tällä haavaa mitään. Niin pian kuin nuo miehet tulevat jonkun hetken
toimeen ilman minua, aion tehdä hiukan tutkimuksia, kuinka asian laita
oikein on."
"Osaako noista kumpikaan englannin kieltä?" kysyi Brayton rohjeten
istuutua kaatuneelle puunrungolle mustan ystävänsä viereen ja viittasi
tämän vartijoihin. Neekeri katseli heitä tutkivasti ikäänkuin he
olisivat olleet vieraita ja vastasi kummallisesti:
"Ei vielä."
"Mitä tarkoitat?"
"Opetan heille amerikan kieltä (on väärin sanoa sitä englannin
kieleksi) ja he opettavat minulle intiaanien kieltä."
"Kuinka menettelette?" kysyi Brayton, jota neekeri huvitti, vaikka
tilanne olikin hirvittävä.
"Siinähän se menee. Olen kaikesta huomannut, että toinen jo melkein
osaa lausua a-kirjaimen. Luulen hänen muutamien viikkojen kuluttua
osaavan aakkoset."
"No kuinka olet itse oppinut?"
"Todellakin hyvin."
"Mitä sanoja tahi lauseita olet oppinut?"
"Olen hiukan jäljessä, massa Ripley", sanoi Scipio juhlallisesti,
"mutta näinä päivinä korjaan laiminlyöntini. Eräs seikka minua
huolestuttaa."
"Mikä sitten?"
"Kun olen oppinut intiaanein kielen, olen unohtanut amerikan kielen
kokonaan ja nuo intiaanit osaavat sitten vain Amerikan kieltä."
"Se on kylläkin hullua. Mutta kun sinne asti pääset, niin voithan
maalata itsesi punaiseksi ja nuo maalaavat itsensä mustiksi. Sitten
vaihdatte paikkoja. Sinä rupeat intiaaniksi ja nuo rupeavat
neekereiksi."
"No turkanen! Tuotahan en ole tullut ajatelleeksikaan. Kättä päälle!"
Ja Scipio ojensi hyvillään leveän kämmenensä ystävällensä, joka oli
niin sukkelajärkinen, vaikka kova kohtalo oli' masentanut hänet.
"Minun sopii vallan hyvin ruveta intiaaniksi, vaikka se onkin
ristiriidassa periaatteitteni kanssa; voinhan minä tehdä noista minun
tapaisiani mustia jalokiviä."
"No niin, ei kannata ollenkaan huolehtia. Jos nuo eivät mielly
aatokseen, niin olkoot mieltymättä. Minusta näyttää, että olet aivan
tyytyväinen täällä, Scipio?"
"Eipä ole paljonkaan nurkumisen syytä", vastasi palvelija samaan
ylpeään tapaan, joka tuntui Ripleystä niin mielettömältä.
Emme voi aina olla yhtä iloisia tahi yhtä surullisia. Vastavaikutus
seuraa molemmissa tapauksissa. Herättyään metsässä ja huomattuaan
joutuneensa vangiksi oli Brayton ollut koko ajan sanomattoman
masennuksissa, kunnes hän Saapui leiripaikalle. Siellä tapahtui
jonkinlainen luonnollinen käänne ja hän alkoi lörpötellä tuon Scipio
houkan kanssa, joka luuli tärkeytensä vaikuttavan tuohon nuoreen
metsästäjään.
"Kuinka kauaksi olet pestautunut noiden maalattujen herrasmiesten
palvelukseen?"
Neekeri keinutteli jalkojaan ja veteli piipustaan muutamia haikuja
ikäänkuin hän ei olisi ollut oikein varma asiastaan.
"Muistaakseni siitä ei ole ollut sen tarkempaa puhetta. Jos minua
kohdellaan hyvin, voin jäädä kolmeksi, neljäksi päiväksi tahi viikoksi
tahi kuukaudeksi ja ehkä vuosiksikin, mutta jos jään niin kauaksi",
lisäsi hän kiireesti, "niin minusta tehdään päällikkö."
