Yleisiä seurauksia itsenäisten maanviljelijäin vähenemisestä.
Edellisessä on koetettu hiukan tavoitella niitä syitä, joista
maatilojen pohjakaupat liikeyrityksiin, etupäässä sahayhtiöille, ovat
aiheutuneet. Syitä on hyvinkin monenmoisia kuten olemme nähneet, vaikka
useissa tapauksissa on niiden juuria varsin vaikea huomata tai saada
näkyviin. Mutta seuraukset ovat aina helpommin näkyvissä niin tässä
kuin tavallisesti kaikissa muissakin asioissa, jotka jostain syystä
ovat syntyneet ja jotain seurauksia jättäneet.
Tässä ovat ne yleensä samallaiset kaikkialla ja tulevat ne tietysti
selvimmin näkyviin siellä, missä yhtiöitten omistus-oikeus on vanhin,
mutta jotensakin helposti huomattavissa ovat ne sentään jo
vereksemmissäkin kohdissa.
Meneepä kenenkä ymmärtävämmän ja tässä asiassa puolueettoman henkilön
puheille tahansa niissä pitäjissä, joissa näitä yhtiötiloja on enimmin,
niin jokainen puhuu samaan suuntaan, jokainen valittaa maanviljelyksen
rappeutumista niillä (paitse aniharvoja poikkeuksia jonkun tehtaan
tiloilla sen omissa "kotinurkissa") ja jokainen arvelee, että
irtolaisväestön suuri lisääntyminen ja samalla monet kunnalliset
rasitukset ovat osaksi siitä seurauksena, jos kohta ne ovat seurauksena
metsähuijauksesta yleensäkin.
Jos nyt ensiksi katsastamme mitä isännän muutos on vaikuttanut itse
niihin taloihin, jotka ovat joutuneet yhtiökäsiin, niin ei tarvitse
muuta kuin mennä ensimmäiseen, joka vastaan sattuu, ja jo heti huomaa
ja kuulee, että muutos entisestä elämästä on todella tapahtunut.
Melkein poikkeuksetta hoitaa niitä arentimies, mikä milläkin ehdoilla,
(jos tilassa nimittäin vielä on jotain hoitamista) ja enimmillä
pienemmillä tiloilla on arentimiehenä tavallisesti sen entinen
omistaja. Harvoja poikkeustapauksia löytyy, joissa joku tila on
suorastaan yhtiön omassa hoidossa.
Olisi ollut jo edellä mainittava, kun oli puhe syistä maatilojen
joutumiseen yhtiökäsiin, että se on suureksi osaksi juuri tämä seikka,
tämä jonkummoisen asunto- ja nautinto-oikeuden antaminen myyjälle hänen
omaan entiseen taloonsa, joka on ollut yksi yhtiöitten parhaita
valtteja talojen kaupoissa, mutta sopineehan se mainita tässäkin.
Kun maatiloja ostetaan ainoastaan metsän vuoksi, kun niitten arvo
lasketaan ainoastaan metsän mukaan ja kun on tarkoitus ottaa niistä
maksetut rahat lisän kanssa takaisin pelkästään metsästä, on selvää,
että maanviljelys niissä jää sivuasiaksi, siihen ei ole enää sitä samaa
harrastusta, joka ennen ilmeni talojen hoidossa, silloin kun entiset
omistajat viljelivät niitä ominaan ja tiesivät, että jokainen parannus
niitten hoidossa jää hyödyksi heille itselleen, eikä kellekään muulle.
Maatilojen vuokralle antaminen on melkein samaa kuin niitten
nylkeminen, se on melkein samaa kuin "toisen hevonen ja oma ruoska". Se
vie säännöllisesti huonoihin tuloksiin, ja vielä enemmän tällaisissa
tapauksissa, joissa isäntä aina tietää hevosensa nahkasta saavansa sen
täyden arvon, kunhan siihen vaan ei ole lyöty reikiä, olipa itse elukka
ruoskittu vaikka hengettömäksikin.
Voi selvään huomata, että meillä puhtaasti kotimaisienkin niinhyvin
yksityisten kuin yhtiöillekin perustavain teollisuuslaitosten
harrastukset yleisen edistymisen ja hyvinvoinnin parantamiseksi ovat
sangen laimeita, sitä vähemmin voimme odottaa, että ulkomaiset yhtiöt
pitäisivät meistä suurin muuta väliä kunhan vaan maamme kasvaa hyvästi
metsää.
Ja juuri ulkolaisilla yhtiöillä on meillä tuhottoman paljon tiloja.
He antavat niitten viljelykset vuokralle, ja ottavat niistä mitä
saavat, mutta elleivät niistä vihdoin saa mitään, sittenkun vuokramies
on niistä parhaansa mukaan osansa imenyt, on se heille mitätön asia,
sillä onhan niitten metsä kajoamaton ja eheä. Ei olisi erittäin
ihmeteltävää, jos tämä tapahtuisi sellaisilla salokulmain
pikkutiloilla, joitten viljelyksissä ei entuudestaankaan ole paljon
nylkemisen eikä rappeutumisen varaa, mutta aivan samoin käy
sellaisissakin paikoissa, jotka ennen ovat olleet hyvinkin hyvässä
kunnossa. Niitä on esim. enimmät niistä suurtiloista, joita Savon
puolella on joutunut yhtiöille.
Katselkaammepa esim. Sulkavan entisiä herrastiloja. Niitä on siellä
puolikymmentä kappaletta sahayhtiöillä, kaikki useammista pienemmistä
tiloista yhdistettyjä, ja kaksi niistä, Hasulan ja Partalan hovit ovat
kotimaisissa käsissä, mutta muut ulkolaisilla, Hallan osakeyhtiöllä
sekä Gutzeit & kumppaneilla Kotkasta.
Partalan hovi on ollut kauvimman aikaa sahayhtiön omana ja sellaisella
yhtiöllä, jolla sentään on ollut jonkun verran harrastuksia
maanviljelyksenkin suhteen, mutta hovin työnjohtajan sanain mukaan käy
sentään kaikki niinkuin "märkä palaa."
Kun tilalle esim. on ollut rakennettava uusi navetta, on vuokraajalla
ollut miltei voittamattomia vastuksia ennenkuin on saanut tilan
metsästä ottaa siihen tarvittavat hirret -- tuo ainainen epäsuhde
maanviljelyksen ja metsänhoidon välillä yhtiötiloilla, joissa edellistä
pidetään sivuseikkana.
Kaikki muut maatilat ovat vasta aivan viime vuosina joutuneet entisiltä
maataviljeleviltä omistajiltaan pois, ja isännöi niissä nykyjään
toisissa arentimiehet, toisissa yhtiöitten omat työnjohtajat, vaan
kaikilla kuuluu (ja niin näytti minustakin) maanviljelys olevan
taantumaan päin, vaikka se ennen on ollut hyvässä kunnossa.
Suurtiloja kun ovat kaikki, on niillä suuri määrä torppareita,
ja ikävintä kaikista on kuulla heidän valituksiaan näistä
isännänmuutoksista -- vaikka harvoinpa torppari missäänkään tapauksessa
taitaa isäntäänsä kiittää.
