punainen mies vielä huonommalla englannin kielellä kuin Haw-hu-da.
Tervehdystä seurasi irvistys ja mies ojensi kätensä, johon tuo
säikähtynyt neekeri totta puhuen tarttui hyvin varovasti.
Oli ilmeistä, että soturit kuuluivat suureen joukkoon, jonka Silas
Sutherland oli samana iltapäivänä huomannut Ohio-joen Kentuckyn
puoleisella rannalla. Jokin joukkue oli tullut joen poikki eikä voinut
epäilläkään, mitä heillä oli mielessä aukeamalla olevaan mökkiin ja sen
asukkaisiin nähden. Nämä molemmat soturit olivat yhtä täydellisesti
aseistetut kuin ne kolme, jotka olivat pyytämässä yösijaa uudisasukkaan
majasta, mutta joilta se evättiin.
"Mi-mi-minä toivon teidän jaksavan mainiosti", sanoi luhistunut Scipio
vapisevalla äänellä. "Miten on väkenne ja ystäväinne laita?"
"Mene, mene", sanoi soturi, joka oli tarttunut hänen käteensä, viitaten
suuntaan, joka oli melkein päinvastainen kuin se, jolla Sutherlandin
mökki oli.
"Hyvä on", vastasi Scipio totellen, "en tiennyt oikein mitä tehdä,
mutta te olitte niin ystävällisiä ja tulitte minua neuvomaan."
Hän poistui puiden väliin vangitsijoidensa seuratessa lähellä, ja
vaikka hän useamman kerran ajatteli lähteä pakoon, niin hän ei
uskaltanut. Vähän aikaa kuljettuaan saapuivat vanki ja vartijat
nuotiolle, jonka ympärillä loikoi noin kaksitoista Miami-soturia.
XII.
RIPLEY VAARASSA.
Muistettaneen että Brayton Ripley odotellessaan liittolaisensa
Miami-soturin paluuta metsän synkässä varjossa Ohio-joen rannalla kuuli
erään intiaanin hiipivän häntä kohti. Ensin hän luuli tulijaa
ystäväksensä Miami-soturiksi, mutta huomasi samassa erehtyneensä, sillä
hiipivä intiaani olikin vihollinen.
Nuori mies oli silloin juuri erään suuren kastanjapuun lähellä noin
askeleen päässä siitä. Hän peräytyi äänettömästi askeleen, niin että
hän nojasi pitkin pituuttaan puuta vasten.
Hän seisoi puun pimeässä varjossa, sillä kuu valaisi päinvastaiselta
suunnalta ja lehvistö oli niin tiheä, ettei valo voinut tunkea sen
lävitse, joten puiden alla oli aivan pimeää. Tulija -- eräs
shawnee-soturi -- oli melkein yhtä näkymätön. Oli juuri niin valoisaa,
että saattoi hämärästi erottaa hänen hahmonsa.
Hänen päänsä näkyi selvemmin kuin hänen muu ruumiinsa, ja
hiuslaitteesta tunsi Brayton hänet shawneeksi. Hänen hiuksensa oli
laitettu eri lailla kuin hänen tovereidensa, sillä ne oli leikattu
heimon vanhan tavan mukaan lyhyiksi jättämällä päälaelle töyhdön, jota
nimitettiin päänahka- eli skalppitöyhdöksi. Se oli sitomalla laitettu
niin kankeaksi että se kohosi päälaelta muutamia tuumia korkealle
haarautuen sitten suurena tupsuna joka puolelle. Tukkalaitteeseen oli
pujoteltu värjättyjä kotkan sulkia, jotka päivänvalossa tekivät
intiaanin hyvin merkillisen näköiseksi.
