tumma ystävänsä saapui paikalle.
"Miami", sanoi kiitollinen nuorukainen lopettaen latauksen ja ojensi
kätensä, "se oli miehen työ -- henkeni pelastitte."
"Hugh! pelastit kerran Kalkkarokäärmeen hengen, kun hän oli
kuolemaisillaan."
"Enhän kiellä, että kerran sattumalta tulin avuksenne. Luulen, että
hyvin harvat kansalaiseni olisivat käyttäytyneet toisin, ja olette jo
aikaisemmin monin verroin maksanut kiitollisuudenvelkanne."
"Asian laita ei ole niin", vastasi intiaani yllättävästi; "kun
valkonaama on intiaanille ystävällinen, niin intiaani ei voi sitä
milloinkaan korvata."
"No oli nyt miten oli; mutta kuinka jaksavat piiritetyt? Miten he
voisivat suoriutua tästä pulmasta? Onko mitään pelastuksen keinoa?"
"Mene ottamaan punaisten miesten pyssyt", keskeytti Miami niin
terävästi, että Brayton totteli sanomatta sanaakaan. Tultuaan maassa
makaavien miesten luo otti hän molemmat pyssyt, mutta ei koskenut
muihin varusteisiin.
"Toivon, että Silas Sutherlandilla olisi nämä molemmat", ajatteli hän
palatessaan Miamin luokse. Mutta ennenkuin hän ehti toistaa
kysymyksensä, johon hän niin kiihkeästi toivoi vastausta, huomasi hän,
että Kalkkarokäärmeen huomio oli kääntynyt muualle. Intiaanin asento
osoitti hänen seuraavan jotakin äärimmäisen tarkkaavaisesti. Hän seisoi
paikallaan pää hiukan eteenpäin kurotettuna ja toinen käsi ylhäällä,
kämmen Braytoniin päin.
Brayton pysähtyi ystävänsä eteen. Kalkkarokäärme katsahti häneen
salamannopeasti ja sanoi:
"Juokse -- riennä -- kuin leimaus rantaan! Shawnee on heti täällä!"
Mitään kysymättä tahi sekuntiakaan viivyttelemättä lähti nuorukainen
kolmea pyssyä kantaen juoksemaan joelle, joka oli lähellä, kuten
muistettaneen.
"Pelkäänpä, että Mul-keep-mon sekautuminen asioihini saattaa hänet
selkkauksiin oman väkensä kanssa", mietiskeli sankarimme, joka ei ollut
ollenkaan hyvillään, että hänen tummasta ystävästään oli joka
tapauksessa tullut kansansa luopio, vaikka tämä luopumus olikin
tapahtunut juuri nuorukaisen välityksellä.
Nuori Ripley oli tuskin kadonnut näkyvistä, kun Miami lopetettuaan
lataushommansa saattoi kohdistaa kaiken tarkkuutensa pensaikosta
kuulemaansa lehtien kahinaan. Ääni kuului vasemmalta käsin ja katsoen
sinnepäin näki hän Haw-hu-dan lähestyvän, tuon hirmuisen Haw-hu-dan,
joka oli shawneitten sotapäällikkö, molempien partiojoukkojen johtaja
ja eräs valkoisen rodun katkerimpia vihollisia mitä milloinkaan on
elänyt.
Intiaanisoturin julma hymy ennusti taistelun olevan tulossa ja
Kalkkarokäärme varustautui sen varalle.
"Kuinka veljeni Kalkkarokäärme on yksinään", kysyi Shawnee pysähtyen
Miamin eteen noin kymmenen jalan päähän. Vasemmassa kädessä oli hänellä
luodikko ja oikea käsi nojasi vyöhön pistetyn metsästyspuukon kahvaan.
Mustat silmät iskivät tulta, ja vaikka hän oli rauhallisen näköinen,
saattoi kuitenkin huomata, että hän vaivoin kykeni hillitsemään
kuohuvaa vihaansa.
"Kalkkarokäärme on samasta syystä yksinään metsässä kuin Valveilla
Nukkujakin -- sillä se miellyttää häntä."