"Sinustapa tulisi kaunis päällikkö", sanoi Brayton nauraen pää kenossa
niin sydämellisesti, että nuo neljä intiaania katsoivat häntä
ihmeissään. "Voin aivan hyvin kuvitella, miltä näytät sulilla
koristettuna, sotamaalauksessa ja helyissä, vyössä sotatappara ja
päänahkoja!" Ja nuorukainen nauroi jälleen sydämensä pohjasta.
Scipio otti piipun suustansa, katsahti hilpeätä ystäväänsä ja oli niin
harmissaan, ettei hän kyennyt puhumaankaan. Vihdoin hän Braytönin
käytyä hiukan vakavammaksi sanoi:
"En voi ymmärtää, mikä teitä niin sydämellisesti nauratti, että olin
melkein pudota tärinästä tältä puunrungolta. Teidän pitäisi hiukan
enemmän kunnioittaa näitä kumppaneita tässä ympärillä eikä loukata
heidän tunteitaan nauramalla heille päin naamaa."
"En ajatellut sitä", vastasi Brayton katsahtaen kummallekin puolelle ja
käyden vakavaksi. "Toivon, etten närkästyttänyt heitä."
"Eipä tiedä", vastasi neekeri päätänsä ravistaen. "Luultavasti he eivät
siitä pitäneet, mutta jos he mukisevat jotakin, niin kyllä hoidan
asiat."
"Mitä aiot tehdä?"
"Sanon heille, ettei teillä ole sen parempaa tietoa ihmistavoista.
Otaksun teidän kuulleen, etteivät intiaanit tee pahaa hulluille?"
"Kyllä, olen juuri nähnyt sen!"
"Jos näyttelette luonnollisesti, näette sen yhä selvemmin", sanoi
Scipio niin liukkaasti, että se huvitti yhtä paljon kuin hämmästyttikin
Braytonia.
"Olen iloinen huomatessani sinun olevan turvassa, Scipio. Omasta
puolestani aavistan pahaa. Vaikka koettaisinkin käyttäytyä sinun
laillasi, näkisivät he kuitenkin minun vain teeskentelevän --"
"Niin on asian laita", keskeytti neekeri, jota ärsytti se tieto, että
hänen ystävänsä oli huvitellut hänen kustannuksellaan, "ja sentähden
sanon teille, että näytelkää luonnollisesti."
"Neuvosi on muistamisen arvoinen. Puolestani olen näytellyt
luonnollisesti niin kauan kuin muistan, ja minkä luulet seurauksen
olevan?"
"Siitä ei ole epäilystäkään", sanoi hän omituisesti hymyillen, "että he
pitävät teitä suurimpana hulluna, jonka ovat milloinkaan nähneet."
"No sittenhän voin olla rauhallinen."
Neekerin kasvot kirkastuivat äkkiä. Kohottaen oikean kätensä koukisti
hän muutamia kertoja etusormeaan ikäänkuin kutsuen Ripleytä lähemmäksi.
Hän totteli, vaikka hänen vartijansa katsoivat häntä ärtyisästi.
"Nyt tiedän. Minulla on tarpeeksi työtä ollessani kokkina. Sanon
heille, että tarvitsen jonkun apulaisen puita hakkaamaan. Intiaanit
vihaavat työtä yhtä paljon kuin tekin; he panevat teidät hakkaamaan
puita minun edestäni, ja siten käy kaikki hyvin."
"Toivon samaa, mutta epäilen kuitenkin."
Brayton Ripleytä alkoi lörpöttely väsyttää. Hän oli elämänsä
suurimmassa vaarassa eikä hänen oikein sopinut laskea leikkiä kuolema
silmäinsä edessä, kuten saattaa sanoa.