"Vaikeata oli elämä ennenkin", sanovat he Sulkavan hoveissa kaikki
yhteen suuhun, "vaan nyt se alkaa käydä mahdottomaksi, kun nämä
'virmat' rupeavat isännöimään."
Eräässäkin hovissa on 15 torpparia, toisessa 36, vaan osa niistä on jo
muuttanut pois, toiset uhkaavat tehdä samoin. Ja mihin ne muuttavat?
Vastatkoon ken tietänee.
Muuankin vanha torpparipariskunta kertoi nykyisistä oloista tähän
tapaan: "Olemme tässä jo eläneet kuuden isännän aikana ja toivoimme
tästä rauhassa hautaan pääsevämme, vaan nyt se vasta kumma tuli, kun
tämä yhtiö pääsi isännäksi. Uuden tekivät kontrahdin, ja niin kovan,
että muuttaa tästä täytyy ja tähän jättää mökki, jonka itse rakensimme.
Puoli tynnyriä ruista kylvämme ja siitä teimme ennen 'possakkaa'
hevospäivän viikossa, vaan nyt lisättiin puoli päivää viikolle, ja
pelkkää tukki-ajoa teetetään niin kovilla summilla, että pitää yöllä
päivää jatkaa. Pellontyötä ei tehdä mitään niinkuin ennen."
Ankaroita välikirjoja on tarjottu yhtiöiden omistamilla tiloilla
kaikille torppareille, mutta joka paikassa uhkaavat he ennen lähteä
torpista pois, kuin ottaa niitä vastaan. On määrätty kaikista turhista
virheistä sakkoja. Ei saa torppari esim. ilman erityistä lupaa poistua
vähääkään loitommalle torpastaan, ei kaupunkimatkalle t.m.s. vaikkapa
"possakkansakin" täyttäisi. Sitten vaaditaan torpparilta, että hän,
paitse vakinaista päivätyötä, vielä korjaa kesällä määrätyn alan hovin
heinää ja viljaa täysin hyvässä kunnossa latoon ja aumaan saakka,
ottamatta ollenkaan laskuun sitä, kuka siiloin on heinän ja viljan
pilautumisesta edesvastuussa, jos esim. sattuu pitkällisiä sateita.
Nämä kaikki ovat määräyksiä, joita eivät yhtiöt itse tee
alustalaisilleen, vaan ne, joille yhtiöt ovat tilain viljelykset
vuokranneet. Ja kun vuokramies pääsee lukemaan lakia torppareille, niin
sen tietää, että siinä on leikinteko kaukana.
Metsän käytännössä ovat pykälät luonnollisesti ankarimmat.
Aita-aineiksikaan ei saa torppari käyttää muuta kuin haapaa, olipa sitä
talon maalla tahi ei.
Tämä nyt on oikeastaan asiaa, joka voi tapahtua missä tahansa, missä
vaan torpparia löytyy, mutta jotain eroa siinä sentään on, koska
yleinen hyvinvointi itse tiloillakin on jo muutamassa vuodessa suuresti
laimentunut. Karja on kaikilla niillä vähentynyt, eikä sitäkään, mitä
on jälellä, jakseta enää ruokkia. Olipa eräälläkin Sulkavan
suurtiloista, joka nyt on ulkomaisen yhtiön käsissä, ennen karjaa
ruokittu hyvästi ja sitäpaitse vielä joka vuosi säästetty rehuja
vastaisen varalle ja myytäväksikin, vaan nyt siellä jo uudenvuoden
aikana kuuluu karja olleen rehun puutteen vuoksi varsin surkeassa
kunnossa.
Surkeassa kunnossa oli eräs toinenkin ulkolaisen yhtiön omistama
maatila. Siinä oli aivan uusi navetta noin parillekymmenelle lehmälle,
jonka entinen omistaja oli rakentanut. Vaan nyt oli navetta typö tyhjä
ja koko talo autiona, lukuunottamatta erästä vanhaa räätäliä, joka asui
hyyryllä muutamassa kamarissa.
"Kuka tässä talossa isännöi?" kysyin räätäliltä.
"Rotat", vastasi hän ivallisesti nauraen ja alkoi kertoa sitä
surkeutta, mikä on yleisenä seurauksena näistä sahayhtiöitten
pohja-ostoista.
Toiselta saman yhtiön suuremmalta tilalta (vähän toista manttaalia) on
samoin karja hävitetty kokonaan, ja kokonaan aijotaan kaiketi hävittää
niissä viljelyksetkin, koska niihin ei ole vuokramiestä otettu, vai
eikö liene saatu.
Turtianniemen hovissa Kerimäellä, joka pari vuotta on ollut kymiläisen
Hallayhtiön käsissä, kuuluvat niinikään viljelykset taantuneen koko
lailla, paitse sitä, että torpparit siinäkin ovat joutuneet varsin
ikävään välikäteen. Tila on näet annettu kymmeneksi vuodeksi arennille
ja torpparit jätetty kokonaan arentimiehen määräämistä ehdoista
riippuviksi.
Samalla tavoin tulee tietysti käymään Niittylahdenkin suuren hovin
alueella Säämingissä. Se oli vasta viime talvena myyty samalle
edellämainitulle norjalaiselle Hallan yhtiölle, mutta paino ja paha
aavistus sydämmessä sentään jo sielläkin torpparit odottivat, mitä
tuleman piti.
Kun ajattelee kuinka suuret aluskunnat, kuinka monia kymmeniä
torppareita ja mökkiläisiä on tällaisilla suurilla maatiloilla, niin
huomaa millainen joukko perheitä joutuu vaikeaan asemaan tilojen
muututtua yhtiöitten metsätiluksiksi.
"Mökkiläisille ja torppareille tulee todellakin pula", kertoi eräs
paikkakuntalainen Kerimäelläkin. "Ennen oli isäntä, johon turvasi ja
jonka hoteissa sai asua ja peltoakin tehdä, vaan nyt ovat aivan kuin
turvattomia, eikä heitä yhtiöt suopein silmin katsele, senvuoksi että
he kuluttavat polttopuuta, jos kohta yhtiötilojen vuokraajat
koettavatkin heidän hiellään tiloja imeä. Tiukalle käy heidän elämänsä,
he muuttavat pois, ja niin lisäytyy irtolaisia ja loisia yhä."
Tämä koskee suurtiloja. Niitten myynnissä voi koitua vaikeuksia
sellaisille perheille, joilla ei ennenkään ole vapaata maa-omistusta
ollut, eikä heidän asemassaan siis kuitenkaan tapahdu aivan räikeää
muutosta. Itse laajan tilan viljelykset kyllä menevät rappiolle, mutta
torppari on aina torppari, eikä hänen siirtymisessään torpparista
loiseksi ole monasti hyvinkään pitkää askelta alaspäin. Pahempi on asia
pientilallisten suhteen, niitten, joilla jo on ollut itsenäinen asema,
oma tila. Kun heistä tulee yhtiöitten vuokramiehiä, loisia, vieläpä
paikoin vaivaishoitolaisiakin, silloin on putous suurempi, tuntuvampi.
Ja niitä juuri etupäässä pudota poksahtelee satoja, tuhansia.
