usein pohtineet kuultuaan, että uudisasukas perheineen piti vielä
puoliaan vihollista vastaan.
Kysymykseen ei voinut kumpikaan vastata sen kummempaa kuin että oli
odotettava siihen saakka, kunnes päästiin paikalle, jolloin oli
toimittava olosuhteiden mukaan.
Vihdoinkin he olivat siellä ja niin lähellä aukeamaa, että
neliskulmainen rakennus näkyi selvästi. Brayton tunsi valtimonsa lyövän
kiivaammin, kun hän katseli tummaa rakennusta, josta ei näkynyt valon
sädettäkään. Mitä hän olisi antanutkaan, jos hän olisi voinut suistaa
vaaraa sen ympäriltä! Mitkään vaikeudet eivät olisi olleet kyllin
suuria pidättämään häntä yrittämästä, jos olisi ollut pienintäkään
toivoa menestyksestä.
Eräs ääni hänen vieressään herätti nuorukaisen unelmistaan. Hän käänsi
salamannopeasti päätään ja huomasi oudon intiaanin seisovan hänen ja
Kalkkarokäärmeen välissä. Viimemainittu oli pysähtynyt aukeaman laitaan
ja Brayton oli viisaasti kylläkin jäänyt pari askelta hänestä jälkeen
puiden pimentoon, josta terävänkin silmän oli vaikea häntä huomata. Tuo
tuntematon intiaani, joka oli ilmestynyt niin äänettömästi, ettei
nuorukainen ollut kuullut mitään, oli kuitenkin huomannut hänet; sillä
puhellessaan Miami-soturin kanssa katseli hän ympärilleen siihen tapaan
kuin hän olisi nähnyt metsästäjän tumman hahmon metsän pimennosta.
Brayton Ripley oli pysynyt kylmäverisenä monessa jännittävässä
seikkailussa eikä hän nytkään hätäytynyt. Intiaani oli kyllä huomannut
hänet, mutta ei tiennyt vielä, kuka hän oli, ja se seikka lohdutti
Braytonia. Häntä luultiin epäilemättä intiaaniksi, joita silloin
liikkui kaikkialla aukeaman ympärillä, mutta erehdys voitiin
todennäköisesti huomata joka hetki.
Pako olisi heti paljastanut asian todellisen laidan, niin että Brayton
peräytyi kauemmaksi metsään hitaasti ja äänettömästi ollenkaan
hätäilemättä, kunnes hän ei enää voinut nähdä Miamia eikä hänen
kanssaan keskustelevaa intiaania. Heti kun nuorukainen oli varma, ettei
häntä voitu nähdä, kiirehti hän käyntiään pysähtymättä ennenkuin oli
kiertänyt aukeaman toiselle puolelle melkein vastapäätä keskustelevia
punaisia miehiä.
Sillä puolen oli myös hyvin rauhatonta, sillä metsästä kuului alinomaa
puhetta ja askeleita, jotka antoivat eloisan kuvan intiaanien
lukumäärästä niillä seuduin (kuten sanottiin, eivät intiaanit
liikkuneet vähääkään varovaisesti). Niitä näytti liikkuvan kaikkialla,
ja Brayton olisi huomattu ennenkuin hän olisi päässyt Sutherlandin
kodin näkyvillekään, ellei metsän pimento olisi suojannut häntä. Hänen
ei tarvinnut kauan ajatella asiaa, kun hän huomasi, että kohtalo oli
näissä jännittävissä tapauksissa suonut hänelle vain katselijan
sietämättömän osan.
XIV.
MIAMI JA SHAWNEE.
On helppoa huomata, kuinka monin verroin etevämpi Miami-soturi oli
valkonaama veljeään yrityksessä, johon he olivat ryhtyneet auttaakseen
vihollisen saartamaa perhettä.
Ollen itse intiaani ja valkoihoisia kohtaan osoittamastaan
vihamielisyydestä kuuluisan heimon jäsen oli hän myös hankkinut
valkonaamojen leppymättömän ja mitä julmimman vihollisen maineen.
Vaikka hän oli useamman kerran auttanut nuorukaista, joka oli kerran
tehnyt hänelle hyvän palveluksen, niin häntä ei ollut milloinkaan.
surettanut, mikäli hän itse muisti, uskollisuutensa oman heimonsa
tapoja kohtaan.
