yläkerrassa. Hän kulki huoneesta toiseen ja tähysteli kirkkailla
silmillään jokaisesta ampuma-aukosta vuoronsa perään. Hän tiesi kyllä,
mitä alakerrassa tehtiin, sillä hän kuuli vanhempainsa keskustelusta
joka sanan. Kun hänen isänsä selitti aikovansa mennä ulos, niin hän oli
laskeutumaisillaan alas estämään häntä, mutta hänen äitinsä ripeä
toiminta teki hänen läsnäolonsa tarpeettomaksi.
Tytär kuuli jotakin, josta toiset eivät vähään aikaan tienneet mitään.
Hän kuuli Miamin pyssyn pamahtavan ja intiaanin seinän vieressä
kaatuvan raskaasti maahan. Kun kaikki oli hiljaista eikä kuulunut muuta
kuin tulen heikko rätinä, niin hän tiesi, että laukaus, jonka hän oli
ensin luullut tähdätyn taloa kohti, olikin surmannut murhapolttajan.
"Tämä on kummallista", sanoi hän itsekseen. "Metsässä on joku ystävä ja
voisiko se olla kukaan muu kuin -- Brayton Ripley?" lisäsi hän heleän
punan levitessä hänen kasvoilleen.
On ihmeellistä, kuinka viestit kiitävät rakastavaisten välillä
mistään esteistä huolimatta. Hän ei ollut nähnyt pitkään aikaan tuota
kaunista nuorukaista eikä ollut saanut mistään tietää hänen olevan
läheisyydessä, mutta nyt hän oli varma siitä, että nuorukainen oli
hänen äänensä kuuluvilla.
On aivan totta, että hänen läsnäolonsa sai tytön levottomaksi hänen
turvallisuutensa tähden, sillä vaikka hänellä saattoi olla
kumppaneitakin, niin heidän tilansa oli varmaankin hyvin vaarallinen.
Mutta tietoisuus, että nuorukainen oli tullut hänen tähtensä, pani
hänen sydämensä onnesta sykkimään. Samalla tunsi tyttö syvää
kunnioitusta häntä kohtaan ja ihaili hänen ritarillisuuttaan.
Olisikohan kenenkään sydän voinut pysyä kylmänä Brayton Ripleyn
kaltaiselle miehelle, joka ei ollut ainoastaan valmis, vaan innokaskin
uskaltamaan henkensä rakastettunsa ja tämän rakkaiden puolesta?
"Toivon, ettei hänelle tapahdu mitään pahaa", kuiskasi hän katsellen
ympärillensä ikäänkuin olisi pelännyt jonkun kuulevan hänen suloisen
salaisuutensa, "sillä jos hän kuolisi, niin --"
Hän ei kerennyt lopettaa lausetta, kun isä tuli tikapuita ylös äidin
seuraamana. Sammuvaan hiilokseen alhaalla oli lisätty puita, niin että
heidät saattoi selvästi nähdä heidän ilmestyessään aukkoon ja
pysähtyessään sen läheisyyteen.
Kuten voi otaksuakin, hämmästyivät he kovin, kun Alice vakuutti heille,
että metsän reunasta ammuttu laukaus oli surmannut tulta sytyttelevän
intiaanin.
"Ja minä tiedän, kuka se on", lisäsi hän painavasti, sillä hän seisoi
varjossa, joka kätki hänen punastuksensa.
"Kuka?" kysyivät isä ja äiti yhtä aikaa.
"Brayton Ripley."
"Kuinka voit sen tietää, kun et ole kuullut hänestä sanaakaan?"
"Minä tiedän vain, sillä kukaan muu se ei voi olla", vastasi Alice
itsepäisesti.
"Olet mahdollisesti oikeassa, mutta aivan varmoja emme voi olla."
"Eikö tuo ystävällinen laukaus voisi olla jonkun intiaanin ampuma,
jolle olemme olleet ystävällisiä?" kysyi äiti.
