INTIAANIN KIITOLLISUUS
Seikkailuja kaukaisessa lännessä
Kirj.
EDWARD S. ELLIS
Englannin kielestä suomentanut
O. E. N. [O. E. Nyman]
Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Kiriä,
1921.
SISÄLLYS:
I. Simon Kenton.
II. Mul-Keep-Mo.
III. Ottelu.
IV. Laupias samarialainen.
V. Ripley ja shawneet.
VI. Iloinen kohtaus.
VII. Ystävällisiä vihollisia.
VIII. Tuskaa.
IX. Uudistalo.
X. Saarroksissa.
XI. Scipion seikkailut.
XII. Ripley vaarassa.
XIII. Mökin lähellä.
XIV. Miami ja Shawnee.
XV. Piiritys uudistuu.
XVI. Uusia vaaroja.
XVII. Naisen rohkeus.
XVIII. Yllättävä herääminen.
XIX. Pöyhkeä Scipio.
XX. Onnistumaton yritys.
XXI. Pako.
XXII. Takaa-ajo.
XXIII. Pelastus.
XXIV. Piiritettyjen luona.
XXV. Apu.
XXVI. Rohkea Kenton.
XXVII. Scipion pako.
XXVIII. Mul-keep-mo vaarassa.
XXIX. Ovela kepponen.
XXX. Pakosuunnitelmia.
XXXI. Kotoa lähtö.
XXXII. Taistelu.
XXXIII. Uskollinen Mul-keep-mo.
XXXIV. Pettymys.
XXXV. Uhkaava tilanne.
XXXVI. Alice ja hänen äitinsä.
XXXVII. Vankina.
XXXVIII. Pelastus.
I.
SIMON KENTON.
Luonto oli pukenut metsät, joet ja vuoret jälkikesän koko satumaiseen
loistoon. Illat olivat ihania, ja hieno, utuinen verho kattoi laaksot
ja vuorten rinteet ja hyväili keveästi tyynenä juoksevan virran kalvoa.
Eräänä sellaisena iltana oli kolme henkilöä matkalla Ohion tiettömien
aarniometsien halki, ja vaikka he olivat etäällä toisistaan, niin
kulkivat he kaikki samaa paikkaa kohti Hocking-joen rannalla.
Jokaisella näillä kolmella on tärkeä sija tarinassa, jonka aion kertoa,
ja eräs heistä on lännen kuuluisimpia uudisasukkaita. Hänen nimensä on
erottamattomasti yhdistetty sen Varhaisimpaan historiaan ja hänen
ansionsa tuon alueen kehityksessä olivat niin huomattavat, että hänet
myöhemmin nimitettiin Ohion nostoväen prikaatikenraaliksi. Hän eli niin
vanhaksi, että Ohiossa on vieläkin monta, jotka muistavat hänet hyvin.
Simon Kenton oli miehuutensa täydessä voimassa siihen aikaan, jolloin
kertomukseni tapaukset sattuivat. Hän oli pitkä, jäntevä ja suora kuin
intiaani, ja notkea ja voimakas kuin pantteri. Hän oli niin
ihmeteltävän nopsajalkainen ja erehtymätön pyssymies, ettei hänellä
ollut metsänkävijänä vertaistaan. Luonteeltaan hän oli huimanrohkea, ja
tuoksuavien metsien elämää hän rakasti yhtä kiihkeästi kuin
rakastavaiset rakastavat toisiansa. Hänellä oli tarkat silmät ja herkkä
kuulo ja hän oli lännen metsästäjän ja erämiehen ihanne.
Daniel Boonea pidetään yleisesti etevimpänä ensimmäisten
uudisasukastemme joukossa, mutta Kenton oli monessa asiassa häntä
etevämpi. Se seikka, että Kenton oli Boonea melkoisesti nuorempi ja
tuli länteen myöhemmin kuin hän, Vaikuttaa, ettei voi olla
kysymystäkään siitä, kumman ansiot ovat suhteellisesti suuremmat.
Tässä ei ole kuitenkaan soveliasta väitellä siitä kysymyksestä, sillä
se ei kuulu tapahtumiin, joita aion nyt kertoa.
Tuona suloisena syksyiltana, jota lukijalle jo kuvasin, hän oli
matkalla metsän läpi, ja hänen käynnistänsä huomasi, ettei hänellä
ollut mitään kiirettä. Hänen asuansa tarvinnee tuskin kuvata. Hänellä
oli pukinnahkainen lakki, hirvennahkainen mekko ja säärystimet, vahvat,
lujat kengät, metsästyspuukko ja pitkä, raskas luodikko ruutisarvineen
ja kuulapusseineen. Olitte varmoja siitä, että hänen asunsa oli
tällainen, ja jos olisitte nähneet vilahdukseltakaan tuota kuuluisaa
metsämiestä ja uudisasukasta, niin ette olisi otaksumisessanne
erehtyneetkään. Simon Kenton oli kaunis mies, ja kahdeksankymmentä
vuotta sitten oli hänen huomattavan kaunis äänensä laajalti tunnettu,
ja hänen silmänsä olivat yhtä kirkkaan siniset kuin Italian taivas tahi
Välimeren kiehtova ulappa.
Teidän pitäisi kuulla jonkun vanhan uudisasukkaan kertovan tuon
kunnon miehen laulusta taivasalla pidetyissä hartaushetkissä, joita
pidettiin lännessä viime vuosisadan alkupuolella. Kaikkien noiden
voimakasäänisten saarnaajien joukossa ei ollut ketään, joka olisi
voittanut Kentonin hopeanheleän ja kirkkaan äänen.
Hän kulki kertomaani tapaan rauhallisesti, ja vaikka ei mitään
epäilyttävää näkynyt eikä kuulunut, niin metsästäjä oli yhtä varuillaan
kuin jos hän olisi kulkenut Miami- ja Shawnee-heimojen alueiden läpi.
Hänen raskas luodikkonsa oli olkapäällä, ja polkiessaan maahan
pudonneita rapisevia lehtiä eivät hänen kenkänsä synnyttäneet suurempaa
ääntä kuin villikissan askeleet. Tavasta, jolla hän käänteli päätänsä
puolelta toiselle, kävi ilmi, ettei pieninkään risahdus jäänyt häneltä
huomaamatta. Linnut livertelivät korkealla lehvistössä, orava
narskutteli pyyhältäessään oksia pitkin, villit hanhet kirkuivat
korkealla kylmässä ja kuulakassa ilmassa, puro solisi hiljaisesti ja
joku villieläin karjahti etäällä. Yksikään näistä äänistä ei jäänyt
häneltä kuulematta. Hän tiesi, kuinka monenlaiset merkinannot tuolla
kostonhimoisella punaisella miehellä oli, joka oli aina valppaana
tuhotakseen kaukaasialaiseen rotuun kuuluvan miehen, joka koetti
vallata hänen metsästysmaitaan.
Kentonin silmät eivät olleet milloinkaan levossa, paitsi kun hän makasi
uneen vaipuneena yksinäisellä leirinuotiollaan tahi jonkun kaatuneen
puun suojassa. Ne harhailivat puolelta toiselle ja huomasivat kaiken.
Puiden korkeimmasta latvasta oli lehti tuskin irtautunut, kun Kenton
huomasi sen liihoittelevan alas. Hänen huomiotaan kiinnittivät oksien
lehvistössä piilotteleva ruskeakylkinen orava, puusta puuhun hyppelevät
pienet linnut ja putoilevat tammenterhot, sillä hän tiesi hyvin, että
nuo salakavalat Miami-, Wyandot- ja Shawnee-intiaanit liikkuivat
metsässä aivan yhtä äänettömästi.