Koska Kalkkarokäärme oli lähtenyt tutkimaan syytä siihen, että
säikähtynyt peura oli kääntynyt uimaan vastavirtaa, niin samaa voidaan
otaksua myös intiaaneista, jotka olivat aiheuttaneet peuran kummallisen
menettelyn. Joku heistä oli lähtenyt ottamaan selkoa, mitä peura
toisella kerralla pelästyi, kun se lähti uimaan takaisin joen poikki.
Ei voi sanoa, että nuori Ripley hätäytyi tahi hermostui. Hänellä oli
luodikko ja pitkäteräinen terävä metsästyspuukko, joka riippui hänen
vyössänsä. Hän irroitti sen tupesta, jotta se oli heti käsillä
tarvittaessa. Siinä tapauksessa, että intiaani huomaisi hänet, aikoi
hän leimauksena karata vihollisensa kurkkuun ja iskeä hänet heti
hengettömäksi, minkä tempun Brayton Ripley osasi tehdä äärimmäisen
vikkelästi. Jos intiaani poistuisi häntä keksimättä, niin hänkään ei
rupeaisi ahdistamaan. Kaikki oli aivan sen varassa, mitä intiaani teki.
Seuraavien viiden minuutin aikana oli hän niin lähellä kuolemaansa,
ettei hän milloinkaan olisi voinut aavistaakaan.
Hän pysähtyi nuorukaista vastapäätä juuri puun toiselle puolen ja niin
lähelle, että Brayton olisi voinut ruumistaan taivuttamatta koskea
kädellään häneen. Kiusaus melkein voitti nuorukaisen. Jos hän olisi
halunnut antaa viholliselleen oikein hirvittävän potkun, niin heidän
keskinäinen asentonsa ei olisi Voinut olla sopivampi. Hän tuskin jaksoi
hillitä itseänsä oikaisemasta oikeaa jalkaansa sellaisella voimalla,
että soturi olisi lentänyt kohoksi maasta kuin pallo.
Kiusaus olisi mahdollisesti voittanut, jos punanahka olisi pysynyt
paikallaan vähän kauemmin, mutta astuen askeleen sivulle ei hän enää
ollut Braytonin käden eikä jalan ulottuvilla.
Mutta nyt oli tungettelija peloittavan lähellä kanoottia, joka oli
rannalla puoleksi maalle vedettynä. Jos hän huomaisi sen, niin
Miami-soturin ja valkonaaman tekemä sotasuunnitelma oli kokonaan
muutettava, sillä kanootissa oli paljon sellaisia tavaroita, jotka
antaisivat omistajansa ilmi.
"Varmaankin hän huudahtaa, jos hän kompastuu siihen", ajatteli nuori
Ripley tarttuen puukkoonsa ja oli valmis hyökkäämään punanahan
kimppuun, joka uteliaisuudessaan oli joutunut niin vaaralliseen
tilanteeseen.
Mutta sanottakoon, että tuona lauhkeana syysyönä tuikki jossakin
taivaan miljoonissa tähtisikermissä rannalla hiipivän yksinäisen
Shawnee-soturin onnentähti. Hän ei nähnyt puukkoaan pitelevää
valkonaamaa eikä tuohikanoottia, jota hänen mokkasiininsa melkein
hipaisivat. Brayton ei voinut enää nähdä häntä, mutta lehtien heikosta
kahinasta hän kuuli intiaanin hiipivän jokirantaa alaspäin.
Hetken päästä hänen tarkka korvansa kuuli kuin viattoman tarhakäärmeen
hiljaista sihinää. Ripley vastasi samalla tavalla ja Kalkkarokäärme
ilmestyi hänen viereensä kuin maasta nousten.
"Kaksi -- kolme -- neljä Shawnee-soturia ja kaksi -- kolme miamia
vahdissa", kuiskasi hän. "Haluavat saada selville, mikä peuraa
pelästytti. Kalkkarokäärme suuri hullu, kun säikähdytti eläintä."
"Mutta mitä olisitte voinut tehdä?" kysyi Brayton, jota ystävänsä
harmittelu huvitti; "peurahan tuli suoraan meitä kohti."