Jos tulisi tunnetuksi, että hän oli pelastanut Brayton Ripleyn, niin
hän saattoi selittää sen olleen vain vastapalveluksen. Nuorukainen oli
ollut hänelle ystävällinen ja auttanut häntä ja oli tuon vihatun rodun
ainoa jäsen, jota vastaan hän ei nostanut sotatapparaansa.
Hän tiesi oman kansansa keskuudessa olevan päälliköitä, --
kumaraharteinen Haw-hu-da oli niistä etevin -- jotka eivät uskoneet
sellaista naisellista ominaisuutta kuin kiitollisuus löytyvänkään,
ainakaan ei ketään valkonaamaa kohtaan. Hän ja monet muut hänen rotunsa
edustajat olivat (runolliset ihmiset uskovat päinvastoin) paljon
innokkaammat surmaamaan sotakirveellään valkoisen miehen, joka oli
ruokkinut heitä, kuin riistämään päänahan metsästäjältä, joka oli
polttanut poroksi heidän wigwaminsa ja murhannut heidän vaimonsa ja
pienet lapsensa. Siis on käsitettävissä, ettei Kalkkarokäärmeellä ollut
mitään hätää, vaikka hänen olisi pitänyt tehdä tili ystävyydestään
nuorta Ripleytä kohtaan. Hän saattoi puolustautua kaikkia syytöksiä
vastaan, hänen maineensa valkoihoisten leppymättömänä vihollisena
joutumatta vähääkään kärsimään. Valkonaamat olivat tungettelijoita,
jotka tahtoivat anastaa hänen ja hänen kansansa metsästysmaat, ja
heidän täytyi kuolla.
Tässä kertomani tapaus on laatuaan aivan erikoinen, kun Miami-soturi
tahtoi ulottaa kiitollisuutensa myös sen nuorukaisen ystäviin, joka oli
osoittanut niin suurta ystävällisyyttä häntä kohtaan. Ei kenelläkään
intiaanilla hamasta Amerikan mantereen löydöstä meidän päiviimme
saakka ole ollut niin hellää sydäntä, että moinen teko olisi ollut
mahdollinen. Miami-soturin uskollisinkaan liittolainen ei olisi
hyväksynyt sitä, että kiitollisuus Brayton Ripleytä kohtaan ja toivo
saada auttaa häntä käsitti myös hänen ystävänsä. Semmoinen joustavuus
kehittäisi asiat niin, että valkonaamarodun kaikki jäsenet kuuluisivat
ystävyyden piiriin.
Kalkkarokäärme oli kuitenkin nyt päättänyt menetellä juuri niin, ja
saamme nähdä hänen joutuvan sentähden moneen uhkaavaan vaaraan, vaikka
hänellä oli niin suuria etuja puolellaan, kuten olemme maininneet.
Hänen täytyi välttämättä olla ovelampi ja taitavampi kuin milloinkaan
ennen, sillä jos hänen toimintansa paljastuisi, niin kansalaisten raivo
kohdistuisi häneen. Petturia kohdannut kosto on parhaiten ansaittu ja
myös armottomin.
Viimeisten kahdenkymmenen tunnin kuluessa oli Miamin sydämessä herännyt
eräs epäluulo, joka ei ollut juuri omiaan lisäämään hänen mielensä
rauhaa. Hänen ja tuon pelätyn Shawnee-päällikön, Haw-hu-dan, välillä
oli ollut pitemmän aikaa jonkinlaista kilpailua, jonka olemassaolon,
vaikka se ei ollut käynyt ilmi teoista eikä mahdollisesti sanoistakaan,
molemmat päälliköt ja suuri joukko heitä sotaan seuranneita sotureita
tiesivät.
Kuten olen selittänyt, olivat miamit ja shawneet liittoutuneet
tehdäkseen sitkeää vastarintaa uudisasukasten asettumiselle
länteen, mutta molemmat heimot kadehtivat toisiaan lakkaamatta.