Kenton pysähtyi silloin tällöin ja oli paikallaan yhtä liikkumatonna
kuin puut hänen ympärillään. Hänen päänsä oli kääntynyt hiukan sivulle
ja hänen silmänsä tarkastelivat kiinteästi jotakin kohtaa lähellä
edessäpäin. Tämä oli hänen mieliasentonsa, kun hän tahtoi kuunnella
mahdollisimman tarkasti, ja sillä hetkellä hän kohdisti kaiken
valppautensa kuulonsa herkkyyteen.
Voidakseen välttää joutumasta leppymättömien punaisten vihollistensa
kynsiin, täytyi ensimmäisten uudisasukasten olla "aina varuillaan",
vaikka sekään ei ollut aina riittävä pelastamaan heitä julmasta
kohtalosta, kuten lännen aikakirjat kertovat.
Oli noin puolivälissä iltapäivää, ja Kenton oli juuri lähtenyt
liikkeelle sellaisen lyhyen pysähdyksen jälkeen, kun hän kuuli luodikon
paukauksen. Kulkija pysähtyi niin äkkiä kuin olisi kuula sattunut hänen
omaan rintaansa. Mutta se oli mahdotonta, sillä äänestä päättäen oli
ampuja ainakin penikulman [tarkoittaa engl. penikulmaa = 1,609 metriä]
päässä, ja tiheässä metsässä oli vaikea nähdä henkilöä sadan kyynärän
päästä.
Noin minuutin ajan Kenton seisoi liikkumatonna paikallaan ja lähti
sitten eteenpäin. Laukaus oli kuulunut edestäpäin hiukan vasemmalta.
Hän etsi itselleen metsässä jonkun korkeamman paikan, josta hän voi
tarkastella tienoota ympärillä, ja hän tunsi paikat niin hyvin, että
hän oli heti selvillä, mihin päin hänen oli mentävä löytääkseen
sellaisen kohdan.
Muutamia minuutteja myöhemmin hän seisoi pyssyynsä nojaten erään
metsäisen ja louhikkoisen kukkulan laella ja katseli kauan ja
tutkivasti sinnepäin, josta pyssynlaukaus oli kuulunut. Tutkiessaan
tuota kaukaista ilmansuuntaa ei uudisasukas myöskään unhottanut
piilottaa itseänsä hyvin, sillä läheisyydessä saattoi jokin hiipivä
vihollinen piileskellä.
Hänen tekemänsä huomiot olivat hyvin vähäiset korvatakseen hänen
valppautensa. Kerran tahi kaksi hän oli näkevinään kuin heikon savun
vivahduksen, joka varjomaisen sormen lailla näkyi taivaanrantaa vasten.
Jos hän olisi voinut olla varma, ettei hän ollut erehtynyt, niin hän
olisi tiennyt nuotiotulen palavan siellä, mutta vaikka asian laita
olisikin ollut siten, niin se ei olisi merkinnyt paljoakaan.
"Näyttää aivan silta kuin joukko punanahkoja olisi leiriytynyt tuonne",
mutisi valkoinen mies kiinteästi katsellen mainittuun suuntaan, "ja
olisipa hyvin kummallista, jos ei joku joukosta olisi lähempänä
täälläpäin. Mutta olkoon kuinka tahansa, minun puoleltani heidän ei
tarvitse pelätä mitään häiriötä, jos he itse pysyvät poissa tieltäni."
Viivyttyään kukkulan laella lyhyen ajan, jonka kuluessa hän tarkoin
tutki kaikki näkyvissä olevat kohdat taivaanrannalla, lähti Kenton
jatkamaan matkaansa erästä pientä jokea kohti, jota nimitettiin
Hocking-joeksi. Hänen matkansa suunta oli lounainen. Hän oli ollut
pitempiaikaisella matkalla Ohio-joen itäpuolella olevilla alueilla,
mutta oli nyt paluumatkalla samannimisen valtion siihen osaan, joka on
Kentuckystä suoraan pohjoiseen. Hän toivoi kohtaavansa Boonen,
M'Arthurin, Wellsin ynnä muutamia muita, joiden hän tiesi oleskelevan
sielläpäin. Mutta hänellä ei ollut mitään kiirettä, ja sentähden hän
vaelteli niin verkalleen metsien läpi.
Tuolla kuuluisalla metsästäjällä ei ollut yhtään koiraa, sillä hänen
vakaumuksensa mukaan oli siitä eläimestä enemmän vastusta kuin apua,
kun oli antautunut sellaiseen arkaluontoiseen tehtävään, jolle hän oli
elämänsä pyhittänyt.
Vähän matkan päässä kukkulasta hän huomasi tulleensa heikosti näkyvälle
polulle, jota hän päätti seurata, sillä se vei oikeaan suuntaan. Tuo
epäselvä polku ei ilmaissut mitään, koska se oli eläinten tekemä
juomapaikalle kulkiessaan, joka ei voinut olla kaukana.
Hänen otaksumansa oli oikea, sillä kuljettuaan vähän matkaa hän saapui
pienelle purolle, joka katkaisi tien suorakulmaisesti. Vesi oli
kristallinkirkasta, mutta sitä oli vain jonkun tuuman vahvuudelta
uoman pohjalla, joka oli niin kaitainen, että kulkija vähäisellä
ponnistuksella hyppäsi toiselle puolelle. Sitten hän kääntyi ympäri ja
heittäytyen maahan, joi pitkän, virkistävän siemauksen tuota väritöntä,
mautonta ja hajutonta nestettä, joka on taivaan suloisin lahja
ihmiselle.
Hän oli nousemassa ylös, kun melkein kuulumaton risahdus herätti hänen
huomionsa. Se kuului hänen takaansa, ja hän oli heti varuillaan.
Hän ajatteli ensiksi, että joku intiaanisoturi tahi ehkä useampiakin
lähestyi samaa paikkaa tietämättä mitään valkoisesta miehestä, mutta
ensimmäisellä katseella ympärilleen hän huomasi erehdyksensä. Suunnaton
musta karhu samosi polkua myöten tuota pientä puroa kohti.
Kenton oli luonteeltaan leikillinen, kuten useimmat metsämiehet, ja hän
pysytteli piilossa törmän reunan takana, kunnes eläin oli tullut aivan
lähelle. Silloin hän äkkiä hyppäsi ylös, kuten olette nähneet
vieteriukon tekevän, kun laatikon kansi päästetään auki.
Karhu pysähtyi heti pärskyen ja puhisten ja katseli tuota outoa
ilmestystä vähän aikaa ikäänkuin todetakseen, mikä se oikein oli, ja
lähti sitten lönkyttelemään suoraan Kentonia kohti.
Kentonille olisi ollut pieni asia kaataa karhu, kuten hän oli tehnytkin
useat kerrat, mutta nyt se ei ollut todellakaan tarpeellista. Hänen ei
tehnyt mieli karhunpaistia ja hänen ampumavaransa olivat kuluneet
vähiin.
"Jos sinua haluttaa tulla tänne, niin enpä tiedä, tohdinko jäädä
tähän", sanoi Kenton ja painui hyvissä ajoin metsän kätköön.
Karhu pysähtyi jälleen ja katseli tuota nopeasti peräytyvää olentoa.
Hän näytti punnitsevan, kannattiko ajaa takaa tuota miestä, joka oli
rohjennut säikähdyttää häntä, mutta lopulta näkyi hän tulleen siihen
päätökseen, ettei se maksanut Vaivaa, sillä hän kääntyi puroa kohti ja
lähti sammuttamaan janoaan sen kirkkaalla ja kylmällä vedellä.
Palattuaan vielä kerran tielle jatkoi Kenton matkaansa Hocking-jokea
kohti, jonka hän saavutti puolen tunnin kuluttua ja jonka luona hän
äkkiä joutui vaiherikkaan elämänsä ankarimpaan otteluun.