"Valitettavasti ei", vastasi isä. "Tiedäthän, että kahden vuoden
aikana, jotka olemme eläneet tässä kodissa, olemme aina noudattaneet
kultaista ohjetta punaisten miesten kohtelussa. Keneltäkään
tarvitsevalta emme ole milloinkaan kieltäneet ruokaa ja yösijaa.
Tämäniltainen käytökseni on luonnollisesti poikkeus", lisäsi
uudisasukas. "Olen kertonut heille Vapahtajasta, joka antoi henkensä
heidän edessään; olen koettanut herättää heidän parempia tunteitaan ja
olen välistä luullut siinä onnistuneeni."
"Ehkä olet onnistunut paremmin kuin nyt voit ajatellakaan", lisäsi
vaimo, joka oli tilaisuuden sattuessa toiminut parhaansa mukaan samalla
tavalla.
"Olenko onnistunut vai en, se saadaan tietää vasta iankaikkisuudessa;
mutta tästä vaikeasta tilasta selvittyämme en milloinkaan enää luota
kenenkään intiaanin ystävyyteen. Nämä meitä piirittävät punanahat ovat
vihollisiamme; ja vaikka he olisivat syöneet pöytämme ääressä
ja levittäneet peitteensä lattiallemme, niin he ovat susia
verenhimoisemmat surmataksensa meidät."
"Mutta joku ampui laukauksen meitä auttaakseen", sanoi Alice, "ja ellei
ampuja ollut punainen mies, niin se oli valkoinen. Ja jos se oli
valkoinen, niin voisiko se olla kukaan muu kuin Brayton? Tiedättehän
hänen olevan meihin suuresti kiintynyt?"
"Kyllä, ja erittäinkin erääseen perheeni jäseneen."
"Mitä tarkoitat, isä?" vastusteli Alice piiloutuen pimeään nurkkaan.
"Eläpäs nyt hätiköi; en ole vielä sanonut, kuka tuo perheeni jäsen on."
"Mutta minä tiedän, ketä tarkoitat."
"Hyvä on, sittenhän minun ei tarvitsekaan mainita mitään nimiä. Minä
myönnän mielelläni, että Brayton luultavasti ampui laukauksen
puolestamme, Vaikka sen saattoi yhtä hyvin ampua joku metsästäjä, joita
alituisesti liikkuu asutuksien välillä, kuten Simon Kenton, M'Clelland,
Arthur, Brady tahi Wells."
Mutta Alice ei myöntänyt, että heidän auttajansa voisi olla kukaan muu
kuin tuo nuori metsästäjä, jota hän ajatteli enemmän kuin hän tahtoi
tunnustaakaan.
Uudisasukkaan perheen kaikki jäsenet rukoilivat usein ja hartaasti
Jumalaa varjelemaan heitä ja heidän kotiaan kaikesta pahasta tämän
hirvittävän tilanteen aikana. He tekivät mielellään niin huolimatta
vahdinpidon kiireellisyydestä, sillä muutaman sekunnin kestävä rukous
voi olla yhtä palava kuin sellainen, joka kestää minuutteja.
Hartaushetket eivät olleet tässä kodissa harvinaisia. On kerrottu
kylliksi, että kaikki ymmärtävät uudisasukkaan perheen olleen Jumalaa
pelkääväistä väkeä. Aamuin ja illoin he polvistuivat rukoukseen, ja
olipa taivas kirkkaan säteilevä auringon paistaessa tahi synkkien
myrskypilvien peittämä, niin heidän rukouksensa olivat yhtä nöyrät.
Ja seisoessaan nyt ladattu pyssy kädessään ampuma-aukon ääressä rukoili
Alice Sutherland taivaallista isäänsä varjelemaan häntä ja hänen
rakkaita vanhempiaan. Rukoukseen liittyi myös erään neljännen henkilön
onni ja turva.