"Jos tahdon pelastaa päänahkani", sanoi hän salavihkaa katsahtaen
tummia vartijoitaan, "niin minun täytyy tehdä se mahdollisimman pian.
Tahdonpa koettaa."
XX.
ONNISTUMATON YRITYS.
Toinen tulinuoli, jonka uudistaloa piirittävät intiaanit ampuivat,
sattui mökin kattoon ja iskeytyi kiinni. Se oli hyvin tähdätty ja
sattui juuri harjan alapuolelle, jossa tuo pieni lepattava liekki
vähitellen läheni kuivia kattomalkoja.
Vaikka Silas Sutherland olikin tehnyt turmiollisen erehdyksen
rakentaessaan talonsa niin, että murhapolttaja saattoi rauhallisesti
sytyttää tulen sen nurkan juureen, niin hän ei ollut unohtanut muita
varovaisuuskeinoja, jotka nyt olivat hyvät olemassa. Harjan lähellä oli
tuossa raskaista maloista tehdyssä katossa luukku, josta hän juuri
mahtui ryömimään lävitse tarpeen vaatiessa. Siitä hän saattoi nähdä
kokonaan kotiansa suojaavan katon.
"En anna tulen sytyttää kattoa", sanoi hän asettaen tuolin luukun
alapuolelle. Noustuaan sen päälle saattoi hän helposti aukaista luukun
päänsä yläpuolella. Kohottaen luukkua vain pari tuumaa kurkisti hän
ulos ja näki nuolen noin jalan päässä kasvoistaan. Oli hetken työ iskeä
se vierimään maahan jyrkkää kattoa myöten.
Mutta valppaat punaiset miehet huomasivat varjomaisen käden, joka
näyttäytyi äkkiä ja katosi samassa, sillä luukku oli tuskin laskettu
paikoilleen, kun pari kuulaa iski harjasta sälöjä ja lennätti kuoren
ympäriinsä.
"Onnistuin pudottamaan sen", sanoi hän seisoen vielä tuolilla ja
katsoen vaimoaan ja tytärtään, jotka näkyivät hämärästi alakerran
liedessä palavan tulen kajastuksessa, "mutta ne eivät tyydy yhteen
yritykseen."
"Kuulkaa!" sanoi Alice, "nyt tuli toinen."
Tuttu jysähdys, joka alkoi käydä tavalliseksi, ilmaisi toisen nuolen
sattuneen kattoon. Vaimo meni katsomaan ampuma-aukosta.
"Tuolla tulee toisia, ja tuolla vielä yksi!" huudahti hän.
"Nousevatko ne samasta paikasta?" kysyi hänen miehensä.
"Kyllä."
"Ehkä voimme säikähdyttää niiden päästäjää", sanoi hän astuen vaimonsa
viereen ja pisti pyssynsä lähimpään ampuma-aukkoon.
Tähdäten parhaansa mukaan paikkaa kohti, josta tulinuolet sinkosivat
ilmaan, laukaisi uudisasukas. Hän ei voinut varmaan tietää, oliko
kehenkään sattunut, sillä mitään huutoa ei kuulunut, mutta palavien
rohtimien heitto taukosi joksikin aikaa alkaakseen jälleen paikasta,
joka oli niin kaukana, että oli aivan turhaa koettaa osua sinne
luodikolla.
Sillä aikaa oli muutamia ilman halki kiitäneitä nuolia tarttunut mökin
kattoon, jossa ne paloivat törröttivät pystyssä kuin siilin harjakset.
Nousten tuolille kohotti Sutherland luukkua juuri sen verran, että hän
saattoi katsoa ulos näyttämättä itseään ympärillä oleville ampujille,
jotka olivat varuillaan estääkseen häntä sammuttamasta noita heikkoja,
lepattavia tulia.