II.
MUL-KEEP-MO.
Toinen henkilö, joka samana iltana, kauan aikaa sitten, oli matkalla
lännen aarniometsissä Hocking-jokea kohti, oli eräs Miami-soturi,
tunnettu nimellä Mul-keep-mo eli Kalkkarokäärme.
Hän oli sotaisan heimonsa voimakkaimpia, taitavimpia ja urhoollisimpia
sotureita, ja hän oli valkonaamojen tunnettu leppymättömin vihamies.
Hänen nimeänsä kirottiin rajaseuduilla niiden urotöiden tähden, joita
hän teki luodikollaan, tomahawkillaan ja metsästyspuukollaan. Hän oli
ollut lukemattomat kerrat käsikähmässä valkoisten miesten kanssa, ja
hänen ruumiissaan oli parissakymmenessä hurjassa tappelussa saadut
arvet. Hänen vihansa oli yhtä hillitön kuin villin eläimen, ja
uudisasukasten tunteet häntä kohtaan olivat samanlaiset kuin myöhemmin
amerikkalaisten tunteet intiaanipäälliköitä Geronimoa ja Sitting Bullia
eli Istuvaa Härkää kohtaan. Niin kauan kuin he saivat liikkua vapaina
metsästysmaillaan, oli rajaseutujen rauha uhattu.
Kalkkarokäärme oli rotunsa yhtä komea edustaja kuin Kenton oli
kaukasialaisen rodun. Hän oli täysin kuusi jalkaa pitkä ja vartaloltaan
suora kuin keihäs. Hän oli miehuutensa parhaassa kukoistuksessa, hän
oli vahva, rohkea, toimelias ja tarkkasilmäinen ja sellainen mies, joka
ei pelännyt mitään. Hän oli todellakin soturi, joka hyvin kykeni
pitämään pelon vallassa ne, jotka joutuivat hänen raivoisan vihansa
esineeksi.
Kun Mul-keep-mo kulki metsien halki, niin hänen käyntinsä oli melkein
yhtäläinen kuin Kentonin, mutta sensijaan, että hänellä olisi ollut
luodikko olkapäällä, hän kantoi samanlaista asetta sivulla kädessään
vaakasuorassa asennossa. Vyössään hänellä oli tomahawki ja
metsästyspuukko ja hänen tuimia kasvojaan koristavat maalatut renkaat
ja kuviot ilmaisivat hänen olevan sotapolulla, joka oli hänen
tavanomainen olotilansa.
Hänen käyntinsä ja liikkeensä olivat merkillisen yhdenkaltaiset kuin
tuon valkoisen uudisasukkaan, josta olen teille kertonut. Hänen mustat
silmänsä vilkuilivat lakkaamatta puolelta toiselle, ja silloin tällöin
hänen äänettömiin mokkasiineihin pistetyt jalkansa pysähtyivät
liikkumattomiksi hänen kuunnellessaan yhtä kiinteästi kuin Kenton, ja
hänen ihmeellisen herkät aistinsa huomasivat pienimmänkin risahduksen
ja liikkeen.
Hän oli matkalla yhtyäkseen läheisyydessä majailevaan soturijoukkoon,
ja kun hänellä oli aikaa viljalti, niin hän ei kiiruhtanut käyntiään.
Hän kuuli kylläkin etäisen pyssynlaukauksen, mutta hän ei viitsinyt
tehdä tutkimuksia saadakseen selville paikkaa, josta laukaus kuului.
Miami-soturi pysähtyi muutamaksi minuutiksi, mutta jatkoi sitten
matkaansa, ja auringon lähetessä taivaanrantaa hän saapui Hocking-joen
rannalle paikalle, jossa oli niin vähän vettä, että hän saattoi käydä
ylitse kastuen vain polviin saakka. Mokkasiinien ja säärystimien
kastuminen oli pieni asia, vaikka ilma oli melkein yhtä kylmä kuin
sydäntalvella.
Mul-keep-mo oli astunut pari askelta viettävää törmää ylöspäin, kun hän
samassa äkkiä hypähti takaisin ja painautui maahan, niin että hänen
päälakensa oli juuri törmän reunan tasalla, jonka ylitse hänen kiiluvat
silmänsä katselivat vilkkaasti ja terävästi ja tavalla, jota ainoastaan
voi verrata siihen peloittavaan matelijaan, josta hän oli nimensä
saanut.
Miami-soturi oli kuullut melkein huomaamattoman risahduksen suoraan
edestäpäin. Tavallinen korva ei olisi keksinyt mitään, mutta hän ei
ainoastaan kuullut ääntä, vaan oli heti selvillä sen merkityksestäkin:
hän oli kuullut askeleen, ja läheisyydessä oli joko ystävä tahi
vihollinen, sillä siihen aikaan ei tuossa maailman kolkassa ollut
ketään puolueettomia.
Samalla hetkellä kuin soturi hypähti taaksepäin, huomasi myös vieras
siitä aiheutuneen melun ja oli heti varuillaan. Ilmeisesti oli tässä
kaksi eränkäynnin mestaria joutunut vastakkain.
Syvä ja täydellinen hiljaisuus seurasi, jonka aikana Kalkkarokäärme
hiljaa liukui edemmäksi oikealle, kunnes hän oli noin kahdenkymmenen
jalan päässä paikasta, jossa hän oli noussut rannalle. Tämä liike
suoritettiin täydellisen äänettömästi, niin että törmällä oleva vieras
ei voinut mitenkään saada selvää soturin olinpaikasta. Hän saattoi
kyllä nähdä hänet nousemalla ylös, mutta samassa olisi myös punainen
mies nähnyt hänet.
Kätkeydyttyään näin, kuten voinee sanoa, vahti Miami-soturi toisen
liikkeitä. Törmän reuna oli aivan äkkijyrkkä ja juuri niin korkea, että
hän pitäen vasemmalla kädellään reunasta kiinni saattoi nähdä sen
ylitse ja tarkastella metsän reunaa tarvitsematta liikahduttaakaan
lanteitaan ja jalkojaan. Nojaten näin hän katseli tutkivasti
pensaikkoja ja kuunteli niin kiinteästi ja valppaasti, että sitä on
meikein mahdotonta tässä kuvata.
Kalkkarokäärme otaksui, ettei toinen voinut aivan tarkalleen tietää
hänen piilopaikkaansa, ja tuo vieras ei Voinut liikahtaa askeltakaan
aiheuttamatta jotakin melua, Vaikka hän olisi ollut kuinka varovainen
hyvänsä. Kalkkarokäärmeen kuulon herkkyys oli kehittynyt huippuunsa ja
hän keskitti sen toimintaan kaiken tarkkuutensa, niin että pieninkään
risahdus ei jäänyt häneltä huomaamatta. Mutta Simon Kenton, joka oli
vain jonkun askeleen päässä, keksi Miami-soturin läsnäolon juuri
samalla hetkellä kuin hänetkin huomattiin. Hän päätti myöskin saada
selville, oliko toinen ystävä vai vihollinen, ja hän oli siinä yhtä
taitava kuin edessäpäin törmän reunan takana piilotteleva soturikin.
Hän kyllä epäili vähän, että tuo toinen oli vihollinen, mutta hän
ei voinut olla siitä aivan varma ottamatta tarkempaa selkoa.
Vaistomaisesti hän tiesi, että toinen oli häntä harhaan johtaakseen
ryöminyt edemmäksi, mutta, kuten jo sanoin, Miami-soturi oli toiminut
niin äänettömästi, ettei Kentoninkaan harjaantunut kuulo voinut
määritellä, oliko hän mennyt oikealle vai vasemmalle.