Vain lyhyt aika oli suotu tämmöisille perhehartaushetkille, kuten niitä
voinee nimittää, jotka nyt olivat yhteisen vaaran elävöittämät. Valpas
vahdinpito oli nyt aivan yhtä tarpeellinen kuin silloinkin, kun
Haw-hu-da tuli ensi kerran kumppaneineen yösijaa pyytämään.. Perhe
hajautui ja jokainen alkoi vartioida majan ympäristöä mahdollisimman
huolellisesti siirtyen ampuma-aukolta toiselle.
Koska punaiset miehet olivat onnistuneet niin hyvin yrityksessään
sytyttää mökki palamaan, niin saattoi odottaa yrityksen uudistumista
heti kun oli ryhdytty varokeinoihin, ettei kukaan voinut ampua
takaapäin murhapolttajaa kuoliaaksi, kuten ensimmäisen yrittäjän oli
käynyt. Jos he olisivat sen tehneet, niin olisi ollut vaikea kuvitella,
kuinka sotajuoni olisi jälleen tehty tyhjäksi, sillä oli tuskin
mahdollista, että Kalkkarokäärmeelle olisi suotu tilaisuus ampua toista
kertaa.
Mutta shawneet ja miamit koettivat suoriutua leikistä mahdollisimman
ehjin nahoin. Oven varovainen tutkimus oli aiheuttanut erään soturin
haavoittumisen ja tulen sytytys rakennuksen nurkalle oli koitunut erään
toisen kuolemaksi.
Oli siis paikallaan koettaa muita käytettävissä olevia keinoja.
Kului kauan aikaa intiaanien yrittämättä mitään.
Oli varmaa, että he Vahtivat herkeämättä tuota pientä rakennusta, joka
vielä uhmasi heitä. Kuu oli aivan taivaanlaella, joten ei mökki eivätkä
puut metsän reunassa luoneet mitään varjoa aukeamalle --
Aika ajoittain purjehti kuun ohitse pilviä, jotka näyttivät kulkevan
kuun innokkaana saattueena kätkien puiden latvat ja aukeaman nopeasti
haihtuvaan hämärään, kuten oli ollut laita koko illan.
Välistä olivat varjot niin kummallisen näköisiä, että vartijat luulivat
niitä majaa kohti äänettömästi hyökkääviksi miehiksi. Sitten kuu
paistoi jälleen kauan aikaa kirkkaasti, niin että koko maailma kylpi
säteilevässä valossa, joka melkein kykeni kilpailemaan päivän kanssa.
Oli lähellä keskiyön hetkeä, kun Silas Sutherland katsoessaan eräästä
ampuma-aukosta mökin etuseinässä näki metsän reunassa pienen
valopisteen paikan lähellä, jossa hänen muutamia tunteja sitten
ampumansa intiaani oli seisonut. Näytti kuin kynttilä olisi palanut
lehtien välissä, mutta sellainen se ei voinut olla, sillä intiaanit
eivät tunteneet silloin kynttilän käyttöä.
Äkkiä lennähti valopilkku ilmaan noin sadan jalan korkeudelle, ja
saavutettuaan tasapainonsa alkoi se hitaasti pudota mökin kattoa kohti
kuin etsien sopivaa kiintopistettä. Mutta nuoli ei ollut tarkkaan
tähdätty ja se putosi katon sivu maahan, jossa se sähisi ja räsähteli
hetken ja sammui viimein.
Tuskin oli minuuttia kulunut, kun seuraava nuoli nousi ilmaan kuin
raketti. Se teki kauniin kaaren ja putosi jysähtäen mökin katoile aivan
asukasten pään päälle, niin että jokainen kuuli sen.
Ja mikä oli vielä pahempi, tullinuoli iskeytyi kattoon kiinni.
XVIII.
YLLÄTTÄVÄ HERÄÄMINEN.
