VIII.

Kaipaavatko edelläkerrotut seikat korjausta, ja mitä niitten suhteen

olisi tehtävä?

Eikö kaikkien näitten asioitten, joita tässä edellä on kosketeltu,

pitäisi antaa aihetta sangen vakaviin mietteihin.

Tiedetäänhän muualta saaduista kokemuksista, niinkuin esim. Irlannista,

kuinka tukalaan asemaan ja kuinka vaikeihin oloihin joudutaan siellä,

missä maata viljelevä väestö on menettänyt omistusoikeutensa ja missä

suuret kapitaalit pääsevät afääritarkoituksissa isännöimään liian

laajoilla maa-alueilla sellaisissa seuduissa, joissa asutus ja vapaa

viljelys jo ovat olleet jotenkuten kehittyneellä kannalla ja joissa

väestön luontainen ja järjellinen elinkeino olisi maanviljelys.

Ja myöntäneepä jokainen, että meillä Suomessa nyt ja aina täytyy

maanviljelystä ja karjanhoitoa pitää pääelinkeinoina -- ja oikeastaan

ainoana elinkeinona suurimmalle osalle kansaa, "kannattakoon" se sitten

hyvin tahi huonosti, sillä varsinaista teollisuusmaata ei tästä maasta

voi ikinä tulla raaka-aineitten puutteen vuoksi, jos kohta luonnon

antamia käyttövoimia onkin ja jos vastaiset keksinnöt voinevatkin

niille antaa suurempaa merkitystä. Eikä ole sanottu, kuinka

pitkäikäinen on senkään teollisuushaaran tuottavuus, joka meillä on

suurimmaksi päässyt, nimittäin sahaliikkeen ja puunjalostamisen, sillä

helposti voi tapahtua, että liian korkealle pingoitettu yritteliäisyys

lopettaa raaka-aineen silläkin alalla ja rajoittaa tuotantoa. Silloin

on meidän tahtoen tai tahtomatta elettävä ainoastaan maasta.

Mutta ensimmäisiä ehtoja sille, joka tahtoo maanviljelystä kannattavana

elinkeinona harjoittaa, on se, että hän on itsenäisessä asemassa ja

että hänellä on vapaa omistusoikeus siihen maahan, jota hän kyntää.

Sillä samalla hetkellä, kun hän alistuu muihin rajoituksiin maansa

vapaassa omistusoikeudessa, kuin mitä yhteiskunta hänelle määrää, kun

hän luovuttaa sen esim. jollekulle liikeyritykselle, olkoon tuon

yrityksen tarkoitus mikä tahansa, samalla hetkellä on hänen

itsenäisyytensä entisen maansa viljelijänä mennyt, eikä hän enää voi

siitä elää niinkuin ennen. Ja jos hän lähtee maaltaan pois ja joku

toinen tulee hänen sijaansa, on tuo uudistulokas samassa asemassa.

Tämä on lampuotijärjestelmää tällainen. Eikä se ole koskaan eikä

millään maailman kulmalla ottanut oikein soveltuakseen yhteen vapaan ja

hyvästi elättävän maanviljelyksen kanssa, sillä siinä pitää toinen

afäärin tavoin maita hallussaan ja laskee työhuoneessaan tulojaan ja

menojaan, joista hän luonnollisesti aina tahtoo ensiksimainittuja

lisätä noiden toisten hiellä, jotka raatavat hänen maitaan sillä

alakuloisella tunteella, että jokainen vako, jonka he kääntävät, on

käännetty toisen maasta, ja että jokainen parannus, jonka he

mahdollisesti maassa tekevät, jää sen toisen hyödyksi, joka ei ikänään

ole ehkä jalallaan heidän peltosaralleen astunut.

Tällainen lampuotijärjestelmä, joka tavallaan muistuttaa entisiä

lahjoitusmaita ulkomaisine isäntineen, on meillä pääasiassa ihan viime

vuosina alkanut levitä pelottavassa määrässä, niinkuin edellä on

osoitettu, ja sen voi lyhyesti määritellen pitää suorana seurauksena

siitä, että tuota meidän "suurteollisuuttamme", puutavaraliikettä, ei

ole tahdottu laskea supistumaan kohtuuden rajoihin, vaan on alettu

ponnistella sitä osittain maanviljelyksen kustannuksella yhä

suuremmaksi ja yhä tuottavammaksi -- ja koetetaan ponnistaa varmaan

vieläkin ylemmä, huolimatta siitä, jääpikö lopulta muuta kotimaista

taikinan vastinetta kuin sahajauhoja.