"Olisimme poistuneet, ennenkuin se tuli."
Oli hyödytöntä surra tuota joka tapauksessa hyvin mitätöntä erehdystä
ja Kalkkarokäärme alkoi kertoa näkemiään ja kuulemiaan. Kaikesta
päättäen odotettiin lautan tahi jonkun sentapaisen saapuvan, sillä joen
molempia rantoja vartioitiin, ja oli melkein mahdotonta laskea
kanootilla alemmaksi, ettei sitä huomattaisi. Lopultakin kävi niin,
että tuo pakokauhun valtaama peura oli tehnyt ystävillemme hyvän
palveluksen.
Miami-soturilla ja hänen kumppanillaan oli vielä monta keinoa jäljellä.
He saattoivat jättää kanootin siihen, jossa se nyt oli ja kulkea metsän
läpi uudisasukkaan mökille, koettaa hiipiä jokirantaa myöten alaspäin
tahi meloa varovasti takaisinpäin ja kiidättää kanootin toiselle
rannalle toivoen pääsevänsä siellä helpommin eteenpäin.
Brayton puolsi ensimmäistä ehdotusta, mutta Miami-soturilla oli aivan
oma, erikoinen suunnitelmansa. Työnnettyään kanootin vesille pyysi hän
ystäväänsä asettumaan parhaansa mukaan pitkälleen kanootin pohjalle.
Sitten hän hyppäsi siihen ja peitettyään nuorukaisen huopapeitteellään
alkoi hän kiireesti meloa myötävirtaa noin viidenkymmenen jalan päässä
rannasta kirkkaassa kuutamossa, jossa hänet saattoi selvästi nähdä
molemmilta rannoilta.
Kävi kuten hän oli odottanutkin. Hän oli tuskin päässyt melomisen
alkuun, kun hänelle huudettiin rannalta. Miami taukosi melomasta ja
Vastasi amerikkalaiseen tapaan:
"Kuka olet, veljeni?"
"Cat-wag-oo (Juokseva Hirvi). Ken olet sinä, veljeni?"
"Mul-keep-mo", vastasi Miami tuntien toisen erääksi Shawnee-soturiksi,
joka oli hyvin tunnettu kansansa keskuudessa. "Miksi veljeni on
rannalla vahdissa?"
"Valkonaamat tulevat suurella kanootilla. Onko Kalkkarokäärme nähnyt
tuota isoa kanoottia?"
"En ole; se on kaukana täältä ja veljeni silmät väsyvät odottaessaan."
Näiden sanojen vaikutus oli yllättävä. Venhe, jossa oli neljä soturia,
ilmestyi puiden varjosta ja tuli nopeasti Miamin kanoottia kohti.
Hänkään ei liioin uskaltanut kiirehtiä pois, sillä se olisi herättänyt
epäluuloa. Hänen leppymätön vihansa kaukaasialaista rotua kohtaan oli
kaikkialla niin hyvin tunnettu, että hän nytkin suoriutuisi kaikista
epäluuloista, vaikka hän todennäköisesti tarvitsisi siinä parhaan
taitonsa.
Kanootin pohjalla kyyröttävä Brayton Ripley kuuli melojen loiskeesta
kanootin lähestyvän, ja Miami-soturi näki parhaaksi varoittaa häntä
liikahtamasta, etteivät tulijat huomaisi häntä.
Toisen kanootin lähestyessä ei Kalkkarokäärmekään ollut toimetonna. Hän
loiskutteli leikitellen vettä melallaan kanootin kääntyillessä sinne,
tänne, niinkuin kala, joka ei tiedä minnepäin lähteä. Joka tapauksessa
hän liikutteli melaansa niin, että hänen kanoottinsa pysyi toisen
edellä, kunnes oli päästy Kentuckyn puoleisella rannalla palavan
leirinuotion alapuolelle.
