näin nuotiosavun Kentuckyn puoleiselta rannalta. Savupatsaan
suuruudesta päättelin nuotion olevan suuren, ja minä etsin kanoottini
piilopaikasta törmän alta, jossa sitä aina pidän, ja ohjaten läheltä
rantaa minä laskin niin kauaksi myötävirtaa, että olin varmasti
intiaaneilta turvassa, ja siellä minä meloin joen poikki ja hiivin
metsän halki ottamaan selvää nuotiosta. Näin siellä liiankin paljon.
Koolla näytti olevan satakunta Shawnee- ja Miami-soturia, ja he kaikki
olivat sotamaalauksessaan."
"Mutta, isä", sanoi Alice, "ehkä he olivat matkalla jonnekin muualle;
kuinka tiedät heidän aikovan tulla meitä häiritsemään?"
"Kysyin samaa itseltäni, mutta vastausta ei minun tarvinnut kauan
odottaa. Tiedättehän intiaanien puhuvan yhtä paljon käden liikkeillä
kuin sanoillakin. He viittailivat joelle päin, ja joukko sotureita meni
aivan veden rajaan eikä voinut erehtyä heidän aikeistaan, kun he
osoittivat toisilleen uuninpiipustamme nousevaa savua, jonka saatoin
selvästi erottaa taivaanrantaa vasten."
"Ainoa pelkoni oli, että ehtisin liian myöhään teitä varoittamaan, ja
luulenpa meloneeni takaisin joen yli liian läheltä heidän nuotiotaan,
jolloin he näkivät minut. Olen pahoillani sanoessani teille, että
punanahkajoukko epäilemättä aikoo hyökätä kotimme kimppuun ja murhata
meidät. Sitä ei tarvitse enää epäilläkään."
"Miksi viivyttelemme sitten näin?" kysyi vaimo hypäten tuolilta.
"Paetkaamme heti, vielä on aikaa."
"Ja yön pimeys auttaa meitä", lisäsi Alice nousten; "lähtekäämme heti.
Mutta kuinka Scipion käy?" kysyi hän.
Mutta ennenkuin kukaan ehti vastata kysymykseen, katsahti hän ulos
ikkuna-aukosta ja kavahti takaisin.
"Myöhäistä! myöhäistä!" läähätti hän; "intiaanit ovat jo täällä!"
X.
SAARROKSISSA.
Uudisasukas Silas Sutherland oli viettänyt monta tuntia hermostuneessa
jännityksessä, joten hän päästyään kotiin istui hetken aivan
Iiikkumatonna tuolillaan tuntien suurta helpotusta ollessaan omaistensa
luona. Nyt hän aikoi ilman pienintäkään viivyttelyä viedä rakkaansa
suorinta tietä lähimpään varustukseen. Kun hänen tyttärensä huudahti,
että intiaanit olivat jo pihalla tulossa, niin koko hänen tarmonsa
heräsi ja hän oli valmis toimimaan. Hypäten ylös hän sieppasi
vaistomaisesti pyssynsä ja syöksyi ovelle.
Puolen minuutin ajan isä, äiti ja tytär seisoivat yhdessä ryhmässä
katsellen edessään olevaa outoa näkyä, joka kykeni tekemään
rauhallisimmankin levottomaksi. Kolme Shawnee-soturia täysissä aseissa
mukanaan luodikot, sotatapparat ja metsästyspuukot tuli peräkkäin
suoraan tuvan ovea kohti. Tavallisissa oloissa ei heidän ilmestymisensä
olisi aiheuttanut mitään levottomuutta, mutta nyt tiedettiin heidän
tulevan kymmentä kertaa suuremman joukon lähettäminä, ja heidän
hirveä sotamaalauksensa ilmaisi, ettei ollut epäilystäkään heidän
vihamielisistä aikeistaan uudisasukasta kohtaan.
Heidän pukunsa oli aivan samanlainen kuin Miami-soturin, Mul-keep-mon,
joka rannalle noustessaan oli jättänyt huopapeitteensä kanoottiin.