Törmän reunan takana olija oli toisin sanoen aivan suojaton, sillä
oksat ja pensaat eivät kätkeneet häntä, mutta sentähden hän saattoikin
muuttaa asemaansa aivan kuulumattomasti. Kentonin täytyi sitävastoin
taivuttaa ympäröivää kasvullisuutta sivulle voidakseen muuttaa paikkaa,
ja juuri siinä intiaani arveli vihollisensa ilmaisevan itsensä.
Kenton oli suunnitelmastaan täysin selvillä ja astui vain askeleen
sivulle. Siinä hän oli yhtä turvallinen kuin jos hän olisi mennyt
kymmenen kertaa kauemmaksi, sillä jos toinen ampuisi siihen paikkaan,
josta risahdus oli kuulunut, niin kuula menisi harhaan.
"Jos hän on valkoinen, niin hän vastaa minulle", ajatteli Kenton ja
päästi hiljaisen sihinän, joka ei ollut käärmeen sihinää kovempi. Se
oli ollut useat kerrat hänen tuntomerkkinsä ollessaan Boonen,
M'Arthurin, Wellsin ja monen muun ystävänsä seurassa, jotka eivät
olleet milloinkaan erehtyneet siitä.
Metsästäjä antoi merkin ainoastaan kerran, ja kun vastausta ei
kuulunut, niin hän tiesi, että hänellä ystävän asemesta oli edessään
vihollinen.
Vaikka tuntuu aivan uskomattomalta, niin kului kokonainen tunti, ettei
kumpikaan muuttanut hituistakaan asentoaan. Nuo harjaantuneet
metsämiehet tunsivat kärsivällisyyden merkityksen yhtä hyvin kuin
eskimokin, joka ei liikahduta lihastakaan kahteenkymmeneen tuntiin
odottaessaan avannolla hylkeen näyttäytymistä.
Siitä seurasi, ettei kumpikaan saanut tämän ajan kuluessa toisesta
vähintäkään käsitystä. Siitä he olivat molemmat varmoja, että he olivat
toistensa vihollisia, ja sentähden oli mahdotonta olla liian
varovainen. Kumpikaan ei edennyt eikä peräytynyt. He olivat kahden
taitavan nyrkkeilijän tapaisia, molemmat odottivat, että toinen
paljastaisi jotenkin itsensä, jolloin toinen heti kävisi kimppuun.
Äkkiä kuuli Kenton kuin lehden kahinaa, ja hänen kasvoilleen levisi
julma hymy.
"Koska hän on väsynyt minua odottamaan, niin minäpä odotan häntä",
ajatteli Kenton.
Muutamia minuutteja kului, ja jälleen kuului heikkoa kahinaa, mutta
lähempää kuin äsken.
"Hän tulee tännepäin", päätteli Kenton melkein polvilleen kyyristyen;
"sentähden jään tähän, sillä hän saapuu tuossa tuokiossa."
Mutta Miami-soturi lähestyi niin hitaasti, että se olisi saanut melkein
jokaisen kärsivällisyyden loppumaan. Ja miten olikaan, niin Kenton
päätti jonkun ajan kuluttua uskaltaa astua askeleen tahi pari
eteenpäin.
Samalla kuin Kenton otti askeleen, eteni Kalkkarokäärmekin hiukan, ja
välimatka heidän välillään lyheni jälleen. Sitten seisoivat molemmat
vähän aikaa liikkumattomina, kunnes he taas aivan samalla hetkellä
astuivat pari askelta eteenpäin. Molempien toiminta sattui aivan
yht'aikaa.
Mutta odotus loppui -- Simon Kenton ja Miami-soturi Mul-keep-mo
seisoivat vastakkain.
III.
OTTELU.
Molemmat tunsivat yht'aikaa toisensa. Miami ja valkoinen mies
pudottivat kumpikin pyssynsä ja siepaten puukkonsa kävivät
villikissojen tavoin toistensa kimppuun. Hitaan hiipimisen aika oli
mennyt ja kiivas taistelu oli alkanut, johon molemmat riitapuolet
antautuivat silmittömällä raivolla.
Harvoin lienee kaksi vihollista ollut niin tasaväkisiä, ja taistelun
tulos oli kauan aikaa ratkaisematon. Heti hyökätessään suuntasivat
molemmat toisiansa kohti hurjan iskun, joka väistettiin. Sitten he
alkoivat kiertää ympäri, ollen varuillaan ja vahtien pienintäkin
tilaisuutta, jolloin voisi vastustajaa vahingoittaa.
Pensaat tallautuivat sukkelaan maahan ja pian heidän taistelupaikkansa
oli aivan sileä. Iskuja sateli ja taistelevat hyökkäsivät ja
peräytyivät ja kiertelivät toistensa ympärillä alati varuillaan.
Kentonin metsästysmekon hiha oli viilletty auki ja käsivarressa oli
pieni haava, mutta Miami-soturi oli vielä aivan vahingoittumaton. Äkkiä
Kalkkarokäärme syöksähti eteenpäin ja peräytyi, mutta hyökkäsi vielä
kerran, ja nuo molemmat taistelevat töytäsivät yhteen. Valkoinen mies
tarttui vasemmalla kädellään kiinni intiaanin kalvoseen ja kohotti
aseensa iskuun, kun samassa vastustaja tarttui samalla taivalla kiinni
hänen kalvoseensa. Muutaman minuutin ajan:! he seisoivat katsoen
toisiaan silmästä silmään raivosta kuohuen.
Kenton koetti kaikin voimin vääntää intiaanin kättä taaksepäin
pakottaakseen hänet pudottamaan veitsen, mutta intiaani vastusti
rautaisin voimin ja koetti samalla tavalla vääntää veistä valkoisen
miehen kädestä. Kenton oli varma onnistumisestaan ja väänsi hirveällä
voimalla intiaanin käden auki, jolloin veitsi putosi maahan, mutta
Kentonin veitsi joutui heti sen viereen, sillä intiaani oli
yhtäläisellä vastustamattomalla voimalla aukaissut valkoisen miehen
käden.
Nyt olivat molemmat aseettomia, sillä Miami-soturin vyössä olevaa
sotatapparaa ei voinut käyttää tällaisessa ottelussa, kun taistelevat
olivat aivan yhteen kietoutuneet. Vastustajat olivat yhtäkkiä joutuneet
hurjaan painiskeluun, ja Kenton, joka oli rajaseudun taitavimpia
paininlyöjiä, huomasi pian, että kaikki hänen taitonsa ja voimansa
pantiin kovalle koetukselle tuon jäntevän Miami-soturin kanssa.
Kummankin painitapa oli hiukan erilainen ja siitä johtui, että
jompikumpi sai silloin tällöin jonkun edun. Mikään työ ei voinut olla
uuvuttavampaa, ja vaikka molemmat olivat loistavassa kunnossa, niin he
tuskin jaksoivat seisoa.
Mutta uupumuksen voitti pian se niin sanottu "sisu", ja jälleen
väännettiin ja likistettiin yhtä raivokkaasti kuin alussakin. Molemmat
kaatuivat äkkiä pitkin pituuttaan maahan Miamin puukon lähelle, johon
molemmat kädellään ulottuivat. Kentonin veitsi oli parahiksi liian
kaukana. Mul-keep-mo oli pyörtyvinään ja hellitti otteensa
hetkeksi, mutta samassa hän ojensi kätensä salamannopeasti puukkoa
tavoittaakseen. Hän oli nopea, mutta Kenton oli yhtä nopea, ja he
tarttuivat veitsen kahvaan aivan yhtä aikaa.
