Intiaani ravisti päätään. Niin kauan kuin joukkoa ei näkynyt, ei voinut
myöskään tietää, ketä he olivat. Yksi asia oli ainakin aivan varma --
siellä majaili sotapolulla oleva intiaanijoukko.
Ripley ja Kalkkarokäärme katselivat hienoa kajastusta puiden latvoilla
ja Miami meloi niin hiljaa ja äänettömästi, että kanootti näytti
kulkevan aivan itsestään hitaan virran viemänä, Jos hän olisi tahtonut,
niin kanootti olisi voinut kiitää eteenpäin pääskysen nopeudella, mutta
nyt täytyi hiipiä hitaasti ja varovaisesti. Ystävykset olivat niin
lähellä toisiaan, että he keskustelivat vain kuiskaamalla syvän
hiljaisuuden vallitessa ympärillä.
"Viivytteleminen ei mielestäni hyödytä mitään", sanoi Brayton.
"Tiedämmehän siellä olevan punanahkoja, jotka ovat pyydystämässä
valkonaamojen päänahkoja. Mitä odotamme, Miami?"
"Hugh! ehkä intiaaneja tälläkin rannalla", vastasi Mul-keep-mo;
"akoilla aina kiire! -- sotureilla ei milloinkaan."
"Olen nähnyt soturinkin jonkun kerran kiirehtivän", sanoi nuori Ripley,
joka ei oikein pitänyt kumppaninsa nuhteesta. "Kun Mad Anthony
miehineen kohtasi intiaanit Fallen Timbersin luona, niin kylläpä tuli
kiire."
"Tosiaankin kiire, ja kiire tuli silloinkin, kun eversti Crawford,
kenraali Harmar ja St Clair tulivat, sillä valkoiset sotilaat juoksivat
niin kiivaasti, ettei heitä saanut mitenkään kiinni voidakseen riistää
päänahan, jollei rientänyt."
Nuorta uudisasukasta nauratti tuo ovela vastaus.
Vaikkakin hän oli hyvin kärsimätön ja tuskainen, niin hän ymmärsi
nurkumisen olevan hyödytöntä. Miami johti yritystä ja pitäisi oman
päänsä joka paikassa.
Brayton oli juuri sanomaisillaan jotakin, kun jälleen kuului hillitty:
"Hugh", ja intiaani taukosi melomasta.
Kanootti oli nyt kokonaan varjossa, joten sitä ei voitu nähdä
eteläiseltä rannalta.
Kuten ensimmäiselläkin kerralla keksi intiaanin takana istuva
nuorukainen heti huudahduksen syyn. Toisella rannalla palavan nuotion
kohdalta lähti jotakin liikkeelle keskijokea kohti. Koska siellä ei
ollut melkein mitään varjoa, niin se huomattiin heti, mutta kun ei
voinut aivan tarkasti nähdä, niin ei valkoinen mies eikä Miamikaan
voinut pariin minuuttiin sanoa, mikä se oli. Että se oli nuotiolle
kokoutuneen soturijoukon vehkeitä ei kumpikaan epäillyt, ja
ulkonäöltään se oli pikemmin kanootti kuin joku henkilö.
Brayton kurotti päänsä eteenpäin kanootin laidan yli ja katseli joen
poikki nopeasti uivaa esinettä, joka tulisi maihin noin sadan kyynärän
päässä heidän alapuolellaan, ellei suunta muuttuisi. Esineen tultua
lähemmäksi huomasi tuo nuori uudisasukas sen olevan haaraisen puunoksan
kaltaisen, josta lehdet olivat varisseet pois.
"Vai niin", naurahti Brayton ojentuen suoraksi, "näettekös mikä se on,
Miami?"
"Kyllä, se on pelästynyt -- sillä kiire."
Iso peura oli hypännyt veteen ja ui voimakkain vedoin Ohion rantaa
kohti. Noille kahdelle metsästäjälle olisi ollut maailman helpoin asia
meloa sitä Vastaan ja lyödä se kuoliaaksi kaikista pakoyrityksistä
huolimatta. Mutta sitä he eivät aikoneetkaan tehdä. He olivat vähän
aikaa sitten syöneet illalliseksi kauriinpaistia ja saattoivat tarpeen
vaatiessa paastotakin pari päivää. Peuran pyydystäminen houkutteli
kylläkin vahvasti, mutta ajatellessaan, että se voisi saattaa heidät
jatkuviin vaaroihin, he luopuivat tuumasta.
