yläkertaan vaimonsa ja tyttärensä seuraamana, joka viimemainittu riensi
vanhempiensa jäljessä kevyesti kuin lapsi.
"Nostanko portaat tänne?" kysyi tyttö pitäen kädellään kiinni
tikapuista.
"Ei, siihen on kyllä aikaa sitten, kun vihollinen on tunkeutunut
alakertaan. Mutta toivon voivani tehdä niin sitkeää Vastarintaa,
etteivät he sinne pääse."
Kuten on aikaisemmin kerrottu, oli yläkerrassa kolme huonetta, jotka
olivat melkein yhtä suuria. Järjestettiin niin, että jokainen perheen
jäsen saattoi toimittaa mahdollisimman huolellista vahdinpitoa. Yhtään
ohjetta ei unohdettu eikä vahdinpidon valppaudesta puuttunut mitään
piirityksen ensimmäisenä yönä. Myöhemmin piirityksen jatkuessa
saattoivat he laskea toisiansa lepäämään tarpeen vaatiessa.
"Muista, Alice", sanoi hänen äitinsä heidän seisoessaan yksinään vähän
aikaa isän mentyä viereiseen huoneeseen, "että sinun täytyy intiaania
ampuessasi koettaa osua maaliisi. Jos epäilet taitoasi, niin anna
luodikko minulle."
"Odottakaahan, äiti kulta. Tuskinpa näette minun epäröivän", Vastasi
tytär merkitsevästi.
Yläkerrassa oli pimeää, mutta hiilos alakerran liedessä valaisi
heikosti porrasaukon kautta. Voimakkaampi valaistus ei olisi käynyt
päinsä, sillä ampuma-aukoista näkyvä valo olisi mainiosti ohjannut
vihollisen tarkka-ampujien tulta.
Muutamia minuutteja sen jälkeen kuin perhe oli noussut yläkertaan,
saivat he kokea, kuinka vaarallista olisi ollut pitää valoa huoneissa.
Paettuaan suin päin mökin luota ampuivat punaiset miehet umpimähkään
muutamia laukauksia sitä kohti sillä seurauksella, että eräs kuula tuli
sisään ampuma-aukosta ja upposi vastapäiseen seinään aivan
uudisasukkaan vaimon läheisyyteen.
"Se oli sattuma", huomautti uudisasukas kuullessaan kuulan
napsahduksen, "jota todennäköisesti ei tapahdu toista kertaa."
Sutherland oli asettautunut vahtimaan talon etupuolta, ja katsellessaan
kuun valaisemaa aukeamaa huomasi hän kaksi olentoa, jotka olivat täysin
näkyvissä. He seisoivat muuten liikkumattomina, paitsi että he
liikuttelivat käsivarsiaan, kuten keskustelevilla ihmisillä on tapana.
"No paremminpa ei voi käydä", tuumi uudisasukas itsekseen pistäessään
pyssynsuun ampuma-aukkoon ja tähdäten tarkasti. "Tosin en näe oikein
hyvin, mutta heidän keskustelunsa aion lopettaa."
Hän laukaisi syvän hiljaisuuden vallitessa ja pyssyn terävää paukausta
seurasi intiaanin kauhistunut huudahdus. Vetäen nopeasti pyssynsä
sisäpuolelle kurkisti Sutherland ulos ja näki intiaanin, jota hän oli
tähdännyt, makaavan maassa. Kuolinhuuto oli kajahtanut tuskallisesti
tyynessä yössä, ja punainen mies ei liikahtanut enää. Laukaus oli
tosiaankin osunut paikalleen.
Hiukan myöhemmin katosi tuo eloton soturi. Joku hänen toverinsa oli
ryöminyt lähelle ja vetänyt ruumiin metsän pimentoon. Sellainen on tapa
kaikkien intiaaniheimojen keskuudessa, että kuolleet ja haavoittuneet
viedään pois, jos se vain käy päinsä.
