vallitseva pimeys olisi ollut tavalliselle henkilölle läpitunkematon,
mutta Ripley ei epäröinyt vähääkään, vaan kulki eteenpäin aamupuolelle
yötä.
Silloin hän päätteli kulkeneensa kyllin kauas ollakseen turvassa
shawneilta, ja koska hän oli kulkenut useita tunteja kunnollisesti
levähtämättä, niin hän alkoi väsyä ja tarvitsi lepoa.
Että hän oli ollut syömättä puolilta päivin ei merkinnyt mitään.
Oikealle metsämiehelle se seikka ei saanut aiheuttaa vielä mitään
kärsimyksiä, ja jos niin olisi käynyt, niin häntä olisi hävettänyt.
Pysähtyessään oli nuori Ripley kaukana metsässä erään ukkosen
murskaaman tammen lähellä. Se oli katkennut noin kahdentoista jalan
korkeudelta ja latvan laajalle ulottuvat oksat peittivät melkoisen alan
maata. Niiden suojassa rungon alla oli tiheä ja houkutteleva
piilopaikka jokaiselle suojaa etsivälle.
Ripley pujottelihe epäröimättä oksien väliin ja oli pian valmistanut
itselleen lehvistä mukavan makuusijan. Sitten hän asettui levolle pyssy
vieressään ja nukkui kymmenen minuutin kuluttua niin sikeästi kuin
olisi nukkunut omassa vuoteessaan kotona puolentoistasadan penikulman
päässä.
VI.
ILOINEN KOHTAUS.
Valojuova itäisellä taivaanrannalla oli vielä niin heikko, että se
tuskin kykeni ilmaisemaan paikan, josta auringon kehä oli ilmestyvä, ja
päivän valkenemiseen oli vielä pitkä aika. Siitä huolimatta oli Brayton
Ripley jo jalkeilla. Hän peseytyi lähimmässä purossa ja juoden
siemauksen tuota kylmää, kristallinkirkasta nestettä hän katseli
hetkisen kuvaansa veden kalvossa ja sanoi sitten: "Jos Kentuckyssä tahi
Ohiossa on joku toinen nuori mies, jolla on ankarampi nälkä kuin
minulla, niin hän on valmis käymään ensimmäisen keksimänsä otuksen
kimppuun. Siis, aamiaisen hankkiminen on oleva minun ensimmäinen
tehtäväni tänä päivänä."
Puron luona, jossa nuori Ripley oli pessyt kasvonsa ja sammuttanut
janonsa, hän oli huomannut eläinten jälkiä, joten siinä oli joidenkin
eläinten tavallinen juomapaikka. Oli vielä hyvin varhainen, ja koska
polkuja tuli paikalle molemmilta suunnilta, niin hänestä oli
todennäköistä, että ennen pitkää näyttäytyisi joitakin eläimiä.
Sen sijaan, että hän olisi jatkanut matkaansa metsien läpi, hän niin
ollen kätkeytyi polun sivulla kasvavaan tiheään pensaikkoon, jossa oli
erinomainen piilopaikka, ja rupesi odottamaan jokaisen todellisen
metsästäjän loppumattomalla kärsivällisyydellä, vaikka suoritettavana
olisi ollut muitakin hyvin kiireellisiä asioita.
Onnekseen ei Braytonin tarvinnut odottaa kauan. Hän oli tuskin ehtinyt
kätkeytyä, kun hän kuuli jonkun lähestyvän eläimen aiheuttamaa kahinaa.
Se kuului puron toiselta puolen ja eläin oli siis tulossa häntä kohti.
Hän viritti hanan äänettömästi ja odotti tuota jännittävää hetkeä.