Peuran tultua selvemmin näkyviin ilmaisivat monihaaraiset sarvet
eläimen olevan kooltaan ison, jonka näkeminen olisi ilahduttanut
jokaisen vanhan eränkävijän sydäntä.
"Voisinpa helposti lävistää sen kuulallani!" ajatteli nuori Ripley ja
hänen sormensa syyhyivät nostaa pyssy poskelle ja laukaista. Mutta hän
tyytyi vain ihailemaan sen monihaaraisia sarvia ja kaunista päätä, kun
eläin kuono ja otsa vedenpinnan tasalla ui eteenpäin.
Juuri kun peura oli katoamaisillaan varjoon, jossa sen jalkojen olisi
jo pitänyt pohjata, kääntyi se pärskyen ja puhallellen ympäri ja alkoi
kiivaasti uida vastavirtaa suoraan kanoottia kohti.
Ojentaen hiljaa kätensä tarttui Brayton pieneen oksaan ja pitäen
kanoottiaan yhdessä kohden odottivat hän ja Miami peuran lähestymistä.
Viimemainittu puski eteenpäin höyryvenheen lailla ja huomasi kanootin
vasta noin kahdentoista jalan päästä. Se olisi ehkä tullut vieläkin
lähemmäksi, ellei melaa pitelevä Kalkkarokäärme olisi äkkiä ojentanut
kättänsä ensin sivulle ja sitten ylöspäin ikäänkuin joku hyppijäukko ja
kumartunut eteenpäin kuin ottaakseen peuran syliinsä.
Peura oli jo ennestään peloissaan ja nyt se säikähtyi vieläkin enemmän.
Uudestaan pärskähtäen se kääntyi kauhistuneena ympäri saattaen
kiivailla liikkeillään veden pyörteilemään kuin laivanpotkurin iskuista
ja alkoi uida Kentuckyn rantaa kohti kaikella epätoivon vimmalla, joka
on järjettömille, pelästyneille luontokappaleille niin ominainen.
Mikään nelijalkainen ei voinut uida sen nopeammin ja tarmokkaammin. Sen
pään molemmilla puolin näkyi vedenpinta särkyvän teräväkulmaisesti kuun
valossa kimaltelevaksi vanavedeksi, ja vaikka Miami olikin taitava
kanootin meloja, niin hän olisi saanut panna kaiken taitonsa liikkeelle
saavuttaakseen tuon pakenevan eläimen.
Mul-keep-mo ja Brayton Ripley eivät olleet kumpikaan puhuneet
sanaakaan, ainoastaan soturin tekemät liikkeet olivat tämän kaiken
aiheuttaneet. Molemmat istuivat katsellen hurjasti pakenevaa peuraa,
joka seniltaisten kokemustensa nojalla lienee ajatellut, että maailman
järjestys oli aivan järkytetty.
Äkkiä Brayton huomasi kanootin tutisevan ikäänkuin joku olisi tarttunut
kiinni sen emäpuuhun ja ravistanut sitä heikosti. Mutta hän oli
ymmällään ainoastaan hetken, sillä tuo outo ilmiö johtui siitä, että
Miami nauroi sydämellisesti peuralle tekemälleen kepposelle.
Brayton ei ollut milloinkaan nähnyt Mul-keep-mon nauravan, eikä
luultavasti kukaan muukaan, sillä vain suojeleman pimeyden tähden
päästi intiaani hilpeytensä sillä kertaa valloilleen. Tapaus oli
kuitenkin niin harvinainen, ettei nuori Ripley malttanut olla
sanomatta:
"Veljeni mieli on niin iloinen, että hän nauraa ihan valkoisen miehen
tapaan."
Hilpeys hävisi niin äkkiä kuin olisi kanootti vaipunut
silmänräpäyksessä joen pohjaan. Ellei Miami olisi istunut niin varjossa
ja hänen kasvonsa olleet maalin peitossa, niin olisi voinut nähdä
noiden kuparinvaristen piirteitten tummenevan häpeästä, että eräs
valkonaama oli nähnyt hänen nauravan.