Puolustajien alusta alkaen päättäväinen menettely vaikutti
piirittäjiin, niin että he varoivat mahdollisimman huolellisesti
joutumasta puolustajien ampumatauluksi.
Kukaan ei ymmärtänyt sen paremmin kuin uudisasukas, ettei tämmöinen
tilanne voinut kestää kauan. Niin kauan kuin intiaanit laukoivat
pyssyjään rakennuksen hirsiseiniin, ei ollut mitään vaaraa, mutta
alkuasukkailla oli muita vaikuttavampia keinoja, joita he varmasti
yrittäisivät, ennenkuin he ajattelisivatkaan poislähtöä.
Äiti ja tytär hoitivat sillä aikaa tehtäviänsä sankarillisesti. He
kulkivat äänettömästi huoneesta toiseen, tähystelivät pienistä
ampumarei'istä ja olivat varuillaan tilaisuuden sattuessa toimimaan
yhtä vaikuttavasti kuin perheen pää äsken.
Viimemainittu meni tikapuille nähdäkseen paremmin ladata pyssyänsä.
"Alice, ammu vasta sitten, kun tiedät varmasti osuvasi maaliisi", sanoi
isä.
"Mutta kuinka voin olla varma siitä, ennenkuin olen ampunut?"
"Tarkoitan, että sinun on odotettava niin sopivaa tilaisuutta, että
vaikka ampuisitkin ohi, niin kuitenkin säikähdytät heitä, mikä on
melkein sama asia. Olet ampunut hirven ja viime kesänä kaadoit karhun;
kunhan pitelet pyssyä samalla tavalla nytkin, niin hyvä on.
Kaksijalkaisia ammuttaessa tähdätään yhtä tarkasti." --
"Alice, tule tänne! sukkelaan!" kuiskasi hänen äitinsä. "Katso tuonne!"
Tyttö oli samassa hänen vieressään.
"Tuolla kulkee eräs punanahka aukeaman poikki ikäänkuin näyttääkseen,
kuinka paljon hän meistä välittää."
Tuo nuori neitonen teki samat valmistukset kuin hänen isänsä äsken. Hän
tähtäsi niin tarkkaan kuin hän suinkin voi ja hänen pyssyssään oli
oikein "intiaanipanos".
"Sivu meni! kuten arvelinkin", huokaisi äiti pettyneesti.
"Mutta katsopas, kuinka hän pelästyi!" lisäsi Alice nähdessään
punanahan kiirehtivän suojaan minkä jaloista pääsi.
Äiti ei olisi ollut niin pahoillaan, jos hän olisi tiennyt, että tuo
kuin ihmeen kautta pelastunut intiaani oli Mul-keep-mo, joka oman
henkensä uhalla oli tullut heitä vapauttamaan. Lukijalle on jo
kerrottu, kuinka Miami-soturi säikähtyi laukauksesta.
Puolta tuntia ei ollut tästä kulunut, kun Sutherland huomasi aukeaman
yli hitaasti siirtyvän pensaan. Liike suoritettiin intiaanien
sotataidon luontaisella varovaisuudella. Hän piti vähän aikaa silmällä
pensasta, joka lähestyi tuntiviisarin hitaudella. Hän näki sen
pysähtyvän, kunnes kuun ohitse purjehtiva pilvenhattara loi aukeamalle
synkän varjon, jolloin pensas siirtyi taas pari kyynärää eteenpäin.
"Arvelen nyt olevan sopivan ajan huomauttaa sinua läsnäolostani",
päätteli uudisasukas, joka viivyttelemättä tähtäsi ja laukaisi siihen
kohtaan pensasta, jossa hän otaksui liikkeelle panevan voiman
piileskelevän.