Ei tarvitse ilman syyttä ajatella Irlannin oloja, kun tiedetään missä

määrin vapaat, itsenäiset maanomistajat meidänkin sisämailla jo ovat

vähentyneet.

Niissä 24:ssä pitäjässä, joista tämän kirjoittajalla on tarkempia tai

osapuisia tietoja, on niitten luku vähennyt noin tuhannella.

Harkitkoon jokainen järkevä lukija itse, eikö ole jo arveluttavaa, että

niin harvaan asutussa maassa, kuin meillä, tällainen summa vapaita,

itsenäisiä tiloja on muuttunut lampuotitiloiksi. Ja jos pantaisiin

toimeen tarkempi tutkimus kaikissa Suomen sisämaan pitäjissä, missä

vielä on metsiä jälellä ylitse kotitarpeen -- toimi, joka olisi

erittäin suotava -- niin varmaan tämä luku nousee vielä toisen mokoman

ja ehkä enemmänkin, sillä nämäkin numerot ovat viime talvena otetut, ja

uusia kauppoja hierotaan yhä.

Eikä niitä kaikkia voi enää sanoa edes lampuotitiloiksi. Useimmissa

niissä, kuten on nähty, kyllä elää kituuttelee joko entiset tai uudet

asukkaat jonkunmoisilla välikirjoilla tai ilman niitä, pitäen parhaasta

päästä elinkeinonaan metsätöitä ja rahtiajoa sekä muita toimia, jotka

ovat hyvin vähän yhteydessä maanviljelyksen ja tilojen asutuksen

kanssa, mutta ainakin 10 prosenttia niistä on jo kokonaan tai osittain

autiona.

Mutta nykyään, tai juuri viime talvena, kun näitä asioita alettiin

vähän tarkemmin kosketella, väitettiin sentään eräällä taholla varsin

itsekkäästi, että nämä kaikki ovat kahden kauppoja, jotka eivät

syrjäiseen koske lainkaan, ja olot ovat ihan niinkuin niitten olla

pitääkin.

Tästä seikasta voi kumminkin olla eri mieltä. Sillä jos kaksi henkilöä

tekee sellaisen kaupan, että siitä kolmas tavalla tai toisella kärsii,

eikö silloin tuolla kolmannella ole heidän kauppaansa mitään sanomista?

Tähän kysymykseen ei pitäisi kenenkään, jolla järkeä on ja joka sitä

oikein käyttää, löytämän muuta kuin yhden vastauksen.

Mistä päin tällainen edellämainittu, suurinta itsekkyyttä osoittava

väite tulee, se kyllä tiedetään. Se tulee siltä taholta, jossa kaikki

teräs, mitä meillä tätä nykyä auroihin pannaan, ehkä mieluummin

kulutettaisiin sahanterinä ja massatehtaitten hiertiminä, jotka

viimemainitut jauhavat kaiken sen, mitä edellisiltä on jäänyt

kajoomatta, ja tekevät hävityksen täydelliseksi. Eikä tarvitse muuta

kuin muistaa erästä viime valtiopäivillä pohdittua asiaa, niin jo

pitäisi huomaaman, eikö yleinen, terve mielipide katso kolmannellakin

olevan näihin kauppoihin jotakin sanottavaa. Niiden seuraukset ovat

liian selvästi näkyvissä, ja nämä seuraukset ovat kaikkialla sellaisia,

että elleivät syrjäiset hyvissä ajoissa iske tarmolla väliin, niin saa

niistä kärsiä tuhannet ihmiset, kokonaiset kunnat, vieläpä koko maa.

Jotkut harvat yksityiset tosin kokoovat itselleen suunnattomia summia

ja puhuvat sitten ylvästellen ja ikäänkuin kiitosta pyytäen niistä

miljoonista, joita he vuosittain _levittävät_ maahan. _Näillä_

miljoonilla he muka estävät kansan kuolemasta nälkään -- tämän poloisen

kansan, joka kuitenkin kaikissa tapauksissa syö omaa omaisuuttaan, tai

oikeammin sanoen maansa omaisuutta, metsiänsä, ja elättää siitä vielä

kaikkia niitä herroja, jotka täällä yhdessä liitossa kulkevat monien

"firmojen" ja "yhtiöitten" nimillä, sekä kokoo miljoonia heidän

taskuihinsa, ellemme nyt puhuisikaan niistä kymmenistä tuhansista

vaivaisista ja irtolaisista mieron kiertäjistä, jotka alituiseen ovat

sen niskoilla, ja joita tuntuu yhä lisääntyvän samassa suhteessa kuin

itsenäiset maanomistajat vähentyvät.