Näky oli yllättävä. Eräs nuoli oli niin lähellä hänen kasvojaan, että
hän tunsi liekin lämmittävän, niin heikko kuin se olikin; toinen oli
katon harjalla, mutta niin kaukana, ettei siihen voinut kädellä
ylettyä, ja kolmas piili räystään lähellä. Nämä kolme olivat
iskeytyneet lujaan ja paloivat hyvin.
Sutherland ei koettanut irroittaa niitä heti, vaan päätti odottaa vähän
aikaa nähdäkseen, oliko niistä katolle mitään vaaraa. Kuten olemme
sanoneet, oli katto tehty paksuista maloista ja tiheä, mutta kylläkin
helposti syttyvä, sillä se oli kuivanut koko kesän. Palavassa
rohdintukossa on kuitenkin niin heikko tuli, että se juuri palaa ja
tuskin kykenee sytyttämään paksua puuta. Uudisasukas alkoi toivoa, että
tulinuolien tuottama vaara olisi pienempi kuin hän oli ensin otaksunut.
Räystään lähelle tarttunut nuoli paloi kaikista kirkkaimmin, mutta
juuri kun uudisasukas katseli sitä, paloi se poikki ja yläosa putosi
maahan. Tyngässä oli vähän aikaa tuli, mutta se sammui pian ja nuolesta
oli jäljellä vain savuava pätkä, joka ei voinut tehdä mitään vahinkoa.
Samoin kävi häntä lähinnä olevan nuolen. Tuli kulutti sen poikki ja
palava osa vierähti jyrkkää kattoa vasten maahan. Kolmas nuoli oli
sammunut jo aikaisemmin.
Mutta löydettyään turvallisen paikan alkoivat intiaanit päästellä
sytyttäjiä entistä kiihkeämmin. Näky oli vaikuttava, kun tulinuolet
sinkosivat korkealle ilmaat rakettien tavoin ja tehden kauniin kaaren
putosivat katolle niin raskaasti, että luuli niiden tunkevan sen
lävitse alla olevien päiden päältä. Ne näyttivät lentoratansa
korkeimpaan kohtaan päästyään pysähtyvän hetkeksi ja putosivat sitten
maaliaan kohti yhä kasvavalla nopeudella, niin että ne usein sammuivat
vinhan vauhdin takia.
Ensimmäinen kattoon sattunut sytyttäjä putosi sellaisella vauhdilla,
että se kimposi takaisin monta tuumaa ja liukui sitten maahan ehtimättä
korventaa kuivaa tammea.
Muutettuaan paikkaa eivät punanahat enää voineet tähdätä kyllin
tarkkaan. Paristakymmenestä nuolesta oli vain kolme tahi neljä sattunut
kattoon eikä niistäkään ollut mitään vaaraa. Tämä rohkaisi
Sutherlandia.
Mutta hänen toivonsa oli liian aikainen. Sattuuhan usein, että näköjään
aivan vähäpätöiset seikat muuttuvat tärkeimmiksi tekijöiksi. Eräs nuoli
oli tarttunut kiinni aivan räystään alareunaan. Ilman halki kiitäessään
oli nuolessa palava tappuratukko tuskin ehtinyt kunnollisesti syttyä ja
näytti nyt sammuvan muutamien sekuntien kuluttua. Sutherland ei
kiinnittänyt siihen juuri mitään huomiota, vaan tarkkasi toisia.
Muutamat lensivät kauas syrjään, toiset putosivat aivan mökin viereen
ja joitakin sattui kattoon tarttuen kiinni.
Mutta ei kestänyt kauan aikaa, ennenkuin uudisasukas huomasi räystäässä
verikoiran lailla riippuvan nuolen, joka näytti aikaansaavan enemmän
vahinkoa kuin kaikki muut nuolet yhteensä. Siihen oli ehkä pantu
enemmän palavia rohtimia tahi se oli tehty tulenaremmasta puusta kuin
muut. Oli sen laita nyt kuinka hyvänsä, vaara oli ilmeisesti uhkaava,
sillä nuoli oli jo sytyttänyt katon, ja ellei tulta heti sammutettu,
joutui talo tuhon omaksi.