Vaikka laukaus oli ollut hyvin tähdätty, ei se tuottanut mitään
vahinkoa. Peitteet, joilla shawnee suojeli itseään, olivat kyllin
paksut estämään kuulaa tekemästä mitään vahinkoa niiden alla
virnistelevälle intiaanille, joka tietäen olevansa turvassa ei
yrittänytkään enää salata tarkoitustaan. Vielä kyyristyneenä hän
lähestyi entistä nopeammin riemuiten tehtävästään, joka oli varmasti
onnistuva huolimatta puolustajien ponnistuksista estää sen
toimeenpanoa.
Tällä Shawnee-soturilla oli se ainoa ase, jota Sutherland pelkäsi:
intiaani aikoi sytyttää uudistalon palamaan!
XVI.
UUSIA VAAROJA.
"Alice, koetappas taitoasi tuohon paholaiseen!" huusi hänen isänsä
juostessaan tikapuille lataamaan pyssyään ammuttuaan mökkiä kohti
ryömivää Shawnee-soturia. "Hänellä on jotakin kuulien suojana, mutta
ehkä voit keksiä jonkun heikon paikan hänen varustuksessaan minun
ladatessa pyssyäni."
Tytär oli isäänsä nopeampi, ja pistäen pyssynsä ampuma-aukkoon tähtäsi
hän ja laukaisi pensasta kohti, joka oli aivan rakennuksen lähellä.
Laukaus osui varmasti maaliinsa, mutta haavoittumaton soturi oli yhtä
vahingoittumaton kuin ennenkin ja kiirehti heti seinän viereen alkaen
sytytellä tulta.
Pudotettuaan maahan edessään kantamansa peitteen otti hän sen poimuista
kasan kuivia oksia, risuja ja lehtiä, jotka hän sovitteli huolellisesti
tuvan nurkalle. Sitten hän otti esille tulukset, joiden käytön hän oli
oppinut valkoiselta mieheltä, ja pian lenteli piikivestä säkeniä kuin
kiehuvasta raudasta pajan ahjossa.
Intiaanin lähestyminen puolustajien tulesta huolimatta paljasti mökin
puolustuslaitteiden turmiollisen puutteellisuuden, johon olemme jo
viitanneet. Ollessaan vielä edempänä aukeamalla oli intiaani pienen
puolustajajoukon pyssyjen parhaalla kantomatkalla. Oli aivan
yhdentekevää, miltä suunnalta koetettiin lähestyä, puolustajat
saattoivat ampua jokaisen yrittäjän siltä matkalta kuoliaaksi. Mutta
vihollisen päästyä rakennuksen lähelle tarvitsi hänen vain painautua
seinän viereen ollakseen turvassa sisällä olijoiden kuulilta.
Ampuma-aukoista ei voinut tähdätä niin alas, että olisi voinut osua
nurkan juuressa kyyröttävään viholliseen, ja oli monta muutakin
paikkaa rakennuksen ympärillä, joihin ei Voinut ampua alakerrankaan
ikkunantapaisista tähystysaukoista. Oli anteeksiantamatonta
välinpitämättömyyttä rakentaa talo noin, kun sen olisi samalla vaivalla
voinut suunnitella toisinkin. Jos Sutherland olisi seurannut
hirsivarustusten ja muiden linnakkeiden rakennustapaa laittamalla
yläkerran alakertaa leveämmäksi, niin vaaraa, joka nyt uhkasi
vakavasti, ei olisi milloinkaan tarvinnut pelätä.
Mutta nyt oli erehdyksen korjaaminen myöhäistä, ja toivoen
Shawnee-soturin lopultakin asettuneen sopivaan paikkaan astui hän
ladattu pyssy kädessään tikapuille ja laskeutui alakertaan. Ilta oli jo
myöhäinen ja liedessä oli hiilos hiipunut niin, että tuvassa oli aivan
hämärää. Valoa oli kuitenkin niin paljon, että seinällä näkyi hänen
kummallisen näköinen varjonsa hänen astuessaan lattian poikki. Varjo
oli luonnottoman suuri ja näytti jättiläiseltä, joka oli tullut pienen
puolustajajoukon avuksi.