Mutta Miamin ote oli lujempi, ja kaikista ponnistuksistaan huolimatta
ei valkoinen mies voinut vääntää veistä hänen kädestään. Huomatessaan,
että hänen täytyi pian hellittää otteensa, päästi Kenton puukon
kädestään ja iski samassa intiaania hirvittävällä voimalla käsivarteen,
jolloin puukko kirposi monen askeleen päähän, sillä intiaanin ote ei
ollut vielä kyllin varma.
He olivat jälleen aseettomat, paitsi mitä luonto oli heille
lahjoittanut, ja taistelu jatkui villieläinten raivolla.
Tuon merkillisen ottelun tässä käänteessä huomasi Kenton ensi kerran,
että hän oli voitolla, sillä hänen vastustajansa alkoi selvästi väsyä.
Hän ei suonut intiaanille sekunninkaan hengähdysaikaa, vaan pitkitti
taistelua säälimättömästi, kunnes arveli vastustajansa olevan aivan
menehtymäisillään. Silloin hän tarttui intiaania vyötäisistä, nousi
äkkiä seisoalleen, astui kiireesti jokitörmälle ja paiskasi hänet
sellaisella vauhdilla alas, että olisi luullut hänen viimeisenkin
elonkipinänsä sammuneen.
Seisoen törmän reunalla metsästäjä katseli hetken maassa makaavaa
vihollistaan, joka oli veltto ja liikkumaton kuin tukki. Silmät olivat
hiukan raollaan ja ilmeisesti kykenemättömät näkemään mitään.
"Kas niin!" murahti Kenton. "Luulenpa Kalkkarokäärmeen saaneen nyt niin
tarpeeksensa, ettei hän enää milloinkaan häiritse uudisasukkaita."
Sitten hän tyynesti otti maasta puukkonsa ja pyssynsä välittämättä
vihollisensa aseista, jotka hän olisi voinut hyvin viedä mukanaan, ja
kääntyen ympäri tunkeutui metsään kohdatakseen ystävänsä lounaisella
suunnalla.
"Se oli kova ottelu -- oikein merkillinen", sanoi Kenton kulkiessaan
nopein askelin eteenpäin. "Kalkkarokäärme oli etevä soturi, ja minä en
ole milloinkaan ollut niin ahtaalla. Hän tappeli uljaasti ja
miehekkäästi, ja sentähden en tahtonut häntä enää vahingoittaa
pyssylläni tahi veitselläni, kun hän ei enää kyennyt itseänsä
puolustamaan. Hänen päänahastaan en huoli, sillä minä en suosi
sellaisia pakanallisia tapoja."
Mutta Mul-keep-mo, Miami-soturi, ei ollutkaan kuollut. Joutuessaan
lopulta alakynteen ja tuntien Kentonin yksinkertaisen ritarillisuuden
turvautui tuo viekas punanahka luonteenomaiseen kepposeen. Hän näytti
olevan menehtymäisillään ja pyörtyi viimein. Mutta se oli vain
teeskentelyä. Jos Kenton olisi turvautunut puukkoon tahi pyssyyn, niin
Kalkkarokäärmekin olisi vielä tapellut uljaasti.
Valkoinen mies seisoi törmän reunalla katsellen häntä, ja
Kalkkarokäärme piti häntä koko ajan silmällä, sillä hän ei voinut olla
turvallinen, ennenkuin valkoinen mies oli poistunut.
Miami-soturi näytteli osaansa niin täydellisesti, ettei hän tohtinut
ollenkaan lieventää saamansa heiton hurjaa vauhtia, jonka seuraukset
olivat hänelle hyvin turmiolliset.
Hänen vasemmassa reidessään tuntuva ankara ja pistävä kipu sai hänet
melkein huudahtamaan, ja hän aavisti sen merkityksen. Mutta hän makasi
liikkumattomana vielä jonkun minuutin, kunnes valkoinen mies varmaan
oli ennättänyt niin kauas, ettei hänen paluutaan tarvitsisi pelätä.
Sitten hän koettaisi päästä jalkeille.
Ensi yrityksellä hän huudahti tuskasta ja vaipui pyörtyneenä maahan.
Hän makasi siten vain lyhyen hetken, ja tultuaan tajuihinsa hän yritti
uudestaan, mutta varovaisemmin kuin ensi kerralla. Hänen aavistuksensa
oli oikea: vasen jalka oli poikki juuri polven alapuolelta, eikä hän
kyennyt lähtemään mihinkään.
Hänen tilansa oli todellakin tukala. Urhea soturi makasi maassa
avutonna eikä ollut ketään, jota hän olisi voinut pyytää apuun
äärimmäisessä hädässään. Jos Simon Kenton olisi tiennyt hänen
säälittävän tilansa, niin hän olisi auttanut häntä parhaansa mukaan,
siitä huolimatta, että Miami-soturin kostonhimo oli hyvin tunnettu.
Mutta valkoinen mies oli ehtinyt mennä liian kauaksi, että hänet olisi
voinut huutaa takaisin. Vaikka hän olisi ollutkin vielä kyllin lähellä,
niin Mul-keep-mo ei olisi pyytänyt häneltä apua, jonka hän itse oli
niin usein kieltänyt kaatuneelta viholliseltaan. Ennen hän olisi
kärsinyt pitkälliset kuolintuskat kuin olisi armoa rukoillut.
Kalkkarokäärme huomasi, että hän saattoi nousta istuvaan asentoon
kiihoittamatta viiltävää tuskaa jalassaan, mutta enempää hän ei voinut,
vaikka hän koetti useat kerrat. Hän olisi kyllä saattanut seisoa toisen
jalkansa varassa, mutta kun hänellä ei ollut minkäänlaista apuneuvoa,
niin hän ei voinut astua askeltakaan eteenpäin. Miami-soturista tuntui
siltä, että hän voisi käyttää pyssyänsä kainalosauvana, jos hän vain
voisi jotenkin saada sen käsiinsä. Ase oli aivan lähellä, ja vähällä
vaivalla hän ryömi sinne. Ensin näytti koe onnistuvan. Hän asetti perän
kainaloonsa ja astui pari askelta nojaten siihen kuin kainalosauvaan.
Mutta aseen pituus oli sopimaton, ja hänen täytyi nojata siihen niin
raskaasti, että pyssynpiippu painui syvälle maahan. Hän koetti vetää
sen ylös ja oli melkein kaatua jälleen pitkälleen. Miami-soturi
paneutui mahdollisimman varovasti makuulle, ja hänen täytyi myöntää,
että häneltä oli riistetty kaikki liikkumismahdollisuudet. Jos hänen
täytyi jäädä siihen paikkaan avutonna makaamaan, niin se oli varma
kuolema.
Amerikkalaiselle rodulle on luonteenomaista tyytyä nurkumatta ja
kylmällä tyyneydellä kohtaloonsa. Noiden maalattujen kasvojen ilme oli
aivan sama, kun hän samosi metsän läpi ennen taistelua Kentonin kanssa.
Niissä ei näkynyt tuskan värettäkään.
Istuessaan siinä paljaalla maalla ja vaivaten päätään löytääkseen
jonkun pelastuksen mahdollisuuden hän muisti, että hän joutuessaan
tähän suureen onnettomuuteen oli matkalla kohtaamaan erään joukon
sotureita, jotka hänen luulonsa mukaan eivät voineet olla kaukana. He
eivät todennäköisesti tulisi sinne saakka, jossa hän oli, mutta hän
toivoi heidän olevan hänen äänensä kuuluvissa. Hän huusi sentähden
sarjan kimakoita ja kaikuvia huutoja uudistaen tempun aina muutaman
minuutin kuluttua.
Tätä hän teki noin puoli tuntia, jolloin hän taukosi, tietäen olevan
hyödytöntä jatkaa sitä, ennenkuin jonkun ajan kuluttua.