Paria minuuttia myöhemmin hän näki komean kuusipeuran monihaaraiset
sarvet, joka lähestyessään piti kaunista päätään korkealla ilmassa ja
oli joka hetki valmis katoamaan metsään vaaran uhatessa. Vaikka alue
oli rauhoitettu, niin metsän eläimet olivat kokeneet sen, etteivät
metsien hurjimmatkaan petoeläimet olleet niin Vaarallisia kuin
peloittavine aseineen kuljeskelevat miehet. Kun peura ei kuullut eikä
nähnyt mitään levottomuutta herättävää, niin se tuli puron reunalle,
taivutti alas päänsä ja alkoi juoda pitkin siemauksin.
Brayton oli päättänyt odottaa, kunnes peura hankkisi poislähtöä,
jolloin hän aikoi ampua sitä juuri lavan etupuolen. Siihen osunut kuula
tappaisi eläimen varmasti. Nuorukainen oli piilopaikassaan kyykyllään
pyssy poskella ja aikoi juuri ottaa tarkan jyvän, kun peura hänen
suureksi hämmästyksekseen ottaen hurjan hypyn loikkasi samalla
puolelle, jossa hänkin oli.
Juostuaan noin kymmenen askelta kaatui peura kuoliaana maahan.
Brayton ei ollut koskettanutkaan liipasinta, mutta peuran kuoleman
syystä ei ollut mitään epäilystä, sillä juuri sen hypätessä puron yli
oli metsässä kajahtanut luodikon terävä pamaus ilmaisten, että vaikka
nuorukainen olikin vikkelä, niin joku toinen oli ollut vieläkin
vikkelämpi.
"Varmaankin joku intiaani", murahti nuorukainen, "ja jos aion saada
itselleni aamiaisen, niin minun täytynee tapella siitä. Halloo!"
Metsästäjä, joka oli sanalla sanoen ryöstänyt saaliin hänen kädestään,
ilmestyi samassa hänen suureksi hämmästyksekseen ja juoksi keveästi
polkua myöten peuran jälkeen. Intiaanin tahi hirvennahkaan puetun
metsästäjän sijasta oli pensaikosta ilmestynyt nuori, noin
seitsemäntoista vuoden ikäinen tyttö. Hän oli puettu kotitekoiseen
pukuun ja oli ilman mitään päähinettä paksun tukan liehuessa vapaana
hänen hartioillaan.
Hänellä ei ollut mukanaan ruutisarvea eikä kuulapussia, joten hänen
ainoa laukauksensa oli tehnyt tehtävänsä. Hän oli ilmeisesti riistan
haussa, ja jos Brayton Ripley olisi viipynyt hiukan kauemmin puron
reunalla, niin tyttö olisi nähnyt hänet, ennenkuin ampui peuran.
Tuo nuori neitonen hyppäsi puron yli yhtä kevyesti kuin hirvi, vaikka
siinä olisi täysikasvuisella miehelläkin ollut tekemistä. Hän juoksi
niin nopeasti, että peura oli tuskin kaatunut, kun hän jo oli sen
vieressä.
Silloin astui Brayton Ripley esiin piilopaikastaan ja sanoi melkein
sotilaallisesti tervehtien:
"Hyvää huomenta Alice, olit minua nopeampi."
Nuori neitonen hypähti taaksepäin säikähtyneen näköisenä, mutta
silmäiltyään nuorukaista nopein ja tutkivin katsein levisi iloinen hymy
hänen kasvoilleen ja astuen askeleen eteenpäin hän ojensi kätensä.
"Mitä ihmettä! Brayton! Minä en voinut aavistaakaan, että olisit näillä
mailla. Olen iloinen tavatessani sinut ja niin ovat myös isä ja äiti."
"Kotisi ei siis ole kaukana?"
"Ainoastaan lyhyen matkan päässä. Tulethan kanssani?"
"Luonnollisesti, mutta mitä teet ulkona näin varhain?"
Merkitsevästi hymyillen viittasi tyttö kaatuneeseen peuraan ikäänkuin
vastaukseksi hänen kysymykseensä.