Kiinteästi kuunnellen erotti Sutherland teräksen kilkutuksen, kun
Shawnee-soturi iski tulta keltaisesta piikivestä vasemmassa kädessään.
Ääni kuului luoteisesta nurkasta ja Sutherland meni paikkaa lähinnä
olevan tähystysaukon ääreen.
Koska aukko oli niin ahdas, ettei hän voinut pistää ulos päätänsä, niin
hän ei voinut mitenkään nähdä tuota vaarallista intiaania. Mutta
uudisasukkaalla oli toinen suunnitelma mielessä. Otettuaan tarkan selon
paikasta, jossa vihollinen kyyristeli, aikoi hän pistää pyssynsä
kokonaan aukosta ulos, ja pitäen sitä kädessään kuin pistoolia luuli
hän voivansa suunnata pyssyn suun niin, että hän voisi laukaista
vihollista kohti ja tappaa hänet.
Yritys oli monessa suhteessa hyvin vaaranalainen, sillä jos vähintäkään
ääntä kuuluisi -- mitä oli melkein mahdoton välttää -- niin
Shawnee-soturi huomaisi vaaran ja laittautuisi ajoissa turvaan.
Sutherlandin täytyisi pidellä pyssyä vain yhdellä kädellä, jolloin
Shawnee-soturin olisi hyvin helppo vääntää ase hänen kädestään
tuottamalla siten valkoiselle miehelle suuren vahingon.
Esi-isiemme päivinä oli tulenteko hankalaa, mutta sen ajan ihmiset
olivat saavuttaneet sellaisen kätevyyden piikiven, teräksen ja taulan
käytössä, että välistä epäilee, onko tulitikkujen keksintö aikaansaanut
niinkään suuria parannuksia. Mökin nurkan suojassa kyyröttävä shawnee
iski nopeassa tahdissa karkeata teräksen palaa ja piikiveä vastakkain,
jolloin hänen käsistään lenteli säkeniä ikäänkuin hän olisi ollut
sähköllä kyllästetty.
Punaisella miehellä ei ollut taulaa eikä minkäänlaista samaa
tarkoitusta varten valmistettua kemiallista vaatetta, mutta vähitellen
nuo rutikuivat lehdet alkoivat kyteä säkenistä. Hetki oli tärkeä.
Kumartuen aivan maahan saakka alkoi soturi puhallella, ensin heikosti,
mutta vähitellen yhä kovemmin tulen kiihtymisen mukaan. Tulen päästyä
alkuunsa lisäsi soturi siihen kuivia lehtiä ja risuja, kunnes kirkas
liekki leimahti ylös. Kuu ei ollut silloin vielä päässyt aivan
taivaanlaelle ja rakennuksen nurkka, jonka luona shawnee oli polvillaan
hämmästyttävän kärsivällisesti tulta sytytellen, loi maahan kaitaisen
varjon. Metsän reunasta katsoen oli hän melkein kokonaan tuon varjon
suojassa, mutta tulen kiihdyttyä hän näkyi selvemmin.
Tulen kajastus valaisi vähitellen hänen kasvonsa ja rintansa. Mustat
silmät kiiluivat liekkien hohteessa ja kyömynenä näytti hehkuvan
sotamaalauksen alta. Intiaanin huulet olivat suipollaan ikäänkuin hän
olisi viheltänyt puhaltaessaan tuleen, joka kiihtyi joka hetki.
Intiaanin onnistuminen yrityksessään näytti aivan varmalta ja hän oli
juuri nousemaisillaan seisoalleen, kun jotakin odottamatonta tapahtui.
Intiaani heittäytyi samassa taaksepäin ja kaatui kuolleena maahan kuin
Julius Caesar Rooman senaatissa.
