5) Vuokraaja on velvollinen, milloinka N.N. & Kumpp:n tukinveto
paikkakunnalle sattuu, luovuttamaan mainitun yhtiön työväestölle
huoneet kohtuullista korvausta vastaan polttopuista ja
siistimisestä.
6) Häitä etuja ja velvollisuuksia vastaan saa vuokraaja tilaa
viljellä ja nauttia 25 vuotta, ellei anna aihetta kontrahdin
rikkomiseen. Vaan jos hän laiminlyö yhdenkään näistä
velvollisuuksista tai suosii luonansa huonomaineisia ihmisiä,
niin on hän paikalla ja lähtöpäivää nauttimatta muuttava
talosta pois.
N.N. pitäjässä ja kylässä j.n.e.
N.N. & Kumpp.
Sellainen on vuokrasopimus, lyhyt ja selvä. Ei se ainakaan
rahaverolla rasita vuokraajaa, eikä se ole missään tapauksessa yhtiön
tarkoituskaan, ja sen vuoksi se päältä nähden saattaakin näyttää varsin
edulliselta vuokraajalle.
Mutta siinä on sentään pääasiassa kolme kohtaa, jotka metsäafäärin
kannalta katsoen ovat erittäin viisaasti sovitetut ja joista
vuokraajalle tulee paljon vastusta. Yhtiön tarkoitus on saada 1:ksi
ulosteot tilalta maksetuiksi, 2:ksi saada vuokraajan kustannuksella
lehtomaat niin paljon kuin mahdollista havupuita kasvaviksi ja 3:ksi
saada talvisaikana työväelleen ilman suurempia kustannuksia
jonkunlainen asunto.
Uuden pellon raivaamisesta ei mainita mitään, ja sekin kohta, että
vanhat pellot ovat pidettävät kunnossa, on pantu kontrahtiin vaan näön
vuoksi, sillä löytyy taloja, joiden vanhoillakin pelloilla on jo
tavallisen hyvä puutaimisto, vaan ei asukkaita siltä ole häädetty pois,
ja löytyy taloja, joissa katto uhkaa pudota sisään, vaan kaikessa
rauhassa niissä siltä vielä asutaan.
Joka tuntee Karjalan miehen, varsinkin sellaisen, jolla on
"vaaranmaita", se tietää mihin määrään kaskenpoltto on ollut hänen
A:nsa ja O:nsa.
Tämän seikan ovat sahalaiset kyllä tienneet laatiessaan 3:tta pykälää
välikirjaansa, mutta myyjät itse eivät sen sisältöä tajua, ennenkuin
saavat kokemusta sen seurauksista. Heillä on näet kaksi tietä
valittavana: joko luopua kaskeamisesta kokonaan, tai ruveta muuttamaan
tilalla löytyviä lehdikoita arvokkaammiksi havumetsiksi ja siten
tarttua siihen onkeen, johon sahalaiset heille ovat mielitehtoisen
syötin asettaneet tuntien heidän rakkautensa kaskisavuun. Mutta jota
enemmän arentimies kaskeaa, sitä vähemmäksi häneltä tietysti käy
kaskettava ala, ja sitä vähemmäksi karjanlaidun, kun hän kahdeksaan
vuoteen ei saa kaskiahoilleen karjaansa laskea, sillä jos hän tuon
määrä-ajan kuluttua sen tekeekin, ei entisen kasken tilalla ole
tietysti ruohon kortta, vaan taaja havumetsän alku.
Ajatelkaamme, että olisi joku niin sitkeä arentimies, että jaksaisi
sinnes asua sahalaisen tilaa, kunnes olisi kaikki lehtomaat kaskennut
kertaalleen ja jaksanut jokaista kaskeaan pitää kahdeksan vuotta
aidassa omia elukoitaan vastaan. Silloin hänellä ei olisi ainoastaan
laitumen loppu, vaan myös leivän loppu, sillä koska hän ei ole ruvennut
alankomaita viljelemään eikä pysyväisiä peltoja laajemmalta raivaamaan
silloinkaan, kun oli isäntä talossaan, niin vielä vähemmin hän sen
tekee lampuotina. Eikä hän monasti sitä enää saisikaan tehdä, vaikka
tahtoisikin, sillä parhailla alankomailla on tavallisesti siksi hyvä
metsä, ett'ei yhtiö anna hänen siihen kajota.
Jos arentimies taas kerrassaan luopuu kaskenpoltosta, käy hänen
leipänsä siinäkin tapauksessa vähiin, sillä vanhat pellot ovat
tavallisesti tuiki pienet ja uuden raivaamiseen on halu kadonnut, sillä
"kuka sitä toisen tilaa raataa, kun ei tiedä koska häädetään pois".