Näillä Shawnee-sotureilla ei myöskään ollut mukanaan huopapeitettä,
jota intiaanit kylmemmällä ilmalla aina kantavat hartioillaan. Heidän
pitkä, musta tukkansa valui hartioille saakka ja heidän karkeat,
epäsäännölliset ja muutenkin vastenmieliset kasvonsa oli nyt tehty
vielä inhoittavammiksi sivelemällä niihin kirjavia värejä mitä
eriskummallisimpiin kuvioihin.
"Nämä ovat pääjoukon tiedustelijoita", kuiskasi uudisasukas vaimolleen
ja tyttärelleen; "olkaa valmiit auttamaan minua oven sulkemisessa."
Perheen naisille ei tarvinnut sanoa, mikä heidän tehtävänsä oli.
Tyttären rientäessä noutamaan pyssynsä tarttui vaimo tukevaan
puusalpaan ja oli valmis laskemaan sen paikoilleen heti tarpeen
vaatiessa. Hän seisoi oven takana; joten lähestyvät intiaanit eivät
Voineet nähdä häntä. Alice asettui ladattu pyssy kädessään erään mökin
etuseinässä olevan kapean tähystysaukon ääreen, josta hai saattoi nähdä
noiden tummien soturien kaikki liikkeet. Viimemainitut näkivät siis
mökin luo tultuaan vain uudisasukkaan yksinään.
Tutkiessaan vieraitaan piteli Sutherland luodikkoaan edessään
poikittain sellaisessa asennossa, että hän saattoi ampua
salamannopeasti.
Kuten sanottu, oli tuo sotamaalauksilla koristettu kolmikko hyvin
ilkeän näköinen ja jokainen soturi oli täysissä aseissa. He kävelivät
peräkkäin noin parinkymmenen kyynärän päähän mökistä; siinä he
muuttivat marssijärjestyksen siirtymällä toistensa rinnalle, niinkuin
sotilaat muodostavat jonosta ryhmän, ja etenivät siten kaikki kolme
rinnakkain. Sutherland oli ollut niin kauan rajaseudulla, että hän heti
joukon ilmestyessä metsästä kykeni sanomaan, kuka noista kolmesta oli
joukon johtaja. Hän oli kumppaneitaan hiukan lyhyempi ja hänen
hartiansa olivat huomattavasti kumarat, mikä muuten on hyvin
harvinaista intiaanien keskuudessa. Hänen kasvojansa korviin saakka
peittävät punaiset, mustat, keltaiset ja valkoiset renkaat ja kuviot,
joita oli myös maalattu hänen hevosjouhien kaltaisiin, hartioille
ulottuviin hiuksiinsa, tekivät hänet niin hirvittävän näköiseksi, että
sitä on mahdoton kuvata.
Sutherland huomasi erittäinkin silmien ympärille maalatut valkoiset
renkaat, suupielistä lähtevät yhdensuuntaiset keltaiset viirut ja
siellä täällä helakanpunaisia, erikoista hahmottelutaitoa osoittavia
piirroksia, joita ei tavata muilla intiaaneilla. Nämä seikat ja se että
hän hieman nilkutti kävellessään, ilmaisivat uudisasukkaalle heti ensi
näkemällä, kuka hän oli.
Hän oli tuo tunnettu Haw-hu-da (Valveillaan Nukkuja), eräs
Shawnee-heimon julmimpia ja peloittavimpia päälliköitä, jonka suurin
intohimo elämässä oli hänen leppymätön ja kuluttava vihansa valkoista
rotua kohtaan. Siihen aikaan oli Pittsburgin länsipuolella tuskin
yhtään uudisasutusta, jossa hänen nimensä mainitseminen ei olisi saanut
asukkaita kauhusta värähtämään. Hän oli monta kertaa johtanut
sotureitaan taistelussa yhtäläisellä sotataidolla kuin hänen
kilpailijansa, tuo kuuluisa Tecumseh, ja hänen huima rohkeutensa oli
useat kerrat saattanut hänet peloittaviin kaksinkamppailuihin
valkoisten metsästäjien ja sanansaattajien kanssa, jotka alituisesti
liikkuivat edestakaisin rajaseudun uudisasutusten välillä.