On yleensä pidettävä varmana asiana, että se on juuri pienviljelys,
tuollainen omintakeinen, vapaa ja pakoton ahertaminen omalla pohjalla
perheineen ja perheensä eduksi, joka paraiten vie koko maan yleistä
hyvinvointia ja viljelystä sekä koko sivistystäkin eteenpäin ja
kasvattaa vankkoja kansalaisia. Ja kun tässä suhteessa syntyy
taantumista, ilmestyvät sen seuraukset heti silmiinpistävämpinä.
Niinpä onkin viljelyksen rappeutuminen sekä valitukset sen pahasta
vaikutuksesta yleisimmät siellä, missä pienitilalliset joukolla ovat
myyneet talojaan, ja tämä rappeutuminen on aina samassa suhteessa
suurempi, jota vanhempaa yhtiöitten omistusoikeus on.
Otan tähän esimerkkejä eri paikkakunnilta sekä asiantuntevain
henkilöitten lausuntoja.
* * * * *
Ilomantsin pitäjässä on yhtiötiloja luvultaan enemmän kuin missään
muualla Suomessa, vaikka kyllä niitten suhde koko pitäjään nähden ei
ole niin suuri kuin esim. Rautavaarassa ja Pihtiputaalla, koska
Ilomantsi on äärettömän laaja. Enimmät talot, ja osaksi vanhinta
omistusoikeutta, luvultaan 86, ovat siellä Värtsilän tehtaalla, kuten
jo edellä on mainittu. Niitä ovat Kuolismaan, Lutikkavaaran, Melaselän,
Nehvoniemen, Ontronvaaran ja Patrikan kylät melkein kokonaan. Utra Wood
& kumppaneilla, englantilaisilla, on 48 taloa, lähes kolme kokonaista
kylää, Kivilahti, Kivilampi ja Käenkoski, ja osia muistakin kylistä.
Cederberg & kumppaneilla on myös kokolailla. Miltei kaikissa näissä
taloissa elää kituuttelee entiset omistajat tai joku heidän
jälkeläisistään jonkunmoisena vuokramiehenä. Välikirjat heiliä on
yhtiöitten kanssa, mutta ne tulevat harvoin täytetyiksi, ja yhtiöt
saavat useimmiten tyytyä siihen että lampuodit jaksavat maksaa edes
osan tilan ulostekoja. He eivät voi suuria vaatia, sillä siinä
tapauksessa jäävät tilat autioiksi.
Maa on kyllä karua, mutta eletty on sielläkin sentään ennen ja tultu
miten kuten toimeen kaskenviljelyksellä, metsä-alat kun ovat olleet
äärettömän suuret, sekä raivattu vähin peltojakin, mutta nyt kuuluu
kaikki tilat joutuneen täydelleen rappiolle mitä maanviljelykseen ja
karjanhoitoon tulee, ja arentilaiset niissä elävät pääasiallisesti
rahdin vedolla, metsänhakkuulla ja malminnostolla. Useita taloja on jo
jäänyt kokonaan autioksi, esim. Mekrijärven kylässä kolme kappaletta,
toisissa taas ovat eläjät niin köyhtyneet, että yhtiöitten täytyy jo
maksaa heidän puolestaan suuren osan ulostekojakin. He ovat entisillä
tiloillaan loisien asemassa.
Pohjoispuolella Ilomantsia, Koitereen järven seuduilla kuuluu ennen
olleen taloja, joissa elettiin vallan hyvästi, ja joista muutamilla
olisi edellytyksiä säännöllisellä viljelyksellä elättää useita kymmeniä
lehmiä, vaan nyt ovat nekin, sittenkun ovat joutuneet lampuotitilojen
asemaan, taantuneet niin, että tavallisesti elätetään vaan pari lehmää
taloa kohti.
Seuraavan kuvauksen yhtiölampuotien tilasta yleensä antoi eräs
Ilomantsin vanhimpia virkamiehiä, jonka pitäisi paikkakuntansa olot
parhaiten tuntea:
"Useimmilla heistä ei ole omaa karjaa ollenkaan. Paraimmilla
on 3-6 lehmää, vaan nekin ovat useimmiten ruokkolehmiä (tästä
ruokkolehmä-systeemistä tulen tuonnempana kertomaan enemmän). Heidän
koko omaisuutensa nousee tavallisesti noin 100-400 markkaan. Köyhyys ja
puute on niin suuri, että jos esim. tulee kinkerit taloon, niin
lainataan joltakulta varakkaammalta naapurilta papin varalle vuode. Jos
mennään kirkkoon, lainataan vaatteet. Kylvöjä tehdään joku kappa
vuodessa, eletään vaan savottatöillä päivästä toiseen ja kun puute
sattuu, turvaudutaan vaivaishoitoon. Irtolaisia ja vaivaisia lisääntyy
yhä, useita tiloja on jo jäänyt autioiksi, sillä kun lampuodit niistä
kerran häviävät, ovat ne siinä kunnossa, että niissä on mahdoton
kenenkään asua. Tätä seikkaa on vielä paljon vaikeuttanut se määräys,
että jos sattui lampuodin muutos taloon, täytyi uuden tulokkaan ottaa
maksaakseen entisen lampuodin velka. Nykyään on toki tämä määräys
poistettu.
"Kolme pahinta pykälää, jotka yhä tekevät lampuotien elämän tukalaksi,
ovat kaskenpolton rajoitus, pakollinen yhtiöitten työväen majoitus jos
metsähakkuu sattuu paikkakunnalle, sekä pakollinen poismuutto tilalta
ilman määräpäivää ja ilman korvausta, jos tekee jonkun rikoksen
välikirjaa vastaan.
"Koko elämä riippuu yhtiöstä, eikä huomista päivää surra ollenkaan.
Usein sattuu siten, että kun työkausi on lopussa, onkin rahat eletty
niin, että jäädään vastaisen työn eteen yhtiölle velkaa.
"Yleensä ovat kreikkalaisvenäläiset maanomistajat suuremmassa määrässä
köyhtymään ja vähenemään päin kuin luterilaiset, ja heidän alueensa
Ilomantsissa onkin kahden viimeisen vuosikymmenen kuluessa vähentynyt
suhteellisesti 5 manttaalia enemmän kuin jälkimäisten."
Näin kertoi edellä mainitsemani Ilomantsilainen.
Näyttää siltä kuin kasken polttamisen jyrkkä kielto ja jo liiallinen
rajoituskin lamauttaisi kaikki viljelysyritykset Karjalan karuimmilla
seuduilla. Sen lakkautuksen tulisi tapahtua vähä vähältä, viljelijän
oman kokemuksen ja edistyksen mukaan, mutta kun yhtiö tulee ja määrää
jyrkän kiellon, muuttuu elämä yht'äkkiä liian tukalaksi, kun ei enää
saada vanhaa rakasta kaskisavua haistella, eivätkä ole päivät toisen
käskyläisenä muutenkaan erittäin valoisat.
Samoin Enon pitäjän Luhtapohjan kylä, rälssiluontoista maata, 61 ori
tilan osaa, 5,9 manttaalia, Utra Wood & kumppanien omaa, on kurjassa
kunnossa sekin, vaikka ennen kuuluu sielläkin eletyn hyvänpuoleisesti.