Hänellä on suo siellä, vetelä täällä, mutta jos hän olisi voinut pitää
talonsa, jos hän olisi saanut muualta päin vähän innostusta vakinaiseen
viljelykseen, niin olisi hän vähitellen oman kokemuksensa nojalla
heittänyt kaskenpolton ja eläisi vapaana miehenä omalla tilallaan.
Mutta tämä on monelle jo myöhäistä -- monta kaunista korpea ja suota,
monta lihavaa savikkonoroa on Karjalan maanviljelykseltä jo jäänyt
metsän kasvuun, tiesi kuinka kauvaksi aikaa, vaikka vaaroja ja kankaita
olisi siihen tarkoitukseen ollut enemmän kuin tarpeeksi.
Metsästäminen tilojen mailla on myös kielletty. Aikonevatko loordit
Englannista tulla sinne metsästämään, ja heidän varalleen säästetään
riistaa metsiin, ett'ei heillä olisi muuta vaivaa kuin päähän
nopautella, vai liekö tämä samaa herrasmetsästyksen intoilemista, joka
ilmenee siinä mielipiteessä, ett'ei esim. valtion metsissä niiden
ainoilla vakinaisilla asukkailla, torppareilla, metsänvartijoilla y.m.
saisi olla ollenkaan metsästysoikeutta. Jotain sellaista se lienee,
sillä eihän lain myöntämän otuksen pyynnin pitäisi olla haitaksi
metsänkasvulle, eikähän tähän aikaan luulisi arentimiehenkään enää
viitsivän ruveta tukkipuuta kaatamaan niinkuin ennen muinoin tehtiin,
kun esim. ammuttu orava sattui jäämään oksalle roikkumaan. Vaan onhan
niitä sahayhtiöissä herroja, on monenmoisia päälliköitä, työnjohtajia
ja metsäkonduktöörejä, ja sehän olisi liiaksi vapaamielistä, jos
köyhälle arentimiehelle myönnettäisiin hänen entisellä omalla tilallaan
yhteisiä oikeuksia heidän kanssaan.
Olipa kuinka tahansa, tämä nyt on pieni sivuseikka, mutta mitä tulee
sitä seuraavaan viidenteen pykälään, niin se tuntuu melkein
ihmisrääkkäykseltä, kun tietää, kuinka kurjasti ja ahtaasti monessa
sellaisessa talossa jo muutenkin asutaan. Ajateltakoon pienenpuoleista
pirttiä, jossa makaa ensiksikin talon oma väki kaikki, sitten pari tai
kolme metsätöissä olevaa loisperhettä lapsineen, sitten kymmenkunta
muuta tukkimiestä, ja kaiken tämän lisäksi vielä muutamia sikaporsaita
ja kanoja kolpitsan alla, sekä iltayöstä joitakuita hevosia, jotka oven
puolella pirttiä syövät apetta (ne viedään sentään yöksi "kujaan" tai
talliin syömään heiniä) -- ja jossa talon ainoassa pirtissä vielä
kaiken muun hyvän ohessa tavallisesti löytyy uunin edustalla lattiassa
joku mädännyt kolo, mihin yöllä kuletetaan lapsia asioilleen, niin
saadaan käsitys, missä määrin tällainen asunto vastaa terveyshoidon
käsitteitä.
Meillä on terveyslautakuntia, joille kaupunkilaisten terveyden
vaaliminen on sangen tarkka tehtävä, mutta olisi sangen suotavaa, ehkä
bakterioloogisessa suhteessa hauskaa ja opettavaistakin, että joskus
mentäisiin mittailemaan pirttejä esim. juuri Karjalan salokulmille, ja
otettaisiin selko siitä, kuinka monta kuutiometriä ilmaa arvoisat
sahayhtiöt siellä katsovat yhdelle hengelle riittäväksi, kun he
velvoittavat ihmisiä ainoaan huoneesensa ottamaan vielä suuret joukot
lisäväkeä.
Ja jos arentimies kaikki nämä ehdot täyttää, eikä pidä luonaan
"huonomaineisia" ihmisiä kuten viimeisessä pykälässä sanotaan, niin saa
hän tilalla asua ("vapaasti ja rauhassa niinkuin omallaan", on
tavallisesti suullinen lupaus), vaan muussa tapauksessa on hänen
"paikalla ja lähtöpäivää nauttimatta muutettava talosta pois." Ei ole
ollenkaan ihme, että tällaisissa oloissa esim. keuhkotauti on Pielisen
kulmalla paikkakunnan lääkärien lausunnon mukaan suuresti vallalla,
eikä ole liioin ihme, jos siinä samassa leviäisi monta muutakin tautia
kuleksivien tukkimiesten mukana, niin hyväksi kuin sahayhtiöt muuten
heidän maineensa takaavatkin.