"Isä tuli eilen pitkältä matkalta, ja vaikka meillä ei ole mitään ruoan
puutetta, niin minä lupasin hankkia hänelle jotakin oikein hyvää
syötävää hänen askarrellessaan kotona. Olen kerran ampunut hirven
samasta paikasta, niin että olin varma jonkun otuksen saannista
aamiaiseksi. Luultavasti sinäkään et ole syönyt tänä aamuna?"
"En ole, minusta tuntuu kuin olisi mennyt kokonainen viikko siitä kun
viimeksi söin."
"Kas niin, jos nyt autat minua kantamaan tämän peuran kotiin, niin
sinun ei tarvitse kauan odottaa hyvää ateriaa."
Tämä asiain käänne sopi Alice Sutherlandille hyvin, ja hän auttoi
nostamaan tuota lähes parinsadan naulan painoista peuraa Brayton
Ripleyn hartioille. Sitten hän otti pyssynsä ja kulkien edellä näytti
tietä kotiinsa, joka hänen sanojensa mukaan oli lähellä.
Hän hyppäsi puron yli yhtä kevyesti ja sirosti kuin äsken ja kääntyi
ympäri odottamaan seuralaistaan.
"Noin voisin minäkin tehdä", sanoi Ripley ihaillen, "jos minulla ei
olisi tätä taakkaa, mutta tässä ei ole syvä, ja minä Voin huoleti
kahlata ylitse."
Näin sanoen hän astui puroon ja oli pian tytön luona, joka lähti
eteenpäin. Kuljettuaan noin sata kyynärää he saapuivat metsään
raivatulle viljelysmaalle, jonka keskellä oli vahva hirsistä
rakennettu mökki, jollaiset olivat rajaseuduilla hyvin tavallisia
yhdeksännentoista vuosisadan alkupuolella.
Savupiipusta tupruileva savu ilmaisi asukasten olevan ylhäällä
varhaisesta hetkestä huolimatta.
Siitä, mitä edellä on kerrottu, käynee selville, ettei Brayton ollut
outo tuon vaatimattoman kodin asukkaille lännen erämaissa. Siinä
asuivat Silas Sutherland ja hänen vaimonsa Polly, jotka olivat molemmat
keski-ikäisiä, ainoan lapsensa Alicen keralla, joka on teille jo
esitetty.
Tuli paloi liedellä ja vesikattila höyrysi sen yläpuolella, kuten oli
tapa ennen muinoin; mustaa leipää oli pöydällä ja vadit paikoillaan,
mutta miksi ei valmistettu mitään ruokaa? Siinä oli huomattava todistus
vanhempien luottamuksesta tyttärensä taitavuuteen. Kuinka niin?
He tiesivät, että tuo kaunis metsästäjä ainoalla käytettävänään
olevalla laukauksella oli pian hankkiva heille maukkaan aamiaisen.
Brayton Ripley toivotettiin mitä lämpimimmin tervetulleeksi. Meidän
esi-isillemme noilla rajaseuduilla oli vieraanvaraisuus pyhimpiä
asioita. Kaikki olivat naapureita, mutta asuttiin niin kaukana
toisistaan, että vierailut olivat harvinaisia. Kun siis joku
uudisasukas tahi joku hänen perheensä jäsen samosi pitkät matkat metsien
halki lähimmän ystävänsä majaan, niin hän oli varma siitä, että hänet
otettiin vastaan vilpittömästi iloiten, ja kuta kauemmin hän saattoi
viipyä, sitä iloisempi hänen isäntänsä oli.
Otettuaan peuran Braytonin hartioilta käytteli mr Sutherland veistään
niin taitavasti, että muutaman minuutin kuluttua leveitä ja ohuita
viipaleita oli paistumassa sitä varten sytytetyllä tulella.
"Missä on Scip?" kysäsi Brayton istuuduttuaan, paikalleen pöydän ääreen
ja mr Sutherlandin luettua ruokasiunauksen.