Tuo keski-ikäinen Shawnee-soturi oli tavattoman vahva, toimelias ja
taitava. Aarniometsien kätköissä hyökkäsi hän jäntevän metsästäjän
kimppuun jättäen vastustajansa usein kuoliaana makaamaan
taistelupaikalle. Uusi päänahka lisättiin taas tuohon kamalaan
kimppuun, joka heilahteli tuulessa Shawnee-soturin wigwamin
ulkopuolella. [Wigwam = intiaanikota.]
"Seis!" karjaisi Sutherland joukon tultua noin kahdentoista kyynärän
päähän aikomatta laisinkaan pysähtyä. "Sanokaa mitä haluatte."
Kaksi soturia pysähtyi kuullessaan nuo jyrkät sanat, mutta julma
Haw-hu-da iski käärmemäisen katseensa uudisasukkaaseen ja tuli
eteenpäin vain hiukan hidastuttaen käyntiään.
"Seis!" jyrähti portailta, "tahi ammun sinut. Mitä tahdot, koska tulet
käskemättä luokseni?"
Intiaanipäällikkö ei tohtinut olla noudattamatta tätä varoitusta, vaan
peräytyi takaisin uudisasukkaan uhkaavan käytöksen ja leimuavan katseen
pakottamana. Ollessaan noin kolmen askeleen päässä kumppaneistaan ja
noin kymmenen askeleen päässä karkeatekoisen mökin melkein suljetusta
ovesta hän pysähtyi.
"Kuinka voit, veljeni?" kysyi intiaani puhuen englannin kieltä paremmin
kuin muut heikäläiset.
"Sano mitä tahdot", koveni Sutherland.
"Shawnee-soturit väsyneitä -- ovat metsästäneet kauan aikaa -- tahtovat
tulla veljeni majaan lepäämään -- menevät sitten tiehensä."
"Onko Shawnee-soturista tullut akka, koska häntä peloittaa nukkua
metsässä, kuten hänen isänsä ovat tehneet?"
Tämä letkaus näytti sattuvan noihin punaisiin miehiin, sillä
intiaanille ei ole mikään syytös loukkaavampi kuin akaksi sanominen.
Mikään ilkiteko ei hänestä ole niin katala kuin käyttäytyminen sillä
tavalla, että se oikeuttaa toiset nimittämään häntä pilkkanimellä
"akka".
"Shawnee-soturi ei ole akka -- tule antamaan kättä veljellesi."
"Haw-hu-dan käsi on punainen valkoisen miehen verestä. En tahdo antaa
hänelle kättä."
Tämä vastarinta oli odottamaton. Päällikkö lienee tuntenut, että
kuuluisuudella oli niin hyvät kuin huonotkin puolensa, koska se teki
tällä kertaa mahdottomaksi näytellä veljen osaa sitä kohtaan, jonka hän
aikoi tuhota. Vaikka hän olikin hämmästynyt, niin intiaanin tapaan hän
ei ilmaissut sitä. Hän katseli kiinteästi uudisasukasta, joka oli
rohjennut evätä hänen pyyntönsä.
Noiden kahden välinen keskustelu oli hyvin harkittu ja siihen kulunut
aika hyvin lyhyt, mutta Silas Sutherlandin terävät silmät huomasivat
kaikki epäilyttävät merkinannot. Vaikka hän katselikin hievahtamatta
tuota Shawnee-päällikköä, niin molemmat toiset olivat myöskin
näkyvissä, ja hän saattoi samalla seurata kaikkia heidän liikkeitään
ja vieläpä nähdä heidän kasvojensa ilmeetkin niin hyvin kuin
sotamaalaukselta kävi päinsä. Kumpikin soturi piti pyssyään oikeassa
kädessään juuri lukon etupuolelta niin, että ase oli vaakasuorassa
melkein tasapainossa. Hanan jännittäminen ja pyssyn nostaminen poskelle
olisi käynyt hyvin äkkiä, mutta valppainkaan pyssymies ei olisi nyt
voittanut uudisasukasta valppaudessa.