Ei ajatella ollenkaan, että noita kehutuita miljoonia nyletään juuri

meidän metsistämme, ei mainita koskaan, kuinka monta Jaakopin lahjaa

niissä syötetään meidän yksinkertaisille salolaisille, kuinka moni

niitten vuoksi on luopunut esikoisuudestaan. Ei myöskään lasketa,

kuinka monta tunnotonta ja ennenaikaista raiskausta niitten tähden on

tehty parhaassa kansallisomaisuudessamme, jonka säästämiseen ja

järjelliseen käyttämiseen ostajat eivät suinkaan ole opastaneet kansaa,

vaan ihan päinvastoin. Ja kun tämän kansan ytimelle, sen maata

viljelevälle väestölle tulee hätä, kun kunnat huokailevat monien

raskasten kustannusten painosta, kun ne hiellä ja väellä kokoovat rahaa

kaikki nieleviin vaivaiskassoihin, kun maamiehen tärkeimmät toimet

usein jäävät tekemättä työväen puutteessa, joka viettää seikkailevaa

kulkurielämää milloin minkin miljoonamiehen työmailla eikä kernaasti

lähentele talonpojan tanhueita muulloin, paitse kun tilapäisen suuren

ansionsa syötyään tai muuten työhön kykenemättömäksi tultuaan etsii

vaivaisapua -- silloin tekevät rikkaat yhtiöt valituksia oikeuksiin,

jos kunnat heitä koettavat veroittaa heidän todellisten tulojensa

mukaan saadakseen heiltä osaa niitten kurjien hoitoon, joista suuri

luku on juuri heidän työmailtaan kurjuutensa käsittänyt.

Kysymme vielä kerran, eikö näihin asioihin ole syrjäisillä mitään

sanomista? Kautta maan kootaan hätäapuvaroja, ja suurin osa niistä

syödään juuri niillä kulmakunnilla, joista sahayhtiöt parhaat satonsa

niittävät. Sillä tosiasiana täytyy pitää, että juuri siellä, missä

itsenäinen maanomistus vähenee, irtolaisten ja vaivaishoitolaisten

luku kasvaa, koskapa siellä päin entisiä maastaan luopuneita

talonomistajiakin on joutunut kuntien autettaviksi.

Sellaista ovat ne miljoonat saaneet aikaan. Jos niistä on ollut suuri

hyötykin sillä kertaa kun niitä on syöty, ovat ne jouduttaneet juuri

niitten monien synkkien epäkohtien kasvamista, joiden poistaminen

nykyään antaa niin paljon päänvaivaa. Ne ovat panneet hohdollaan

päät pyörälle, ehkäisseet entisen rehellisen ja uutteran työn,

kurjehdittaneet monta kaunista peltoa. Täältä ne ovat kiertäneet lisän

kanssa takaisin ulkomaille ja kulkea kahnustaneet taas sieltä

hiljalleen pitkinä, murhemielen näköisinä jauhosäkkijonoina

liistereissä meidän saloille takaisin, tai saapuneet humuten ja

hurraten, Bakkuksen seppele otsallaan, tuoden tynnyreihin sulettuina

vanhoista kulttuurimaista valoa ja sivistystä tänne meidän kylmiin

metsiimme -- ja ehkä samalla lohtua monelle pahalle omalletunnolle.