Miami-soturi suuntasi matkan koko ajan varovasti Ohion puoleista rantaa
kohti, sillä hän tahtoi pelastaa itsensä ja jalkainsa juuressa
kyyröttävän ystävänsä toimittamalla tämän jotenkin maihin; toinen vielä
suurempi kanootti näkyi nimittäin nyt olevan eteläiseltä rannalta heitä
kohti tulossa. Sellaisessa seurassa olisi Mul-keep-monkin kaltaiselle
taiturille hyvin vaikeaa pitää ystäväänsä vihollisiltansa kätkössä. Hän
saattoi tosin kuljettaa hänet mukanaan vankina, jonka hän muka oli
onnistunut saamaan, mutta silloin voisivat toiset raivoissaan vaatia,
että vanki on siekailematta surmattava. Sanalla sanoen, tilanne alkoi
todennäköisesti käydä hyvin sotkuiseksi.
Noiden kolmen kanootin kulkiessa myötävirtaa keskustelivat soutajat
keskenään. Alkuasukkaat puhelivat omalla kielellään, joten tuo melkein
tukehtunut nuorukainen peitteen alla ei voinut ymmärtää heidän
sanojaan. Mul-keep-mota eivät kuulemansa uutiset ollenkaan
hämmästyttäneet. Lähistössä majaili kymmenittäin sotapolulla olevia
Miami- ja Shawnee-sotureita. Huhu matkalla olevasta lautasta aiheutti,
että jokirannoilla liikuskeli joukko sotureita käydäkseen lautan
kimppuun heti sen saavuttua; mutta enemmistö oli jo mennyt joen poikki
ja lähtenyt metsässä olevaa aukeamaa kohti, Sutherlandin mökille, jonka
he aikoivat hävittää asukkaineen.
Noin sadan miehen suuruinen joukko kokoutui toiselle suunnalle
hyökätäkseen varustukselle, johon puolustajat olivat kiirehtineet
uudisasukastakin pakenemaan. Voitaneen siis sanoa, että punainen
kansa oli toden teolla kaivanut maasta sotakirveen kostaakseen
tungettelijoille ja maansa anastajille.
Vaikkakin Miami-soturin kuulemat uutiset, mikäli ne koskivat
uudisasukasta perheineen, olivat hyvin hälyttäviä, niin niistä kävi
selville, ettei Sutherlandia ollut vielä voitettu eikä hänen majaansa
poltettu. Miami-soturin kunniaksi on luettava, että hän keskustelussa
onnistui käyttämään niin paljon murteellista englannin kieltään, että
hänen peitteen alle piiloutunut ystävänsäkin ymmärsi ne uutiset. Siihen
tarvittiin vain muutamia sanoja, jotka sovitettiin keskusteluun niin
taitavasti, etteivät hänen omat kansalaisensa aavistaneet mitään
epäiltävää.
Koska oli päivän selvää, että Mul-keep-mon seuraan liittäytyneiden
kahden kanootin miehistöt pian nousisivat maihin kiiruhtaakseen
uudisasukkaan mökille, niin Miami-soturin täytyi välttämättä ja aivan
heti vapautua matkustajastaan.
Hän liikutteli melaansa jonkun aikaa niin hiljaa, että hänen
kanoottinsa jäi jälkeen. Hän oli aivan lähellä Ohion puoleista rantaa,
jossa ei ollut juuri mitään Varjoa. Nopeasti ja näköjään ilman mitään
tarkoitusta sujahdutti hän kanoottinsa rantapensaikkoon, johon se
näytti takertuvan niin lujasti, että hän vasta suurin ponnistuksin sai
sen irroitetuksi.