Taimpana seisova Shawnee-soturi, joka siihen saakka oli pidellyt
pyssyänsä lukon etupuolelta kuten toisetkin, muutti nyt hiljaa ja
salakähmää sormensa lukon taakse. Sitten hän hitaasti nosti hanan
täyteen vireeseen.
Vaikka Sutherland katseli Haw-hu-dan kasvoja, niin hän näki tuon
kömpelön, kellertävää piikiven palasta pitelevän hanan hiljalleen
nousevan niin heikosti napsahtaen, ettei sitä voinut ollenkaan kuulla
puheen aikana. Hana jäi ylös muistuttaen hyökkäävän käärmeen päätä,
joka odottaa sopivaa hetkeä iskeäkseen.
Tuo roisto aikoi olla valmiina lyhyen keskustelun tuloksen varalta.
Viritettyään luodikkonsa hanan saattoi hän silmänräpäyksessä nostaa sen
poskelleen ja laukaista.
Haw-hu-da huomasi heti uudisasukkaan vastauksesta, ettei häntä
sotureineen laskettaisi sisälle. Oli turhaa tuhlata sanoja, ja nostaen
kätensä päänsä päälle hän sanoi raivosta kähisevällä äänellä:
"Shawneet ovat kaivaneet maasta sotatapparan -- valkonaama pian tapettu
-- muita 'pitkäpuukkoisia' ei lähellä" --
Päällikkö ei nostanut kättään ainoastaan sanojensa vahvikkeeksi, vaan
myöskin merkiksi takana olevalle soturille, joka oli niin lähellä, että
päällikkö oli kuullut lukon napsahduksen. Hänen ei siis tarvinnut
ollenkaan kääntyä saadakseen tietää, oliko intiaani valmis toimimaan
nähdessään sovitun merkin.
Haw-hu-dan raivoisa äänensävy oli kuin käsky, ja vasta viimeisiä sanoja
lausuessaan hän nosti kätensä ikäänkuin karkoittaakseen hyttysen
maalatulta poskeltaan. Samassa heilahti luodikko ylöspäin ja soturi
laukaisi suoraan tuon uudisasukkaan rintaa kohti, joka oli rohjennut
julkeasti päin naamaa uhmata Shawnee-heimon mahtavaa päällikköä.
Se tapahtui hämmästyttävän nopeasti, mutta Silas Sutherland oli
vieläkin nopeampi. Hanan salakähmäinen viritys oli varoittanut häntä,
ja samalla hetkellä kuin intiaani nosti kätensä, paiskasi hän oven
kiinni.
"Nyt, Polly, salpa paikoilleen", sanoi hän vaimolleen, kun pyssy
pamahti ulkopuolella ja kuula tunkeutui syvälle tammiseen oveen. Hänen
vaimonsa kädet olivat alkaneet puutua raskaan salvan pitelemisestä,
mutta hän ei hellittänyt sitä. Hän laski toisen pään paikalleen
oikeanpuoleiseen rautakoukkuun ja hänen miehensä tarttui kiinni toiseen
päähän asettaen sen samalla tavalla vasemmanpuoleiseen koukkuun. Ovi
oli siten mahdollisimman lujasti teljetty ja shawneitten täytyi jäädä
sillä kertaa ulkopuolelle.
Odotettiin intiaanien ryntäävän ovea vastaan, mutta perheen suureksi
hämmästykseksi ei sellaista yritettykään. Soturit kaiketi käsittivät
sen olevan turhan yrityksen, sillä he kääntyivät viipymättä ympäri ja
kulkien avoimen pellon poikki katosivat synkkenevään pimeyteen.