Ojentaen käsivartensa aivan suoraksi ulottui Sutherland siihen
luodikollaan, mutta yksistään siitä ei ollut mitään apua.
"Kasta veteen joku vaate ja sido se pyssyni suuhun", sanoi hän
vaimolleen, joka heti päästi esiliinansa ja teki työtä käskettyä.
Nyt oli ratkaiseva hetki käsillä. Punanahat huomaisivat varmasti
uudisasukkaan tarkoituksen ja koettaisivat kaikin mokomin tehdä hänen
yrityksensä turhaksi.
"Silas, ole varovainen", sanoi hänen vaimonsa, joka seisoi tuolin
vieressä katsellen miestään. Yhtä levotonna ja peloissaan seisoi
Alicekin äitinsä takana.
"Etkö voi paiskata vettä sinne näyttämättä itseäsi?" kysyi hän, mutta
isällä oli tarpeeksi tekemistä eikä joutanut vastaamaan hänen
kysymykseensä.
Hän kohotti luukkua juuri niin paljon, että hän saattoi pistää ulos
pyssynsä, jonka suuhun oli sidottu vettä tippuva vaate, ja tukien
luukkua toisella kädellään ojensi hän nopeasti sammutusvehkeensä tulta
kohti. Miamit ja shawneet huomasivat heti hänen yrityksensä ja
suuntasivat tulensa hänen ojennettua käsivarttaan ja hämärästi näkyviä
kasvojaan kohti, joita luukusta tunkeva valo valaisi. Luukku peitti
hänet näkyvistä melkein kokonaan, kuin kilpikonnan kuori.
Uudisasukas oli suuressa vaarassa -- hän kuuli luotien napsahtelevan
kattoon ja vinkuvan korvissaan, mutta hän oli itsepintainen eikä
hellittänyt. Luontaisella päättäväisyydellään hän suoritti tehtävänsä
loppuun saakka. Tuli sammutettiin niin tarkkaan kuin olisi käytetty
nykyaikaisia tulensammutuskojeita. Vedettyään kätensä sisään hyppäsi
hän alas tuolilta pudottaen luukun paikoilleen.
"Oletko haavoittunut?" kysyi hänen vaimonsa kykenemättä hillitsemään
liikutustaan.
"En saanut naarmuakaan."
"Se oli ihmeellinen Jumalan varjelus", huudahti vaimo lämpimästi.
"Sellaisia ihmeitä antaa Jumala tapahtua joka päivä, kiitetty olkoon
hänen nimensä! Arvelin haavoittuvani vaikka ei kuolettavasti, mutta hän
varjeli minua."
"Ja hän pelastaakin meidät, kunhan vain teemme velvollisuutemme",
lisäsi Alice suuresti iloiten isänsä menestyksestä.
Luukku oli aivan katon harjalla, niin että uudisasukas saattoi nähdä
hyvin katon toisellekin puolelle. Hän arveli, että tulinuoli, jonka
hän oli niin suureen vaaraan antautumalla sammuttanut, oli ollut
poikkeuksellisen vaarallinen, ja hän saattoi hyvällä syyllä uskoa
sellaisen vaarallisen tehtävän uudistamisen olevan tarpeettoman, jollei
tulisadetta kestäisi liian kauan.
Aina vähän päästä kohotti tuolilla seisova Sutherland luukkua sen
verran, että hän saattoi kurkistaa ulos. Palavia nuolia oli katolla
niin lukuisasti, että tuskin voi uskoakaan, mutta yksikään ei näyttänyt
vaaralliselta. Koettaakseen kaikkia mahdollisia keinoja ampuivat
intiaanit muutamia sytyttäjiä mökin seiniin; mutta se oli niin ilmeistä
ajan ja vaivan tuhlausta, että se taukosi pian.