Kaikki tämä tapahtui silmänräpäyksessä ja ennenkuin toiset kanootit
ehtivät tulla apuun. He olivat tuskin kääntyneet sinnepäin, kun
Miami-soturin kanootti ilmestyi jälleen kuutamoon. Ne, jotka olivat
nähneet kanootin katoavan ja ilmestyvän jälleen näkyviin, eivät
kuitenkaan huomanneet mitään erotusta, vaikka siinä ennen sen
katoamista oli kaksi henkeä ja näkyviin tullessa vain yksi. Mul-keep-mo
sanoi pari sellaista sanaa, että Brayton ymmärsi vihjauksen, ja tuon
kevyen aluksen koskettaessa rantaan heitti hän peitteen päältänsä ja
hyppäsi rannalle, "Odota Mul-keep-mota aukeaman luona", kuuluivat
sanat, jotka intiaani lausui meloessaan takaisin kuutamoon. Nuori
Ripley olisi tahtonut vaihtaa pari sanaa hänen kanssaan, mutta se ei
käynyt enää päinsä. Hän oli näytellyt osansa semmoisella taidolla, että
Kalkkarokäärmeenkin kaltainen asiantuntija oli sitä ihaillut, ja hän
oli varma intiaanin uskollisuudesta loppuun saakka.
"Kas niin, luulen että minun pitäisi olla hyvin onnellinen päästyäni
heistä", mutisi Brayton iloiten, "mutta tähän olisin päässyt ilman
kanoottiakin. Kalkkarokäärmekin olisi voinut totella minua ja me
olisimme kulkeneet maitse yhdenkään punanahan tietämättä, mutta
Miami-soturista oli tämä keino viisaampi. Ehkäpä se onkin, vaikka minä
en sitä käsitä."
Yksi ajatus kuitenkin sai nuorukaisen sydämen kiitollisuudesta
sykkimään. Silas Sutherland perheineen oli vielä turvassa. Se tosiasia,
että he vähän aikaa sitten olivat olleet turvassa, todisti Braytonin
mielestä heidän olevan vieläkin vahingoittumattomina. Hän ei kyllä
unohtanut sitäkään, että usein tapahtuu tärkeitä asioita lyhyessäkin
ajassa.
Usko siihen, että kaikki oli hyvin, vieritti raskaan taakan hänen
hartioiltaan, ja hän asteli reippaasti mahdollisimman suoraan mökkiä
kohti. Hän tunsi alueen jotakuinkin hyvin eikä pelännyt eksyvänsä,
vaikka hän kovasti kaipasikin tuon neuvokkaan Miami-soturin seuraa.
"Hän ehkä ajattelee voivansa vaikuttaa enemmän pysymällä kansalaistensa
parissa teeskennellen valkoihoisten katkeraa vihollista, mutta samalla
se kunnon mies antautuu suureen vaaraan. Saadaanpa nähdä, kuinka kauan
hän siinä onnistuu, ja kun hänen petoksensa huomataan, niin --" Brayton
ravisti päätään niin merkitsevästi, että lauseen loppu oli tarpeeton.
Hän tiesi, ettei Miami-soturi välittänyt Sutherlandin kohtalosta
vähääkään, vaan että intiaani ainoastaan hänen tähtensä oli lähtenyt
matkaan auttamaan heitä heidän hädässänsä.
"Minun tietääkseni siinä ei ole mitään eroa", päätteli hän.
"Kalkkarokäärme tekee joka tapauksessa kaiken voitavansa, mutta olisi
parempi, että hän olisi meidän kaikkien yhtä hyvä ystävä."
Brayton Ripley oli kulkenut noin puolet matkasta uudisasutukselle, kun
hän teki erään kiusallisen huomion. Joku henkilö tahi eläin seurasi
häntä. Hän pysähtyi useat kerrat ja katsoi taaksensa, mutta ei voinut
pimeässä nähdä mitään. Hän toivoi sen olevan jonkun villieläimen, ja
vähän aikaa hän uskoikin asian laidan olevan niin.
Mutta ennenkuin hän pääsi aukeamalle, kävi hänen pelkonsa toteen. Häntä
itsepintaisesti seuraava olento ei ollutkaan nelijalkainen, vaan
kaksijalkainen.