Odotellessaan hän kuuli kerran vielä risahduksen pensaikosta törmän
päältä, ja hänen katseensa kääntyi heti sinnepäin, sillä sieltäpäin
piti avun tuleman, jos sitä kerran oli tuleva.
Hänen ei tarvinnut olla kauan tietämätön. Pensaikoista ilmestyi eräs
mies, joka tuskallisten huutojen houkuttelemana oli tullut paikalle.
Kalkkarokäärme katsoi tyynesti ylöspäin, mutta voidaan epäillä, että
hänen valtimonsa löi hiukan kiivaammin, kun hän odotettuaan näkevänsä
jonkun oman heimolaisensa kohtasikin erään kaukaasialaiseen rotuun
kuuluvan miehen katseen.
IV.
LAUPIAS SAMARIALAINEN.
Brayton Ripley, eräs tuskin yhdeksäätoista vuotta täyttänyt
nuorukainen, oli kolmas henkilö, joka samana syksyiltana oli matkalla
metsien halki.
Edellä kuvatut kaksi henkilöä olivat molemmat rotunsa kauniita
edustajia, ja niin oli Ripleykin, joka oli lännen nuorempaa
uudisasukaspolvea. Vaikka hän ei ollut vielä täydessä miehuuden iässä,
niin hän oli pitkäkasvuinen ja jäntevä ja hänen terveytensä oli
raudanvahva. Hänen mielityönsä oli kuljeskella pyssyineen metsissä,
joissa oli viljalti arvokasta metsänriistaa.
Hänen asunsa oli samanlainen kuin Kentonin. Kädessään hän kantoi
pitkää, peloittavaa luodikkoa ja vyössä oli metsästyspuukko. Tilavissa
taskuissaan hän säilytti piikiveä ja taulaa, joilla esi-isämme olivat
tottuneet tulta tekemään, mikä työ oli hyvin vaivalloista ja
kärsivällisyyttä koettelevaa.
Brayton Ripleyn koti oli eräällä usean penikulman päässä Ohion
suunnalla olevalla uudisasutuksella, ja nyt hän oli ollut parin päivän
metsästysretkellä aarniometsissä. Hänen tarkoituksensa ei ollut
ainoastaan riistan pyynti, vaan hän halusi saada hiukan tietoja
punaisten miesten aikeista ja suunnitelmista, sillä itsepintaiset
huhut olivat tienneet kertoa vihamielisistä hankkeista herättäen
levottomuutta monessa kylässä ja uudisasukkaan mökissä rajaseuduilla.
Kuljeskellen yksinään ja aikomattakaan kantaa riistaa mukanaan otti
nuori Ripley vain parhaat palat kaatamastaan riistasta valmistaen
nuotiotulella niistä itselleen aterian. Hän sytytti leirinuotionsa
kauas metsään, ollen siellä turvassa intiaaneilta, joita hän
todennäköisesti voisi kohdata milloin hyvänsä.
Äkkiä tuo nuori mies pysähtyi, ikäänkuin hän olisi kuullut jotakin
eriskummallista. Hän tutki terävin katsein ympäristöä, mutta mitään ei
näkynyt, joka olisi voinut selittää nuoren Ripleyn osoittaman
mielenkiinnon. Hän oli kuullut ääntä, joka ilmaisi, että hänellä oli
naapureita lähempänä kuin hän luulikaan. Pysähdyttyään hän huomasi,
että läheltä hänestä vasemmalle kuului kaikuvia huutoja.
"Intiaani siellä huutaa", ajatteli Ripley ja lähti hiljaa hiipimään
ääntä kohti; "mutta en voi mitenkään ymmärtää, mitä hän tarkoittaa.
Tämä on aivan käsittämätöntä." Huhuileminen lakkasi samassa, mutta sen
toistuminen ei ollut enää tarpeen opastaakseen nuorukaisen paikalle.
Hetkistä myöhemmin hän taivutteli pensaikkoa syrjään yhtä varovaisesti
kuin itse Kenton ja näki Miami-soturin istuvan liikkumatonna
rantatörmän juurella, johon Kentonin vahva käsi oli hänet lennättänyt.
Vasta toisen kerran tutkivasti tarkastettuaan edessään olevaa olentoa
ymmärsi Ripley täysin asian laidan.
Kalkkarokäärme istui yhtä jäykkänä kuin hän olisi ollut piirustajan
mallina, pyssy oli maassa hänen vieressään, käsivarret ristissä rinnan
päällä, ja hän katsoi tulijaa suoraan kasvoihin. Hänen tummien ja
maalattujen kasvojensa ilme ei ollut vähintäkään pelokas, vaan yhtä
uhmaileva kuin hänen taistellessaan Kentonin kanssa elämästä ja
kuolemasta.
Hän odotti heti saavansa kuoliniskun, mutta sitä hän ei kavahtanut.
Nuori Brayton ei ollut kuitenkaan sitä lajia. Hän oli rajaseudulla
syntynyt ja kasvanut ja hän oli punaisten miesten leppymättömästä
vihasta täysin tietoinen, mutta hän ei tahtonut milloinkaan olla niin
petollinen ja julma kuin he. Vaikka hän tiesi, että tuo hänen edessään
oleva soturi oli hänen rotunsa vihollinen, joka ei säästäisi miestä,
vaimoa eikä lapsia, olkootpa uhrit kuinka avuttomia hyvänsä, niin
soturin onneton tilanne herätti hänessä kuitenkin sääliä.
"Ellen erehdy, niin hän on Miami-soturi", sanoi Ripley tuntiessaan
intiaanin heimomerkit, "ja hänen tilansa näyttää olevan hyvin huono."
"Mikä on hätänä, ukkoseni?"
Kalkkarokäärmeen sormet tarttuivat lujasti vyössä olevan
metsästyspuukon kahvaan, ja hän oli valmis tappelemaan viimeiseen
hengenvetoon ja myymään henkensä kalliisti, olkoon ylivoima kuinka
suuri hyvänsä. Hän oli kohottamaisillaan veitsen iskeäkseen tuota
kaunista nuorukaista, mutta hänen sukkela järkensä käsitti samassa,
että valkoihoinen, hänen perivihollisensa, oli nyt ystävä.
Hän hellitti otteensa ja painaen kädellään jalkaansa hän sanoi
murteellisella englannin kielellä:
"Käynyt huonosti -- Mul-keep-mo kipeä."
"Oletko sinä se Kalkkarokäärme-niminen soturi?" kysyi nuorukainen
peräytyen askeleen ja katsoi tutkivasti noita maalattuja kasvoja.
"Minä Kalkkarokäärme", vastasi soturi ja hänen kasvoilleen tuli ylpeä
ilme. Hänen nimellään oli kamala maine rajaseudun asukasten
keskuudessa, ja hän tunsi tyydytystä, että nuorukainen osoitti pelkoa
tuntiessaan hänet.
"Enpä totisesti odottanut näkeväni teitä tuommoisessa tilassa", sanoi
Ripley astuen vielä kerran eteenpäin ja kumartuen maassa istuvan miehen
puoleen. "Vahvimmallekin käy joskus onnettomasti, ja tapaturma sattuu
kenelle hyvänsä."
Jonkun minuutin ajan tuo laupias samarialainen tutki onnettoman
Mul-keep-mon vammaa ammattimiehen tarkkuudella. Pian hän huomasi, että
vasen jalka oli poikki polven alapuolelta, joten tuo peloittava soturi
oli kykenemätön puolustautumaan lapsenkin hyökkäystä vastaan.
"Mitäs nyt teemme?" kysyi Ripley noustuaan ja katseli intiaanin
ylöspäin kääntyneitä kasvoja. "En ole välskäri enkä voi sitoa
jalkaanne. Lähimpään taloon on pitkä matka ja luulen, ettei olonne
siellä olisi teille terveellinen, vaikka jalkannekin on poikki. Teitä
vihataan ja teille voisi käydä siellä onnettomasti."