Nuolien ryöppy harveni ajoittaisin, mutta uudistui aina hetken päästä,
kunnes piirittäjät parin tunnin kuluttua lienevät huomanneet, että
täytyi keksiä muita keinoja.
Puoliyön jälkeen huomasivat Alice Sutherlandin tarkat silmät jotakin
uutta olevan tekeillä metsän reunassa vastapäätä sitä paikkaa,
josta tulinuolet olivat sinkoilleet ilmaan. Hän katseli eräästä
ampuma-aukosta talon takasivulla ja kutsui vanhempansa paikalle
ottamaan selvää, mitä punanahat puuhasivat.
Työssään häärivät punanahat olivat vielä metsän pimennossa, joten
kukaan ei Voinut nähdä heidän liikkeitään kyllin selvästi voidakseen
vastata tuon nuoren neitosen kysymykseen. Mutta kieltämättä oli jotakin
tärkeätä tekeillä. Metsässä oli liikettä ja silloin tällöin nähtiin
varjomaisten olentojen kiirehtivän edestakaisin.
Uudisasukas oli laukaisemaisillaan sinnepäin näyttääkseen punanahoille
olevansa varuillaan ja koettaakseen samalla jos mahdollista
vahingoittaakin heitä, kun kaksi olentoa ilmestyi samassa hitaasti
näkyviin. Heidän jälessään tuli toisia, kunnes aukeamalla oli kymmenen
intiaania.
He kulkivat parittain kuin sotamiehet ja kantoivat välissään raskasta
puunrunkoa, jonka tyvi ulottui noin kuusi jalkaa ensimmäisen parin
eteen. Sitä kannettiin alle kiinnitetyistä poikkipuista, joiden
kumpaankin päähän soturi oli käynyt kiinni. Puusta oli oksat karsittu
ja kantajat olivat kietoneet päänsä ja rintansa suojaksi peitteitä
jättäen eteen vain pienen aukon, josta he voivat nähdä, minne teidän
piti kulkea.
Samalla hetkellä kuin joukko huomattiin, kävi heidän tarkoituksensakin
ilmi. He aikoivat murskata oven tuolla raskaalla hirrellä.
Heidän menettelynsä oli hyvin merkillinen. Sensijaan, että he olisivat
tulleet näkyviin siltä puolelta, jossa mökin väki oli, ilmestyivät he
päinvastaiselta puolelta. Nyt heidän täytyi kantaa taakkansa mökin
ympäri sen etupuolelle Voidakseen aloittaa hyökkäyksen. Syvän
hiljaisuuden vallitessa ilmestyivät he jälleen näkyviin. Olisi
luullut, että intiaanit olisivat jollakin tavalla koettaneet kääntää
puolustajien huomion todelliselta hyökkäyspaikalta muualle, mutta
mitään ei kuulunut.
Tässä nähtiin Amerikan intiaanin viekkaus. Soturit olivat jo tehneet
eräänlaisen valehyökkäyksen ja tiesivät, että puolustajat ymmärtäisivät
tarkoituksen, jos se uudistettaisiin. Puolustajat pitivät luultavasti
silmällä paikkaa, josta tulinuolia oli ammuttu, ja sen tähden
toivottiin tämän yrityksen, josta olen nyt kertonut, pysyvän salassa.
Sitäpaitsi oli miamit ja shawneet panssaroitu samaan tapaan kuin
soturi, joka sytytti tulen mökin nurkan juureen.
"Nyt täytyy jokaisen laukauksen osua maaliinsa", sanoi uudisasukas
tyttärelleen. "Pelkään heidän yläruumiinsa olevan liian hyvästi
peitossa, mutta heidän jalkansa ovat suojattomat -- halloo!"
Ennenkuin Alice oli ymmärtänyt saamansa neuvon, tähtäsi hän toista
johtajaa keskelle rintaa ja laukaisi. Mies hellitti otteensa ja kaatui
pitkälleen nousematta enää milloinkaan.