Scipio oli eräs iso ja tyhmä, mutta uskollinen neekeripalvelija, joka
oli tullut perheen mukana, kun he olivat muuttaneet idästä tähän
paikkaan.
"On melkein vaikea sanoa, missä hän nyt on", vastasi mr Sutherland;
"hän lähti metsästämään eilen aamulla ja sanoi viipyvänsä muutamia
päiviä. Scipio ei ole niitä taitavimpia metsämiehiä, ja jos hän ei tule
kotiin ennenkuin on saanut jotain saalista, niin emme todennäköisesti
näe häntä muutamiin päiviin."
"Ettekö pelkää päästää häntä kulkemaan sillä tavoin?" kysyi Brayton
Ripley.
"Mitä pelkäämistä siinä olisi?"
"Huhu tietää intiaanien olevan sotapolulla."
"Ainahan niitä sellaisia huhuja liikkuu", huomautti uudisasukas
välinpitämättömästi. "Kun me rakensimme tämän mökin ja asetuimme tänne
asumaan, oli Scipio niin arka, ettei mikään olisi taivuttanut häntä
menemään yksin metsään; nyt näyttää asian laita olevan päinvastainen.
Siitä on hyvin kauan, kun meitä on häiritty, mutta kuitenkin on Scipio
minusta välistä liiankin uskalias. Onko todellakin jotakin tekeillä,
Brayton?"
Heidän syödessään aamiaista kertoi nuorukainen intiaanien aluilla
liikkuneiden metsästäjien tuoneen uudisasutuksille sellaisia uutisia,
että intiaaniheimot olivat hyvin levottomia ja valmistelivat
hävitysretkeä rajaseudulle.
"Oletko itse nähnyt jotakin epäilyttävää?" kysyi mr Sutherland
painolla.
Brayton epäröi hetkisen ja nyökäytti sitten päätään.
"Mitä näit?"
"Näin eilen Mul-keep-mo- eli Kalkkarokäärme-nimisen intiaanin, ja vähän
myöhemmin tuon julman Shawnee-päällikön Haw-hu-dan sotureineen. He
olivat kaikki sotamaalauksessaan."
"Nuo molemmat intiaanit ovat julmia ja hirveitä miehiä, joita saa
pelätä."
"Mutta tapahtukoon mitä hyvänsä", lisäsi Brayton, "Kalkkarokäärme ei
kykene mukaan vähään aikaan."
"Kuinka niin?"
Nuori Ripley kertoi, mitä eilispäivänä oli tapahtunut, jonka lukija jo
tietää.
Kuten saattoi odottaakin, olivat Silas Sutherlandin perheen jäsenet
hyvin ihmeissään ja hämmästyneet, sillä tapaus oli ainoa laatuaan
rajaseudulla. Intiaanisoturille kävi harvoin niin onnettomasti, että
hän taittoi jonkun jäsenensä, ja vielä harvemmin osoitettiin hänelle
armeliaisuutta juuri siltä taholta, jota hän aikoi vahingoittaa.
"Joka tapauksessa", sanoi uudisasukas, "teit kristityn velvollisuuden,
sillä sinä seurasit laupiaan samarialaisen esimerkkiä, josta pyhä sana
meille kertoo ja joka kelpaa esikuvaksi kaikkina aikoina. Ole varma
siitä, että mitä ihminen kylvää, niin sitä hän niittääkin."
Kukaan heistä ei aavistanut noiden sanojen käyvän niin pian toteen.
VII.
YSTÄVÄLLISIÄ VIHOLLISIA.
Eräänä lauhkeana syysyönä hiipi eräs kanootti, jossa oli kaksi henkeä,
Ohio-jokea pitkin pohjoisen rannan suojassa. He pysyttelivät rannan
synkimmissä varjoissa ja välttivät huolellisesti kaikkia avonaisia
paikkoja, joita täysi kuu valaisi. He olivat työntäneet tuohivenheensä
Vesille heti pimeän tultua ja olivat nyt laskeneet jokea alas noin
pari tuntia tuohon varovaiseen tapaan, joka ilmaisi vaaran olevan
lähellä.