Mutta toveruksilla oli edessään vaikea paikka, ja vaikka Braytonia
hänen kumppaninsa huvittikin suuresti, niin halu pilantekoon katosi
nopeasti. He olivat vihollisen nuotion ja myöskin Sutherlandien kodin
lähellä, jos niillä oli enää mitään kotia jäljellä. Parhaimmassa
tapauksessa oli tuo eristetty perhe juuri auttavien ystävien tarpeessa,
ja mikään ei voinut voittaa nuoren Ripleyn kiihkoa päästä Miamin
keralla lisäämään aseineen talon puolustusvoimia.
Brayton hellitti oksan, joka piteli tuohi kanoottia paikallaan, mutta
ennenkuin kanootti oli saavuttanut hitaasti juoksevan virran nopeuden,
Miami ei ainoastaan pysähdyttänyt sitä, vaan alkoi meloa sitä
takaisinpäin vastavirtaa. Tietäen sen hämmästyttävän hänen kumppaniaan
hän käänsi päänsä sivulle ja kuiskasi olkansa ylitse:
"Peura säikähti kahdesti; mikä pelästytti sen ensi kerralla?"
Huomautuksen loppuosa, vaikkakin kysyvässä muodossa, oli vastaus
Brayton Ripleyn mielessä pyörineeseen kysymykseen. Muistettaneen peuran
äkkiä muuttaneen suuntaansa vähäistä ennen kuin Miami säikähdytti sitä.
Tavallisuudessa se olisi maihinnousupaikkaa etsiessään ehkä uinut
hiukan oikealle tahi vasemmalle, mutta nyt se lähti uimaan suoraan joen
poikki. Takaisinpaluu tapahtui juuri silloin kun se oli pääsemäisillään
rannalle, ja siitä päättäen se oli pelästynyt jotakin siellä.
Mikä aiheutti tämän äkillisen käännöksen? Tahi toistaaksemme Miamin
sanat: Mikä pelästytti sen ensi kerralla?
Valppaus ja varovaisuus eivät ole ainoastaan amerikkalaisen intiaanin
perinnäisvaistoja, vaan ne ovat myös hänen kaikista kehittyneimmät
ominaisuutensa. Tuhannet pikkuseikat, joilla ei ole sivistyneelle
ihmiselle mitään merkitystä, ilmaisevat hänelle paljon. Se tosiasia,
että peura, joka uituaan Ohio-joen yli aikoi juuri nousta rannalle
pudistamaan turkistaan kaikki miljoonat vesipisarat, kääntyi niin äkkiä
takaisin, varoitti Miamia yhtä paljon kuin jos hän olisi kuullut
vihollisen pyssyn pamahtavan ja kuulan viheltävän.
Brayton oli avannut suunsa pannakseen vastalauseen takaisinpäin-menoa
vastaan, mutta ajatellessaan kumppaninsa taitoa ja oveluutta hän
vaikeni.
Kalkkarokäärme huopasi kanootin noin kaksi- tahi kolmekymmentä kyynärää
taaksepäin. Hän ei muuttanut asentoaan niin, että hän olisi istunut
sinnepäin, johon hän suuntasi kanootin, vaan käänsi päänsä sivulle,
jolloin hän näki kaikki, mitä tarvitsikin. Hän oli sivuuttanut tuon
lyhyen rantakaistaleen muutamia minuutteja aikaisemmin ja hänen
muistinsa oli niin tarkka, kuten kaikilla hänen rotuunsa kuuluvilla,
että rannan piirteet olivat yksityiskohtineen jääneet ihmeellisen
tarkoin hänen mieleensä. Jos häntä olisi haluttanut, niin hän olisi
voinut seurata äskeistä väyläänsä vaikka kuinka pitkältä
erehtymättömällä tarkkuudella silmät sidottuinakin.
Miami Vetäisi melallaan kerran äänettömästi, mutta voimakkaasti,
jolloin kanootin perä töytäsi rantaan niin rajusti, että Brayton
liikahti törmäyksen vaikutuksesta muutamia tuumia taaksepäin. Rannan
puiden alhaalle ulottuvat oksat kätkivät heidät niin täydellisesti,
että heidän täytyi taivuttaa niitä sivulle astuessaan varovaisesti
rannalle. Kalkkarokäärme kiskaisi sitten kanootin niin ylös, ettei
virta voinut viedä sitä mukanaan.
"Ole tässä -- odota -- Mul-keep-mo tulee pian takaisin", sanoi Miami
ottaen luodikkonsa kanootista ja jättäen huopapeitteensä jäljelle.