Intiaanipäällikköjen keskinäinen vihollisuus vaikutti, etteivät heimot
voineet kyllin voimakkaasti vastustaa Amerikan asuttamista. Päälliköt
johtivat punaisia sotureitaan taisteluun toisiansa vastaan monin
verroin suuremmalla raivolla kuin yhteistä vihollistaan vastaan. Ainoa
jonkinlainen liitto punaisten miesten välillä oli irokeesien liitto
tahi Viiden Pohjoisen Heimon liitto. Myöhemmin siihen liittyi myös
etelässä asuva Tuscarora-heimo, jolloin sitä nimitettiin Kuuden
Heimon liitoksi. Tämän voimakkaan liiton historia näyttää, kuinka
yhteenliittyminen on voimaa semmoisillakin huonoilla edellytyksillä, ja
se opettaa antamaan arvoa intiaanipäälliköiden ponnistuksille liittää
yhteen mahdollisimman useita heimoja vastustamaan heidän kaikkien
yhteisen vihollisen anastuspyyteitä. Semmoisia yrityksiä tekivät
kuningas Philip Toivon vuorelta, ottawalainen Pontiac ja shawnee
Tecumseh.
Mul-keep-mon asemassa oleva henkilö saattoi helposti käydä
sairaalloisen epäluuloiseksi, mutta aivan varmaa on, että hän uskoi
Haw-hu-dan (Valveilla Nukkujan) kuulleen jotakin, joka sai hänet
epäilemään Miami-soturin uskollisuutta. Viimemainittu ei saanut
kaikella oveluudellaankaan selville, mitä se oli, mutta hän ei
epäillytkään, ettei jotakin ollut tekeillä häntä vastaan.
Nyt sattui niin, että aukeaman laidassa Kalkkarokäärmeen eteen äkkiä
ilmestynyt intiaani, joka säikähdytti Brayton Ripleyn pakosalle, olikin
juuri Haw-hu-da, henkilö, jota Mul-keep-mo kaikista vähimmän halusi
tavata.
Sivistyneiden valtiomiesten tapaan salasi kumpikin vastenmielisyytensä
ystävällisellä käytöksellä, joka ei kuitenkaan pettänyt kumpaakaan.
Ennen pitkää kuohuisi alla kiehuva sappi ilmoille.
"Veljeni Kalkkarokäärme on heimonsa uljaimpia sotureita", tervehti
Shawnee tuntiessaan Miami-soturin, joka vastasi yhtä teeskentelevästi:
"En olisi sitä, jos olisin shawnee, sillä itse Tecumseh puhuu hiljaa
Valveilla Nukkujan läsnä ollessa. Kenenkään majaa eivät useammat
päänahat korista kuin veljeni, ja hänen jalkansa ja kätensä eivät
milloinkaan väsy metsästämään 'pitkäpuukkoisia' ja valloittamaan
takaisin metsästysmaitamme."
"Veljeni Kalkkarokäärme ei myöskään varoita, kun hän on iskemäisillään,
kuten käärme tekee, jonka nimeä hän vastaa. Hän on kanootillaan
soutanut pitkän matkan voidakseen auttaa veljiään, ja kun soturit
lähtivät venheestään kiirehtiäkseen aukeamalle, oli Kalkkarokäärmeellä
niin hoppu, että hän poikkesi tieltä ehtiäkseen perille ennen heitä."
Lukijan mielestä ei Shawnee-päällikön huomautuksessa ollut mitään sen
tärkeämpää, mutta sanat olivat yllättävimpiä, mitä Mul-keep-mo oli
milloinkaan kuullut. Hän oli toivonut, ettei kukaan ollut huomannut
hänen poistumistaan maihinnousun jälkeen Ohion puoleisella rannalla,
mutta kun Haw-hu-da ei ollut siinä joukossa, niin oli joku soturi
ilmeisesti kertonut asian päällikölle. Oli myös selvää, ettei kukaan
olisi ilmoittanut päällikölle sitä, ellei hän olisi kuulustellut
sotureita.
Vaikka Miami-soturi ei voinutkaan saada asiasta tarkempaa selkoa, niin
hän ymmärsi kaikesta Haw-hu-dan pitävän häntä tarkemmin silmällä kuin
ennen, ja sehän osoitti Haw-hu-dan epäluulojen Iisäytyneen.
Ehkä joku soturi oli seurannut Mul-keep-mota, kuten hän oli seurannut
Brayton Ripleytä? Hetken tuumittuaan päätteli Miami sen olleen aivan
mahdotonta.
Mul-keep-mon kasvoissa ei ilmekään muuttunut hänen kuullessaan
Haw-hu-dan huomautuksen ja hän vastasi viivyttelemättä:
"Mul-keep-molla on aina kiire, kun on toivo saada valkoihoisten
päänahkoja, mutta nyt hän saapui perille melkein yhtä aikaa kuin hänen
veljensä, jotka hänen mukanaan lähtivät veden luota. Mutta meidän
kaikkien edellä oli muutamia, joiden mukana myös Valveilla Nukkuja
oli."