Kanootin keulapuolessa istuva henkilö, joka käytteli melaa
harvinaisella taitavuudella, oli vanha ystävämme Miami-intiaani,
kansansa keskuudessa tunnettu nimellä Mul-keep-mo eli Kalkkarokäärme.
Hänen vuosi sitten taittunut jalkansa oli täysin parantunut, ja ollen
vielä parhaissa voimansa päivissä oli hän soturina ja metsämiehenä
verraton. Hänen heimonsa oli liittoutunut shawneitten, wyandotien,
pottawatomiein ja muiden heimojen kanssa hurjaan taisteluun sivistyksen
uranuurtajia vastaan. Kalkkarokäärme oli uudisasukasten katkera
vihollinen, hänelle tehtyä vääryyttä hän ei milloinkaan unohtanut,
mutta muisti myös iäti hänelle osoitetun ystävällisyyden. Miellyttävä
nuorukainen, joka oli hänen kumppaninsa tuossa kevyessä venheessä, oli
vuotta aikaisemmin auttanut häntä, kun hän oli ollut melkein
kuolemaisillaan saamansa vaikean Vamman takia. Miami oli jo maksanut
velkansa, sillä tuo nuori mies oli kerran sen jälkeen joutunut
intiaanien vangiksi, mutta on totta, että tunnemme erikoista
mielenkiintoa niitä kohtaan, joita olemme voineet auttaa, ja tuo
punainen soturi näkyi kiintyneen vielä enemmän ystäväänsä tehtyään
hänelle todellisen vastapalveluksen.
Kanootin perässä istuva nuori mies joka oli valmis joka hetki
käyttelemään melaansa yhtä taitavasti kuin Miami konsanaan, oli Brayton
Ripley, teille tuttu edellisistä luvuista.
"Vuosi sitten", ajatteli hän, "olin viimeksi Silas Sutherlandin luona.
Siitä lähtien olen pitänyt paikkaa, johon hän kaksi vuotta sitten
rakensi mökkinsä, kaikista kauneimpana Kentuckyssä ja Ohiossa", lisäsi
tuo nuori metsästäjä valtimon lyödessä hiukan kiivaammin.
Jonkun hetken olivat Brayton Ripleyn mietteet näin suloisia. Hän vaipui
mielellään noihin petollisiin unelmiin, jotka voivat hurmata jokaisen,
ja vaikka Miami meloi kanoottia noin mahdollisimman varovaisesti, niin
hänen toveriaan ei huolettanut mikään, sillä punanahalla ei ollut
vertaistaan eränkäynnin taidossa ja heidän vaaraan saattaminen olisi
ollut anteeksiantamaton virhe. Miami souti eteenpäin pistellen melaansa
vuorotellen kanootin kummallekin puolelle ja Brayton unelmoi.
Mutta hänen suloinen haaveilunsa ei kestänyt kauan, sillä ajatellessaan
syytä, jonka tähden he olivat matkalla Ohio-virralla, hän tunsi syvää
tuskaa.
"Joen kummallakin puolen asuvat heimot ovat jälleen kaivaneet
esiin sotatapparansa. Pittsburgista aina lännen kaukaisimmalle
uudisasutukselle he aikovat samota ja voi niitä, jotka eivät ajoissa
ehdi johonkin vahvaan turvapaikkaan! Moni uudisasukas perheineen joutuu
tuhon omaksi, ennenkuin uskotaan vaaran vakavuus. Liekit hulmuavat ja
sotatapparat heiluvat. Raivoavien sotureiden uhriksi joutuneiden
ihmisparkojen valitus kaikuu rajaseudulla, joka on pitkiksi ajoiksi
muuttuva hävityksen maaksi."