Enimmät entiset omistajat ovat sielläkin lampuoteina, mutta heillä ei
ole mitään välikirjoja. Saavat asua kunhan maksavat ulosteot. Yksi talo
sattui siellä palamaan, ja se jäi autioksi ja luultavasti sellaisena
pysyy.
Pielisjärvelläkin on useimmille sahalaitosten tiloille entiset
omistajat jääneet arentimiehiksi ilman muita veroja kuin ulostekojen
maksua. Toisilla heistä on kontrahdit, toisilla taas ei ole paperia
mitään, asuvat vaan taloissa suupuheella niinkuin loiset, maksavat
niistä ulosteot niinkauan kuin jaksavat ja käyvät yhtiöitten töissä.
Vaan lopulla käy usein niin, ett'eivät he enää kykenekään ulostekoja
maksamaan, ja silloin he tavallisesti muuttavat majaa, "painavat oven
lähtiessään hiljaa kiinni" -- kuten eräs sikäläisten olojen tuntija
lausui -- ja jättävät entisen kotinsa autioksi.
Samalla tavoin asutaan yhtiötaloja Juuassa ja Nurmeksessakin. Ei niistä
juuri ole yksi toistaan parempi.
Jossakussa kohdassa maksavat yhtiöt niistä kruununverot, vaikka niissä
vielä on eläjiäkin, mutta toisin paikoin taas rientävät he häätämään
asujia pois, ennen kun ne omasta suosiostaan ovat ehtineet lähteä, ja
koettavat heidän sijaansa saada uusia asukkaita asumaan ja korjaamaan
taloa. Mutta ani harvoin onnistuu enää tällainen toimenpide -- sillä
"mennä asumaan autioon, rappeutuneesen taloon, on sama kuin mennä
kylmään metsään", sanoi eräs, joka itse oli koettanut ruveta
hävinneessä yhtiötalossa elämään.
Mitä maatilojen kaupoista ja niitten asemasta yhtiöitten hallussa
yleensä paikkakunnan järkevämmissä piireissä puhutaan ja arvellaan,
siitä olkoon tässä esimerkkinä mainittu erään papin lausunto, joka
toistakymmentä vuotta on ollut yhdessä Pielisjärven rantapitäjistä.
Hän oli juuri ollut kinkerimatkalla, kun jouduin hänen kanssaan
puheisin näistä asioista.
"Mitä ensinnäkin koko tähän liikkeesen tulee", lausui hän, "niin on
siinä harjoitettu suorastaan tunnotonta ja sydämmetöntä petosta. Talot
menevät nykyään niin, ettei useassakaan kylässä enää kymmenen vuoden
kuluttua tarvitse kinkeriä pitää. Asumukset autioituvat, moni lämmin
koti muuttuu kylmäksi hiirien asunnoksi. Pellot metsittyvät, niitä ei
enää muokata, ei lannoiteta, eikä ole millä lannoittaakaan, kun karja
vähenee. Niihin kylvetään enää vaan joku kappa. Savotalla ollaan vaan.
Lopulta ajetaan asukkaat taloista pois, kun eivät enää jaksa niistä
veroja maksaa, eivätkä niitä rakentaa. Toisen on muutettava pakosta,
kun pirtti alkaa kaatua niskaan. Yhtiöt koettavat houkutella uusia
eläjiä niihin, vaan kukaan niissä ei enää menesty, jos jonkun
onnistuvat saamaankin. Monelta mieheltä, joka ennen eli reippaasti
talossaan, kuolee mieli kokonaan, kun on jonkun vuoden yhtiön
arentilaisena ollut, vapaus on poissa, ja hän huomaakin olevansa yhtiön
orja.
"Hän katuu kyllä jälestäpäin katkerasti kauppojaan ja tulee siitä
papillekin valittamaan ja häneltä lohtua saamaan, mutta se ei sentään
estä uusia kauppoja yhä syntymästä."
Mitä itse olen matkoillani havainnut ja kaikkialla kuullut, voin
vakuuttaa, ettei tämä puhe ole tuulesta temmattua. Niinpä on Ohtovaaran
kylä (4 numeroa) Pielisjärven pitäjässä jo menossa autioksi, ja sama
kohtalo odottaa Kitsin, Kontiovaaran ja Sokojärven kyliä, joista
kaksi ensinmainittua on miltei kokonaan engelsmannien omaa. Jonkerin
kylä Nurmeksessa on jo autiona. Se onkin sahalaisten vanhinta
omaisuutta paikkakunnalla, ja on sen 11:sta talonumerosta 8 myöskin
englantilaisten hallussa. Arentilaiset, vieläpä mökkiläisetkin ovat
hävinneet pois, ja ainakin yksi siellä ennen eläneistä arentiperheistä
on sieltä jo vakituisesti siirtynyt Nurmeksen vaivaistaloon.
Koiravaaran kylä, samoin Nurmeksessa, on sekin jo hyvällä alulla
autioitumaan.
Kuvaavana esimerkkinä siitä pettymyksestä, mihin moni huomaa
joutuneensa myytyään talonsa yhtiöille, olkoon tässä mainittuna
eräänkin entisen isännän valitus Pielisjärven Sokojärven kylässä.
Hänkin oli ensin myynyt metsästään kaikki isommat puut 1,500 markan
hinnasta, saanut sitten pohjasta 2,000 markkaa ja jäänyt tavallisuuden
mukaan 25 vuoden asuntavälikirjalla lampuodiksi omaan entiseen taloonsa
jotensakin tiukoilla ehdoilla maksamaan (jos enää ilman metsätuloa
jaksaa) siitä miljoonayhtiön puolesta veroa kruunulle ja kunnalle. Talo
oli 1/5 manttaalinen, mutta metsää kasvavaa saloa oli siinä silmäkannon
matka, ehkä lähemmä 1,000 hehtaria.
"Rahat ovat menneet, mutta velkaa on jo taas kertynyt ja toisen tilaa
olemme rakentaneet", päivitteli hän. "Kun ostamassa kävivät, niin
lupasivat, että siinähän sitä saatte elää lapsesi ja lastesi lapset
niinkuin omalla tilallanne, vapaasti ja rauhassa. Vaan on tämä mokomaa
vapautta. Kun peltoa yritin tuosta levittää, niin kiellettiin, kun
siinä on muutamia petäjiä. Ja metsää heillä on meidänkin salolla, ei
muuta kuin jokeen kaataa." --
Missä määrin hänellä sitten köyhänä, kurjana vuokralaisena ja kaikkea
keinoa vailla enää lienee ollut halua toisen taloon peltoa lisätä, ja
lieneekö yhtiö todella sitä hänen sanomastaan paikasta muutamien
petäjien vuoksi kieltänyt, sitä on vaikea ihan paikalleen tietää.
Edellinen seikka on vähän niin ja näin, mutta se voi kyllä olla
varmempikin, että yhtiö on kieltänyt, jos hän todella on aikonut pellon
tieltä petäjiä kaataa, sillä siinä suhteessa tuntuvat kaikki sahayhtiöt
olevan yhtä ankaroita ja katselevan mieluummin sitä, että entistenkin
peltojen tilalle nousisi männikkö.