XIII.
MÖKIN LÄHELLÄ.
Tuskin voi kuvitella kiusallisempaa tilannetta kuin se, että
kulkiessaan tiettömässä aarniometsässä huomaa jonkun ihmisen tahi
eläimen seuraavan jälkiään; ja tieto, että seuraaja on petollinen
vihollinen, kiihoittaa päällekarkauksen pelon äärimmilleen.
Ainoastaan tottunut ja harjaantunut erämies saattoi keksiä tuommoisen
hiipivän "varjonsa", kuten salapoliisit sanovat, joka pantterin tavalla
hiipii uhrinsa kimppuun, ja tuo valpas nuorukainenkin keksi vasta
lähellä uudisasukkaan majaa asian oikean laidan.
"On parasta selvittää tämä asia heti", mutisi hän astuen lähimmän puun
taakse ja viritti pyssynsä hanan vahtien tarkkaavaisesti punanahan
näyttäytymistä.
Nuori Ripley ei ollut tähän saakka nähnyt vilahdukseltakaan
vihollistaan. Hänen herkät korvansa olivat kuulleet epäilyttäviä
risahduksia, joista hän päätteli jonkun seurailevan häntä. Puista oli
varissut paljon kirjavia lehtiä, mutta siitä huolimatta oli pimeys
niiden alla läpitunkematon. Siellä täällä tunkeutui monivärisen
lehvistön lävitse kuun kalpea säde, joka hälvensi pimeyttä juuri sen
verran, että Brayton Ripleyn valppaat silmät saattoivat nähdä
intiaanisoturin, joka hiipi häntä kohti.
"Olet mennyttä miestä", ajatteli hän kohottaessaan pyssyn poskelleen ja
tähdäten niin tarkkaan kuin pimeässä suinkin kävi päinsä.
Välimatka oli lyhyt, mutta ennenkuin Brayton oli varma tähtäyksestään,
ettei hän ampuisi sivu, huomasi hän intiaanin kadonneen pyssyn piipun
edestä. Punanahka oli luultavasti aavistanut jotakin vaaraa ja oli
hävinnyt pimeään nopeasti kuin aave.
Hiljaisuuden rikkoi äkkiä heikko sihinä, joka oli aivan samanlainen
kuin Miami-soturin antama merkki, jolla hän ilmoitti läheisyydessä
olonsa Braytonin odotellessa hänen paluutaan kanootille.
"Taivasten tekijä! Olin vähällä ampua Mul-keep-mon!" huohotti Brayton
laskien hanan ja vastaten ystävälleen, joka hiljaa naurahdellen
ilmestyi hänen viereensä.
Kamala epäluulo valtasi samassa nuoren uudisasukkaan ja hän tarttui
puukkoonsa kavahtaen askeleen takaisin voidakseen tehdä lujempaa
vastarintaa. Hän luuli punanahan luontaisen julmuuden ja verenhimon
tukahduttaneen kaikki ystävyyden tunteet henkilöä kohtaan, jota hän oli
nyt seurannut ikäänkuin olisi ollut tarkoitus tappaa hänet.
Mahdollisesti asian laita olikin niin; mutta tuon tummaihoisen
Miami-soturin hyvä suojelushenki karkoitti kiusaajan ja Mul-keep-mo oli
sama kiitollinen intiaani, kun hän melkein kohteliaasti lausui:
"Veljeni on hyvin varuillaan; Kalkkarokäärme hiipii hiljaa; veljeni
kuulee lehtien kahinan -- nostaa pyssyn ampuakseen."
"Olet oikeassa, Miami", sanoi Brayton, "olit sillä hetkellä lähempänä
kuolemaasi kuin milloinkaan ennen, sillä jos olisit tullut hituistakaan
lähemmäksi, olisit menettänyt henkesi. Mul-keep-mo, mitä tarkoitit
seuraamalla minua tällä lailla?"