Istuen käsivarret ristissä katseli Brayton hetken edessään olevaa
olentoa samalla oudolla mielenkiinnolla kuin useat kerrat ennenkin.
Miamin vahva tukka valui valtoimenaan hänen hartioilleen, kuten
vieläkin on lännen intiaanien tapa, vaikka toiset pitävät tukkaansa
leikattunakin jättäen vain pienen töyhdön päälaelle. Hänellä oli tuimat
ja julmat kasvojen piirteet -- roomalainen nenän muoto, ulkonevat
poskiluut, taaksepäin viisto alaleuka ja pienet silmät, jotka olivat
yhtä kirkkaat kuin käärmeellä, jonka mukaan häntä nimitettiin.
Amerikkalaisen intiaanin lihakset ovat tavallisesti hyvin vähäpätöiset,
mutta Miami oli harvinaisen Vahva, ja hän oli liikkeissäänkin vikkelä
kuin puuma tahi kuin matelija, jonka mukaan häntä nimitettiin,
käyttääksemme äskeistä vertausta.
Huopapeite, jolla hän tavallisesti suojeli hartioitaan, kun ilma oli
kylmä, oli nyt kanootin pohjalla hänen ja hänen toverinsa luodikkojen
alla. Hänen ruumiinsa yläosaa verhosi ohut hirvennahkainen jakku, jonka
hihat suojelivat käsivarsia juuri kyynärpään alapuolelle. Miehustalla
hänellä oli vyö, johon hän oli pistänyt metsästyspuukkonsa ja
sotatapparansa. Hänen metsästysmekkonsa liepeet ja hänen säärystimensä
olivat ripsutetut, mutta yleensä hänen pukunsa väri oli vihreänruskea,
mikä väri on kaikista sopivin, kun tahtoo huomiota herättämättä liikkua
metsissä.
Brayton Ripleyn asu oli melkein samanlainen. Jos eroavaisuuksia oli,
niin ne olivat hyvin vähäpätöisiä. Hänen tukkansa oli lyhyempi ja
hänellä oli päässään pukinnahkainen lakki, joka oli samanlainen kuin
nykyaikaiset hylkeennahkapäähineet. Hänen kasvojensa ilme oli avonainen
ja miellyttävä, ja vaikka hän oli iältään nuori, niin Kalkkarokäärme
oli monta kertaa sanonut hänen kuultensa, ettei yksikään miami eikä
shawnee kyennyt häntä voittamaan ampumisessa, juoksussa ja
eränkäyntitaidossa tahi missään urheilun laadussa, jonka taitoa
vaaditaan voimakkaalta ja taitavalta soturilta.
Miami istui selin ystäväänsä, joka hämärästi erotti hänen ruumiinsa
yläosan ääriviivat, hänen päänsä ja hänen käsivartensa, kun hän
heilahdutti melaansa kanootin kummallekin puolelle. Vaikka Brayton
istui aivan liikkumatonna ja herkisti kuuloaan äärimmilleen, niin oli
melkein mahdotonta kuulla vähintäkään loiskintaa tuon pienen kanootin
kiitäessä eteenpäin joen sileällä pinnalla intiaanin taitavasti
meloessa.
Heidän välistä hipaistessa rantaa kosketti joku lehti jommankumman
hartioita hiljaisesti kahisten, ja veteen pistävä oksa tahi vääntynyt
puunjuuri raapaisi juuri kuuluvasti kanootin kylkeä. Näitä risahduksia
lukuunottamatta voidaan sanoa, että tuon intiaanikanootin kulku jokea
alaspäin sujui aivan äänettömästi.
"Olin pitkän matkan päässä täältä ylöspäin", jatkoi nuorukainen
mietteitään, jotka nyt kääntyivät vakavammalle tolalle, "kun kuulin,
että melkein kaikki heimot Ohion ja Kentuckyn puolessa olivat jälleen
lähteneet sotapolulle. Muistin heti Sutherlandit. Mr Sutherlandia oli
kiirehditty tulemaan perheineen johonkin uudisasutusvarustukseen ja
olemaan siellä niin kauan, kunnes olot tasautuisivat, mutta kuten monet
muut ei hänkään uskonut minkään todellisen vaaran uhkaavan. Ehkä hän
oli ajoissa huomannut erehdyksensä."