* * * * *
Vielä kurjemmiksi, kenties kurjemmiksi kuin missään muualla, missä
sahayhtiöt ovat ruvenneet isännöimään, ovat olot menneet Rautavaarassa,
vaikka ei siellä olisi ollut entisestäänkään paljon tinkimisen varaa.
Köyhiä on siellä oltu aina, mutta yhä köyhemmiksi tullaan, eikä ole
liian rohkeata ennustaa, että koko pitäjä varmaan muuttuu uudestaan
erämaaksi, jos asiat eteenkin päin kulkevat samaa latua, jolle ne nyt
ovat kääntyneet. Kun 85:stä itsenäisestä maatilasta jo 46 on joutunut
arentiasemassa metsänviljelykseen, niin alkaa se jo todellakin tuntua
arveluttavalta leivän saannin suhteen. Mihin niiden entiset asukkaat
perheineen lopulta joutuvat, mistä asunnon ja elatuksen itselleen
saavat? Tosin moni katuu kauppojaan sielläkin ja ajattelee niiden
purkamista; sukulunastuksiin ja moniin muihin perusteihin luottamalla
koettavat myyjien omaiset saada taloja yhtiöiltä itselleen
peruutetuksi, mutta sellaisiin turhiin oikeudenkäynteihin saattaa
tärväytyä vielä nekin rahan vähät, mitä tiloista myydessä on saatu,
sillä yhtiöt kyllä tekevät kauppansa siksi varmasti, että ne enimmissä
tapauksissa ovat pitäviä.
Näissä purkajaisyrityksissä kuuluu ennenmainitsemani henkiherra
Nurmeksesta liikkuneen asiamiehenä Rautavaarankin puolella, ja
kerrotaan hänen siellä ottaneen valtakirjoja ihmisiltä sillä kaupalla,
että hänellä on valta ajaa asia kuinka parhaaksi näkee, ja jos voittaa,
saa hän palkkioksi hakkuuoikeuden koko talon metsään viideksi vuodeksi.
(Eikö tällaisissa tapauksissa olisi myyjälle ollut etuisampaa pitää
tilansa pohja itsellään ja lahjoittaa suorastaan metsä siitä
sahalaisille tai kelle muulle tahansa!) Näin on kerrottu, vaan sitä en
tiedä, onko noita riitajuttuja vielä ollut oikeuksissa esillä, tai
mahtaako tullakaan.
Summa on se, että asiat tuskin enää ovat korjattavissa, "sillä me
olemme auttamattomissa ja tilamme on toivoton", sanoi eräs Rautavaaran
kunnallisissa asioissa toimiva henkilö. "Kaikki itsenäisyys on mennyt,
varallisuus on mennyt", lisäsi hän, "vapaat tilat vähenevät päivä
päivältä, osa niistä on jäänyt autioksi ja toisia rappeutuu ja
autioituu yhä. Kohta ei ole jälellä kuin kurjia arentilaisia, jotka
muuttuvat vieläkin kurjemmiksi loisiksi."
Ja jos naisten puheisin saa luottaa, niin mainitsen tässä vielä, mitä
eräs vankka talon emäntä Nilsiän puolella rajaa lausui Rautavaaran
oloista. Hän näytti ne hyvin tuntevan ja puhui niistä paljon, oli
ikänsä emännöinyt karuluontoista tilaa itsekin, mutta oli sentään
kasvattanut ja leivässä pitänyt lukuisan perheen, sekä tullut omillaan
toimeen. Hän lopetti puheensa seuraavalla tavalla, joka kyllä soveltuu
moneen muuhunkin kohtaan laajalla Suomenniemellä, ei ainoastaan
Rautavaaraan:
"On siellä nyt koston huutajia Rautavaarassa. Sitä myrkkyään siellä
juotti, (hän tarkoitti erästä metsäkeinottelijaa) kolmin markoin otti
putelista, velkaannutti isännät, lopulta metsät, maat otti. Nyt loisina
elää kituuttavat, kun pohjansa myödä poksahuttivat. Ennen ei ollut
tolkkua mihin rahansa panivat. Jos viisisatasen metsästään saivat, niin
siinä koko maailman luulivat olevan, sitä puodin tiskiin lyödä
mäikyttivät ja siitä ylpeinä maksua tuhkasivat ottamaan, kun vehnästä,
korua ja muuta räämää ostivat. Nyt lehmänsä panttaavat jauhosäkistä ja
siitä kolmetkymmenet rosentit maksavat. Voisivat kyllä omillaankin elää
ja omia lehmiään ruokkia, elivätpähän ennenkin, sillä laitumet siellä
on hyvät ja aina on leipämaatakin seassa -- mutta laiskoja ovat!"
Minä en puolestani suinkaan lyhyeltä näkemältä rohkene yhtyä tähän
tuomioon, sillä enhän minä talviseen aikaan kulkien voinut laitumilla
enkä niityillä nähdä heinän kortta, enkä nähnyt paljon pieleksissäkään,
sillä peuran jäkälällä siellä moni näkyi lehmiään ruokkivan, mutta olen
tahtonut vaan mainita edelläolevat sanat näytteenä siitä, mitä
paikkakunnan oloista arvelevat ne, joiden niitä pitäisi parhaiten
tuntea.
Useita yhtiötaloja on siellä jo mennyt kokonaan autioksi, eikä
niilläkään, joissa vielä on asukkaita, ole edes omaa karjaa, vaan
pitävät he ruokkolehmiä. Löytyy tiloja, joilla ennen, kun asuttiin
omalla pohjalla, ruokittiin toistakymmentä ja parikinkymmentä nautaa,
ja ne kaikki omaa omaisuutta, vaan joilla nykyään vuokratiloina ollen
ei elätetä kuin hädin tuskin pari kolme lehmää -- ja nekin toisen omia.
Koska nyt tuli puheeksi tämä ruokkolehmien pito, joka on jotensakin
yleistä muuallakin Karjalan puolella ja juuri Rautavaarassa melkein
sääntönä, etupäässä yhtiötiloilla, niin katson soveltuvaksi tehdä siitä
tässä yhteydessä hiukan tarkempaa selkoa, kun juuri on puhe
yhtiötilojen rappeutumisesta.
Niistä on siellä muodostunut oikea järjestetty "afääri", jota jotkut
kekseliäät rahamiehet ovat ruvenneet harjoittamaan. Ja mitä tuon
liikkeen kannattavaisuuteen tulee, niin ei se suinkaan ole huonoimpia.
* * * * *
Mitä tulee Pohjois-Savon suuriin pitäjiin, Iisalmeen, Nilsiään ja
Pielaveteen, ovat ne jo entuudestaan olleet siksi varakkaita ja
viljelykset niissä yleensä olleet jo siksi pohjiintuneempia, ett'ei
niissä vielä näy eikä kuulu aivan niin suurta rappeutumista
sahayhtiöittenkään tiloilla kuin Karjalan puolella. Ja eroa siinä
täytyy maanviljelyksen suhteen olla, koskapa Karjalan salokulmilta päin
niihin pitäjiin tullessa jo ihmeekseen ja mielihyväkseen ja ikäänkuin
jonkunlaisina korkeamman kulttuurin merkkipylväinä näkee lantakasoja
pelloilla.