Sopisi sentään miljoonayhtiöiltä odottaa, että he uhraisivat
sydänmaille joitakuita satoja markkoja työmiestensä ja sen kansan
terveyden hyväksi, jonka tyhmyydestä he ovat miljoonansa koonneet.
Sillä suuret eivät kustannukset olisi, vaikkapa he rakentaisivat
jonkunlaisia asumuksia työväelleen tai jatkaisivat niiden onnettomain
tupaa, joilta he ovat suuret salot hyvien uittoväylien varsilla monasti
melkein lahjaksi saaneet.
Joka kohdassa, missä metsäkeinottelu on anastanut etusijan kaikkien
muitten pyrintöjen rinnalla, missä suuret yhtiöt ovat anastaneet
kyläkunnittain maita valtikkansa alle, ovat seuraukset olleet samat:
taantumista ja kurjuutta, niinhyvin aineellista kuin henkistä,
alakuloisuutta, veltostumista ja autioita taloja.
Ja asuttu sitä on sellaisissakin paikoissa, sentään on ennen ollut oma
koti ja oma liesi lämmittämässä, omat lammet kalavesinä, omat metsät
vapaina riista-aittoina, jos kohta jossakussa kohden hätätilassa onkin
sekotettu pettua leipään. Ja asuttaisiin niissä vielä tänäkin päivänä,
asuttaisiin ja edistyttäisiin muitten mukana, jos olot olisivat
ennallaan, vaikka kohta joku onkin valmis väittämään, ettei niissä maan
karun luonnon vuoksi voi kukaan elää ja etteivät sellaiset talot
mihinkään muuhun kelpaakaan kuin sahalaisille. Mutta olisi niistä
oikeissa oloissa kannattanut maksaa ulosteot niinkuin ennenkin, ja sen
olisi voinut tehdä kuka muu tahansa yhtä hyvin kuin sahalainenkin,
sillä aina niissä sentään on leipäkohtiakin, ja metsäaloja
äärettömästi, niin paljon, että jo pelkillä niillä olisi nykyaikana
pienimmälläkin järkihoidolla eletty vaikka kuinka kauvan. Vähällä
niistä yhtiöt pääsevät, eivät heidän maksunsa valtiolle ja kunnalle
niistä suuriinkaan summiin nouse, vaikka he ne itsekin maksaisivat.
Suurempi huoli, pulmallisempi kysymys ja enemmän kulunkeja on sekä
valtiolla että kunnilla pohtiessaan sitä kysymystä, mihin
toimenpiteihin on ryhdyttävä yhä lisääntyvän irtolaisväestön ja sen
kasvannaisten, vaivaishoitolaisten suhteen.
Tämä irtolaisväestön kysymys ei suorastaan kuulu tähän aineesen, siitä
ei tässä sovi laajemmalta puhua eikä arveluita laskea sinne eikä tänne,
mutta sitä ei voi kieltää, ett'ei se kumminkin ole jonkun verran
yhteydessä sekä metsähuijauksen että erittäinkin itsenäisten maatilojen
vähenemisen kanssa. Sillä missä tämä jälkimmäinen parhaiten kukoistaa,
siellä irtolaisliikekin ottaa taajimmin vesoakseen, ja sieltä siitä
kuuluu pahimmat valituksetkin, koska on luonnollista, että useimmat
perheet jäävät kulkurikannalle juuri siellä, missä torpparien täytyy
paeta kaikkivoittavan metsän viljelyksen tieltä, missä pellot jäävät
metsittymään, missä tiloja, joita ennen asuttiin, nyt alkaa jäädä
autioiksi. Ja samassa suhteessa kuin irtolaisetkin, lisääntyvät myöskin
ne, jotka kunnilta vaativat vaivaisapua, sillä juuri irtolaisten
joukosta ne astuvat useimmat rekryytit meidän tuhatlukuisiin
vaivaishoitopataljooniin. Kun eläminen joutuu kokonaan sattuman varaan,
on sen pohja silloin isketty rikki, eikä siitä vähillä enää pitävää
tule.
Ja kummallinen ristiriita vallitsee koko tässä liikkeessä, tässä
jonkunmoisessa maa-työväenliikkeessä, niinkuin sitä ehkä sopisi
nimittää. Luulisi maanviljelyksen tarpeihin olevan yllinkyllin
työvoimia tarjolla siellä, missä enemmän kuin puolet pitäjien
asukasluvusta on täydelleen maasta niinkuin kaikesta muustakin
pysyväisestä ammatista irti, mutta asianlaita on ihan päinvastoin.
Siellä juuri on maatyöväestä suurin puute, niin valitetaan kaikkialla.