Ampuja oli Kalkkarokäärme. Hän oli huomannut mökin puolustajien olevan
kykenemättömiä välttämään vaaraa, joka nyt todennäköisesti uhkasi
tuhota heidät kokonaan. Silloin hän kohotti tyynesti luodikkonsa ja
tähtäsi huolellisesti tuota kyyröttävää olentoa, jonka kasvot ja
rinta näkyivät selvästi tulen valossa. Kuula osui paikalleen ja
Shawnee-soturi heitti taaksepäin horjahtaen kätensä ylös ja kaatui
ääntä päästämättä maahan.
Teko oli rohkea, mutta kun Miami-soturi oli päättänyt pelastaa mökin
asukkaat, niin hän ei voinut muuta. Hänen ainoa erehdyksensä, jos nyt
erehdyksestä voidaan puhuakaan, oli se, että hän oli viivytellyt liian
kauan, tuli paloi jo. Mul-keep-mo ei ollut todellakaan voinut uskoa,
että shawnee onnistuisi pääsemään niin pitkälle sytytysyrityksessään.
Jos hän olisi aavistanut sen, niin hän olisi ampunut polttajan tämän
hiipiessä aukeaman poikki samalla kertaa kuin Sutherland tyttärineen
oli koettanut surmata vihollisen. Siinä tapauksessa toiset Shawnee- ja
Miami-soturit olisivat uskoneet surmanluodin tulleen rakennuksesta.
Luultavasti olivat melkein kaikki piiritysjoukkoon kuuluvat intiaanit
kokoutuneet metsän reunaan jännityksellä seuraamaan shawneen
menestystä, joka ampumisesta huolimatta oli sytyttänyt tulen kuivaa
hirsiseinää vasten. Jokainen katselija näki tuon turmiollisen
laukauksen, joka surmasi murhapolttajan, tulevan eräästä paikasta
metsän reunassa eikä rakennuksesta. Monet olivat todellakin nähneet
tulen leimauksen luodikosta.
Kun oli käynyt selville, mitä oli tapahtunut, riennettiin kaikkialta
sinne päin, josta laukaus oli ammuttu, mutta lienee tarpeetonta
mainita, että siellä ei saatu asiaan mitään selvitystä. Sinne
kokoutuneiden mukana oli myös Mul-keep-mo, joka oli yhtä hämmästynyt ja
tyhmistynyt kuin toisetkin.
Oli päivän selvää, että mökin asukkailla oli ystäviä läheisyydessä.
Siihen saakka ei kukaan ollut sellaista ajatellutkaan, että
puolustajilla voisi olla liittolaisia, ja tilanne sai uuden käänteen,
kun soturit kuulivat heitä uhattavan takaapäin.
Metsän pimentoon kokoontuneessa joukossa oli eräs, joka tiesi asian
todellisen laidan, ja eräs toinen, joka epäili sitä. Toinen oli
luonnollisesti Kalkkarokäärme ja toinen oli Haw-hu-da eli Valveilla
Nukkuja.
"Sytyttäkää nuotio", sanoi viimemainittu joukon kokouduttua.
Se oli tehty muutamissa minuuteissa ja nuotio paloi räiskyen lähellä
metsän reunaa, mutta kuitenkin niin kaukana, etteivät mökin asukkaat
voineet häiritä kokouksen menoa. Toinen nuotio, josta olemme puhuneet,
oli niin kaukana, etteivät uudisasukkaan perhettä piirittävät soturit
voineet saapua sinne. Aikaisemmin illalla toiselle nuotiolle
kokoutuneet soturit olivat myöhemmin liittyneet piirittäjiin ja
joukossa, jota kirkkaasti palava tuli valaisi, huomattiin myös
ystävämme Scipio.