Isä ampui samassa, ja toinen johtaja nilkutti ulvoen metsän suojaan.
Kuula oli tehnyt pahan haavan hänen reiteensä.
Vanhanaikaisen piilukkopyssyn lataamiseen menee kiusallisen pitkä aika
eikä johtajien kaatuminen aiheuttanutkaan pakokauhua toisten
keskuudessa, kuten oli odotettu. Isä ja tytär latasivat pyssynsä
uudelleen mahdollisimman nopeasti, mutta kun heidän pyssynsä olivat
käyttövalmiit, saapuivat jäljellä olevat intiaanitkin mökin eteen.
Kääntyen ympäri he peräytyivät sopivan välimatkan päähän ja hyökkäsivät
sitten ihailtavan kylmäverisesti ovea vastaan.
Hirren raskas tyvi jysähti ovea vasten sellaisella voimalla, että koko
rakennus tärähti ja puolustajien sydämet hypähtivät aivan kurkkuun
saakka.
"Sukkelaan!" huusi isä; "nyt ne ovat juuri parhaalla
pyssynkantomatkalla, ja jos oveen sattuu vielä kaksi tahi kolme
tuommoista iskua, niin se lentää saranoiltaan."
Menestys oli kiihoittanut hyökkääjiä, jotka nyt peräytyivät hitaasti ja
valmistautuivat vauhtia ottaen uuteen hyökkäykseen rakennuksen vahvaa
ovea vastaan, jonka lujuutta nyt koeteltiin ankarasti. Peitteet, joihin
he olivat kääriytyneet, heitettiin pois, sillä ne estivät heitä
vapaasti liikkumasta. Mutta teko oli ollut liian aikainen, mikä
huomattiin heti kun puolustajien pyssyt alkoivat paukkua.
Kolme soturia kaatui heti, ja toiset hätäytyivät niin, että tuo hyvin
alkuunpantu yritys loppui aivan nolosti. Jäljelle jääneet hyökkääjät
kiidättivät "muurinsärkijänsä" eteenpäin niin sokeasti, että hirren
tyvi töytäsi seinään oven viereen. Hirsi putosi raskaasti maahan ja
kantajat hajautuivat joka taholle niin kiireesti kuin kuolema olisi
ollut heidän kintereillään.
Jos Sutherlandin ja Alicen pyssyt olisivat olleet silloin latingissa,
niin kaksi pakenijaa olisi varmasti jäänyt tantereelle, sillä pakoon
rientävät punanahat eivät koettaneetkaan suojella itseään peitteillä,
jotka äsken olivat olleet heidän ympärillään. He laahasivat peitteitä
perässään ja eräs kauhistunut Miami-soturi sotkeutui viittaansa niin,
että hän teki täydellisen kuperkeikan, ennenkuin hän pääsi metsän
reunaan.
Puolustajat olivat ampuneet yhtä aikaa kaksi laukausta, mutta he
näkivät kolme vihollista kaatuvan. Alicesta ja hänen isästänsä tuntui
aivan mahdottomalta, että kolmas vihollinen olisi myös saanut surmansa
heidän laukauksistaan. Siitä he otaksuivat, että heidän salaperäinen
ystävänsä, joka oli jo aikaisemmin samana iltana auttanut heitä, oli
jälleen rohjennut ampua hyvin tähdätyn laukauksen heidän puolestansa.
Lienee tarpeetonta sanoa heidän olleen oikeassa.
XXI.
PAKO.
Istuessaan kaatuneella puunrungolla neekerin vieressä huomasi Brayton
Ripley minuuttien olevan hyvin kallisarvoisia.