Sanottuaan viimeisen lauseen liikahti Brayton paikallaan ikäänkuin
ilmaistakseen, että hän enemmän toivoi kuin uskoi asian laidan olevan
niin. Hän pelkäsi koko ajan, etteivät hänen ystävänsä olleet kuulleet
heitä uhkaavasta vaarasta ajoissa ehtiäkseen paeta johonkin
turvapaikkaan.
"Istuessani leirinuotiollani ihmetellen, ehtisinkö ajoissa Sutherlandin
luokse, niin kukas muu kuin Kalkkarokäärme saapui tulelleni. Juteltuani
hänelle pelkoni sanoi hän siihen olevan kyllin syytä. Liittoutuneet
heimot olivat kaivaneet maasta sotatapparansa. Tecumseh on eräs heidän
johtajiaan ja hän iskee salamannopeasti. He alkavat unohtaa Mad
Anthonyltä vuonna 1794 saamansa selkäsaunan, ja rauhaa ei tule,
ennenkuin kenraali Harrison tahi joku toinen uudistaa läksytyksen."
"Mitä enemmän minä keskustelin Mul-keep-mon kanssa, sitä varmemmaksi
tulin, että Sutherlandin ja hänen perheensä asema oli mahdollisimman
toivoton", jatkoi nuori mies surullisesti huokaisten. "Sinne on
lähimmästä varustuksesta linnuntietä noin viisikymmentä penikulmaa, ja
mökki on lähellä Ohio-jokea ja niin korkealla paikalla, että intiaanit
löytävät sen heti, vaikka he eivät ennakolta tietäisikään sen
olemassaoloa. Se on niin kaukana muista ihmisasunnoista, etteivät sen
asukkaat mitenkään saa tietoa punaisten miesten noususta, ennenkuin
pako on liian myöhäinen. Oi, suokoon Jumala, että he ovat saaneet
tiedon ajoissa!"
Koettaen hillitä liikutustaan nojasi Brayton varovasti eteenpäin ja
kuiskasi:
"Miami, matkaa on vielä runsaasti penikulman verran, ennenkuin voimme
lähteä joelta. Kun emme ole nähneet ketään teikäläisiä, niin miksi emme
voi kulkea kauempana rannasta ja nopeammin? Tiedättehän jokaisen tunnin
ja melkeinpä jokaisen minuutinkin olevan nyt kallisarvoisen."
Ehkä Kalkkarokäärmekin ajatteli jotakin siihen suuntaan, sillä
vastaamatta nuoren ystävänsä kysymykseen hän käänsi kanootin hiukan
vasemmalle, lisäten sen nopeutta huomattavasti.
"Kerrottuani hänelle olevani matkalla auttamaan Sutherlandia parhaani
mukaan", muisteli Brayton, "ravisti Mul-keep-mo päätään ikäänkuin
merkiksi, että se oli myöhäistä. Vaadin häntä kertomaan kaikki, mitä
hän tiesi, mutta hän ei tahtonut. Hän ei kärsi valkonaamoja. Hän on
sotamaalauksessaan kansansa kaltainen ja ennen hän iskisi kirveensä
suurella nautinnolla Sutherlandin kalloon kuin suojelisi häntä
soturiveljiensä raivolta. Mutta", lisäsi nuori Ripley, "hän ei ole
kiittämätön eikä hän unohda milloinkaan hänelle osoittamaani
ystävällisyyttä. Aivan yksinäänkin hän olisi mennyt auttamaan
Sutherlandia, jos hän olisi tiennyt siten tekevänsä minun mielikseni.