Väärin olisi sentään syytää syy metsähuijauksen seurauksista yksinään

sahayhtiöitten, muitten tehtaitten ja liikemiesten niskoille tai

moittia yksinään heitä siitä, että he metsien vuoksi ostelevat niin

suuressa määrin maatiloja, eivätkä osota erityisempää intoa

maanviljelykseen niissä, sillä he luonnollisesti katsovat omaa etuaan

hekin ja ottavat siinä, missä helpolla saa, pitäen tietysti

päätarkoituksenaan metsien hoitoa. Ovathan he ihmisiä hekin. Eikä

afääri-alan vahvimpia puolia ole koskaan ollut mikään aatteellisempi

tarkoitusperä tai lähimmäisen rakkaus, ellei vasta tulle. Ei siinä ole

veljeä eikä sisarta, raha siinä on kaikkivaltias ja sen tunnussana on

aina: joka ei katso eteensä, kärsiköön. Ja niinpä onkin syytä paljon

kansassa itsessään, kun ei se ole eteensä katsonut. Ja niin muuttuvat

suuret kyläkunnat, kohta kokonaiset pitäjät laajoiksi metsätiluksiksi,

joita lampuotijärjestelmällä koetetaan pitää asuttuina ja viljeltyinä

vain nimeksi, vain niin paljon, että omistajat saavat niistä, jos

mahdollista, ulosteot valtiolle ja kunnille suoritetuksi, joista

valtion osa, maavero, on tietysti pakosta maksettava aina täysiksi,

vaan kunnan osassa kyllä on alituista tinkimisen varaa.

Myöntää täytyy, että metsät, joille entiset omistajat eivät ymmärtäneet

mitään arvoa panna, tulevat täten järkiperäiseen hoitoon, mutta

onko tämä kaikki terveellistä maan yleiselle hyvinvoinnille ja

vaurastumiselle, siinä on tärkeämpi kysymys, johon meillä näihin saakka

vielä on pantu varsin vähän painoa, vaan joka nyt jo olisi ensimmäisten

joukossa välttämättä otettava esille.

Kansan silmät ovat metsiemme suhteen olleet näihin saakka ja ovat yhä

vieläkin ummessa, ja nyt olisi jo aika avata ne näkemään, mitä sen

rauhaan tulee. Siinä voisi samalla avautua onnellinen ratkaisu monelle

muulle pulmalliselle kysymykselle.

Mutta kuinka ne ovat avattavat, mihin keinoihin ryhdyttävä? Siinä

vaikeita kysymyksiä, joiden ratkaisu ei mahdu tämän kirjasen kansiin ja

jota tässä ei ole tarkoitus tehdäkään, vaan lausuttakoon sentään yhtä

ja toista, matkalla heränneitä mietelmiä tämän asian suhteen. Niille

kyllä moni saattaa naurahtaa ja kohauttaa olkapäitään, se on varma,

mutta onhan lupa puhua yhden niinkuin toisenkin.

Mitä metsänhaaskuusen yleensä tulee, on meillä kyllä jo vanhastaan laki

osittain ehkäisemässä sitä, mutta se on ollut kuolleena kirjaimena. Ja

uusi tepsivämpi on laadinnan alaisena. Mutta lakien täyttämistä on aina

vaikea valvoa, ellei kansan oma näköpiiri ole kohonnut lain tasalle,

ellei se itse käsitä itselleen edullisimmaksi noudattaa sitä. Ja vielä

vaikeampi se on tällaisessa kohdassa, jossa vielä lisäksi aina tulee

olemaan viettelystä ulkoa päin.

Mutta jos nyt ohitammekin, että metsänhaaskuun voi lainmääräyksillä

estää, niin toinen kysymys ja oikeastaan miltei tärkeämpi on se, millä

voidaan estää itsenäisten maanomistajain vähentyminen, mikä sulku

voidaan panna tehtaitten ja suurien yhtiöitten rajattomalle maan

himolle.

Siinä tuskin auttaisivat mitkään uudet lait, ja niitä olisi mahdoton

laatiakaan, sillä jo vähemmissäkin asioissa huudetaan meillä

elinkeinovapauden sortamista -- ja rajoitettaisiinhan toiselta puolen

sillä tavoin suorastaan omistusoikeuttakin, joka meillä maahan nähden

on niin rajattomaksi päässyt, jos mies kiellettäisiin myymästä taloaan

kelle tahtoo.

Tässä olisi ryhdyttävä muihin keinoihin, ja sellaisiin, jotka

auttaisivat pian, sillä viivyttelemällä voi asia kääntyä

auttamattomaksi. Mutta enimmät keinot, jotka tässä suhteessa olisivat

parhaita sekä kenenkään vapaata ammattia tai omistusoikeutta

rajoittamattomia, lienevät sellaisia, että ne täysin vaikuttaakseen

vaativat pitkän ajan.