"Tuo tietää taistelua", sanoi isä, "ja meidän on koetettava parastamme.
Ystävämme ovat kaukana ja yksin Jumala voi meitä auttaa."
Puhuessaan hän asetti luodikkonsa loukkoon. Kapean tähystysaukon
ääressä seisova Alice katsoi pyssy koholla noiden kolmen soturin
jälkeen niin kauan, kunnes he häipyivät näkyvistä, jolloin hän myöskin
kääntyi ja asetti luodikkonsa isänsä aseen viereen.
"Olisin osunut tuohon teidän kanssanne keskustelevaan intiaaniin yhtä
helposti kuin tämän tuvan seinään kymmenen askeleen päästä", sanoi
tyttö kauniiden kasvojensa punastuessa; "ja kuullessani teidän sanovan,
että hän oli tuo pelätty Haw-hu-da, niin minua halutti kovin ampua
hänet siihen paikkaan."
"Ehkä olisi ollut viisainta tehdä niin -- joka tapauksessa ei kukaan
olisi surrut hänen kuolemaansa; mutta kuitenkin olen hyvilläni, että
hillitsit itsesi."
"Niin olen minäkin", vastasi Alice. "En milloinkaan ammu ketään,
vaikkapa se olisi vihollisenikin, ellei ole pakko tehdä niin
pelastaakseni ystävääni tahi itseäni."
"Niin juuri pitääkin kristityn ja minun rakkaan tyttäreni puhua.
Pelkäänpä ajan olevan lähellä, jolloin saat laukoa pyssyäsi niin
tiheään kuin suinkin kerkeät ladata ja tähdätä. Mutta nyt meillä on
muuta tekemistä."
Noita kapeita tähystysaukkoja, joista olemme puhuneet, oli kaksi
alemman kerroksen jokaisessa neljässä seinässä. Alemmassa kerroksessa
oli vain yksi iso huone, josta päästiin tikapuita myöten toiseen
kerrokseen, joka oli jaettu kolmeen osastoon. Aavistaen nyt uhkaavan
vaaran oli uudisasukas laittanut raskaat tammiset luukut, jotka saattoi
aivan äänettömästi sysätä sisäpuolelta aukkojen eteen. Minkään luodikon
kuulat eivät voineet lävistää niitä ja asukkaat olivat turvassa niin
kauan kuin luukut olivat paikoillaan.
Kun luukut suljettiin, niin huone olisi jäänyt pimeäksi, ellei liedellä
olisi räiskynyt kirkas valkea. Sen lisäksi sytytettiin vielä kynttilä,
joka pantiin oven eteen asetetulle pöydälle. Vaikka ei ollut ollenkaan
tarpeellista kattaa pöytää siihen, niin kuitenkin kaikitenkin tuntui
jokaisesta turvallisemmalta kokoutua illallisen ääreen paikassa, jota
vihollinen todennäköisesti ei voisi aavistaakaan.
Uudisasukkaan selkä melkein kosketti raskasta ovea, joka oli suljettu
ja pantu salpaan semmoisella kiireellä; hänen tyttärensä istui hänen
oikealla puolellaan ja hänen vaimonsa häntä vastapäätä. Lausuttuaan
ruokasiunauksensa ja rukoiltuaan Jumalan varjelusta tässä vaarallisessa
tilanteessa aloittivat nuo kolme vaatimattoman ateriansa. Vaikka
viimeiset levottomuutta herättävät uutiset ja tapahtumat olivat
turmelleet jokaisen ruokahalun, niin kaikki söivät kuitenkin
sellaisella hartaudella, ettei sitä olisi voinut odottaa asiain ollessa
sillä kannalla.
"Olen huolissani Scipion tähden", sanoi Alice lopetettuaan syömisen.
"Hän lähti hakemaan lehmää ja hänen olisi pitänyt ehtiä takaisin kauan
sitten."
"Ehkäpä hän oli tulossa kotiin, mutta oli nähtyään Haw-hu-dan
ystävineen siksi viisas, ettei näyttäytynyt."