Kohteliaisuus oli hieno ja sen olisi pitänyt riittää haihduttamaan tuon
äreän Shawnee-päällikön nurjan mielen. Niin paljon se vaikutti, että
hän seisoi vaiti vähän aikaa. Hän oli ikäänkuin pulassa, sanoisiko
toiselle, mitä hänen mielessään liikkui vai eikö, mutta vihdoin hän
sanoi äkkiä:
"Nostaako Mul-keep-mo sotatapparansa jokaista valkonaamaa vastaan?"
Kysyjä tiesi painostaa nuo tärkeät sanat niin, ettei kuulija voinut
ymmärtää kysymystä väärin.
"Monta kuukautta sitten", sanoi Miami-soturi, "loukkasi Mul-keep-mo
jalkansa eikä voinut kävellä. Manitou olisi vienyt hänet autuaille
metsästysmailleen, ellei eräs valkonaama olisi kantanut häntä Valveilla
Nukkujan ja hänen soturiensa luokse. Siltä 'pitkäpuukkoiselta' ei
Mul-keep-mo ikinä riistä päänahkaa", sanoi Miami lujasti, joka kaunisti
hänen miehekästä olemustaan. "Purkoon Haw-hu-da kättä, joka ojentaa
hänelle ruokaa, mutta niin ei tee Mul-keep-mo."
Tämä sattuva nuhtelu kiihoitti Shawnee-päällikön rinnassa kytevää
vihaa. Nyt oli hänen ainoa himonsa saada iskeä puukkonsa tuon
Miami-soturin sydämeen, joka oli rohjennut puhutella häntä niin
julkeasti; mutta Valveilla Nukkuja oli ovela ja ymmärsi pidättää
ilkeytensä.
Hän tiesi Mul-keep-molla olevan mahtavia ystäviä heimonsa keskuudessa
ja miamien antama apu shawneille oli siksi tärkeä, ettei ollut
soveliasta tehdä mitään, joka olisi voinut karkoittaa miamit.
Mul-keep-mon tappaminen olisi ollut sellainen teko, ettei edes
verenhimoinen Haw-hu-dakaan olisi voinut selittää sitä tyydyttävästi
Mul-keep-mon heimolle. Hän päätti siis odottaa, kunnes Miami-soturin
petollisuus voitaisiin todistaa niin selvästi, että hänen oma heimonsa
vaatisi kaikista ankarimmin hänen kuolemaansa.
Mul-keep-mo odotti raivoisaa vastausta päälliköltä, jota hän oli
uhmannut, mutta viimemainittu näytti päättäneen, että oli viisaampaa
salata vihansa, kunnes sopiva tilaisuus iskun antamiselle oli tullut.
"Haw-hu-da vihaa jokaista valkonaamaa", sanoi han matalammalla äänellä
kuin äsken, mutta se ei voinut salata hänen rajatonta vihaansa. "Hän
kuolee mieluummin kuin ottaa ruokaa valkonaaman kädestä; mutta jos hän
olisi tehnyt siten, niin ei hänkään purisi sitä kättä. Jos valkonaama
on hoitanut veljeäni, uljasta Mul-keep-mota, niin olkaa ystäviä.
Haw-hu-da hyväksyy sen."?
Ja vastausta odottamatta han poistui rauhallisesti Miamin luota, joka
seisoi paikallaan hiukan hämmästyneenä Shawneen viimeisistä sanoista,
joita han ei kuitenkaan uskonut, sillä hänelle oli helppoa ymmärtää
kilpailijan lausumien sanojen kätketty tarkoitus.
Mul-keep-mo oli jälleen yksinään ja karkoitti tuon inhoittavan shawneen
mielestään ja kohdisti kaiken huomionsa omaan tehtäväänsä.
Tilanne oli muuttumaton eikä han ollut keksinyt vielä mitään keinoa,
miten auttaa mökin asukkaita. Hän käänsi päätään hiukan sivulle ja
antoi kuulua tuon heikon sihisevän äänen, jota hän ja Brayton Ripley
käyttivät keskenään, kun he olivat lähellä toisiaan ja vihollisen
tiedettiin olevan likellä.