Jos me esimerkiksi voisimme lähettää kautta koko maan, mutta

erittäinkin metsäseutuihin ja kaikille salokulmille joukon

täydellisesti valistuneita ja kaikista itsekkäistä pyrinnöistä täysin

vapaita miehiä, jotka samalla voisivat asettua täydelleen kansan

käsityskannalle, jos voisimme lähettää -- kerran omaankin maahamme --

sellaisia miehiä yhtä suuren ja asiassaan yhtä innokkaan ja yhtä

sitkeän lähetyssaarnaajajoukon, kuin on sekin joukko, joka nykyään

kiertää salojamme kiehtomassa ja viettelemässä metsiä ja taloja

haltuunsa, ja tämä valiojoukko saarnaisi joitakuita vuosikymmeniä

joka kylässä ja talossa metsien arvoa ja niiden hoidon tärkeyttä,

opastaisi kansaa järkeviin ja meidän oloihin parhaiten soveltuviin

viljelystapoihin, saattaisi sen huomaamaan että vapaa mies, joka pysyy

paikallaan ja muokkaa omaa sarkaansa, olipa se kuinka pieni tahansa, on

aina onnellisempi ja vauraampi ja itsenäisempi kuin toisen puoliorja

tai muu maankiertäjä, ja ennen kaikkea saarnaisi sille todellisen työn

arvoa ja velvollisuuden tuntoa, niin tällainen keino veisi lopulta ehkä

paraisiin tuloksiin.

Tämä on tietysti utukuva ja kokonaisuudessaan mahdoton toteuttaa,

mutta olisi se ainakin yhtä kristillisveljellistä kuin joku muukin

lähetystoimi.

Mutta se vaatisi eri koulut, kokonaan toisen suuntaisille perusteille

pohjatut oppilaitokset, kuin mitä meillä tätä nykyä vielä on, ja se

vaatisi perinpohjaisia muutoksia jo suurimmassa osassa itse meidän

valistunutta säätyä, joka harrastuksillaan ja esimerkeillään vielä on

kovin paljon erillään kansasta, vaikka sen pintaisin puolin katsoen

luulisi olevan sitä kylläkin lähellä. Sillä useimmassa kansan miehessä,

mutta etenkin juuri salolaisessa, asuu vielä itsepintaisesti

jonkunlainen synnynnäinen, salainen epäluulo jokaista valistunutta

"säätyhenkilöä" kohtaan, joka yrittää yhtyä hänen kanssaan missä

tahansa jalommassa tarkoituksessa kuin kaupanteossa. Jos edessä

myönnetäänkin hänen tarkoitusperänsä oikeiksi, niin takana salaa

pidetään niitä turhina, jopa kateudesta ja pahansuopaisuudesta

lähteneinä ja kuiskaillaan, että "kuuntele niitä, herrain neuvoja."

Mutta kaikenmoisia kuleksivia mairittelijoita uskotaan paremmin,

olivatpa ne sitten reppureita, tukkijunkkareita tai mitä muuta tahansa,

kun ne vaan osaavat kutkuttaa ihmisten turhamielisyyttä ja luvata

heille velvollisuuksiensa laiminlyönnille "herraspäiviä." Joka kaikki

osoittaa, ettei parempiosaisten valistuneitten vaikutus rahvaasen ole

vielä ollut niin syvällinen ja luottamusta voittava, kuin sen tulisi

olla, ja että paljon vaadittaisiin vielä opin ja esimerkin antajissa

itsessään muutosta nykyisestä ja tavallaan "alentumista", ennenkun

tässä ajateltu suuri lähetystyö voisi kantaa hyviä hedelmiä.

Toinen keino, joka todella on helpommin toteutettavissa ja josta on

syytä toivoa paljonkin hyvää, on meillä nykyään alkuun päässyt

yhteistoiminta. On huomattu, että jos joku yksityinen alkaa opastaa

myyjiä tai kilvoitella yhtiöiden kanssa, niin osaavat sahalaiset kyllä

tehdä hänen elämänsä karvaaksi, ja jos toinen taas luettaa metsänsä ja

vaatii siitä kohtuullista hintaa, niin häntä aletaan joka tavalla

syrjiä, ja hänen metsänsä jää kokonaan myömättä, seikka, joka ainakin

toistaiseksi näyttää olevan yleinen kaikkialla, ja joka juuri osoittaa,

että metsäin ostajat kyllä osaavat toimia yhteisesti.