Sitten hän muuta sanomatta lähti poispäin ja katosi puiden väliin
äänettömästi ja nopeasti kuin aave.
"Kalkkarokäärmeellä on omat keinonsa ajaa asioita", mutisi nuori
Ripley, "ja vaikka minä välistä olen eri mieltä monessa kohdassa, niin
hän on epäilemättä minua viisaampi. Joka tapauksessa en voi nyt tehdä
muuta kuin odottaa."
Yksin jäätyään nuorukainen luonnollisesti riensi ajatuksissaan
yksinäiselle uudistalolle metsään.
"Matka sinne ei ole pitkä", mietti hän, "ja jos Miami ajattelee jokea
myöten matkaamisen olevan liian vaarallista, niin emme viivy kauan
mennessämme sinne maitse metsien halki. Ja jos hänen mielestään matka
Ohio-jokea myöten on edullisempi, niin se ei estä minua menemästä
maitse."
Niin, mikään syy ei näyttänyt estävän sen suunnitelman toteuttamista,
mutta kuitenkin oli eräs asianhaara niin painava, että kärsimätön
nuorukainen näki parhaaksi pysyä paikallaan. Kalkkarokäärme
Ioukkautuisi syvästi, jos hänen toivomuksiaan niin halveksittaisiin.
Hän oli käskenyt Braytonin odottaa hänen paluutaan, ja jos hän takaisin
tullessaan huomaisi nuoren miehen menneen tiehensä, niin hän vihastuisi
ja lopettaisi enemmän avunantonsa. Nuorukaista kohtaan tuntemansa
kiitollisuus esti Miamia kääntämästä aseitaan häntä vastaan, mutta
muussa tapauksessa hän olisi mielellään yhtynyt läheisyydessä
majaileviin punanahkoihin ja auttanut heitä uudistalon ja sen asukasten
tuhoamisessa.
"Hänen apunsa on liian arvokas hylättäväksi", päätti Brayton asioita
harkittuaan. "Vaikka tämä viivytys voi olla kaikkien metsämajan
asukasten kuolemaksi, niin minun täytyy tyytyä, sillä muuta keinoa ei
ole."
Mul-keep-mon heimo oli liittoutuneista heimoista sotaisin ja
punaiset miehet antoivat kahdeksannentoista vuosisadan lopussa ja
yhdeksännentoista vuosisadan alkupuolella Ohiolle ja Kentuckylle tuon
kaamean nimen: Synkkä ja verinen maa. Kalkkarokäärmettä pidettiin
kansansa keskuudessa suuressa arvossa, ja hänellä oli valkoisen miehen
säälimättömän ja valppaan vihollisen vakiintunut maine. Kun asian laita
oli siten, niin voi ymmärtää, kuinka paljon hän saattoi vaikuttaa tuon
uhatun perheen hyväksi, kun hän jätti sotapolun ja käytti kaiken
taitonsa perheen pelastamiseen punanahkojen kynsistä. Sen hän oli
päättänyt tehdä nyt ja siihen hänet taivutti Brayton Ripleytä kohtaan
tuntemansa kiitollisuus hyvästä työstä, jonka nuorukainen oli hänelle
kerran tehnyt. Sentähden tuo nuori mies oli viisas, kun hän ei tehnyt
mitään, joka olisi loukannut hänen tumman ystävänsä mieltä.
"Ah, hän palaa pikemmin kuin odotinkaan", ajatteli vahtiva nuorukainen
kuullessaan keveän askeleen läheltään lehvistöstä.
Miamin lähdöstä ei ollut kulunut vielä kymmentä minuuttia, ja jos hän
olisi suorittanut tiedustelunsa niin perinpohjin kuin tavallisesti,
niin olisi siihen pitänyt kulua ainakin kaksi kertaa niin pitkä aika.
Nuori Ripley oli siksi tottunut erämies, ettei hän nytkään erehtynyt.
Vaikka hän uskoikin lähestyvän henkilön olevan ystävänsä, niin hän ei
ilmaissut itseään ennenkuin oli varma asiastaan.
Ja hyvä olikin, että hän pysyi hiljaa, sillä parin minuutin kuluttua
hän oli selvillä asemasta. Tuota eteenpäin hiipivää intiaania hän ei
ollut milloinkaan ennen nähnyt.