Ja vaikka väitetään -- niinkuin totta onkin -- että tuon
irtolaisväestön toimeentulo monasti on parempi kuin tilallisten, jotka
saavat taistella katoa, hallaa, tulvia y.m. vastaan, ja vaikka se
yhtiöitten metsätöissä ja tehtaissa toisinaan "repii rahaa niinkuin
muutakin paperia", niin kuitenkin, kuten sanottu, koituu siitä kunnille
suurimmat rasitukset vaivaishoidon muodossa.
Mutta syy on varmaankin molemmin puolinen, vaikka kumpikin puoli
työntää sitä kernaasti yksinomaan toisensa niskoille.
Kuka käskee lahjoittelemaan metsiään ja hyvämetsäisiä tilojaan
yhtiöille. Kannattaahan niitten kiireisellä ajalla ja korkeitten
puutavaran hintain vallitessa joskus maksaa ihan luonnottoman korkeita
työpalkkoja, niinkuin monasti on ollut laita metsätöissä. Tiedetään
varmaan, että miehen palkka on voinut kohota yli viiden markan lyhyeltä
talvipäivältä. Kun työmies jonkun ajan vuotta tottuu saamaan tuollaista
palkkaa, vaatisi hän sitä samaa aina, eikä väliaikoinakaan kernaasti
tekisi halvemmalla. Mutta jos sitte sattuu tauti tai muu hätä, on se
sentään hyvin kerkeä hakemaan vaivaisapua, sillä suuretkin ansiot
näyttävät kiireellä menevän kädestä suuhun.
Missä tukkityöt ovat parhaat, missä ansiot suurimmat, siellä on myös
tuhlaavaisuus suurin. Kivijärvellä esim. kerrottiin aivan varmana
asiana, että siellä tukkitöissä syötiin vehnäleipää 50 p. à 1 markan
edestä miestä ja päivää kohti, niin ett'eivät leipurit ennättäneet
tarpeeksi pullia hiertää. Mutta mitä siitä -- monella miehellä ja ehkä
useimmilla on sentään kotona perhe, joka tarvitsee tietysti leipää
myös, ja sille haetaan vaivaisapuna rukiista leipää! -- Siinä monen
muun ohessa yksi todellinen piirre meidän kansasta, joka näyttää,
ett'ei se yleensä ole niinkään sitkeätä, joksi sitä on kuviteltu ja
jota sen sydämmensä pohjasta soisi olevan jokainen, jolle sen pystyssä
pysyminen ja kohoaminen ovat tunnon asioita.
Ei ole kumma, että tilanomistajain ja irtolaisten väli tällä
tavoin tulee kireäksi. Sitä katkeruutta, minkä nykyinen tila
maanomistajissa on synnyttänyt, osoittaa hyvästi muuankin pätkä eräässä
maaseutulehdessä, jossa eräs lähettäjä Savon puolelta lausuu: "Jos
irtolaisväestön tilan parantamiseksi sirotellaan miljoonia, niin ovat
ne tervetulleita ja vuodessa eli parissa menneitä, näyttämättä muuta
jälkeä kuin kasvavan luoton hallituksen apuun ja oman työkykyisyyden
laiminlyömisen. Kansa tulvii sahayhtiöitten metsiin ja Kyminlaakson
tehtaihin."
Mutta jos tämä meidän suurteollisuutemme -- metsäliike -- on lisännyt
irtolaiskansaa ja vaikuttanut siihen hajoittavasti, jos se on saattanut
työväestön monessa kohti maaseuduilla huolettomalle kulkurikannalle ja
saanut sen elämään satunnaisten ansioitten nojassa jonkun ajan vuotta
hyviä päiviä ja toisen ajan olemaan joutilaana ja valittamaan puutetta
-- tämä teollisuus kun meillä vielä on enimmäkseen sellaista, että se
suuruuteensa nähden hyvin vähän tarjoo vakinaista työtä ympäri vuoden
-- niin ei se salokulmilla ole vaikuttanut paljoa paremmin kiinteään
väestöönkään, maanomistajiin, niinkuin edellisessä jo monta kertaa on
osoitettu. Se ei ole koko tämä liike vähimmässäkään määrässä
vaikuttanut sivistävästi tai kohottavasti heihinkään, siitä kertyneitä
varoja ei ole käytetty nykyhetken enempää kuin tulevaisuudenkaan
turvaamiseksi, on opittu vaan tuhlaamaan, painuttu pikemmin alemmaksi
entistä kuin kohottu ylös. Eikä voida kantaa kaikkia niitä uusia
taakkoja, joita aika mukanaan on tuonut kuntain hartioille, vaikka
rahatulo on kyllä entisestään lisääntynyt moninkertaiseksi, kun otetaan
lukuun tulot metsistä. Mutta kun ne luistavat tilallisten käsistä yhtä
helposti kuin työmiestenkin, niin helposti, että heidänkin täytyy
turvautua yhtiöitten metsäajoihin, niin ei ole kumma, että valituksia
kuuluu molemmin puolin.