Tämän lyhyen keskustelun aikana Brayton katseli ympärilleen ja pääsi
selville Miami-soturin koko vastoinkäymisestä. Maassa olevat jäljet
ilmaisivat hänen olleen vähän aikaa sitten ankarassa taistelussa jonkun
vihollisen kanssa, joka oli voittanut hänet niin perinpohjin, ettei hän
varmasti milloinkaan ennen ollut sellaista kokenut.
"Hän on suuri soturi", sanoi Kalkkarokäärme nähdessään nuorukaisen
kysyvän katseen, "hän, valkoinen mies -- se Kenton."
"Ah!" huudahti Brayton Ripley kykenemättä hillitsemään
ylpeydentunnetta, joka valtasi hänet kuullessaan tuon kuuluisan nimen.
"Sitten ymmärrän hyvin koko tapahtuman, vaikka en oikein voi käsittää,
kuinka hän jätti teidät henkiin."
"Suuri soturi luuli -- Kalkkarokäärme kuollut."
"Vai semmoiseen kepposeenko te huomasitte turvautua, te ovela veijari",
sanoi Ripley hymyillen, ja intiaaninkin raudankoville kasvoille
häivähti hieno hymy, mikä tapahtuu aniharvoin. "Mutta nyt ei ole aikaa
muistella sitä. Minä tuntisin sääliä teitä kohtaan, vaikka olisitte se
myrkyllinen matelija, jonka mukaan teitä nimitetään. Mutta minä en
ymmärrä, mitä nyt olisi paras tehdä, vaikka minut ammuttaisiin tähän
paikkaan! Ehdottakaa jotakin, Miami."
Näitä sanoja seuraava näky oli hyvin miellyttävä ja merkillinen.
Kalkkarokäärmeen käsityskyky oli tavallista terävämpi, ja hän ymmärsi
täydelleen, mitä hänen ystävänsä tarkoitti, joka oli valmis tekemään
kaiken voitavansa hänen hyväkseen. Nuorukainen seisoi edessään istuvan
intiaanin puoleen kumartuneena, joka koetti esittää mielipiteitään
asiasta parhaimpansa mukaan.
Mul-keep-mo selitti uskovansa, ettei hänen väkensä voinut olla kaukana,
ja hän luuli erään joukon leiriytyneen pienelle purolle suoraan etelää
kohti.
Tämä ei tuntunut Braytonista uskottavalta, koska intiaanin huutoihin ei
ollut vastattu. Viimemainittu selitti kuitenkin, etteivät hänen
veljensä luultavasti vielä silloin olleet saapuneet sovitulle paikalle,
kun hän huusi heitä, ja niin he eivät olleet kuulleetkaan hänen
hätähuutojansa. Mutta ennen yötä he varmasti saapuisivat sinne, ja
koska hänen ystäväinsä leiripaikka todennäköisesti oli liian kaukana,
että hänen huutonsa voisivat kuulua, niin hänen täytyisi jotenkin
päästä lähemmäksi voidakseen kutsua ystäviään apuun.
"Sitten on asia selvä", sanoi Ripley reippaaseen tapaansa.
"Lyhentäkäämme välimatka viivyttelemättä, ja koska ette voi kävellä,
niin minä kannan teitä."
Mul-keep-mo näytti hiukan vastahakoisesti myöntyvän tähän ja koetti
vielä kerran nousta omin neuvoin, mutta viiltävä tuska hänen jalassaan
pakotti hänet luopumaan yrityksestä. Tuska oli niin suuri, ettei
hänenkään laisensa julma soturi voinut kestää sitä. Hän sulki silmänsä
ja puristaen ohuita huuliansa ponnisti kaikki voimansa pysyäkseen
tajuissaan.
"Arvelen teidän myöntävän minun olevan oikeassa", huomautti Ripley, kun
Miami oli hiukan vironnut. "Antakaa nyt minun auttaa teitä ja kaikki
käy hyvin."
Nuorukainen kyyristyi selin Miami-soturiin ja tarttuen kiinni hänen
käsiinsä veti ne olkapäittensä yli. Soturin kannattaessa itseään
käsillään otti Ripley hänen jalkansa kainaloonsa juuri polvien
taipeesta tukien häntä siten.
Olen varma siitä, ettei lukija tarvitse tarkempaa kuvausta, kun käy
selville, että Brayton Ripley kantoi soturia samalla tavalla kuin pojat
vieläkin leikkiessään kantavat veljiään ja leikkitovereitaan.
Noustessaan nuorukainen otti intiaanin luodikon toiseen käteensä ja
omansa toiseen. Soturi tahtoi auttaa häntä pyssyjen kantamisessa, mutta
Brayton ei sallinut sitä, vaikka oli melkoisen vaikeaa kantaa molempia
aseita ja tukea Miamin jalkoja, joista toista oli käsiteltävä mitä
suurimmalla varovaisuudella siinä olevan vamman takia.
V.
RIPLEY JA SHAWNEET.
Brayton Ripley kantoi kärsivää soturia selässään ja asteli eteenpäin
niin reippaasti kuin hän olisi kantanut pientä lasta täysikasvuisen
miehen sijasta, jonka paino oli suurempi kuin hänen omansa.
Mul-keep-mo neuvoi oikean suunnan hyväntekijälleen, joka kiirehti
eteenpäin sellaista kyytiä, ettei hän ollut koko päivänä kulkenut niin
nopeasti.
"On hyvin merkillistä", ajatteli nuorukainen, "että koetan auttaa
soturia, joka on tappanut niin paljon kansalaisiani, tekemällä sen heti
sen jälkeen kuin hän on taistellut Kentonin kanssa elämästä ja
kuolemasta! Jos ei olisi sattunut niin, että Kalkkarokäärmeen jalka oli
poikki, niin olisimme nyt tapelleet pyssyin ja puukoin. Ah, kuinka
paljon parempi olisi, että olisimme keskenämme ystäviä eikä vihollisia!
Mutta niin eivät asiat luultavasti milloinkaan muutu."
Ripley oli kantanut kummallista taakkaansa noin kolmannenosan
penikulmaa, kun Miami pyysi häntä pysähtymään. Soturi kysyi häneltä
murteelliseen tapaansa, eikö hän tahtonut levähtää.
"Ei mitään hätää", vastasi toinen sydämellisesti. "Kun tunnen
väsymystä, niin en kieltäydy levähtämästä, mutta nyt jaksan vielä
kulkea jonkun penikulman."
Brayton oli lähtemäisillään, kun Mul-keep-mo pyysi häntä odottamaan,
kunnes hän oli uudistanut merkkihuutonsa.
Avuton Miami-soturi oli tuskin päässyt maahan, kun hän päästi kaikuvan
huudon kirkkaalla äänellään, joka kajahteli metsässä, Braytonin
kuunnellessa vastausta yhtä hartaasti kuin hänkin.
Vastaus tuli heti ja oli niin yhtäläinen, että olisi voinut erehtyä ja
luulla sitä kaiuksi, jonka Miamin huuto oli herättänyt.
"Ah!" huudahti Ripley, "nyt he kuulivat huutonne, ja he eivät ole
täältä kaukanakaan."
Kuulunut vastaus ilmaisi, että sen lähettäjä oli läheisyydessä,
vaikkakaan ei aivan siinä paikassa, jossa hänen olisi pitänyt olla
Miami-soturin ja hänen ystävänsä arvelun mukaan.
Koska Mul-keep-mon huuto ei voinut hänen veljilleen ilmaista hänen
onnetonta tilaansa, josta he eivät varmasti saisi vihiäkään, niin oli
luultavaa, etteivät he tulisi häntä kohtaamaan.