"Halutti nähdä, onko veljelläni terävät silmät ja herkät korvat. Hän
kulki, missä paljon Miami- ja Shawnee-sotureita; täytyi katsoa tarkkaan
-- kuulla kaikki."
"Kuinka mielestäsi käyttäydyin?"
"Veljellä on terävä silmä, herkkä korva -- melkein kuin miamilla."
"Jos tarkoitat, että olen melkein yhtä tarkka kuin sinä, niin pidän
kohteliaisuuden suuriarvoisena, mutta jos ajattelit jotakin toista
miamia, niin olenpa halukas kilvoittelemaan hänen kanssansa."
Amerikkalainen rotu ei juuri ilmaise tunteitaan, mutta Mul-keep-mo
laski kätensä hellästi kuin isä tuon uljaan nuorukaisen olkapäälle.
"Veljeni uljas ja urhoollinen soturi; ei Shawnee- ei Miami-, ei
Wyandot- eikä Pottawatomie-soturi voita häntä."
Julmaluontoinen Miami ei ollut milloinkaan lausunut hienompaa
kohteliaisuutta. Hän oli koettanut usean omaan rotuunsa kuuluvan
soturin taitavuutta ja oli mitellyt voimiaan ja viekkauttaan monen
kaukaasialaisen rodun edustajan kanssa, joten hänen kunnioituksensa
nuorukaista kohtaan ei ollut liioiteltu. Nuorukainen tarttui
kiitollisuudella ystävänsä käteen, ja vähään aikaan ei kumpikaan
puhunut sanaakaan.
Sitten Miami-soturi kertoi nousseensa maihin toisissa kanooteissa
olleitten intiaanien mukana paljon lähempänä paikkaa, jossa Brayton oli
hypännyt rannalle, kuin hän oli odottanutkaan. Maihin nousseiden
intiaanien täytyi kulkea aivan yhdensuuntaisesti kuin Brayton ja niin
läheltä, että Mul-keep-mo oli käynyt levottomaksi ainoan valkonaamaisen
ystävänsä puolesta.
Koska punanahat olivat varmoja, ettei uudisasukkaan perhe voinut päästä
pakoon, ja koska he eivät aavistaneet yhdenkään avuntuojan olevan
matkalla mökkiä kohti, niin he hylkäsivät tavanomaisen varovaisuutensa
liikkuessaan ja kulkivat huolettomasti metsän halki.
Siten saattoi Kalkkarokäärme vähitellen jättäytyä jälkeen ja lähteä
seuraamaan Brayton Ripleytä. Nuorukaisen löytämiseen meni vain hetkinen
ja nuorukaisen levottomuuden aiheutti se, että hänen tumma ystävänsä
pani hänet koetukselle.
Tähän selvittelyyn meni juuri niin paljon aikaa kuin minulta sen
kertomiseen, ja sen kestäessä kulkivat ystävykset aukeamaa kohti.
Tapansa mukaan kulki Miami-soturi edellä ja hänen kumppaninsa oli
iloinen saadessaan 'turvautua punaisen miehen valppauteen, Vaikka
hänkin oli harjaantunut metsämies.
He olivat lähellä mökkiä, jonka luona oli suuria vihollisjoukkoja, ja
sentähden oli Brayton liikkeissään äärimmäisen varovainen,
Kalkkarokäärmeen liikkuessa ystävänsä takia yhtä äänettömästi.
Molemmat huomasivat yhtä aikaa puiden välistä pilkoittavan valkean ja
lähtivät sanaakaan kuiskaamatta sinnepäin. Kun molemmat olivat niin
taitavia metsämiehiä, oli neuvottelu tarpeeton.