Olisi siis luonnollisesti etuisampaa, että myöjätkin kävisivät miehissä

pahaa vastaan, ja onpa sitä jo vähän koetettukin.

Mutta vastuksensa ne ovat yhteistoiminnassakin meillä, sillä jos tämän

suomalaisen rodun suurimpia heikkouksia jo tuntuu olevan juuri

yhteistoimintaan ja yleensä toisiinsa luottamisen puute, niin puuttuu

vielä tarpeellista rohkeutta ja alotettakin tällaisiin yrityksiin, sekä

välttämätöntä vapautumista itsekkäistä pyrinnöistä, joka olisi kaikista

tärkein. Pieninkin viri oman voiton pyyntöä, joka alkuunpanijoissa

huomataan, synnyttää hajaantumista heti, sillä sitä syntyy usein ja

aivan syyttäkin, kun ei voida käsittää, kuinka toinen saattaa ilman

omaa hyötyään toisen hyväksi toimia. Sitäpaitse ovat varsinkin

salokulmilla, joissa juuri yhteistoiminnan apua etupäässä

tarvittaisiin, enimmät sellaiset miehet, joilla voisi olla ja joilla

todella onkin kansan luottamusta, kääntyneet itsekin yhteistoimintaan

päinvastaisessa suunnassa, s.o. ruvenneet kaikin tavoin ajamaan

yhteistä asiaa metsäkeinottelijain kanssa. Ja jos yhteistoiminnasta,

monet tällaiset vaikeudet voittamalla voikin tulla hyvä apu

metsäkauppoihin nähden, niin ei sitäkään ole helppo sovelluttaa

maatilojen pohjakauppoihin, sillä mistä ne pääomat otettaisiin, joilla

voitaisiin ruveta ponnistelemaan miljoonayhtiöitä vastaan? Jos

voitaisiinkin yhteistoiminnan pohjalle perustaa jonkunlainen

"maanviljelysyhtiö", "maanasutusyhtiö", tai miksi häntä nimittäisi,

vastapainoksi metsäyhtiöille, niin eivät rahamiehet kuitenkaan

sijoittaisi pääomiaan sellaiseen yritykseen, josta afäärikannalta

katsoen tulisi vähän tai ei mitään tuottava.

Parasta olisi, jos asiaa tältä kannalta ruvettaisiin korjaamaan, että

hallitus ryhtyisi siihen jollain tavoin käsiksi. Ja ellei se ryhtyisi

siihen suorastaan itse, niin ryhtyisi edes välillisesti, auttaen kuntia

ostamaan itselleen kunnallisiksi yhteismetsiksi tuollaisia metsätiloja,

silloin kun niitä myytäviksi ilmestyy. Voisivathan kunnat niistä sitten

tarpeen tullen jakaa paraita paikkoja palstatiloiksi ja käyttää niitä

muuten hyväkseen. Muualla, esim. useissa paikoin Saksassa ovat

kunnalliset yhteismetsät vieneet vallan erinomaisiin tuloksiin. Siellä

löytyy kuntia, jotka yhteismetsistään täyttävät vuotuisesti kaikki

kunnalliset menonsa.

Olisi ollut onnellinen asia, jos meillä jo varemmin, isojakoja

tehtäissä, olisi huomattu eroittaa kaikki liialliset metsämaat kuntien

yhteismetsiksi ja asettaa ne kyllin lujan tarkastuksen alaisiksi.

Silloin ei olisi maatilojen kauppakeinottelu metsien vuoksi eikä mikään

metsähuijaus päässyt edistyvää viljelystä lamauttamaan, kun yksityisen

mielivallassa olisi ollut vaan kohtuullinen kotitarpeen metsä, eikä

penikulmia laajoja saloja niinkuin nyt. Tämä kohta sietäisi

ajattelemista nytkin vielä sellaisissa seuduissa, missä yksityiset

myyvät äärettömiä metsä-alueita nälkähinnoista tehtaille ja

sahayhtiöille.

Keinoja voisi kyllä ajatella paljonkin, kunhan ne vaan olisivat

mahdollisia toteuttaa ja kun vaan käsitettäisiin, että niiden

toteuttaminen tällä hetkellä olisi välttämätöntä.