Kalkkarokäärme-niminen Miami-soturi käsitti, että hän torjuttuaan
itseensä kohdistuneet epäluulot oli suurentanut Brayton Ripleyn vaaran
kymmenkertaiseksi. Nuo viidettäkymmentä soturia olivat nyt siinä
varmassa uskossa, että eräs valkoinen mies piileskeli heidän
läheisyydessään, ja he koettaisivat väsymättä saada hänet tapetuksi
tahi vangiksi. Brayton Ripleyllä ei ollut muuta pelastuksen keinoa kuin
poistua joksikin ajaksi mökin läheisyydestä.
Soturi ei tiennyt mitään nuorukaisen poven kuumasta hehkusta, mutta
siitä huolimatta hän tiesi, ettei Brayton todennäköisesti lähtisi
paikalta, ennenkuin itse Kalkkarokäärme taivuttaisi hänet tekemään sen
viivyttelemättä.
Shawneet ja miamit hajautuivat nuotiolta sen jälkeen kuin Mul-keep-mo
oli puhdistautunut syytöksistä. Yleensä oli tarkoitus jatkaa uudistalon
keskeytynyttä piiritystä, mutta enemmistö aikoi etsiä käsiinsä
salaperäisen vihollisen, joka hiiviskeli metsässä. Haw-hu-da kuiskasi
jotakin Wath-tre-hille eli Huuhkajalle, joka lähti seuraamaan
Mul-keep-mota. Viimemainittu tiesi nyt, että hänen liikkeitään
valvottiin.
Ystävällinen Miami tahtoi välttämättä varoittaa Brayton Ripleytä
vaarasta, mutta se oli, kuten saamme nähdä, vaikea tehtävä. Siitä
huolimatta hän toivoi pääsevänsä nuorukaisen yhteyteen ja
Kalkkarokäärme kiersi aukeaman toiselle puolelle tietäen koko ajan
Huuhkajan vakoilevan hänen askeleitaan.
Seisoessaan puiden välissä hän kuuli heikon sihinän. Nuorukainen oli
Varmasti läheisyydessä ja oli ilmeisesti huomannut hänet, mutta ei
tahtonut lähestyä, ennenkuin hänen tumma ystävänsä kutsui häntä, sillä
sellainen teko olisi ollut turmiollinen.
Miami kääntyi puhuttelemaan omaa heimolaistaan, joka varjona seurasi
häntä.
"Huuhkajalle on yhdentekevää, oli päivä tahi yö, kun hän seuraa
ystävänsä tahi vihollisensa jälkiä. Hänellä on terävät silmät."
"Ja Kalkkarokäärme iskee pimeässä yhtä nopeasti kuin päivänvalossakin",
huomautti soturi tullen metsän reunaan, jossa he saattoivat nähdä
toisensa selvemmin.
"Punaisen soturin pitää osata käyttää sotatapparaansa auringon
laskettuakin", huomautti Mul-keep-mo vakavasti, ollen kyllin viisas
välttääkseen riitaa Huuhkajan kanssa tahi ilmaistakseen, että hän
epäili Huuhkajan tarkoituksia, kun tämä tunkeutui niin lähelle; "sillä
jos olemme toimettomina, niin valkonaamat tunkevat meidät pian mereen
saakka, johon aurinko vaipuu lepoon."
"Eräs valkonaama on läheisyydessä", huomautti Huuhkaja, ymmärtämättä
täysin vastauksen merkitystä. "Miamin ja shawneen pitää olla
Varuillaan."
"Huuhkaja on hyvin viisas, mutta niin on valkonaamakin. _Hän juoksee
sukkelaan tiehensä_."
Noiden kahden Miami-soturin keskustelussa ei ollut juuri mitään
merkillisempää, mutta Mul-keep-mon sanoilla oli aina joku äärimmäisen
tärkeä merkitys lähellä seisovalle valkoiselle miehelle, joka seurasi
keskustelua valppain korvin ja silmin.
Miamit keskustelivat luonnollisesti omalla kielellään, kunnes
Mul-keep-mo näköjään ilman mitään syytä lausui viimeisen lauseensa
englannin kielellä ja kovemmalla äänelläkin.