Muuttamatta ilmettäkään murahti hän jonkun pienen huomautuksen ja tutki
muutamin silmäyksin ympäristöään. Neljä intiaania oli häntä
vartioimassa ja ne olivat asettuneet siten, että karkausyritys olisi
ollut mielipuolen teko. Kaikki seisoivat ja inttivät jostakin asiasta
niin kiihkeästi, ettei käsirysy näyttänyt olevan kaukana. Kuinka
kiihkeästi punanahat väittelivät, osoittaa parhaiten sekin, etteivät he
kutsuneet ketään kumppaneitaan paikalle eivätkä kuljettaneet vankiaan
pääjoukon luo.
Mutta mikään kysymys ei ollut niin tärkeä, että he olisivat unohtaneet
arvokkaan vankinsa. Soturi, joka oli ottanut Braytonin pyssyn, oli
laskenut sen puun juurelle parin askeleen päähän kiistelevästä
ryhmästä. Hänellä oli nyt kädessään oma pyssynsä, ja luonnollisesti hän
ei ruvennut kantamaan molempia aseita, mikä on, se täytyy sanoa,
melkoinen taakka.
Tuo Ripleytä niin huolellisesti vahtinut intiaani seisoi nyt melkein
vankinsa edessä pitäen pyssyään sellaisessa asennossa, että hän saattoi
silmänräpäyksessä ampua laukauksen, ja siitä syystä hän jätti
väittelyyn kuuluvan viittomisen tovereilleen.
Toiset intiaanit kohdistivat kaiken tarkkuutensa esillä olevaan
kysymykseen, mutta heidän asentonsa oli sellainen, että he varmasti
huomaisivat heti vangin liikkeet.
"Heidän puhettaan en ymmärrä", tuumi Brayton, "mutta uskallan panna
pääni pantiksi, että he puhuvat minusta. Nyt on vain intos siitä,
tapetaanko minut tässä vai viedäänkö minut Haw-hu-dan ja hänen susiensa
kidutettavaksi."
Maailman helpoin asia on tehdä hyviä päätöksiä; ja vaikein niiden
pitäminen. Brayton Ripley oli päättänyt taistella henkensä puolesta
viimeiseen saakka, mutta aseeton mies on hyvin voimaton, kun ladatun
pyssyn suu on silmäin edessä.
"Pian he sitovat käteni selän taakse ja kutsuvat tänne kymmenkunta
intiaania katsomaan, kuinka minut kidutetaan kuoliaaksi. Silloinkaan",
lisäsi hän katkerasti, "ei asemani ole juuri nykyistä parempi."
Samassa kuului askeleita ja vangit ja vartijat katsahtivat sinnepäin.
"Tänne tulee oikein kuuluisa intiaani", sanoi neekeri, "mutta hän ei
miellytä minua."
"Kuinka niin?"
"Koska hän pitää minua tolvanana. Se on se Kalkkarokäärmeeksi nimitetty
lurjus, joka riiteli viime yönä erään päällikön kanssa."
Brayton olisi mielellään tahtonut kuulla riidan yksityiskohtia myöten,
mutta hän tiesi, ettei neekeri ollut ymmärtänyt mitään.
Tulija oli Mul-keep-mo, joka ilmestyi leiripaikalle aivan
päinvastaiselta suunnalta kuin uudistalo oli. Hän näytti kuljeskelevan
omia aikojaan ikäänkuin hänellä ei olisi ollut mitään erikoista
tehtävää.
Hän kohtasi vilahdukselta nuoren Ripleyn katseen, joka oli niin nopea,
ettei kukaan muu huomannut sitä; mutta tuo silmien sähköinen välähdys
oli kuin täydellinen sähkösanoma, jonka lähettäjä ja vastaanottaja
ymmärsivät täydellisesti.
Ilmeisesti ei näistä intiaaneista kukaan epäillyt Kalkkarokäärmettä,
sillä hänen lähestyessään tervehtivät kaikki häntä niin
kunnioittavasti, ettei amerikkalainen intiaani milloinkaan kohtele
sillä tavoin epäilyksenalaista henkilöä.