Mutta suoraan ja lyhyesti: yhden seikan luulisi olevan tehokkaimman

kaikista -- vaikka se vaatii pitkän ajan sekin, jonka kuluessa jo

saattaa tuhoja tapahtua, -- sen nimittäin, että kaikki pyrinnöt sekä

henkisen että aineellisen tilamme parantamiseksi muutettaisiin hiukan

toisenlaatuisiksi, paremmin meidän omia olojamme vastaaviksi.

Alettaisiin nousta juuresta puuhun, eikä pyrittäisi yhdellä potkaisulla

latvaan -- ja kaikkein ensimmäiseksi, heitettäisiin pois se

itsetyytyväisyyden torkahdukseen vievä luulo, että nyt jo ollaan

latvassa.

Tämä koskee ensinnäkin maanviljelystä, joka noilla salokulmilla -- ja

tinkimättä muuallakin -- olisi saatava kohoamaan. Mutta ei se kohoa

sillä, että lähetetään agronoomeja neuvomaan turnipsin viljelystä

sinne, missä vielä parhaat korvet ja heinämaat lojuvat luonnon tilassa,

missä ei näe ojaa, ei lantakasaa pellolla. Mutta kun Tanskassa pidetään

turnipsia välttämättömänä karjalle, niin tietysti meilläkin -- ja monet

luulevat sitä meidän ainoaksi pelastukseksemme, vaikka se on jotensakin

samaa, kuin jos neuvottaisiin ihmistä elämään sokerivedellä silloin kun

hänellä ei ole leipää. Tanskassa on tuhansia taloja, joissa ei enää ole

kapanalaakaan maata, mistä heinätuloaan lisäisi, meillä tuskin vielä

yhtään -- ellei jonkun vuosisadan päästä. Mutta kun tiedetään, että

karja heinilläkin elää mainiosti -- ja siinä samaa rintaa sitten

ihmisetkin -- ja koska on tunnettua, että ruohonkasvu menestyy vielä

Lapissakin, niin koetettakoon ensin sitä. Ja mitä on peltoa,

opetettakoon kansa sitä viljelemään voimaperäisemmin, muokkaamaan ja

lannoittamaan ennen vaikka kuinka pienen tilkun täyteen kasvuvoimaan,

kuin että tuhrustetaan laajoja aloja.

Ei meidän ole väkipakolla pyrittävä suoraan sellaisiin keinoihin, jotka

edellyttävät jo korkeinta kulttuuria, mitä tätä nykyä on maailmassa

saavutettu; ei se ole onnistunut koskaan, vaan tulee siitä todellisen

kulttuurin irvikuva. Ryhdyttäköön ensin keinoihin, jotka meidän

nykyisellä kannallamme näyttäytyvät soveliaimmilta, ja vasta sitten kun

niillä on päästy yksi porras ylemmäksi, koetettakoon niitä keinoja,

jotka silloin tuntuvat parhaiten soveltuvan. Ajateltakoon niitä monia

väliportaita, joita myöten kauvan viipyen ja suurilla ponnistuksilla on

päästy sille korkealle asteelle, millä nykyään ollaan jossakussa

vanhassa kulttuurimaassa. Ja jos otetaankin heistä esimerkkiä, joka

tietysti monessa kohti on välttämättä paikallaan, niin luotettakoon

sentään etupäässä omaan kokemukseen ja mainittakoon myös aina, että

heillä siellä -- esim. juuri Tanskassa -- tuhannet yliopiston ja muun

korkeamman oppilaitoksen käyneet eivät pidä ollenkaan häpeällisenä eikä

terveydelleen vaarallisena astuskella auran kuressa tai puida viljaa.

Sellainen käsityskanta se kohottaa kulttuuria, mutta jos luullaan, että

se on saavutettu velttoudella ja koreilla vaatteilla, niin silloin on

sivistyksen astemitta oikeastaan laskeutumassa.

Maanviljelyskouluja on meillä jo paljon ja niiden kautta luulisi

parempien viljelystapojen leviävän kansaan mainiosti. Mutta onko

kellään tietoa kuinka suuri prosentti niissä käyneistä on ruvennut omaa

maataan viljelemään tai antautunut ollenkaan edes koko maanviljelijän

ammattiin? Se on varmaan pienempi kuin luullaankaan, ja jos tarkka

lasku tehtäisiin, niin tavattanee niitä paljoa suurempi määrä kaikilla

muilla aloilla kuin peltosaralla. Tätä on vaikea ottaa miksikään muuksi

kuin haluttomuudeksi ruumiilliseen työhön, sitten kun on hiukankin

saatu "koulua", tahi maatyön halveksumiseksi, koska sitä katsotaan

liian raa'aksi ja vähimmän tuottavaksi, ennen kuin sitä on todenteolla

edes koetettukaan.