Huuhkaja ei epäillyt mitään kepposta, sillä Mul-keep-mo jatkoi taas
puhettaan miamien omalla kielellä, ja keskustelu jatkui samaan
tarkoituksettomaan tapaan kuin ennenkin, joten sitä ei kannata tässä
toistaa.
Vaikka Huuhkaja ei huomannutkaan tuon lyhyen englantilaisen lauseen
tarkoitusta, niin eräs toinen käsitti sen tärkeyden. Brayton Ripley oli
aivan varma kuullessaan nuo kovemmalla äänellä lausutut neljä sanaa,
että niiden tarkoitus oli varoittaa häntä, ja hän päätti sillä
kertaa poistua mökin läheisyydestä, vaikka se oli hänestä hyvin
vastenmielistä.
Nuoren miehen oli mahdotonta tietää kaikkia murhapolttajan kuolemaan
liittyviä asianhaaroja ja Shawnee-päällikön pitämää kuulustelua, mutta
hän epäili ajojahdin olevan käynnissä ja vainoojia olevan liikkeellä
niin lukuisasti, että hän joutuisi varmasti kiinni, jos hän pysyisi
paikallaan.
Totellen tumman ystävänsä vihjausta hiipi hän äänettömästi kauemmaksi
metsään, kunnes intiaanien puhetta ei enää kuulunut. Hän kuuli parikin
kertaa läheltään hiljaisia askeleita ja ymmärsi, että häntä etsittiin
kiihkeästi. Kalkkarokäärmeen neuvo oli ollut viisas kuten aina
ennenkin. Vasta sitten, kun hän oli päässyt turvallisen välimatkan
päähän intiaaneista, pysähtyi hän tuumimaan tilannetta.
"Näyttää siltä kuin en kykenisi toimittamaan mitään", päätteli hän.
"Hiivittyäni metsän läpi olen vain vilahdukselta sopivan tilaisuuden
sattuessa nähnyt Sutherlandin talon. Enimmäkseen olen ollut pakotettu
kiinnittämään kaiken huomioni punanahkoihin, joita parveilee
ympäristössä kuin mehiläisiä."
Oli ollut sanomattoman suuri helpotus saada tietää uudisasukkaan
perheineen olevan vielä hengissä, mutta Brayton Ripley oli kuitenkin
alkanut vähitellen uskoa, että heidän tilansa oli aivan toivoton. Mies
ja kaksi naista saattoivat puolustautua uljaasti noiden paksujen
hirsiseinien turvissa, kun heillä oli runsaasti ampumavaroja ja
ruokatarpeita, mutta lopullista kohtaloaan he eivät voisi välttää.
Ulkopuolelta tuleva apu oli heille ainoa pelastuksen mahdollisuus ja
kuten olen jo maininnut ei siitä ollut juuri mitään toiveita. Lähimpään
varustukseen oli noin viidenkymmenen penikulman matka, ja juuri sillä
hetkellä valmistautuivat intiaanit hyökkäämään sitä vastaan, joten
siltä suunnalta ei ollut apua odotettavissa. Tilanne tuona vaikeana
aikana oli valitettavasti sellainen, että yksinäiset kaukana olevat
uudistalot saivat hoitaa itsensä pahaansa mukaan.
"Mistäpä tänne apua tulisi", mutisi nuorukainen, "ja intiaanien
tarvitsee vain pitkittää piiritystä muutamia vuorokausia voidakseen
olla varmoja voitostaan. Jos olisin varma, että voisin taivuttaa
muutamia varustuksen linnaväen sotilaita tulemaan mukaani, niin
kiirehtisin sinne. Pääsisin perille huomen-illalla ja ylihuomenna
ehtisin apujoukon kanssa tänne takaisin."
Useamman kerran oli Brayton lähtemäisillään tuolle pitkälle matkalle.
Hän tunsi tien aarniometsien halki ja oli tottunut kulkemaan nopeasti
ja väsymättä, joten aiottu matka ei olisi merkinnyt hänelle mitään.