Mainittakoon tässä esimerkiksi asiantuntijain puheitten mukaan
muuan tapaus Kivijärven pitäjästä, vaikka paljon voisi mainita
samanluontoisia tapauksia mistä seudusta tahansa, missä metsähuijaus ja
tilojen myynti kukoistavat. Siellä kuuluu ensimmäisiin tehtäviin,
sittenkun on metsärahoja saatu, viinan hankinta ja hyvien
juoksijaoriitten pitäminen, joilla päästään ajamaan viinakyytiä ja
markkinoilla retuamaan. Vaan kun sattuu hätä tai muuta sellaista,
haetaan tietysti hätä-apua ja syytetään huonoja vuosia ja huonoja maita
ja huonoja työ-ansioita -- sehän on luonnollista. Mutta tässä erään
kerran ei Vaasan läänin kuvernööri kuulunut pitäneenkään sitä niin
luonnollisena kuin kivijärveläiset itse. He pyysivät näet hätäaputöinä
tehtäväksi maantietä Kivijärveltä Perhoon, mutta kuvernööripä
puolestaan hylkäsi tuon pyynnön ja oli lausunut, ettei Kivijärvellä voi
olla mitään hätää, siellä kun parasta aikaa juodaan viinaa enemmän kuin
missään muualla. Tunnoton mies! Eikö hän tiennyt, että siellä sentään
oli leivästä puute, ja on melkein aina -- oikeasta rukiisesta leivästä,
vaikka siellä kyllä vehnäleipää kuuluu monasti olevan liiemmäksikin.
Tämä selvästi osoittaa, mille kannalle on jouduttu, kuinka vähän on
omaa tarmoa ja kuinka vähän siihen luotetaan, sittenkun on opittu joku
aika huolettomasti elämään metsärahoilla ja talojen hinnoilla, niin
että tekisi melkein mieli kiinteän ja irtolaisväestön keskinäisiä
suhteita toisiinsa verratessa sanoa vanhaan tapaan "pata kattilaa
soimaan j.n.e."
Uskottavaa lienee kumminkin, että juuri kiinteällä väestöllä, etupäässä
tilanomistajilla, on monessa kohdassa enemmän syytä valitukseen kuin
irtaimella kansalla, ja tämä varsinkin kunnallisen veroituksen suhteen.
Sillä joka kohdassa, missä tiloja suuremmassa määrässä on joutunut
yhtiökäsiin, kuuluu valitusta kunnallisten maksujen lisääntymisestä
niitten niskoille, jotka itse vielä koettavat taloissaan isännöidä.
Asian laita on nimittäin sellainen, että monet entiset talolliset,
jotka nykyään ovat yhtiöitten vuokramiehinä entisissä taloissaan, eivät
enää jaksa maksaa kunnallisia veroja niinkuin ennen itsenäisinä
isäntinä ollessaan, vaan haetaan niihin alennusta yhä. Yhtiöt eivät
liioin ole taipuvia maksamaan lampuotitilojensa viljelyksistä kunnalle
mitään, väittäen, ettei heillä niistä ole mitään tuloakaan; ja
metsätulojaan eivät he mielellään ilmaise, vaan koettavat panna
puilleen niin pienen arvon kuin mahdollista.
Pihtiputaalla esim. on veroperustus laskettu siten, että sadan markan
tuloista on laskettu yksi äyri, vaikka vasta kahdensadan tuloista on
ensimmäinen äyri otettu. Siten on tilallisten tuloja laskettaissa
otettu neljästä viljatynnöristä yksi äyri ja karja on arvioitu rahaksi.
Mutta kun löytyy tiloja, joissa esim. on ennen elätetty kolmekymmentä
nautaa ja saatu ehkä sata tynnöriä viljaa, vaan joissa nykyään
sahayhtiöitten käsissä ei elätetä yhtään nautaa eikä saada viljaa
ollenkaan, sitä kun ei kylvetäkään, niin mistä niitä veroittaa? Ja kun
siitäkin pitäjästä, niinkuin edellä olemme nähneet, on toinen puoli
sahayhtiöitten omaa, ja kaikilla heidän tiloillaan ovat viljelykset ja
karjanhoito poikkeuksetta taantuneet, niin ei ole ihme, jos
veroituksessa vaikeuksia syntyy. Ja verokuorma ei suinkaan vähene
siellä enempää kuin muuallakaan, missä yhtiötilat synnyttävät yhä uutta
irtolaiskansaa. Se päinvastoin enenee.