Merkinantoon ei vastattu, jolloin han uudisti sen. Kun vastausta ei
nytkään kuulunut, lähti hän sinnepäin, jossa hän tiesi nuoren ystävänsä
seisoneen muutamia minuutteja sitten. Hän oli mennyt tiehensä
ilmeisesti välttääkseen kohtausta shawneen kanssa; ei sentähden että
hän pelkäsi tuota intiaania, mutta oli varovaisinta menetellä niin.
Miami oli tyytyväinen, sillä siinä oli taas näyte tuon nuoren miehen
taitavuudesta, jota kohtaan hän tunsi erikoista mieltymystä. Hän tunsi,
että Braytonin tila oli sama. Kun kerran Miami ei keksinyt mitään
keinoa saarrettujen valkoihoisten auttamiseksi, niin ei voi otaksua,
että nuori mies olisi ollut onnellisempi.
Hiivittyään takaisin aukeaman reunaan tarkasteli Kalkkarokäärme mökkiä
huolellisemmin kuin ennen. Kuu oli silloin melkein hänen päänsä
yläpuolella ja taivaalla harhailevat pilvenhattarat, joista olen
muualla maininnut, kulkivat silloin tällöin sen ohitse eriskummaisten
varjojen kiitäessä aukeaman yli, mutta muutoin näki melkein yhtä
selvästi kuin keskipäivällä.
Tilanteen melkein vaikuttavin piirre oli kaikkialla vallitseva haudan
hiljaisuus. Rakennuksesta ei näkynyt valonsädettäkään eikä pieninkään
liike tahi ääni ilmaissut, että sisällä oli ihmisiä. Ellei hänelle
olisi kerrottu, että Sutherland vaimonsa ja tyttärensä keralla oli
siellä, niin olisi Miami-soturi epäillyt, oliko mökissä ketään
asukkaita. Äkkiä kajahti luodikon pahaa ennustava paukaus, johon kaiku
vastasi terävästi aukeamaa ympäröivästä metsästä. Laukaus oli kuulunut
mökin toiselta puolelta, ja Miami-soturi ei ollut varma, ammuttiinko se
rakennuksesta vai ulkopuolelta. Hän päätti ottaa siitä selvän, mutta
hän oli ehtinyt astua vain muutaman askeleen, kun toinen laukaus
herätti metsän kaiun.
Nyt ei voinut erehtyä paikasta, josta laukaus ammuttiin, sillä
Kalkkarokäärme näki tulen leimahtavan rakennuksen toisesta kerroksesta.
Kuula mennä pyyhkäisi viheltäen aivan hänen nenänsä edestä ilmoittaen
hänelle sen mielenkiintoisen uutisen, että juuri hän oli tuon
saarretussa majassa olevan ampujan, miehen tahi naisen, maalitauluna.
Kiireessään ja vaaraa ajattelemattakaan oli Miami-soturi poistunut
puiden suojasta aikoen mennä kohtisuoraan aukeaman poikki. Siten hänet
voitiin selvästi nähdä, ja joku mökin valpas vahti ei ollut jaksanut
vastustaa kiusausta kokeilla pyssyllään.
Voidaan varmuudella sanoa, ettei Mul-keep-mo ollut milloinkaan astunut
nopeammin kahdentoista askeleen matkaa kuin nyt kiirehtiessään takaisin
puiden suojaan, josta hän juuri oli lähtenyt. Hän oli epäilemättä
uljas ja rohkea, mutta hänellä ei ollut pienintäkään halua olla
ystäviensäkään maalitauluna.
Päästyään varmaan turvaan kurkisti hän oikealle ja vasemmalle
saadakseen selville, oliko ketään lähellä. Nähtyään, ettei ketään ollut
saapuvilla, naurahti hän vastoinkäymiselleen, sillä olihan hiukan
eriskummallista, että hän niin äkkiä pysähtyi juostessaan aukeaman
poikki ja kiirehti semmoisella kiihkolla takaisin metsän suojaan.
Hän oli tyytyväinen, sillä hänen ei tarvinnut enää epäillä, oliko
uudisasukas perheineen varuillaan. Vaikka he eivät kykenisikään
pitämään vihollistaan loitommalla pitemmän aikaa, niin kaikesta
päättäen he aikoivat ainakin koettaa parhaansa tehdäkseen hyökkäyksen
mahdollisimman vaaralliseksi.
Metsän suojaavassa pimennossa hiipi Kalkkarokäärme aukeaman ympäri,
kunnes hän tuli paikkaan, josta hän olisi voinut nähdä ensimmäisenkin
laukauksen, jos hän olisi ollut silloin paikalla, kun laukaus
ammuttiin. Niinmuodoin jäi asia hänelle hämäräksi, kunnes joku toinen
selittäisi sen hänelle.