Ystävät, joita hän oli aikonut pyytää mukaansa, olivat yhtä; tottuneita
metsänkävijöitä ja olisivat jaksaneet vaikka juostakin koko matkan
ollenkaan väsymättä.
Mutta olenhan jo selittänyt, minkätähden apua ei voinut odottaa
sieltäpäin. Harvalukuinen linnaväki odotti hurjaa hyökkäystä varustusta
vastaan eikä siis voinut luovuttaa yhtään miestä. Olisi tarvittu
parikymmentä miestä karkoittamaan uudistaloa piirittävät intiaanit.
"Ei se hyödytä mitään", sanoi Brayton istuutuen synkin miettein
kaatuneelle puunrungolle. "Ratkaisu tapahtuu todennäköisesti noin
vuorokauden kuluessa ja enpä halua poistua kauemmaksi. Jos Alicen ja
hänen vanhempainsa täytyy kuolla, niin minä kuolen heidän kanssansa.
Nyt tottelen Mul-keep-mon varoitusta ja pysyttelen vähän aikaa
turvallisen välimatkan päässä, mutta kun saan tilaisuuden iskeä
ystävieni puolesta, niin hän ei kykene pidättämään käsivarttani."
Brayton lausui sanat luontonsa koko hartaudella ja kuulostanee hieman
jokapäiväiseltä sanoa, että Brayton nukahti heti sen jälkeen, mutta
nuorukainen oli valvonut edellisen yön kokonaan matkalla ystäviensä
majalle ja oli suurimmassa levon tarpeessa.
Puunrungon takana, jolla hän oli istunut, kasvoi iso jalava, ja hän
nojasi päänsä sitä vasten. Uni on niin salakavala vihollinen, ettei
sitä vastaan voi olla varuillaan eikä tehdä vastarintaa. Kymmenen
minuutin kuluttua nukkui nuorukainen sikeästi ja heräsi vasta päivän
valjetessa.
Hän olisi kyllä nukkunut kauemmin, ellei joku olisi pudistanut häntä
olkapäästä. Sellaiset luonnon elämään tottuneet miehet kuin hän olivat
herätessään heti täysin tietoiset ympäristöstään, ja Brayton huomasi
kuin salaman leimauksessa, minkä turmiollisen erehdyksen hän oli
tehnyt.
Eräs punainen soturi oli koskettanut hänen olkapäätänsä merkiksi, että
hän oli joutunut vangiksi. Hänen nukkuessaan oli kaksi intiaania
etsiessään valkoista miestä onnistunut löytämään eräät jäljet, jotka
kaikesta päättäen olivat valkoisen miehen jäljet. He seurasivat niitä
kuin verikoirat eivätkä olleet kulkeneet kauas, kun he näkivät väsyneen
nuorukaisen istuvan puunrungolla nojaten päätään takana kasvavaa
puuta vasten ja nukkuvan sikeästi.
Mikään ei olisi ollut helpompaa kuin ampua hänet tai iskeä hänet
kirveellä kuoliaaksi, ja jos nuorukainen olisi havahtunut silloin, niin
hän olisi ollut mennyttä miestä, mutta amerikkalainen intiaani ottaa
vihollisensa mieluummin vangiksi kuin tappaa hänet heti.
Nähtyään Braytonin nukkuvan mitään aavistamatta hiipivät intiaanit
eteenpäin. Toinen asettui nuorukaisen toiselle puolelle ja toinen
toiselle. Tumma käsi ojentui valkoisen miehen pyssyä kohti, joka oli
nojallaan puuta vasten, ja intiaanit tohtivat tuskin hengittää, kun
toinen tarttui pyssyyn kiinni ja sieppasi sen luoksensa. Soturin silmät
säteilivät, kun hän näki aseen olevan omaansa paljon paremman.