"Scipio parka ei ole niin sukkelapäinen", sanoi äiti, "ja minä olen
melkein varma, että hänelle on tapahtunut jotakin."
"Hänen tilansa ei voi olla vakavampi kuin meidänkään -- olkaa hiljaa!"
lisäsi uudisasukas kuiskaten ja nosti varoittaen kätensä.
Aterian päätyttyä nojasi Sutherland ovea vastaan, ja silloin hän tunsi,
että joku työnsi ulkopuolelta ovea sisäänpäin. Vaikka ponnistus oli
niin hiljainen, arvasi hän jonkun tahi useampien sotureiden puskevan
ovea vastaan ikäänkuin koetellakseen sen kestävyyttä.
"Intiaanit ovat palanneet", sanoi hän matalalla äänellä.
Sitten hän nousi ja astui hiljaa kapean tähystysaukon ääreen, ja
vedettyään luukkua hiukan sivulle hän katsahti ulos. Hän oli oikeassa.
Joukko tummia, varjontapaisia olentoja oli koolla majan edessä tutkien
salavihkaa ovea, joka oli suljettu heidän nenänsä edessä.
XI.
SCIPION SEIKKAILUT.
Scipiolle, uudisasukkaan neekeripalvelijalle, oli yö hyvin vaiherikas.
Hän ei jaksanut hillitä kiukkuaan, kun lehmä ei tullut kotiin
säännölliseen aikaan. Hänellä ei ollut edes sen verran aikaa, että hän
olisi ottanut toisen pyssyn majasta mukaansa, vaan hän lähti kiireesti
metsään tuodakseen karkurin kotiin ja kiirehtien ystäviään poistumaan
majasta Viivyttelemättä.
"Semmoistahan se aina on", sanoi hän muistaessaan, kuinka mr Sutherland
ei ollut välittänyt lähimmässä varustuksessa asuvain ystäväinsä
varoituksista. "Milloin Scipio vain antaa hyviä neuvojansa, niin kaikki
luulevat olevan viisainta tehdä päinvastoin. Olisipa minulla ollut
aikaa oikein tuumia asiaa, niin olisin yllyttänyt heitä pysymään
rauhassa paikoillaan, ja totta vieköön he olisivatkin heti koonneet
kamppeensa ja painuneet sen tulimmaista kyytiä metsiin. Mihinkähän se
lehmän halvattukin on taas joutunut?" huudahti hän pysähtyen ja katseli
ympärilleen pimenevässä metsässä.
Päästyään noin parinsadan kyynärän päähän talosta tuli lehmä aina samaa
tietä kotiin. Siten näkyi aukeaman laidassa selvä metsään johtava
polku. Sitä mukaa kuin mentiin pitemmälle oli lehmä yhä useammin
poikennut pois polulta, joka kävi yhä epäselvemmäksi, kunnes se katosi
kokonaan.
Scipio oli seurannut polkua mahdollisimman kauas ja pysähtyen kysyi hän
itsekseen kärsimättömästi, mistä hän nyt etsisi eksynyttä eläintä.
Synkkenevä hämärä ja epäselvä polku tekivät säännöllisen etsimisen
mahdottomaksi. Hän oli varma siitä, että hän löytäisi lehmän polulta
tahi sen läheisyydestä. Kun niin ei käynytkään, niin hän kiukustui yhä
enemmän.
"Se harmin kappale", mutisi hän vetäen taskustaan ison linkkuveitsensä.
"Kunhan minä löydän sen elukan, niin minä opetan sen tekemään toiste
tällä tavoin."
Polun läheltä hän taittoi veitsellään kaksitoista jalkaa pitkän ja
tyvipuolesta parin tuuman vahvuisen hickoryvesan ja hitaasti eteenpäin
käydessään siloitti sen päästä toiseen, kunnes hänellä oli erinomainen
ajovitsa.