Sentähden kulki Ripley suoraan eteenpäin ja tuli pian erääseen
avoimeen paikkaan metsässä, jossa oli koolla yhdeksän tahi kymmenen
Shawnee-intiaania. Mukana oli myös heidän pelätyin päällikkönsä, tuo
julma Haw-hu-da, ja miehet istuivat nuotion ympärillä paistaen jotakin
metsänriistaa, jonka eräs heistä oli kaatanut.
Vaikka amerikkalainen intiaani hyvin harvoin ilmaisee mitään
mielenkiintoa, niin kaikki istuivat nyt hämmästyneen näköisinä
nähdessään tuon merkillisen näyn, joka äkkiä ilmestyi metsästä.
Eräs rohkea nuorukainen, joka kuului tuohon vihatuimpaan rotuun, tuli
heidän luoksensa kantaen selässään heidän kuuluisinta soturiaan.
Saavuttuaan piirin keskelle hän kyykistyi hitaasti ja auttoi taakkansa
maahan niin varovaisesti kuin hän olisi käsitellyt avutonta lasta.
Vaikka selityksiä ei tarvittu, niin Mul-keep-mo kertoi omalla
kielellään avuttoman tilansa. Hänen ystävänsä kokoutuivat ympärille, ja
päällikkö kumartui hänen puoleensa tehden muutamia kysymyksiä, joihin
Mul-keep-mo, ripeästi vastaili. Brayton seisoi heidän keskellään, ja
jos asiat olisivat olleet toisin, niin hän ei olisi elänyt monta
minuuttia, mutta nyt lienee tarpeetonta sanoa, ettei kättäkään
kohotettu häntä vastaan.
Ripley asetti Mul-keep-mon luodikon lähintä puuta vasten ja seisoi
jonkun askeleen päässä tietäen, ettei hänellä ollut enää mitään
tekemistä tahi sanomista. Hänen oma tekonsa ja soturin sanat selittivät
tapahtuman paremmin kuin hän olisi voinut kertoa.
Shawneitten päällikkö (joka nilkutti hieman ja oli muita hiukan
lyhyempi) osasi jonkinlaista alkuperäistä välskäritaitoa, ja hän näytti
pikaisesti tutkittuaan loukkaantuneen jalan olevan selvillä, mitä oli
tehtävä.
Kumartuen Mul-keep-mon puoleen, joka miehuullisesti kesti tuskat, hän
käsitteli jalkaa muutamia minuutteja ja murahti sitten jotakin
merkiksi, että hän oli tehnyt kaiken voitavansa soturille, jonka
kuitenkin piti olla vielä hyvin varovainen ja maata muutamia viikkoja,
ennenkuin hänen vakava vammansa oli täysin parantunut.
"No hyvä, minuahan ei sitten enää tarvita", huomautti Ripley ymmärtäen,
että soturi oli saanut hoitoa. "Tahdon sanoa teille hyvästi,
Mul-keep-mo."
Hän tarttui Kalkkarokäärmeen käteen. Mul-keep-mo katsoi häntä
kasvoillaan outo ilme.
"Ei mennä -- pian pimeä -- jäädä tänne -- täällä ruokaa."
"En tahdo mitään syötävää, josta kiitän teitä kaikkia, ja todellinen
soturi ei pelkää yötä." Hän puristi kättä lämpimästi, saaden yhtä
sydämellisen puristuksen takaisin; sitten hän hovimiehen suloudella
heilautti kättään hyvästiksi shawneille, jotka vaieten katselivat
häntä, ja lähti kulkemaan kadoten pian hämärtyvään metsään.
"Hyvä on", mutisi nuori mies päästyään leirin kuulumattomiin. "Enpä
tiedä, mitähän tästäkin lopuksi voi koitua, mutta minä uskon, ettei
Mul-keep-mo unohda palvelusta, jonka minun, oli suotu tehdä hänelle.
Toiset meikäläiset sanovat epäilemättä, että minun olisi pitänyt toimia
juuri samalla tavalla kuin hän olisi tehnyt, jos osat olisivat olleet
päinvastaiset, tahi toisin sanoen hänelle ei olisi pitänyt osoittaa
vähintäkään sääliä, mutta sitä minä en voinut tehdä."
"Olisi liikaa", jatkoi nuori Ripley antaen ajatuksensa kulkea
aloitettuun suuntaan, "toivoa Kalkkarokäärmeen tapaisen julman soturin
lopettavan sotimisensa uudisasukkaita Vastaan vain sentähden, että eräs
heistä on tehnyt hänelle laupeuden työn. Hän oli säälin tarpeessa,
koska eräs toinen valkoinen mies oli saattanut hänet semmoiseen tilaan,
ja niinmuodoin hänellä oli yhtä suuret syyt vihollisuuteen kuin
ystävyyteenkin. Mutta uskon, ettei hän milloinkaan unohda minua; ja",
lisäsi Brayton merkitsevästi viheltäen, "kuka tietää, jollei hän pistä
puukkoa tuppeensa ja laske sotatapparaansa, kun joku ystäväni sattuu
olemaan hänen suopeutensa tarpeessa."
"Haw-hu-da'han ja noihin toisiin nähden on asian laita kuten ennenkin.
He eivät epäröi ampua minua ensimmäisessä sopivassa tilaisuudessa,
vaikka he hillitsivät itsensä juuri silloin, kun olin kantanut
avuttoman Kalkkarokäärmeen heidän leiriinsä."
Tapa, jolla Brayton Ripley katseli alituisesti taaksensa, oli hyvin
kuvaava hänen luottamukselleen intiaanien kiitollisuuteen. Hän pysähtyi
usein kuuntelemaan, ajettiinko häntä takaa, ja muutti useamman kerran
kulkunsa suuntaa. Pimeän tulo oli hänelle melkoinen helpotus, sillä jos
shawneet seuraisivat häntä, niin hänellä oli koko yö aikaa eksyttää
heidät jäljiltään.
Brayton Ripleyn Ohion alueiden läpi tekemän pitkän matkan päätarkoitus
oli hankkia tietoja Ohio-joen molemmilla puolilla olevien lukuisien
intiaaniheimojen aikeista. Huhu tiesi, että he olivat kaivaneet maasta
sotatapparan ja että he olivat lähdössä levittämään uudisasutuksille
hävitystä ja kuolemaa, kuten oli niin usein ennenkin tapahtunut. Simon
Kenton, Duncan, M'Arthur, Wells, M'Cleland ja monet muut kuuluisat
metsästäjät olivat matkoilla erämaissa, vieraillen toisistaan etäällä
olevilla uudisasutuksilla ja salojen yksinäisissä hirsimajoissa, joihin
he veivät ja joista he saivat tietoja valppaasta vihollisestaan.
Vaikka Brayton Ripley oli käynyt vierailulla shawneitten leirissä
ainoastaan soturille osoittamansa armeliaisuuden vaatimana, niin hän
oli pitänyt silmänsä ja korvansa auki ja oli saanut arvokkaita tietoja.
Siellä näkemänsä soturit, joiden johtaja oli Haw-hu-da, olivat
sotamaalauksessaan, ja koska sopu eri heimojen välillä oli niin hyvä,
niin voitiin pelätä, että nuo punaiset miehet olivat sotaretkellä
yhteistä vihollistaan vastaan. Ripley oli kulkenut hyvin mutkitellen,
mutta pääsuunta oli Ohio-jokea kohti. Hänellä oli sillä suunnalla eräs
tehtävä, ja hän pyrki eteenpäin niin tarmokkaasti ja itsepintaisesti,
ettei voi sanoa sen olleen jokaisen uudisasukkaan tapa, joka oli ollut
tiedusteluretkellä.