Saatuaan aseen haltuunsa oli molemmilla vangitsijoilla pyssyt, ja he
tiesivät, että heidän saaliinsa oli varma.
Toinen soturi peräytyi kymmenkunta askelta, nosti hiljaa hanan ja
kohotti pyssyn poskelleen tähdäten nukkuvan valkoisen miehen jalkoihin.
Hän saattoi ampua vangin heti, jos tämä yrittäisi tehdä vastarintaa.
Toinen soturi katsahti kumppaniinsa julmasti hymyillen nähdessään
asioiden sujuvan niin mainiosti. Sitten han ojensi kätensä ja pudisti
Braayton Ripleytä keveästi olkapäästä. Nuorukainen heräsi heti.
Hän oli niin innokkaasti toivonut saavansa tilaisuuden iskeä iskun
ystäviensä puolesta, joten tilanne tuntui hänestä nöyryyttävältä, mutta
hän ymmärsi sen yhdellä silmäyksellä.
Hänen vieressään seisoi virnistelevä Miami-intiaani pidellen Braytonin
luodikkoa ja hänen edessään muutaman askeleen päässä oli eräs shawnee
pitäen pyssyä sellaisessa asennossa kuin olisi hän vain toivonut
saavansa jollakin syyllä ampua valkoisen miehen.
Käyttääksemme nykyisen lännen sanontatapaa olivat viholliset saaneet
hänet "jyvälle", ja hän nosti kätensä.
XIX.
PÖYHKEÄ SCIPIO.
Ei miami eikä shawnee, jotka olivat ottaneet Brayton Ripleyn vangiksi,
osannut kumpikaan sanaakaan englannin kieltä. Sen taito ei ollutkaan
nyt tarpeellinen, sillä heidän aikeitaan ei voinut ymmärtää väärin.
Soturit uskoivat ilmeisesti, että Valkoinen mies, joka oli rohjennut
ampua heidän toverinsa parinkymmenen soturin ollessa läheisyydessä, oli
hurjaluontoinen ja huolellisesti vahdittava mies. Sentähden oli toinen
soturi koko ajan valmis ampumaan heidän kulkiessaan leiripaikalle.
Brayton ymmärsi hyvin, mitä häneltä vaadittiin, ja hän tiesi, että
vastarinta tahi pakoyritys olisi käynyt hänelle turmiolliseksi. Vaikka
hän oli nuori iältään, niin hän oli kerran ollut wyandotien vankina,
eikä kukaan ymmärtänyt amerikkalaisen rodun luonnetta paremmin kuin
hän. Kulkue oli omituinen. Eräs Miami-intiaani pyssy kädessään kulki
etumaisena, muutamia askeleita hänen jäljessään kulki Brayton Ripley,
jolla ei ollut muita aseita kuin pitkä metsästyspuukko vyössään. Yhtä
pitkän matkan päässä hänen takanansa kulki Shawnee-intiaani, jota
voidaan nimittää menojen ohjaajaksi, sillä hän yksinään valvoi
nuorukaisen käytöstä.
"Tämäpä oli ämmämäistä", murahti hän katkerasti. "Jos minut olisi
vangittu rehellisessä tappelussa, niin en välittäisi siitä; mutta kun
nukkuessani jouduin punanahkain kynsiin, niin voin pakahtua harmista."
Kulkiessaan eteenpäin vilkaisi hän silloin tällöin olkapäänsä yli. Hän
oli päättänyt pienimmänkin tilaisuuden sattuessa yrittää päästä pakoon.
Heti kun hänen vanginvartijansa valppaus laimenisi, syöksyisi hän
puiden väliin.. Hän oli päättänyt tehdä niin, sillä tilanne huononisi
heidän päästyään intiaanien leiriin. Mutta sopivaa tilaisuutta ei
tullut, eikä Brayton voinut tehdä muuta kuin rukoilla pelastusta
ylhäältä ja odottaa tapausten kehittymistä.