Tosin on tällainen liike hiukan epävarmaa, koska lehmä saattaa kuolla
tautiin tai tapaturman kautta -- minulla sentään ei ole tietoa, kumpiko
sellaisen tapauksen vahinkonaan pitää, ruokolla pitäjä, vaiko ruokolle
antaja -- mutta kannattaa siinä liikkeenharjoittajan joskus pieniä
vahinkoitakin ottaa, sillä korko hänen rahoilleen tekee noin 30-35
prosenttia. Ja missä liikkeessä sitä ei joskus olisi epävarmuuksia! Kun
taas lehmä vanhenee ja heittää lypsynsä, pannaan se tietysti lihaksi,
vaan ei siitä silloinkaan ruokolla pitäjän suu kostu eikä hän sen
nahkaa lapikkainaan kuluta, ell'ei hänellä ole varaa ostaa sitä.
Moni ruokkolehmäin pitäjä koettaa saada niistä elättivasikkaa ja päästä
sillä tavoin vielä kerran omaan lehmään, mutta useimmissa tapauksissa
menee vasikkakin maksamattomista ruokkoveroista, sillä siinä ei kärsitä
pitkiä rästejä.
Kun satutaan olemaan velkaa muullekin taholle (eikä se olekaan juuri
sattuma, se on säännöllistä), niin pidetään tällaista karjanhoitoa
varsin turvallisena, vaikkakaan siitä huonolla ruokinnalla ei olisi
paljon muuta tuloa kuin tuo ruokkovoi; ja turvallisuuden arvellaan
olevan siinä, ett'eivät toiset velkojat pysty panemaan ruununmiestä
saatavistaan lehmää ryöstämään, se kun on toisen omaisuutta.
Asia on siten, että tällaiset lehmät eivät oikeastaan olekaan muuta,
kuin juuri samojen entisten tilallisten omaa entistä karjaa, jotka
niitä ruokollakin pitävät. Se, joka niitä ruokolle antaa, ei ole
koskaan päivääkään niitä navetassaan tai laitumellaan pitänyt, vaan
ovat ne ainoastaan hänelle pantattuina, ja hän kantaa niistä korkoa
ruokkovoin muodossa. Monet tilalliset, etupäässä juuri nuo talonsa
myyjät, ovat köyhtymistään köyhtyneet, karja on pantu rahaksi, kunnes
on enää vaan joku sorkka jälellä, ja kun sattuu tulemaan taas uusi
rahan tai leivän puute, viedään viimeisetkin lehmät kaupalle ja saadaan
niistä pari säkkiä jauhoja, parhaassa tapauksessa 40-50 markkaa rahaa
kappaleelta. Mutta kun on ikävä ja puutteellinen elää ihan ilman
lehmää, ja kun sentään joskus tekee mieli karjankin antimia leivän
särpimeksi, tehdään sellainen kauppa, että myyjä saakin pitää tuon oman
lehmänsä kotonaan ruokolla, ja maksaa siitä vuokraa 6 à 7, jopa joskus
8 kiloa voita vuodessa -- siis 12-16 markkaa korkoa vuodessa sille
40:lle tai 50:lle markalle, jotka hän lehmäänsä vastaan sai.
Nilsiässä onkin suurin osa yhtiötiloja, 19 kappaletta, Juankosken
rautatehtaan omia, ja ne kun enimmäkseen ovat tehtaan omassa hoidossa,
kuuluu niissä paikkakuntalaisten puheitten mukaan viljelykset vielä
olevan kutakuinkin kunnossa, mutta sahayhtiöitten ja muutaman muun
yksityisen metsäkeinottelijan tilat ovat yleensä samalla kannalla kuin
muuallakin. Pohjoisessa osassa pitäjää on niistä joitakuita jo
autionakin.
Iisalmessa on enimmissä yhtiötaloissa entiset omistajat vuokramiehinä
niinkuin muuallakin, ja ani harva heistä on itselleen uutta omaa tilaa
hankkinut. Talojen rappeutumista valitetaan kyllä sielläkin, mutta
niitä on pitäjän suuruuteen nähden verrattain siksi vähän, ett'ei sitä
kaikitellen huomata. Joitakuita yhtiötiloja on sentään jo jäänyt
autioksi, esim. Salahmin kylässä yksi. Muutamat ovat ennen olleet hyvin
hyvässä kunnossa, niinkuin esim. jotkut talot Uuran kylässä, vaan kun
metsäliike alkoi, alkoi myös köyhyys, ja nyt kun pohjat ovat yhtiöillä,
eletään niissä varsin kurjasti.
Samallaista pientä valitusta kuuluu Pielavedelläkin. Siellä on esim.
Pukaran kylässä talo n:o 1, joka ennen on ollut erittäin hyvässä
kunnossa, ja on pitäjän parhaita metsätaloja. Nykyään, sahalaisten
omana ollen, ei siinä ole enää karjaa ollenkaan, pellot on kylvetty
heinälle, jota myydään niinkauvan kuin sitä kasvaa, vaan lakataan
tietysti myymästä sitten kun kasvukin lakkaa -- ja pelto jätetään
luultavasti vihdoin metsittymään. Arentimies ei asu itse edes
paikallakaan.
Muuten on tällainen nylkemisjärjestelmä, nimittäin entisten peltojen
heinällä uuvuttaminen, tullut hyvin yleiseksi monilla yhtiötiloilla
juuri Pohjois-Savossa ja samoin Vaasan läänin puolella, joka
arvattavasti johtuu siitä, että tiloilla on ollut hyviä peltoja.
Sellaisia tiloja ottavat yhtiöt kernaasti omaan haltuunsa, hävittävät
niistä karjan viimeiseen sorkkaan, kylvävät kaikki pellot heinälle ja
asettavat taloon asumaan ainoastaan jonkunmoisen "työnjohtajan", jota
oikeastaan voisi paremmin kutsua talonvartijaksi, metsänvartijaksi, tai
vaikkapa palovartijaksi, koska sellaisissa taloissa ei mitään töitä
tehdä. Heinä on erinomaisen hyvään tarpeesen, se menee kaupaksi kuin
kuumille kiville esim. yhtiöitten omille tukinvedättäjille, sillä
harvoin heillä on eväsheiniä panna kotoa mukaansa, kun ajotöihin
lähtevät. Pelto antaa sillä tavoin aikansa hyvää tuloa -- sitä ei
ajatella mitä siihen sitten pannaan, kun se on uupunut, sillä
metsänkasvua vartenhan talo on ostettukin ja metsähän kasvaa
lannoittamattakin. Ja vielä enemmän kuin yhtiöt ja heidän
vuokramiehensä, käyttävät tätä samaa tapaa niillä paikkakunnilla
metsäkeinottelua harjoittavat yksityiset, etupäässä maakauppiaat, nuo
ainaiset sahayhtiöitten edelläkävijät ja talonkatsojat. Ne ne usein
panevat ensi alun talojen autioksi joutumiseen ja uuvuttavat tyystin
niiden pellot pitkällisellä heinän viljelyksellä ilman lantaa, sillä
melkein sääntönä voi pitää, ett'ei heidänkään kauppatiloillaan pidetä
karjaa, vaan heinä myydään vuosittain enimmin tarjoavalle pystystä
korjattavaksi niinkauvan kuin pelto sitä kasvaa, ja lopulta on talo jo
heidänkin käsissään puoliautio ja valmis joutumaan jollekulle
sahayhtiölle.