Kahdeksan intiaania oli nuotion ympärillä, joka oli sytytetty näköjään
ilman mitään erikoista tarkoitusta, sillä sen läheisyydessä ei ollut
puroa eikä mitään vesipaikkaa. Myöskin oli vaikea käsittää, että
tuommoinen leiriytyminen oli tarpeellista juuri silloin, kun oli
ryhdytty ankariin puuhiin uudistalon ja sen asukasten hävittämiseksi.
Viisi soturia istui kaatuneella puunrungolla polttaen pitkävartisia
piippujaan ja kolme loikoili maassa myöskin poltellen. Kaikki
seurasivat ilmeisellä mielenkiinnolla erään vangin askartelua, joka
sillä hetkellä paistoi lihaa nuotiossa. Joukkoon kuului useampia
intiaaneja, mutta he olivat poistuneet muualle jättäen toiset
huolehtimaan illallisen valmistuksesta.
Joukon kokkina toimiva henkilö oli neekeripalvelija Scipio, joka
huomattuaan, ettei häntä heti aiottu kiduttaa, oli hiukan tyyntynyt
ja tahtoi nyt kaikin mokomin näyttää, miten hyödyllinen hän oli
Shawnee- ja Miami-joukolle. Häntä käskettiin valmistamaan lehmän
lihoista ruokaa ja saatuaan eräältä soturilta puukon käteensä kävi hän
empimättä toimeen paistaen nyt lihaa semmoisella taidolla, että nälkää
kiihoittava tuoksu lemahti molempien lähellä seisovien katselijoiden
nenään.
Brayton Ripley hämmästyi tuntiessaan neekerin ja katsoi ympärilleen
odottaen näkevänsä muutkin uudisasukkaan perheen jäsenet. Hän ei nähnyt
muita: Scipio oli toistaiseksi ainoa läheisyydessä majailevan joukon
ottama vanki.
"Miami", kuiskasi Brayton ystävälleen, "kun neekeri on saanut ruoan
valmiiksi, niin soturit surmaavat hänet; emmekö voisi mitenkään
pelastaa häntä?"
"Hugh!" murahti Kalkkarokäärme halveksivasti; "Mul-keep-mo auttaa
valkonaamaa -- ei pidä mustasta miehestä; menettäköön päänahkansa!"
Vaikka kuulostaakin oudolta, niin asian laita on todeltakin niin, ettei
amerikkalainen rotu voi sietää afrikkalaista, ja neekerit joutuivat
usein intiaanien julmuuden uhriksi. Miami-soturi oli omalla tavallaan
ilmaissut tunteensa onnetonta Scipiota kohtaan, jonka kärsimyksiä ja
kuolemaa palavassa paalussa hän olisi mielihyvällä katsellut
liikahduttamatta sormeansakaan hänen avukseen.
Brayton Ripley oli kyllin viisas ollakseen jatkamatta keskustelua ja
sitäpaitsi hän tiesi, että olisi ollut varomatonta auttaa neekeriä, kun
Sutherlandin perhe oli sellaisessa kamalassa vaarassa.
Nuotiolla olevan joukon vahtimisesta ei ollut sen enempää hyötyä, joten
Mul-keep-mo ja Brayton lähtivät liikkeelle kulkien vasemmalle käsin
noin sata kyynärää, jolloin he olivat niin lähellä aukeamaa, että he
pysähtyivät neuvottelemaan.
Ratkaisu oli ilmeisesti lähellä, mutta sen käyminen onnelliseen
suuntaan näytti mahdottomalta. Tuossa pienessä karkeatekoisessa mökissä
pitivät mies, vaimo ja tytär puoliaan viidettäkymmentä verenhimoista
intiaania vastaan, jotka ympäröivät mökin joka puolelta ja aikoivat
hävittää sen. Ellei mitään aivan tavatonta sattuisi, niin oliko
vähintäkään toivoa heidän pelastumisestaan?
Ja miten saattaisivat metsässä piileskelevät ystävykset, Miami-soturi
ja valkonaama, antaa heille vähintäkään apua?