Kuljettuaan noin kahdeksan penikulmaa hänen nukkumapaikaltaan saapuivat
nuo kolme miestä matkansa päähän. Vanki oli hämmästyksissään
nähdessään leirin paikalla vain kolme henkilöä, kaksi intiaania ja
neekeripalvelija Scipion. Hän oli odottanut tapaavansa suuren joukon
intiaaneja, joiden hän tiesi saapuneen lukuisasti uudistaloa
hävittämään.
Tämä voitiin selittää siten, että tulta tarvittiin vain ruoan
valmistukseen, kun oli niin lauhkea vuodenaika. Samalla tulella, jolla
Scipio oli paistanut lihaa Vangitsijoilleen, valmistettiin seuraavana
aamuna ateria koko retkikunnalle. Vaikka lehmä ei ollutkaan paistettu
kaikkien sääntöjen ja maun vaatimusten mukaan, niin onhan yleisesti
tunnettua, etteivät intiaanit olleet niissä asioissa turhan tarkkoja.
Lehmästä saatiin piirittäjille oivallinen aamiainen, ja syömässä
käytiin vuorotellen, kunnes kaikki olivat kylläisiä. Vanki saapui
paikalle hiukan myöhemmin ja nuotion ääressä olevat intiaanit oli
jätetty sinne vartioimaan Scipiota, ettei hän karkaisi tiehensä.
Neekeri oli näyttänyt osaavansa valmistaa ruokaa, joten vangitsijat
olivat päättäneet pitää häntä kokkina jonkun aikaa.
Braytonin saattajat toivat luonnollisesti saaliinsa leiritulelle, jonka
luokse kaikki metsään ja aukeaman ympärille hajautuneet Miami- ja
Shawnee-soturit ennemmin tahi myöhemmin kokoutuisivat. Braytonin
saapuessa vartijoineen leiriin istui kaksi intiaania kaatuneella
puunrungolla, joka oli aivan samanlainen kuin se, joka oli käynyt
Braytonille niin turmiolliseksi. He istuivat selin häneen ja ilmaan
nousevat savukiehkurat ilmaisivat heidän polttelevan pitkävartisia
piippujaan. Keittotaitonsa takia oli Scipiota alettu kunnioittaa niin,
että hänelle oli lahjoitettu samanlainen piippu. Hän istui nyt
vartijainsa vieressä, vaikkakin kunnioittavan välimatkan päässä, ja
puuskutti kuin höyrykone.
Lehtien kahina herätti noiden kahden soturin huomion; he hyppäsivät
ylös ja katselivat ympärilleen. Scipio, huomattuaan tämän, teki samoin,
mutta hiukan hitaammin ja harkitsevammin.
"Hyvä ihme, massa Ripleyhän se on!" huudahti hän tuntiessaan lähestyvän
nuoren miehen, ja hänen leveät kasvonsa oikein loistivat hämmästyksestä
ja mielihyvästä.
"Olen oikein iloinen nähdessäni teidät terveenä, massa Ripley."
"Enpä voi sanoa iloitsevani täällä olostani", vastasi Brayton ojentaen
kätensä ja katsellen ympärilleen; "todellakin olisin mieluummin missä
hyvänsä muualla maailmassa."
"Miksi sitten tulitte?"
"Samasta syystä kuin otaksun sinunkin tulleen tänne. En voinut auttaa
sitä."
"Niinhän se oli -- hm, mielestäni oli viisainta olla tekemättä
vastarintaa", sanoi palvelija ylpeästi myöntäen vastahakoisesti
joutuneensa vangiksi, kuten toisessa paikassa on kerrottu. "Lähdin
viime yönä hakemaan kotiin lehmää, jonka löysinkin, mutta kuolleena.
Nuo intiaanit tulivat sattumalta paikalle ja lupasivat kohdella minua
hyvin, jos opettaisin heitä keittämään lehmän hyvin, ja minä suostuin
tarjoukseen."
"Tiedätkö mitään isäntäväestäsi, -- mr Sutherlandista perheineen?"