Vastaus oli kieltämättä hieman nenäkäs, vaikka ei suinkaan uhmaileva,
mutta se ärsytti kuitenkin päällikköä ja muistutti häntä tehtävästään.
Miami ei pelännyt Shawneeta ollenkaan tämän kamalasta kuuluisuudesta
huolimatta, ja kun he kerran olivat joutuneet kahdenkesken, niin hän
päätti lopettaa teeskentelyn. Toisten läsnäollessa oli teeskentely
ollut välttämätön ja asianhaarain vaatima, mutta nyt se ei ollut enää
tarpeellista, sillä Suuri Henki oli vain näkemässä, mitä heidän
välillään tapahtui.
"Kaksi soturiani makaa maassa", sanoi Haw-hu-da. "Kuinka he ovat
kuolleet?"
Hän heilahdutti kättään puhuessaan, niin ettei voinut epäilläkään, ketä
hän tarkoitti. Mul-keep-molla ei ollut juuri halua sanoa, että hän oli
surmannut toisen heimolaisensa, mutta samalla hän oli kuitenkin
kahdenvaiheella, hyödyttikö mitään kieltää asian oikeaa laitaa.
"He ajoivat takaa valkonaamaa", sanoi Miami katsahtaen noita
hengettömiä ruumiita, "mutta hän oli heitä nopeampi ja hänen silmänsä
olivat tarkemmat ja hän tappoi molemmat."
"Kalkkarokäärmeen kieli on kaksihaarainen ja hän puhuu sen mukaan!"
vastasi Shawnee ja hänen rintansa nousi ja laski pidätetystä vihasta --
"hän valehtelee! Juuri hän ampui toisen soturin."
"Shawneen kieli rakastaa totuutta ja hän puhuu oikein", vastasi
Kalkkarokäärme kylmästi päättäen saattaa asian ratkaisuun. "Valkonaama
on Mul-keep-mon ystävä ja hän ampui toisen soturin; sitten syöksyi
esiin toinen soturi iskeäkseen häntä sotatapparallaan; silloin
Kalkkarokäärme laukaisi pelastaakseen ystävänsä hengen."
Kynällä ei voida kuvata Shawnee-päällikön vihaa ja raivoa kuullessaan
tuon vilpittömän tunnustuksen. Hän ei ollut siihen saakka aivan varmaan
voinut uskoa, että joku hänen väestään olisi tehnyt sellaista
anteeksiantamatonta rikosta. Jos hän olisi ollut niin lähellä, että hän
olisi nähnyt tuon katalan työn, niin hän olisi myös sekautunut asiaan
ja tehnyt sen varmasti lännessä raivoavien hirmumyrskyjen kiivaudella.
Mutta kuten lukija muistanee, vihasi Haw-hu-da jo ennestään
sanomattoman katkerasti miami Mul-keep-mota. Vaikka viimemainittu
olikin viekkaudella selviytynyt tuosta murhapolttajan ampumisjutusta,
ei Haw-hu-da ollut hetkeäkään uskonut, ettei Kalkkarokäärme ollut
sittenkin oikea syyllinen. Hän päätteli, että Miami oli ehtinyt joka
tapauksessa ladata aseensa ennenkuin hänet vangittiin, kuten voi sanoa,
mutta kukaan ei milloinkaan huomannut Mul-keep-mon tilaisuudessa
tekemää ovelaa ja yksinkertaista temppua.
"Sinä Miami-koira", sähähti Shawnee hampaidensa välistä; "sinä
valkosydäminen intiaani; sinä todellinen kalkkarokäärme, jonka iskua ei
kukaan edeltäkäsin aavista! Sinun täytyy kuolla!"
Tuo raivostunut päällikkö heitti pyssynsä edemmäksi ja sieppasi
metsästyspuukkonsa siten tehostaen uhkaustaan. Miami teki yhtä nopeasti
aivan samat liikkeet, ja nuo kaksi intiaania varustautuivat taisteluun
kuin kaksi suokukkoa.