"Kas siinä!" murahti hän lipsauttaen veitsensä linkkuun ja solahduttaen
sen taskuunsa; "kunhan minä nyt tapaan sen kantturan, niin minä
voitelen sen niin perinpohjin, ettei se enää milloinkaan tohdi
menetellä näin halpamaisesti. -- Ohoh!"
Suoraan edessäpäin hän näki jonkun eläimen hämärät ääriviivat.
"Tuossahan se nyt on!" kuiskasi hän; "ja ellen erehdy, min se on minuun
takaperin eikä siis voi huomata minua, ennenkuin isken sen kimppuun.
Saanenkohan sinut hyppyyseen?"
Naurua hykertäen itsekseen hiipi tuo ilostunut mies kyyristyneenä
eteenpäin ikäänkuin vihollisen leiriä lähestyvä intiaani. Hän asteli
äänettömästi ja kävi sitä varovaisemmaksi, mitä lähemmäksi hän tuli
vihansa esinettä.
Hänen tarkoituksensa oli päästä lähelle ja sitten nostaa vitsansa
mahdollisimman korkealle ja antaa sen pudota lehmän selkään niin
lujasti, että se riitti täydellisesti rankaisemaan lehmän osoittaman
huolimattomuuden.
Se oli jokseenkin arkaluontoinen tehtävä ja Scipiolla oli pahoja
aavistuksia hiipiessään varpaisillaan eteenpäin, mutta käyden kumarassa
ja astuen äärimmäisen varovasti pääsi hän pian niin lähelle, että eläin
ei voinut mitenkään välttää odottavaa rangaistusta, vaikka se olisi
hypännyt seisoalleenkin.
Tarttuen molemmin käsin hickory-vitsan tyvipuoleen kohotti hän äkkiä
sen korkealle ja iski sitten eläintä niin, että ilma vihelsi.
"Kas tästä minä sinulle annan, tuhannen kanttura, ettäs tiedät tulla
kotiin ihmisten aikaan. Luulenpa, ettei sinua enää haluta yrittää tätä
temppua."
Otaksuttu lehmä nousi takajaloilleen hurjasti mölisten ja iski
etukäpälällään neekeriä kohti. Oli hiuskarvan varassa, ettei isku
sattunut -- jos toisin olisi käynyt, niin neekeri ei olisi enää noussut
-- vaistomainen hypähdys takaisin pelasti tällä kertaa Scipion, joka
erehdyksensä huomattuaan kääntyi heti ympäri ja syöksyi pakoon niin
nopeasti kuin jaloista pääsi oksista, puista ja mistään esteistä
välittämättä.
"Tuli on irti! murhaajia! karhuja! intiaaneja! ryöväreitä!" läähätti
hän, "se ei ollutkaan lehmä, se oli karhu!" Asian laita oli todellakin
niin. Luontokappale, jonka luokse hän oli niin varovaisesti hiipinyt ja
jonka karvaista selkää hän oli iskenyt hickory-vitsallaan, oli kuin
olikin suuri musta karhu, joka seisoi torkahdellen paikallaan
aavistamatta ollenkaan häiritsijän lähestymistä.
Olosuhteet olivat Scipiolle suotuisat. Ensinnäkin voidaan olettaa,
ettei lyönti, vaikkakin voimakas, aiheuttanut mesikämmenelle juuri
mitään kipua paksun turkin tähden. Toiseksi oli jo syksy käsissä,
jolloin eläin oli lihava herkuteltuaan terhoilla ja pähkinöillä ja
hidas ja laiska alkamaan tappelua, jota se silloin mieluummin karttoi.
Olisipa oltu helmikuussa, kun nälkä välistä ajaa otson talvipesästään,
tahi myöhemmin keväällä, kun se on laiha, nälkäinen ja kiukkuinen, niin
erehdyksen tekijälle olisi käynyt huonosti. Noustuaan takajaloilleen ja
koetettuaan lyödä rauhansa häiritsijää laskeutui karhu jälleen
nelinkontan eikä yrittänytkään takaa-ajoa.