Yksi näiden "uusien rälssien" varjopuolia tässä suhteessa tuli myös
Sulkavalla viime talvena räikeästi näkyviin. Yhtiöitten asiamiehet ja
lampuodit vaativat siellä helpoitusta kunnallisissa veroissa, "koska
heidän tilansa eivät tuota heille mitään". Tilojen tuottavuus on siis
vähennyt, sillä ennen on niistä nurkumatta suoritettu kunnalliset verot
samoin kuin muistakin tiloista.
Yhtiöitä veroitettiin metsän myynnistä samoilla perusteilla kuin meidän
maalaiskunnissa yleensä on ollut tapana veroittaa yksityisiäkin, vaan
siihenkään he eivät suostuneet. He lähettivät asiamiehillään selvän ja
lyhyen ilmoituksen, ett'eivät he maksa kunnalle metsistään ainoaakaan
penniä, sillä he käyttävät niitä omiin tarpeihinsa. Ja eräskin yhtiö on
viime kevännä yhden ainoan tilansa metsästä uittanut 26,000 sahatukkia
-- onpa heillä omat tarpeensa jotensakin suuret!
Lakipa tässä tietysti päättänee maksavatko herrat miljoonain omistajat
kunnallisia veroja vai ovatko maksamatta, mutta joka tapauksessa on
tämä varsin valaiseva esimerkki heidän kannastaan meidän kunnalliseen
itsehallintoon nähden.
Eräällä yhtiöllä on Rautavaarassa parikymmentä taloa. Senkin sanottiin
viime vuonna antaneet tuloistaan takseerauslautakunnalle sellaisen
laskun, että heillä sen mukaan olisi ollut kaikista taloistaan tuloa
vaan 100 markkaa, josta summasta heille äyriperustuksella ei olisi
voitu panna yhtään veroäyriä. Ja sentään täytyy monelle miehelle, joka
ainoalla hevosellaan vetää talvikauden tukkia yhtiöitten metsissä,
panna 4-5 äyriä, että voitaisiin meno- ja tulopuolta kunnallisissa
tileissä pitää vähänkin tasapainossa.
Eikä monen yhtiötilan vuokraaja kykene maksamaan mitään, panipa hänelle
äyriä tahi ei, mutta hätäapupapereissa ilmestyy tämänkin pitäjän nimi
varsin usein.
Kun hävinneitten yhtiötilojen kunnallisessa veroituksessa täten syntyy
monia vaikeuksia, ovat kunnat paikoin, kuten esim. Keiteleessä ja
Pihtiputaalla, koettaneet ruveta veroittamaan sahalaisia kasvavasta
metsästä, s.o. siitä tulosta, miksi metsän kasvamisprosentti
vuotuisesti arvioitaan, kosk'ei heidän tilojaan voi mistään muustakaan
veroittaa. Riita ja oikeudenkäyntejä on syntynyt tästäkin asiasta, ja
ristiriitainen kohta siinä oikeastaan onkin, jos nimittäin metsän
omistajaa taas takseerataan metsänsä koko arvosta silloin kun hän sen
myy, joka tapa tuntuu kaikkialla olevan yleinen, kunhan vaan saadaan
täysi tolkku metsän todellisesta myyntiarvosta.
Nämä ovat vaikeita seikkoja tällaiset, sillä kunnilla on vuotuisesti
jotensakin säännölliset menot, mutta tulopuoli jää epäsäännölliseksi,
jos talosta ei ole mitään muuta verotettavaa kuin metsä, ja siitä
veroitettaisiin vaan silloin, kun se hakataan. Tänä vuonna
maksettaisiin veroa hakkuusta, mutta saattaa mennä taas vuosikymmeniä,
ennenkun saman talon metsästä tukkia kaadetaan, ja koko sillä ajalla ei
siis talosta lähtisi kunnalle veroa mitään. Sitä tulisi tosin
runsaammin kerrassaan, vaan kovin harvoin. Kasvavaa metsää
veroitettaissa olisi kunnan tulo tasaisempi, mutta kovin vaikealta
tuntuu sellaisenkin veroituksen perusteleminen.
Tämä seikka ei oikeastaan minun aineeseeni kuulu, enkä minä ole
kompetentti siitä päätöksiä tekemään sinne enkä tänne, mutta sen voi
jokainen sanoa, että tällaisia pulmallisia kysymyksiä ei ollenkaan
syntyisi, jos taloja asuttaisiin ja viljeltäisiin niinkuin ennenkin,
pidettäisiin metsiä vaan hyödyllisenä sivutulona ja muokattaisiin maata
ja kylvettäisiin pellot, että olisi millä itse elää ja mistä kunnille
veronsa maksaa.