Kaikkien katseet olivat kiintyneet Haw-hu-dahan, shawneitten pelättyyn
päällikköön, joka oli päättänyt molempien intiaanijoukkojen avulla
tuhota uudistalon asukkaineen. Hänen kasvonsa olivat synkät kuin
ukkospilvi. Mul-keep-mo seisoi rauhallisen näköisenä, mutta pelkäsi
siitä huolimatta, mitä tuleman piti. Pari kertaa hän kohtasi shawneen
julman katseen, ja hän tiesi päällikön epäilevän -- vaikka hän ei
näyttänyt olevan asiastaan aivan vanua, että Kalkkarokäärme oli ampunut
kuoliaaksi mökin nurkalle kyyristyneen intiaanin.
Päällikön käskystä sytytetylle nuotiolle oli luultavasti kokoutunut
noin kolmisenkymmentä soturia, joiden kasvoja tulen hehku valaisi.
Useimmat olivat asettaneet pyssynsä läheisiä puita vasten nojalleen,
sillä lukuunottamatta äskeistä järkyttävää tapahtumaa ei mitään
hyökkäystä ollut pelättävissä. Kymmenkunta miestä pysytteli luultavasti
mökin välittömässä läheisyydessä estääkseen puolustajia mitenkään
käyttämästä hyväkseen tätä huomion kääntymistä toisaalle, josta majan
asukkaat tuskin tiesivät mitään.
"Urhoollisen veljemme", sanoi Haw-hu-da sotureille kaikkien katsoessa
häntä, "on metsästä ammuttu kuula surmannut."
"Valkonaamat ovat majassa", sanoi Miami-päällikkö nimeltä Wath-tre-hi
eli Huuhkaja; "kuinka olisi laukaus ammuttu metsästä?"
"Eikö metsässä olekaan valkonaamoja?" kysyi Mul-keep-mo tyynesti
tuikealla äänellä.
"Metsässä niitä ei ole, vaan taloissa ja uudisasutusten varustuksissa",
vastasi Huuhkaja.
"Valkonaamoja voi verrata lehtiin", lisäsi Kalkkarokäärme; "heitä on
kaikkialla; he tunkevat punaisen kansan yhä kauemmaksi lännen suurta
vettä kohti, jonka syliin aurinko yöksi vaipuu; kuinka olisi
mahdollista, ettei heitä olisi metsässä uudistaloa piirittävien miamien
ja shawneitten läheisyydessä?"
Tämän kysymyksen päätarkoitus oli julistaa läsnäolijoille, että
Sutherlandin avuksi oli saapunut hänen omia kansalaisiaan.
"Onko veljeni nähnyt valkonaamoja läheisyydessä?" kysyi Haw-hu-da
katsoen läpitunkevasti Miami-soturia.
"Kalkkarokäärmeen ei tarvitse nähdä heitä -- hän tietää."
"Mistä hän on sen tiedon saanut?"
"Hän näki erään valkonaaman meitä lähellä vähän aikaa sitten."
"Jos Miami näki hänet, niin miksi sallit hänen paeta?" jatkoi Shawnee
säälimättömästi kuulusteluaan.
"Valkonaama oli nuori ja väkevä; Mul-keep-mo ei ehtinyt siepata
puukkoaan, ennenkuin hän oli kadonnut. Mutta hän on aivan lähellä."
"Kalkkarokäärmeen kieli ei ole haarainen eikä vilpistelevä", sanoi
päällikkö. "Uudistalon asukkailla on soturijoukossa joku ystävä, mutta
hän on soturi. Hänen kasvonsa ovat punaiset, mutta hänen sydämensä on
valkoinen. Tuokoon Kalkkarokäärme pyssynsä tänne, että Haw-hu-da voi
koettaa, onko se ladattu."
Miami-soturi otti sanaakaan sanomatta lähimmän puun luota erään
luodikon, ja astuen nuotion kirkkaaseen valoon ojensi hän aseen
vihastuneelle päällikölle. Viimemainittu ei voinut hillitä
vahingoniloaan, kun hän kohotti pyssyn ja nosti hanan. Hän oli varma
siitä, ettei Miami-soturi voisi mitenkään selviytyä ansasta, johon hän
oli joutunut.