Onpa onni, että hän on liittolaiseni, sillä parempaa toveria en voi
toivoa."
Miami oli ohjannut kanootin niin kauas vasemmalle, että se oli aivan
rannan mutkittelevan varjon ulkopuolella. Siellä ei mikään estänyt
kanootin kulkua, jonka vauhdin hän nyt lisäsi melkein kahdenkertaiseksi
ja samalla hän ohjasi sitä niin, että hän pienimmänkin vaaran
ilmestyessä kykeni kiidättämään sen yhdellä vetäisyllä takaisin pimeän
turviin.
Heidän tilanteensa vaarallisuus kasvoi tietysti siten ja Brayton
keskeytti haaveilunsa ja kohdisti huomionsa lähimpään ympäristöön.
Vaikka Miami olikin valpas, niin hänkin saattoi erehtyä, ja nuoremmat
silmät saattoivat keksiä jotakin, joka vanhemmalta jäi huomaamatta.
Nuorukaisen luottamus intiaanin valppauteen oli kuitenkin kymmenen
kertaa lujempi kuin hänen omaansa.
Sillä aikaa kiipesi kuun loistava kehrä yhä korkeammalle ja
mutkittelevan pohjoisen rannan varjot lyhenivät joka hetki. Oikealle ja
vasemmalle ulottuivat äärettömät metsät, joita ei ole enää, vaan niiden
sijaan on ilmestynyt suuria kaupunkeja, kyliä ja kauppaloita. Muutamia
pilviä leijaili taivaalla hitaasti purjehtien tuota yön loistavaa
valtiasta kohti, mutta kesti vielä jonkun aikaa, ennenkuin ne kykenivät
heikontamaan sen valoa. Ohio-virta kiemurteli kuun hopeoimana tuon
hedelmällisen seudun läpi ja sen pinta tuskin värähtikään tyynessä
yössä. Ei tuulen henkäystäkään tuntunut, ja ellei varma tieto
uhkaavasta vaarasta olisi painanut molempien matkaajien mieltä, niin
ihanampaa retkeä ei olisi voinut kuvitellakaan.
"Ihminen itse turmelee tämän paratiisin", sanoi Ripley, "hän on aina
varuillaan voidakseen tappaa veljensä ja heikompansa. Mutta Miami on
nähnyt jotakin epäilyttävää!"
VIII.
TUSKAA.
Paria sekuntia myöhemmin oli Brayton Ripley selvillä, mistä syystä
Miami oli tullut levottomaksi. Joki teki sillä kohdalla mutkan ja
intiaani oli varovaisuuden vuoksi kääntänyt kanootin oikealle
päästäkseen rannan suojelevaan varjoon, sillä kirkkaassa kuutamossa
liikkuminen olisi voinut saattaa heidät vaaraan.
Mutta ennenkuin kanootti oli kokonaan ehtinyt kadota varjoon, kuului
Kalkkarokäärme hillitysti huudahtavan: "Hugh!" josta hänen kumppaninsa
tiesi, että hän oli nähnyt jotakin. Hän oli vielä selin Braytoniin,
joka kanootin hitaasti liukuessa myötävirtaa huomasi heikon tulen
kajastuksen vasemmalla rannalla olevan metsän yläpuolella vähän matkaa
joesta.
Rautatehtaiden sulatusuuneista säteilee taivaalle joskus hyvin kaunis
rusko, ja kaukaa katsoen oli tuo puiden latvoilla näkyvä kajastus hyvin
samankaltainen, mutta niin heikko, että vain tottunut silmä saattoi
keksiä sen. Valoheijastuksen aiheutti metsässä palava nuotio -- se on
ainoa selitys.
"Siellä saattaa olla joukko teikäläisiä sotureita?" huomautti Brayton
kysyvään äänensävyyn.
"Kyllä; siellä intiaaneja -- heillä nuotio", vastasi Miami
murteellisella englannin kielellään.