IX
UUDISTALO.
Tuo useat kerrat mainitsemamme uudistalo oli niitä vaatimattomia,
karkeatekoisia hirsimökkejä, joita karaistuneet uudisasukkaat,
sivistyksen uranuurtajat, rakensivat itselleen suojaksi lännen
aarniometsissä.
Se oli rakennettu Silas Sutherlandin voimakkaan käden ja terävän
kirveen kaatamista hirsistä. Hän oli alueen rohkean uudisasukkaan
perikuva. Kotia rakentaessaan hänellä oli ollut apunaan värillinen
palvelijansa, eräs suunnattoman vahva, iso, härän näköinen neekeri
nimeltään Scipio, joka rakasti kaikkia perheen jäseniä verikoiran
uskollisuudella.
Sutherlandin asettuessa asumaan Ohion erämaahan näytti siellä
vallitsevan täydellinen rauha, mutta häntä ei asioiden pintapuolinen
tyyneys pettänyt. Nuorena miehenä hän oli ollut mukana Mad Anthonyn
sotaretkellä, kun tämä ratsumiehineen löylytti liittoutuneita
intiaaniheimoja ja monet toivoivat silloin, etteivät intiaanit
milloinkaan enää uskaltaisi hätyyttää uudisasukkaita eikä rikkoa
Greenvillen sopimusta.
Mutta sen nojalla, mitä hän tunsi amerikkalaista rotua, rakensi Silas
Sutherland majansa niin, että sieltä tarpeen vaatiessa voi hakea
muutakin kuin sateen suojaa. Seinähirret olivat jykevät ja nurkkain
salvokset tiiviit ja lujat; ikkuna-aukot olivat ahtaat, ja samalla kuin
ne päästivät sisään valoa ne olivat myös ampumareikiä, joista intiaani
ei mahtunut tunkeutumaan sisään. Toisen kerroksen seinät olivat täynnä
ampumareikiä ja katto oli niin jyrkkä ja sileä, ettei notkeinkaan
Shawnee- tahi Wyandot-soturi voinut saada siellä jalansijaa.
Yksinkertainen ovi oli tehty niin jykevistä hirrenpuolikkaista ja oli
yöllä niin lujasti kiinni, että voi sanoa sen olleen yhtä tukevan kuin
tammiset seinätkin. Pimeän tullessa pantiin ovi salpaan, ja vaikka
uudisasukas oli vieraanvarainen, niin kukaan tuntematon ei päässyt enää
sen jälkeen sisälle. Tuo metsän uudistalo oli jonkun kyyröttävän
kummitushirviön kaltainen, joka halveksi sen rosoiseen nahkaan sattuvia
hurjimpiakin iskuja.
Vaikka tuo voimakas rakentaja oli tehnyt kaiken voitavansa
lujittaakseen linnoitustaan, niin siinä oli puutteellisuuksia, jotka
kävivät turmiollisiksi, jos suurempi joukko pitemmän aikaa ahdistaisi
sitä. Sen ympärillä ei ollut paaluaitausta, niin että amerikkalaisen
intiaanin kaltainen vihollinen saattoi yön pimeydessä hiipiä aivan
seinän viereen ja kaikessa rauhassa sytyttää rakennuksen palamaan. Sen
katto oli hyvin jyrkkä ja monet sateet ja lumet olivat lioittaneet sen
kauttaaltaan märäksi, mutta kesäinen aurinko ja lämpöiset tuulet
olivat kuivanneet sen, niin että se nyt oli hyvin tulenarka. Tästä
selityksestä käynee selville, että mökkiä parhaassa tapauksessa saattoi
käyttää vain tilapäisenä turvapaikkana, ja sitä nyt uhkaava vaara oli
vakavinta laatua.
Itse viljelykset oli raivattu hedelmälliseen suohon, joka oli
perinpohjaisesti muokattu. Vilja, maissi, perunat ja keittiökasvit
kasvoivat rehevästi uudisasukkaan ja hänen vahvaraajaisen palvelijansa
Scipion ahkerien käsien hoitelemina, mutta tähän myöhäiseen
vuodenaikaan ei voinut huomata juuri merkkiäkään viljelyksistä.
Uudisasukas ja hänen tyttärensä olivat taitavia ampujia, ]a
pyydystämällä ympäröivien metsien runsasta riistaa he hankkivat majassa
maanviljelystuotteiden ohella tarvittavan muonan.