Scipio syöksyi samaa kyytiä ainakin sadan kyynärän päähän eikä olisi
silloinkaan pysähtynyt, ellei hän olisi juossut erästä tammea Vastaan
niin hurjasti, että hän kellahti iskusta nurin. Päästyään jaloilleen
hän oli jatkamaisillaan huimaa pakoaan, kun hän huomasikin, ettei
kukaan ajanut häntä takaa.
"Olen pahoillani tuon puun tähden", sanoi hän, "sillä tiedän, että
päälläni antamani iskut ovat parantumattomia. Luulenpa, ettei karhu
Voinut nähdä minua, kun olen niin musta."
Hän seisoi jonkun minuutin hievahtamatta. Ei ollut mitään pelkoa:
karhua ei näkynyt eikä kuulunut.
Scipio ihmetteli nyt, menisikö hän kotiin vai jatkaisiko etsimistään.
Hän halusi luopua jahdista, josta hän oli siihen saakka saanut vain
iskuja ja kauhistusta vaivansa palkkioksi, mutta ollen äärimmäisen
itsepäinen päätti hän suorittaa tehtävänsä kaiken uhallakin, vaikka
hänen työskentelynsä ei voinut mitenkään sujua järjestelmällisesti.
"Vaikka se vanha lehmä olisi kulkenut neljänsadan tuhannen penikulman
päähän, niin minä menen perässä. Meneehän siihen aikaa ja voi käydä
niinkin, etten löydäkään sitä, jolloin saan jälleen alkaa alusta."
Hänen onnekseen löytyi eksynyt eläin kymmenen minuutin kuluttua.
Kiireesti paetessaan oli Scipio joutunut kauemmaksi metsään ja loitolle
uudisasutukselle johtavasta polusta. Hän lähti etsimään polkua ja
kuljettuaan noin parikymmentä askelta oli hän vähältä kompastua maassa
makaavaan lehmään.
"Nyt et kujeilekaan kanssani!" huudahti hän hypäten taaksepäin; "ehkä
oletkin vain toinen karhu lehmän hahmossa, joka houkuttelee minua
lyömään sinua selkään saadaksesi näyttää sitten minulle oikein, kuka
käski!" Puiden alla oli niin pimeä kirkkaasta kuutamosta huolimatta,
ettei Scipio olisi huomannut lehmää, ellei hän olisi melkein
kompastunut siihen. Vetäen esiin piikiven ja taulan, jotka hänellä
olivat aina mukana, kyykistyi hän maahan, kokosi muutamia kuivia lehtiä
ja alkoi alkuperäisillä vehkeillään kärsivällisesti sytytellä tulta,
joka pian leimusikin kirkkaasti. Hän lisäsi nuotioon kuivia lehtiä ja
oksia, kunnes liekit valaisivat melkoisen alan.
Edessä oleva näky pani neekerin hätkähtämään. Siinä oli lehmä
kuolleena, intiaanin sotatapparan isku oli sattunut sen päähän. Se oli
hillittömän julma teko, sen ajan ihmisille luonteenomainen.
Scipio seisoi muutamia minuutteja vaieten katsellen surullista näkyä.
Hän oli hidasjärkinen, mutta hänkin ymmärsi lehmän tappamisella olevan
syvemmän merkityksen. Hänen yksinpuhelunsa oli kuvaava:
"Olen iloinen, ettei karhu ollut lehmä, sillä minun olisi nyt paha olla
lyötyäni sitä sen jälkeen kuin intiaanit olivat tappaneet sen. Mutta
missä ovat intiaanit?"
Hänen kysymykseensä ei olisi voinut tulla sukkelampaa eikä
hämmästyttävämpää vastausta kuin seurasi. Scipio kuuli heikkoa kahinaa
ja kääntyessään katsomaan näki hän kaksi intiaanisoturia seisovan
vieressään. Ne olivat varmaankin olleet läheisyydessä ja olivat tulleet
paikalle tulen houkuttelemina.