Voimatta löytää mitään syytä uskoi hän laukauksen lähteneen Brayton
Ripleyn luodikosta, vaikka oli ymmärrettävissä, ettei sellainen teko
voinut hyödyttää häntä eikä hänen ystäviään, vaan pikemmin päinvastoin.
Taas paukahti pyssy ja tuolla toinen. Pian kuulosti laukauksia tulevan
joka puolelta. Aukeaman jokaiselta neljältä sivulta suunnattiin kiivas
tuli vahvaa hirsimökkiä vastaan, jonka seiniin kuulat pysähtyivät
tekemättä mitään vahinkoa sisällä olijoille. Puolustajat eivät
vastanneet tuleen.
Ammuntaa ei säestetty ulvonnalla eikä muilla mielenosoituksilla, vaan
laukaukset paukkuivat hajanaisesti ja säännöttömästi, mikä on
tavallista suuren intiaanijoukon ahdistaessa heikompaa vihollista.
Ensimmäinen laukaus olikin vain sovittu merkki ja pian oli ampuminen
niin yleinen, että hyökkääjät itse olivat vaarassa saada kuulan
kalloonsa ristitulessa.
Miami epäili jotakin, jota puolustajat eivät aavistaneetkaan. Oli
tarkoitus hajanaisin laukauksin salata; että tekeillä oli jotakin
muuta. Se oli nyt aivan selvää.
Noin neljän kyynärän päässä oikealla huomasi Mul-keep-mo erään pensaan,
joka näytti kasvavan metsän reunassa, siirtyvän pari jalkaa eteenpäin.
Se tapahtui niin hiljaa, ettei kukaan intiaanien sotajuonia
tuntematon voinut huomata liikettä, ellei hän ollut yhtä lähellä kuin
Miami-soturi. Pensaan alla piileskeli Shawnee-soturi, jonka pään ja
yläruumiin suojaksi oli heitetty pari huopapeitettä suojelemaan häntä
laukauksilta, joita hänen varovaisuudestaan huolimatta melkein varmasti
ammuttaisiin mökistä häntä kohti.
Juuri tässä käännekohdassa teki Miami-soturi niin rohkean teon, että se
näytti aivan kohtalon sallimukselta, teon, jolla oli, kuten usein on
asian laita, ihmeellinen vaikutus toivottuun suuntaan.
XV.
PIIRITYS UUDISTUU.
Silas Sutherland oli kyllin kokenut ymmärtääkseen tilanteen vakavuuden.
Hän oli äsken ollut tyytyväinen, ettei hänen tyttärensä ollut ampunut
Shawnee-päällikköä, vaikka tilaisuus oli ollut niin sopiva. Nyt hän
pahoitteli kuitenkin, ettei Alice ollut kaatanut kuulallaan tuota
ihmistiikeriä. Hän oli tullut sotureineen uudistalolle heitä
murhaamaan, ja oli ollut turhaa jalomielisyyttä säästää noita roistoja.
Noustuaan illallispöydästä kurkisti uudisasukas ahtaasta
tähystysaukosta oviseinässä ja näki tumman joukon oven edessä.
Vihollisilla ei näyttänyt olevan mitään murtoaseita, vaan aikomus näkyi
olevan painaa ovi miehissä sisään. He kyllä tiesivät, etteivät he
jaksaisi murtaa ovea auki salvan ollessa paikallaan, mutta nähtävästi
he olivat toivoneet uudisasukkaan ottaneen sen pois heidän
läsnäolostaan tietämättä, joten he, ennenkuin hän ehtisi korjata
erehdystään, olisivat päässeet sisään puukkoineen ja sotatapparoineen.