Äidin ja tyttären taitavien käsien kutoessa kaikki tarvittavat
vaatevarat olisi uudisasukkaan ja hänen perheensä asema ollut kaikkien
toiveiden mukainen, jollei ainainen vaara intiaanien taholta olisi
uhannut heitä.
Silas Sutherland kuului vaimoineen skotlantilaiseen presbyteriaaniseen
uskonlahkoon, jonka keskuudessa siihenkin aikaan kuten nytkin tavattiin
niin suurta järjen terävyyttä, toimeliaisuutta ja yritteliäisyyttä.
Heidän siveyskäsitteensä olivat järkkymättömät ja he seurasivat
uskollisesti tuota suuren apostolin ihannetta: "Ole työssäsi ripeä,
hengessäsi palava ja palvele Herraa."
Kun Silas Sutherland perusti kotinsa erämaahan kahta vuotta ennen tässä
kertomiani tapahtumia, oli hänen tyttärensä Alice kuudentoistavuotias.
Hänet kasvatettiin niin huolellisesti kuin asianhaarat suinkin
myönsivät, ja vanhempaansa johdolla hän oppi lukemaan ja tekemään
kaikenlaisia hyödyllisiä töitä. Hän oli vapaa kaikista sivistyksen
velvoittamista kahleista ja oli luonteeltaan toimelias ja ahkera. Hän
oli näöltään ja vartaloltaan luontaisen miellyttävä ja ilahdutti
kaikkia, jotka nauttivat vieraanvaraisuutta hänen isänsä majassa.
Noin viikkoa ennen Braytonin ja hänen ystävänsä Miamin matkaa
Ohio-jokea myöten lähti Sutherland tavanmukaiselle vierailulleen
lähimmän uudisasukkaan taloon, joka oli noin viidenkymmenen penikulman
päässä. Siellä hän uudisti ampumatarvevarastonsa ja hankki mukaansa
yhtä ja toista, joita me pidämme välttämättömimpinä tarveaineina, mutta
joita silloin pidettiin ylellisyystavaroina ja vain muutamien
onnellisten saatavina. Siinä oli kohtuullinen annos teetä ja sokeria ja
vähän yksinkertaisia mausteita, joita hänen perheensä säästäen
käytteli. Mutta naapurissaan kuuli uudisasukas uutisia, jotka eivät
antaneet hänelle rauhaa hänen ollessaan paluumatkalla matalaan majaansa
heikosti näkyvää polkua myöten. Vaino rajaseuduilla oli jälleen
alkanut; punaiset miehet olivat tarttuneet sotatapparaansa ja paikasta
toiseen liikkuvat metsästäjät tiesivät kertoa hirvittäviä tapahtumia.
Sutherlandia oli kiirehditty viivyttelemättä tuomaan perheensä tuolta
autiosta erämaasta turvaan johonkin varustettuun paikkaan ja viipymään
siellä, kunnes myrsky oli asettunut.
Asia oli todellakin vakava. Jos vaara todella uhkasi, niin hän ei
aikonut epäröidä saattaa perhettänsä viivyttelemättä turvaan, mutta hän
oli kuullut samanlaisia huhuja ennenkin ja tiesi monen uudisasukkaan
majan tulleen poltetuksi ja asukasten joutuneen sotatapparain uhreiksi,
vaikka hän itse ja hänen rakkaansa olivat aina säästyneet.
Hän kysyi, eikö sama sallimus, joka oli häntä ennenkin varjellut,
voinut nytkin pelastaa häntä. Oli kovaa poistua kotoansa juuri silloin,
kun toiveet olivat ihanimmat, ja hän oli kuullut useiden perheiden
olevan matkalla lautoilla Ohio-jokea alas asettuakseen asumaan lähelle
häntä. Pitäisikö hänen mennä matkaansa ja hylätä kotinsa, jonka
harhailevat intiaanit todennäköisesti polttaisivat poroksi, ja vuosien
työ olisi siten mennyt hukkaan?
Vihdoin hän viisaan perheenisän lailla päätti kysyä perheensä mieltä
asiassa ja harkita heidän mielipidettään. Hänen hämmästyksekseen sekä
vaimo että tytär neuvoivat häntä jäämään kotiin ja odottamaan varmempia
tietoja. He eivät voineet tarkoin määritellä, kuinka tietoja
saataisiin, mutta he uskoivat joidenkin ystävällisten metsästäjien
saapuvan varoittamaan heitä, jos vaara kävisi todellakin uhkaavaksi.