* * * * *
Paitse tässä edellä mainituita on metsähuijauksesta ja järjettömästä
maatilojen myynnistä ollut monta muutakin ikävää seurausta. Ne ovat
kasvattaneet kaikenmoista keinottelua ja synnyttäneet siveellistä
rappeutumista meillä, jossa rehellisyyttä ja kansalliskuntoa aina on
niin suureksi kehuttu. Niissä on saanut niin tavattoman vähällä
vaivalla rahaa ja niissä on ollut niin äärettömän monta tilaisuutta
petoksiin, että viettelys on kasvanut ylivoimaiseksi; se vasta on ollut
mies, joka parhaiten on osannut lähimmäistään petkuttaa. Ne ovat meillä
synnyttäneet työtätekevään väestöön nähden aivan liian suuren työttömän
luokan eli sellaisen "herrasluokan", joka koettaa viettää mukavia
päiviä toisten kustannuksella. Ja esimerkki tarttuu helposti, varsinkin
ylhäältä alaspäin. Kun on myyty omat metsät ja maat ja huomattu, että
raha onkin helpommin käsistä luistavaa kuin on otaksuttu, on ryhdytty
keinottelemaan toisen omaisuutta ja tavoittelemaan valtionkin maita muka
viljeltäviksi, vaan itse asiassa useimmin metsien vuoksi myytäviksi. Jo
edellä on kerrottu esimerkkejä niinkin ikäviä, etteivät meidän
valtionvirkamiehetkään enää ole kaikki ihan vapaita tällaisten
sivutulojen hankkimisesta.
Meillä on paljon puolustettu uudistilojen lohkomista valtion
maista ja yleensä valtion metsämaitten antamista yksityisten
nautittavaksi. Ja myöntää täytyy, että tällainen toimenpide on varsin
suotava ja paikallaan silloin kun sitä edellyttää todellinen halu
uudisviljelykseen ja pellon raivaamisella elämiseen, sekä sopivia
viljelysmaita siihen tarkoitukseen löytyy, vaikka kohtakin sen
suuntainen uudisviljelys olisi paremmin suotava, että ensin tulisi
raivatuksi kaikki se raivaamaton kasvuvoimainen maa, joka jo on
yksityisten hallussa ja jota meillä maan väkilukuun nähden on
ylenpalttisesti. Mutta tarkkaan olisi valtion omaisuutta lohkottaissa
katsottava, mikäli se on mahdollista, onko avun anoja susi
lammasvaatteissa vai onko se oikea lammas, joka itselleen todellisessa
puutteessa syönnösmaita etsii. Sillä yhtä paljon kuin valtion maista
yksityisten käsiin joutuneina on ollut todellista hyötyä, yhtä paljon
on niistä nykyisen metsäkeinottelun kaikki sokaisevan rahanhimon aikana
ollut molemmin puolin vahinkoakin. Sellaisia esimerkkejä löytyy paljon,
ja edellisessä on jo kyllä mainittu, millaiseen kuntoon monet entiset
valtion uudistalot ovat sahayhtiöitten käsissä menneet, mutta
mainittakoon tässä vielä joku esimerkki, kuinka penniä koetetaan
keinotella vähimmällä vaivalla sieltä, mistä sen otaksutaan
helpoimmalla heltivän.
Joku aika sitten anoivat Länttä-Tenholan ja Penttilän kyläkunnat
Kivijärven pitäjässä, että heille lohkaistaisiin valtionmetsistä
lisämaata yhteisesti nautittavaksi, koska heillä on liian vähän
maata, laitumien puute y.m. Siihen myönnyttiinkin ja heille
lohkaistiin valtion saloa noin 4,500 hehtaria sillä ehdolla, että he
metsähallituksen valvonnan alaisina saisivat sitä vapaasti nauttia 50
vuotta, vaan sen ajan kuluttua tulisivat maksamaan siitä veroa. Mutta
asia olikin siten, ett'ei tässä ollut mikään todellinen avun tarve eikä
toimeentulon parantaminen kysymyksessäkään, sillä kun lohkaisu oli
tehty, myydä paukauttivatkin ukot omin päinsä koko tuon laajan metsän
miltei puhtaaksi ja pistivät rahat parempiin suihin. Asiasta tosin
tehtiin heitä vastaan kanne, mutta vasta niin myöhään, ett'ei heille
enää tullut ollenkaan edesvastausta. Nyt on metsähallitus uudestaan
ottanut tuon yhteismetsän tarkemman valvonnan alaiseksi ja määrännyt
forstmestarin ehdotuksesta sen 10 vuodeksi aivan kokonaan rauhoitetuksi
kaikesta hakkuusta, sillä sellaisella vandalismilla olivat sahalaiset
tehneet sinne rynnäkkönsä. Kelpaa niiden jälkiä valtion taas
paikkailla, ja kasvattaa niille uutta metsää!