Mutta, kas ihmettä, luodikkohan olikin latingissa! Menetellen
aavistamattoman rohkeasti ja ovelasti oli kalkkarokäärme ottanut puun
luota erään toisen soturin luodikon. Hänen oma pyssynsä ei ollut
ladattu (sillä hän ei ollut ehtinyt tehdä sitä kaikessa kiireessä), ja
jos hän olisi antanut sen päällikölle, niin mikään ei olisi voinut
pelasta häntä omien kansalaistensa kostolta.
Vaihdettu pyssy oli niin samanlainen kuin hänen omansa, ettei kukaan
epäillyt petosta, ja Miami pelastui sillä kerralla. Mutta täperällä se
kuitenkin oli. Voidaan todellakin sanoa hänen pelastuneen kuin ihmeen
kautta, sillä oli aivan hiuskarvan varassa, ettei Shawnee-päällikkö
huomannut petosta. Kävisiköhän ensi kerralla yhtä onnellisesti?
Saammehan nähdä.
XVII.
NAISEN ROHKEUS.
Astellen yhtä arvokkaasti vei Kalkkarokäärme pyssyn takaisin paikalleen
toisten joukkoon puun luo. Mutta kun toiset soturit myöskin tulivat
paikalle aseitaan hakemaan, näytti hänkin muuttavan mieltään ja tarttui
jälleen pyssyynsä. Nyt hänellä oli kuitenkin kädessään oma pyssynsä,
vaihto oli tehty niin taitavasti, ettei kukaan huomannut sitä.
Toimenpide oli välttämätön, sillä jos joku soturi olisi huomannut,
ettei hänen pyssynsä ollutkaan ladattu, niin hän olisi julistanut
huomionsa kaikille, ja seuranneessa kuulustelussa olisi totuuden
täytynyt tulla esiin.
Kalkkarokäärme oli jälleen suoriutunut pulasta verrattomalla
oveluudellaan, mutta Haw-hu-da oli ilmaissut epäilevänsä häntä niin
paljon, etteivät mitkään kohteliaisuudet enää tulleet kysymykseenkään
heidän välillään. Tästä lähin heidän välejään voidaan nimittää
aseelliseksi puolueettomuudeksi, joka saattoi milloin hyvänsä puhjeta
ilmeisiin vihollisuuksiin.
Kuten on selvääkin, oli tämän hämmingin tulos omiaan vaikeuttamaan
Brayton Ripleyn asemaa. Kalkkarokäärmeen puheesta ymmärsi jokainen,
joka oli kuunnellut (lukuunottamatta mahdollisesti Haw-hu-data), että
metsässä heidän läheisyydessään piileskeli eräs valkoinen mies,, joka
ei pelännyt laukaista pyssyään tarpeen vaatiessa. Hyökkääjät olisivat
varuillaan ja nuorukainen saisi varmaankin tarpeeksi tekemistä
suojellessaan itseään kykenemättä sanottavasti auttamaan ystäviään,
uudistalon asukkaita.
Muistettaneen, että murhapolttaja, Shawnee-soturi, oli ennen
kuolemaansa ehtinyt saada tulen hyvään alkuun, ja vaikka hän oli nyt
kykenemätön työtänsä jatkamaan, niin vaara ei ollut ohi, vaan kasvoi
joka hetki. Tuli oli sytytetty niin taitavasti, että se alkoi jo
lähestyä rakennuksen kuivia hirsiä.
Silas Sutherland kuuli vierestään keveitä askeleita, ja kääntyen
katsomaan näki hän vaimonsa hämärässä huoneessa.
"Tuolla ylhäällä tuntui savunhajua", sanoi hän.