Scipio oli, kuten sopi odottaakin, sitä mieltä, että piti lähteä
matkaan heti paikalla. Alusta alkaen hän oli oikeastaan ajatellut niin,
mutta hänen mielipidettänsä ei kukaan kysynyt, ja ikävä kyllä
uudisasukas suostui jäämään perheineen majalle vielä pariksi kolmeksi
päiväksi.
Kuten voi olettaakin, oli isäntä sillä aikaa hyvin vähän kotosalla. Hän
kuljeskeli metsissä ja jokirannoilla luodikko kädessään tähystellen
valppaasti nähdäkseen joitakin merkkejä, jotka kokeneelle metsämiehelle
ilmaisevat suuren intiaanijoukon läsnäolon tahi lähestymisen. Hänen
poissaolonsa aikana täytti Scipio emäntänsä käskystä alhaalla ja
ylilattialla olevat saavit vedellä. Äiti ja tytär valmistivat ahkerasti
ruokaa varastoon kaiken varalta, jos tuo kaikkien pelkäämä vihollinen
ilmestyisi.
"Tätä minä nimitän pelkäksi typeryydeksi", murisi tuo vahvaraajainen
Scipio päästettyään lehmän laitumelle (lehmä oli uudisasukkaan ainoa
kotieläin) metsään, jossa se sai kuljeskella mielensä mukaan. "Heidän
olisi pitänyt totella minua ja lähteä täältä mahdollisimman sukkelaan,
oikeammin heidän ei olisi pitänyt tänne tullakaan. Jos naiset eivät
jaksaisi kävellä, niin minä kantaisin heidät selässäni. Sitten vasta,
kun intiaanit saapuvat nylkemän heidän päänahkojaan ja paistavat heidät
kuoliaaksi kidutuspaalussa, he varmaankin muistavat minun sanani ja
huomaavat, etten ollutkaan niin tyhmä kuin he."
Samana iltana ei lehmä tullutkaan tapansa mukaan kotiin ennen
auringonlaskua. Scipio odotteli puoli tuntia tavallista myöhäisempään
ja lähti sitten etsimään eläintä muristen:
"Jotakin on hullusti -- tunnen sen luissani. Joku ei ole päästänyt
lehmää kotiin, sillä muutoin se ei menettelisi näin tyhmästi."
Neekerin otaksuma oli kerrankin oikea, ja hän tuli sen kokemaan hyvin
järkyttävällä tavalla.
Aurinko oli juuri pujahtamaisillaan piiloon taivaanrannan taakse, kun
uudisasukas ilmestyi metsästä aukealle ja astui ripeästi huoneeseen,
jossa häntä levottomuudella odotettiin, kuten lienee tarpeetontakin
huomauttaa.
Äiti ja tytär näkivät hänen kasvojensa ilmeestä hänen tuovan huonoja
uutisia.
"On käynyt niin onnettomasti", sanoi hän asettaen luodikkonsa loukkoon
ja istuutuen eräälle karkeatekoiselle tuolille, jonka hän itse oli
Valmistanut, "että olemme odottaneet liian kauan."
"Mitä tarkoitat?" kysyi vaimo siirtäen tuolinsa lähemmäksi ja katsoi
huolestuneena miehensä vakavia kasvoja. "Kuinka voi olla liian
myöhäistä, kun ei kukaan ole meitä vielä häirinnyt?"
"Minun olisi pitänyt totella naapurissa saamaani neuvoa ja lähteä
kanssanne itää kohti muutamia päiviä sitten. -- Missä on Scipio?" kysyi
hän katselleen ympärilleen ihmetellen, kun neekeriä ei näkynyt.
"Lehmä ei tullut kotiin tavalliseen aikaan ja hän lähti hakemaan sitä."
"Silloin se oli hänen viimeinen lehmänhakuretkensä, ja lehmää emme
myöskään enää näe", huudahti uudisasukas pudistaen päätään niin pahaa
ennustavasti, että kuulijoiden sydän melkein taukosi lyömästä.
Isä nousi ylös ja alkoi kertoa heidän kysymiään kuulumisia.