Tämä entuudesta vankkojen viljelyksien nylkeminen ja uuvuttaminen on
Keiteleenkin pitäjässä hyvin yleistä, ja siellä sitä harjoittavat
paljon juuri yhtiöt itse monilla tiloillaan. Niissä ei pidetä karjaa,
josta lähtisi uutta mehua peltoihin, eikä niissä liioin pidetä
vakinaisia asukkaita. Uuvutetaan vaan pellot heinällä ja heitetään
sitten kedoksi. Joskus annetaan tila arennille lyhyemmäksi ajaksi,
esim. 5 vuodeksi, ja siinä ajassa sen jo ehtii arentimieskin jotensakin
nylkeä, sillä kukaan ei tietysti rupea viiden vuoden kaupalla tilalla
maanparannuksia tekemään. Eikä se tunnu olevan vuokralleantajain
tarkoituskaan, koska välikirjoissa tavallisesti ei mainita mitään
tilojen viljelysvelvollisuuksista.
Seuraukset tällaisesta menettelystä ovatkin Keiteleen pitäjässä jo
hyvin huomattavissa. Kukertajan kylässä esim. on sahalaisilla kolme
tilaa, jotka ennen olivat olleet paikkakunnan parhaita, vaan nyt on
niistä jo yksi puoleksi autio ja toiset kaksi ovat menemäisillään.
Yhdessä niistä samoista taloista oli ennen elänyt kolme veljestä
vankalla pohjalla, nyt ovat he mökkiläisinä ja hoidetaan heidän
perheitään jo osaksi kunnan vaivaiskassasta. Hannilan kylässä on
Halla-yhtiön tiloista yksi jo kokonaan autio, Sulkavajärven kylässä on
myös useita taloja ihan rappiolla, sekä yksi autiona. Ne ovat kaikki,
paitse edellämainittu Hallan tila, Haapakosken sahayhtiön omia.
Tossavanlahden kylässä on samalla yhtiöllä pari tilaa aivan rappiolla
ja samoin Vuonamossa kaksi.
Esimerkkinä siitä, kuinka kaikki maanviljelysharrastukset katoovat, kun
talot joutuvat yksinomaan metsäätuottaviksi, olkoon mainittu Keiteleen
pitäjästä eräs tapaus. Siellä on Nilakkavedestä luoteesen päin pistävän
pitkän Tossavalan lahden perukoilla laajoja soita, joista asiantuntijat
ainakin yhdestä ovat antaneet sellaisen lausunnon, että siitä tulisi
täysin kelvollinen viljelysmaa, kunhan vaan kuivattaisiin. Jotkut tuon
suon kuivaamista harrastavat tilanomistajat, joilla siinä on osaa ja
joille sen ojittamisesta olisi jo suuri hyöty hallojen vähenemisessä,
ovat yrittäneet ryhtyä asiaan käsiksi yhteisin tuumin. Mutta nyt on
useita samaan suohon sattuvia tiloja jo sahalaisten käsissä, ja heitä
on niin vähän liikuttanut koko mokoma yritys, ett'eivät ole suostuneet
ottamaan osaa edes niihin kustannuksiin, jotka tässä, kuten muissakin
samanlaatuisissa yhteisissä hommissa, syntyvät jo asian alulle
panemisessa -- mitä sitten puhettakaan suuremmista kustannuksista,
joita saattaisi syntyä puheenalaisen suon lopullisessa kuivaamisessa.
Elleivät pitäisi lukua maanviljelyksestä, olisi heidän harrastustensa
metsänkasvatuksen suhteen luullut pääsevän tässä määrääviksi, sillä
ottaahan tietysti ojitettu suo paremmin metsittyäkseenkin kuin
vesiperäinen ja hapan. Mutta ehk'eivät he tässä tapauksessa ole
ajatelleet pitemmälle kuin ainoastaan omaa nautinto-aikaansa, ehkeivät
he ollenkaan ole tulleet ajatelleeksi sitä, että tässä maailmassa
tehdään paljon sellaistakin työtä, josta hyöty tulee vasta seuraaville
polville.
Pihtiputaalla ajoi muuan entinen talon isäntä, joka oli myynyt talonsa
sahayhtiölle, huonolla hevosluuskalla parkkia. "Sehän se p--le minutkin
paiskasi pajukuorman päälle", sanoi hän hyvin lyhyesti ja sattuvasti
asemansa ilmaisten, tarkoittaen tuolla epäkristillisellä nimityksellä
erästä sillä kulmalla toimivaa ja jumalisuudestaan tunnettua
tukki-asioitsijaa. Niihin muutamiin sanoihin sisältyi koko hänen
elämäkertansa, muuta hänen ei tarvinnut sanoakaan. Niistä saattoi aivan
tarkasti tietää, kuinka hänen elämänsä juoksu oli käynyt ja kuinka on
käynyt miltei jokaisen muunkin, joka sielläkin on talostaan
sahayhtiöitten hyväksi luopunut luullen siinä kaupassa itse hyötyä
saaneensa. Ja sellaisia on siellä paljon, niinkuin jo edellä olemme
nähneet. Pihtipudas on siinä suhteessa etupäässä. Niinkuin rutto on
talojen myynti kerran alkuun päässeenä siellä levinnyt. Se mies vaan,
joka isännän nimistä irti on päässyt, onpa hän sitten jäänyt loisena
tai vuokramiehen tapaisena vetelehtimään entisille tiloilleen, joita ei
enää viljellä, ei korjata ei kohenneta, tai ruvennut sahalaisen
päiväläiseksi, tai muuttanut koko näiltä "raukoilta rajoilta" pois,
jota keinoa yleensä koko sillä kulmalla maatamme pidetään kaikkein
parhaimpana ja toivottavimpana.
Useimmat entisistä omistajista ovat tietysti olleet pienissä veloissa,
mutta talonsa myytyään he vasta oikein ovat puille paljaille
köyhtyneet. Joku varakkaampi on kyllä myydä sutkauttanut talonsa ihan
tarpeettomastikin, päästäkseen "herraspäiville", ja elelee nyt aivan
toimetonna, luullen talonsa hinnan kestävän syödä loppumattomasti.
Mutta yhdeksässä tapauksessa kymmenestä tämä luulo sentään on lopulta
pettänyt kuten on nähty, ja ani harvoin on näillä talojen hinnoilla
ollut siunausta mukanaan.
Löytyy paikkakuntia, joissa sahayhtiöille joutuneet talot ovat olleet
karuluontoisia ja viljelysmaista köyhiä, jotenka niitten myyntiin on
ollut jonkun verran todellista syytä, mutta Pihtiputaalla on isoin osa
niistä ollut siinä suhteessa hyviä, sanokoot myyjät itse mitä tahansa.
Sillä ei se maa Amerikassakaan kyntämättä eikä kylvämättä vehnää
työnnä.