"Niin, siitä luonnollisesta syystä, että rakennus palaa: tuon nurkan
takana on eräs intiaani tulta ylläpitämässä."
Uudisasukas ei voinut mitenkään tietää, että äskeinen pyssynlaukaus oli
surmannut intiaanin, jota hän ei voinut ampua.
"Täytyy keksiä joku keino, jolla voimme estää yrityksen, muuten palamme
elävältä", sanoi hänen vaimonsa näyttäen kiihkeämmältä kuin äsken
vaaran ilmestyessä.
"Polly, seiso ovella ja ole valmis sulkemaan heti, jos he yrittävät
hyökätä."
"Mitä aiot tehdä?" kysyi hän miehen ottaessa kauhalla vettä huoneen
nurkassa olevasta saavista.
"Aion sammuttaa tulen ja toivon ehtiväni takaisin, ennenkuin kukaan
kerkeää estää minua."
"Se on mahdotonta; sinut joko ammutaan tahi otetaan vangiksi."
"Onnistumisen mahdollisuudet ovat hyvin vähäiset. Jos näen, etten ehdi
takaisin, niin huudan sinulle, jolloin suljet oven."
"Ja jätän sinut ulkopuolelle?" kysyi hämmästynyt vaimo.
"Tietysti, jos en ehdi takaisin ja intiaanit hyökkäävät."
"Ja siitä ei tule mitään", sanoi vaimo lujasti. "Elämme ja kuolemme
yhdessä."
"Mutta valinnan varaa ei ole. Etkö kuule liekkien rätinää? Parin
minuutin kuluttua on liian myöhäistä. Kas niin, paikallesi ovelle!"
"Anna kauha minulle", sanoi talon emäntä niin tuikeasti, ettei isäntä
tohtinut vastustaa.
Sutherland antoi kauhan vaimolleen, joka saatuaan astian käteensä
huomasi heti, että sen saattoi pistää ulos tulta lähinnä olevasta
ahtaasta tähystysaukosta. Siten hän saattoi kaataa vettä ulkopuolelle.
Saatuaan selville paikan, jossa tuli paloi, heitti hän kauhan sisällön
arviolta nuotioon. Vaikka hän olisi ollut ulkopuolella, niin hän ei
olisi voinut osata paremmin. Vesi lensi suoraan tuleen, joka sammui
kokonaan, kun pari kauhallista oli seurannut ensimmäistä.
"Siinäpä se!" huudahti vaimo riemuiten, mikä niinmuodoin oli aivan
oikeutettua. "Nyt nähtiin, kuinka neuvottomia miehet voivat olla."
"Myönnetään!" myönnytteli isäntä hyvillään. "Kuka olisi tullut tuota
ajatelleeksikaan?"
"No et ainakaan sinä; eikö ole nyt näin paljon parempi kuin juosta
ulkona kymmenien intiaanien maalitauluna?"
"Niinpä saattaa olla. Pulasta pääsimme nyt, mutta, Polly, pelkäänpä,
että tuli sytytetään useammin kuin ehdimme sammuttaa. Ihme ja kumma,
ettei sinua ammuttu, kun pistit kätesi ulos."
"Olin varma, että niin kävisi, ja siksi taivutin pääni niin kauas
sivulle kuin voin, sillä on parempi menettää kätensä kuin henkensä."
"Tämän yrityksen saimme raukeamaan", sanoi Sutherland katsellen ulos
aukosta, jonka kuulia vastaan suojaksi laitettu luukku melkein kokonaan
sulki. Kun hiilos oli himmentynyt ja huoneessa oli jo melkein pimeä,
niin vihollinen ei voinut huomata alakerran seinissä mitään aukkoa,
josta hän olisi voinut ampua kuulan sisälle.
Jos tulenvaaraa ei olisi ollut, niin puolustajat eivät olisi ollenkaan
säikähtäneet pakanain raivoa.