Ojentaen hiljaa kätensä otti Sutherland nurkasta luodikkonsa, ja
viritettyään hanan pisti hän pyssynsuun ulos ahtaasta tähystysaukosta,
jonka raskas luukku oli vedetty hiukan sivulle. Hän ei voinut nähdä
intiaaneja oikein hyvin, mikä ei ollut tarpeellistakaan, ja hän painoi
liipasinta tarkemmin tähtäämättä. Päättäen kirkaisusta, joka rikkoi
hiljaisuuden, oli laukaus sattunut, ja soturit hajautuivat joka taholle
ikäänkuin pommi olisi pudonnut heidän keskellensä. Alice oli
kiirehtinyt toiselle tähystysaukolle, ja vedettyään luukun sivulle näki
hän muutamia pakoon rientäviä olentoja. Hänen mielestään oli paikallaan
vahvistaa ensimmäisen laukauksen vaikutusta ja hän laukaisi pyssynsä
lähintä kohti. Hänen tarkoituksensa ei ollut tappaa soturia, vaan
ainoastaan saattaa hyökkääjät pakokauhun valtaan, ja pian ei aukeamalla
näkynyt enää yhtään vihollista.
"Lataa pyssysi", sanoi isä tyynesti kaataessaan ruutisarvesta ruutia
kämmenelleen. "Ensimmäinen työ, kun laukaus on ammuttu, on pyssyn
lataaminen uudelleen."
Kumpaankin pyssyyn kuului oma ruutisarvensa ja kuulapussinsa, ja Alice
tiesi kyllä, miten hänen piti menetellä. Hän kaatoi vasemmanpuoleiseen
valkoiseen käteensä sopivan määrän noita mustia hiekkajyvän kaltaisia
hiukkasia, jotka kädestä kaadettiin pyssynpiippuun. Ruudin päälle
lyötiin latasimella lujaan vaatetukko ja sitten painettiin kuula
pyssynpiippuun. Sytytysreikään kaadettiin ruutia ja työ oli valmis.
Saatuaan pyssynsä valmiiksi katsoi Alice isäänsä hymyillen.
"Olen valmis, isä. Mitä käsket?"
"Ammu jokaista intiaania, jonka näet. Ja vaikka meillä on kyllin
ampumavaroja, niin älä tuhlaa ruutia ja kuulia; ammu kerralla
kuoliaaksi", lopetti uudisasukas painavasti.
"Onpa harmillista, ettei meillä ole enemmän pyssyjä", lisäsi hänen
vaimonsa, joka oli yhtä rauhallinen kuin hänen miehensä ja
tyttärensäkin; "olisimme näyttäneet Haw-hu-dalle ja hänen
roistojoukollensa."
"Tulemme näinkin hyvin toimeen", sanoi isä hilpeästi, "vaikka eihän
haittaisi, jos meitä olisi täällä useampia."
"Yö joutuu ja meidän on nyt mietittävä, mitä tehdään", sanoi äiti.
"Siihen miettimiseen ei meidän tarvitse tuhlata aikaa, sillä muuta emme
voi tehdä kuin -- olla varuillamme ja toimia niin, että tämä hyökkäys
käy punanahoille mahdollisimman kalliiksi. Tätä kynttilää emme
tarvitse, siis sammutan sen!"
Hän otti kynttilän käteensä ja puhalsi sen sammuksiin yhdellä
henkäyksellä. Hehkuvasta sydämestä nousi keltainen savujuova kattoa
kohti ja tupaan levisi palaneen talin tuttu haju, kun uudisasukas laski
kynttilän paikalleen. Lieden hehku valaisi juuri niin paljon, että
jokainen saattoi nähdä toisten kasvot ja kaikki esineet huoneessa.
"Olkoot astiat pöydällä, kunnes tulee sopivampaa aikaa korjata ne
pois", huomautti äiti hymyillen.
"Mielestäni on yläkerta sopivampi tämän neuvottelun pitoon", sanoi isä
miettiväisesti. "Olemme varustaneet täällä joka paikan mahdollisimman
huolellisesti ja ylhäällä voimme toimia paremmin. Kuten tiedätte, on
siellä runsaasti ampumareikiä ja sieltä voi turvallisemmin tähystellä."
Se oli kaikille selvää. Alakerran huoneesta saattoivat puolustajat
nähdä ulos ainoastaan siten, että joku noista raskaista tähystysaukkoja
sulkevista luukuista vedettiin syrjään. Aukot olivat niin suuria, että
oli hyvin vaarallista pistää pyssynpiippua niistä ulos. Puolustajat
olivat myöskin varmoja, että viholliset huomaisivat heti sellaisen
yrityksen. Ampuminen niistä aukoista saattoi käydä ampujalle itselleen
sangen turmiolliseksi.
Yläkerran pienemmät ampuma-aukot olivat siinä suhteessa turvallisemmat.
Niistä oli kylläkin ahtaampi näköala, mutta sen haitan korvasi
toiminnan suurempi turvallisuus.