Toisekseen: älköön liioin ruvettako ennenaikaisella innolla

tyrkyttämään omaa maata maan puutteessa oleville siellä, missä ei ole

ollenkaan takeita, tokko he sitä halavatkaan, tai tokko he saatuaan sen

pitävät, koska selvästi nähdään, kuinka herkkiä ovat maastaan luopumaan

nekin, joilla sitä jo on ollut. Koetettakoon ensiksi saada entiset

pysymään tiloillaan, herätettäköön heissä työn halua ja intoa

maanviljelykseen, ja kun tämä on voitettu, ratkeaa tuo toinen kysymys

itsestään.

Sillä jos ihmisiin todella on tullut voimakas halu vapaasen ja

itsenäiseen maatyöhön, niin kyllä he meikäläisissä oloissa itselleen

aina maata löytävät, kunhan vähänkin siihen yllykettä saavut, niinkuin

kyllä jo on nähty useissa talkoissa.

Nämä olkoot vaan esimerkkejä. On paljon kohtia, jotka tällä alalla

vaatisivat korjausta, ja joissa _kansa_ tarvitsisi _oikeaa_ opastusta.

Tärkeintä kaikista on painaa kansan mieleen jo lapsesta alkaen, ettei

ihmisen velvollisuus täällä maailmassa olo miettiä sitä, miten voisi

elää työtönnä, vaan että hänen päinvastoin on tehtävä työtä ja

mietittävä, kuinka saisi enimmän työtä tehdyksi. Ja tämä asia, tämä

tieto ja pohjimmainen tajunta ihmisen velvollisuuksista olisi

painettava lasten mieliin etupäässä kansakouluissa, laitoksissa, joissa

tästä lähtien jo voi sanoa enimmän osan kansan lapsia saavan

ensimmäisen valmistuksensa elämänsä todellisiin tehtäviin astuessaan,

koska sen tiedon antaminen niin monissa kodeissa laiminlyödään. Sillä

ei se, että oppilas tietää jonkun joen tai vuoren nimen toisella

puolella maanpalloa, tai oppii ääntämään "meitän" ja "yhteksän", kohota

häntä mihinkään ylempään kansanluokkaan, joka otaksuminen meillä tuntuu

niin laajalti päässeen vallitsevaksi, vaan se häntä kohottaa, että hän

oppii rakastamaan työtä ja tekemään sitä. Karkeintakin työtä tekevä

mies, jolla vaan on taitoa käsissä, velvollisuuden tuntoa ja aateluutta

sydämmessä, on todella paljoa parempi herra kuin joku keikaileva narri,

joka itse itselleen herran nimeä vaatii ja joista meillä Jumala

paratkoon ei ole puutetta, Kaikkea tällaista on paljoa tärkeämpi

teroittaa nousevan polven mieliin kuin monta muuta vähäpätöistä

saivarrusta. Ja meidän on kaikkien tehtävä työtä, meidän täytyy täyttää

velvollisuutemme jälkipolvea ja tätä maata kohtaan, meidän täytyy asua

ja viljellä tätä, kun kerran olemme tänne asettuneet. Meidän täytyy

tehdä työtä täyttääksemme velvollisuutemme ihmiskuntaakin kohtaan,

sillä sellaisiakin meillä on, vaikka olemmekin pieniä.

Ja jos meiltä nykyään riistetään mitä riistettäneekin, eikä panna arvoa

meidän vanhoille kiinnekirjoillemme, niin maata meiltä ei riistetä niin

kauvan kuin vaan itse tahdomme sen pitää. Ja meidän täytyy se pitää, me

emme saa heittää sitä muukalaisten käsiin ja lähteä itse pois, sillä

muistakaamme vanhaa kaunista sananlaskua: "parempi omalla maalla

vetonenkin virsun alta, kuin on maalla vierahalla kultamaljasta

metonen." Sehän niin mainiosti soveltuu maahan sekä laajemmassa että

ahtaammassakin merkityksessä.