Eikä koko asia ole alusta pitäenkään ollut suuresti muuta kuin
puhtainta metsäkeinottelua, johon alunaihe ehkä on lähtenyt juuri
sahalaisista, sillä parasta aikaa koettavat he saada pohjineen
haltuunsa näitä kysymyksessä olevia kyläkuntia kokonaan. Ja
arvattavasti he onnistuvatkin, sillä Penttilän kylässä he ovat jo
hyvällä alulla -- ja niin saavat he koko tuon laajan liikamaankin
määräajan kuluttua nautittavakseen.
Paitse tätä tapausta, on tullut varsin yleiseksi tavaksi hakea
valtiolta lisämaita huonojen laitumien parantamiseksi, ja etenkin juuri
siellä, missä valtiolla on parhaat metsänsä ja missä niitten
rahaksisaanti käy helpoimmin päinsä. Mutta mikä näissä tällaisissa
hakuhommissa miltei joka tapauksessa on pohjimmaisena syynä, sen kyllä
huomaa jokainen, joka ei anna vetää itseään nenästä tai katsele
sormiensa lävitse, tai jolla rajainkäynteihin ja maitten lohkomisiin ei
ole jotain erityistä intressiä.
Eräässä pitäjässä Oulun läänin puolella esim. on eräälle hakijalle
muuan maamittari antanut sellaisen puoltolauseen, että hänen tulisi
välttämättä saada lisämaata ruunun metsästä, koska hän on suuresti
laajentanut viljelyksiään ja ruokkii nyt karjaa jo 40 päätä yli talven,
vaan että hänellä kesällä on laitumen puute. Sitten määrättiin piirin
forstmestari tutkimaan asiaa, ja hän tuli aivan päinvastaiseen
huomioon. Talossa ei ollutkaan karjaa kuin parikymmentä päätä, mutta
laidunta kyllä vaikka neljällekinkymmenelle. Hakemus hyljättiin hänen
lausuntonsa johdosta, ja se oli paikallaan, sillä mitä siitä on hyötyä
valtiolle, mitä paikkakunnalle, mitä yleensä koko isänmaalle, jos
tuolle yksityiselle olisi tuo liikamaa lohkaistu. Hän olisi varmaa
varmemmin myynyt heti joko metsän siitä tai koko talonsa ensimmäiselle
sahayhtiön asiamiehelle, joka olisi taloon sattunut, lähtenyt rahat
saatuaan luultavasti itse Amerikkaan, lähetellyt sieltä tietoja tänne,
kuinka siellä rikkaassa lännessä puuveitsellä kultaa vuollaan ja
vietellyt siten monta muuta seikkailijaa jälessään.
Nämä ovat asioita, joilla on äärettömän monta puolta ja joista voi olla
monta näkökantaa, aina sen mukaan, miltä kannalta niitä kukin katselee.
Ja äärettömän paljon ja julkisemmin täytyisi niitä pohtia. Voi olla,
että tuo mies, joka ei saanut pyytämäänsä lisämaata, myy talonsa
kumminkin sahalaisille, ulkomaalaisille, elää paremmin eli huonommin
aikansa, joutuu lopulta työmieheksi ja ehkä vihdoin vaivaishoidon
niskoille (josta on paljon esimerkkejä) -- tai lähtee hän maasta pois;
mutta myyköön hän talonsa, tehköön omallaan mitä tahtoo ja menköön
mihin tahtoo, kosk'ei häntä kumminkaan voi holhun alle asettaa, vaan
säästettäköön meidän valtion omaisuutta turhaan lahjoittamasta. Siitä
voi joskus maailmassa olla meille, jotka itsepintaisesti pysymme täällä
kylmässä Suomessamme, vielä suurtakin apua jonakuna todellisena tarpeen
hetkenä.
Tarkoin sietäisi _harkita tällaisia_ seikkoja, ylen perusteellisesti ja
etäälle _näkevällä_ silmällä punnittapa sekin asia, kumminko puolin
sellaiset kaupat lienevät etuisampia tilojen entisille eläjille ja
valtiolle itselleen, kun entisiä kruununtorppia laajoine, säästetyine
metsineen uudistaloiksi ja perinnöksi lohkaistaan? Tuleeko valtiolle
niistä suurempi hyöty kun ne joutuvat sahalaisten käsiin (kuten ne
usein näyttävät joutuvan) ja onko entisten asukasten niillä parempi
elää sahayhtiöitten kuin valtion lampuoteina tai torppareina, tahi
miksi heitä kutsuttaisiin? Vastatkoon tähän se joka asian tuntee. On
siitä tietysti voinut olla hyötyäkin joskus, mutta sekin tiedetään
varmuudella, että monia tällaisia tiloja on maassamme jo joutunut
autioina ja raakkina valtiolle takaisin, ja se on varmaa, että
hallituksen hoidossa ollen niillä sadan vuoden päästä on taas siksi
hyvä metsä, että sahalaisten kyllä kannattaa niitä silloin uudestaan
"spekuleerata."