Siellä on myytyjen joukossa paljon pitäjän parhaita taloja, aivan
kirkon vieressäkin, mutta ne menevät auttamatta rappiolle, taloja,
joissa voisi ruokkia ja on ruokittukin 30-40 lehmää, vaan joissa
nykyään on pari kolme. Siinä suhteessa ovat Haapakosken yhtiön talot,
luvultaan 32, vielä surkeammassa asemassa kuin Halla-yhtiön, niissä kun
asukkaille ei anneta edes minkäänmoisia välikirjain tapaisiakaan.
Elämäiskylässä esim. missä on erittäin hyvät savikot ja savikkopohjat
suomaat sekä mainiot laitumet, ovat kaikki nämä hyvät edut sahalaisten
tiloilla jääneet auttamattomasti hukkaan. Siellä on muun muassa Kinnula
niminen talo, jossa ennen on eletty hyvästi ja ruokittu 30 lehmää, ja
jossa oikeissa oloissa voisi ruokkia ainakin 100 päätä. Nyt asuu siinä
vaan sahayhtiön renki, ruokkien kaksi lehmää ja hevosen, jolla ajaa
talvet yhtiön tukkia. "Kun hävitetään pellot ja rakennukset, kuka
niihin lopulta menee. Maat kasvavat metsää hyvästi, yhtiöt hyötyvät
niistä iät päivät, eivät viljelyksiä kuurra eivät kaarra. Ihan meijän
omalla omaisuuella ne nyt kiertävät meijän maan halttuunsa", kertoi
hyvin järkevästi muuan vanha vankka ja tilaansa hyvästi hoitava
pihtiputaalainen isäntämies, jommoisia aina sentään on vielä joku harva
joukossa. "Omaa velttouttaan myyvät talojaan", lisäsi hän vielä.
Melkein aivan kirkon näkösällä on yhtiötaloja, jotka ovat niin
rappiolla, että seipäällä sekaisin sotkisi.
Eräässäkin sellaisessa asuu nyt sen entinen omistaja aivan kuin
loismies ilman minkäänmoista välikirjaa, maksaa sahayhtiölle veroa ja
kokee suorittaa muut talosta menevät ulosteot, vaan niin siinä on
käynyt, että nykyjään koko hänen omaisuutensa, karjansa, hevosensa,
vieläpä kasvava laihonsakin on samalle yhtiölle pantattuna. Tukinajolla
koetetaan siinä elellä, ja talo on hajoamassa kuin vanha variksen pesä.
Peltomaat ja niityt ovat talolla mainiot, savimultaisia, tasaisia
maita, joista ennen on pelkällä heinällä elätetty 20 lehmää. Nyt on
niitä enää muutama jälellä -- ja nekin niinkuin mainitsin panttina. --
Mutta pellot ja niityt metsittyvät, aidat laahoovat maahan, rakennukset
romahtavat kasaan -- ja niin on talo tuota pikaa autio.
Monella tilalla ovat yhtiöt kylväneet Pihtiputaallakin kaikki pellot
heinäksi, jota ne saavat kasvaa kunnes uupuvat. Ja varmaan on heillä
sellainen toivo, että he saavat lopulta koko pitäjän haltuunsa, ja
sellainen aavistus, että se vihdoin muuttuu erämaaksi, koska he siellä
ovat jo, paitse metsiä ja taloja, ostelleet vesijättö-niittyjäkin,
joita valtion varoilla on kuivattu. Ne näet kasvavat heinää kauvimmin,
ja kun kerran tulevaisuudessa saattaa käydä siten, ett'ei Pihtiputaalla
enää kovilta mailta viikatteen läppäämistä kuulla, on heillä
vesijättöniityiltään antaa heinää tukinajajille, joita sinne tulee
muualta maailmasta! Vai mikä lienee tarkoitus?
Kruunun tilojakin on Pihtiputaalla joutunut sahayhtiöille. Niistä on
osaksi tullut raakkia ja puoliautioita ja sellaisina niitä on joutunut
taas kruunulle takaisinkin.
Muurasjärven kylässä n:o 11, 0,4 manttaalin tila, on ollut kruunun
tiloja, hommattu metsäkeinottelun vuoksi perinnöksi ja on nyt
sahalaisilla.
Seläntaustan kylässä on talo n:o 12 jo aikaisemmin ollut sahalaisilla.
Metsä siitä puhdistettiin, vaan kun puunhinnat silloin sattuivat
laskeutumaan, tahtoi sahayhtiö päästä koko roskasta. Kun heidän ei
kumminkaan itsensä sopinut jättää verorästiä, toimittivat he talon
erään köyhän ukon nimiin, antoivat hänelle vielä hyvitykseksi lehmän
sekä hiukan rahaa -- ja niin joutui talo verorästistä takaisin
kruunulle niinkuin oli tarkoitettukin, vaikka tietysti metsättömänä.
Samoin on käynyt Sydänmaan kylässä n:o 25:n ja Pihtiputaan kylässä n:o
34:n, jossa viimemainitussa kruunu on alentanut manttaalin 1/6:sta
1/12:ksi saadakseen siihen asukasta. Mutta huonoon metsäiseen
kruununtaloon ei siellä päin mene asumaan kukaan, ei vaikka vielä vähän
maksettaisiinkin ja vaikka viljelysmaat olisivat kuinka hyvät tahansa,
sillä metsä se pääasiassa on ainoa viehätys, joka niihin asukkaita
vetää.
Sydänmaan ja Säkkärinmäen kyläkunnissa on tosin poikkeuksena paljon
karuja maita, mutta sielläkin on joukossa vallan hyviä taloja, esim.
Liittomäen kaksi salotaloa samannimisen järven rannalla, jotka molemmat
myös ovat sahalaisilla, ja sitäpaitse monta muuta.
Toisen Liittomäen vanha emäntä olikin kovin pahoillaan siitä, että
poikansa oli myynyt talon (tai oikeastaan hänkin lienee pakoitettu
myymään se). "Niinhän tuo ruukkilainen alkoi veloista hätyyttää ja
sille survasi poikani talon", sanoi hän katkeralla mielellä ja lisäsi,
että "eletty on tässä hyvin ennen, vaan kun poika lahjoitti ensin
metsät pois, niin velkaantua alkoi. Ei ole hallapaikka tämä, eloa on
tullut hallavuosinakin ja perunaa paljon. Vastaan olin myöntiä, vaan
mitä vanhan auttaa."
Ja ne ovat kumminkin ne vanhat, jotka ovat erämaihin tupansa tehneet ja
niitten ympäriltä kasvavalle polvelle rukiista leipää ponnistelleet
niinäkin aikoina, ja juuri niinä, jolloin ei vielä tukkijunkkarien
rahat korviin helähdelleet.
* * * * *
Laukaan kihlakunnassa on enin yhtiötiloja Pihtiputaan jälestä
Kivijärven pitäjässä, ja sielläkin on joukossa pitäjän parhaita tiloja,
sellaisia, joissa oikealla työllä olisi kelvannut kyllä elää. Ei niissä
olisi tarvinnut valittaa maan vähyyttä eikä huonoutta, eikä mitään, jos
vaan olisi ollut halua pysyä paikoillaan ja jos olisi sahalaisten
viekoitusten annettu mennä yhdestä korvasta sisään ja toisesta ulos,
niinkuin on tehty monen järkevämmän neuvon kanssa.
Siellä on esim. eräs Katajamäki niminen tila, joka on laidunmaistaan
niin hyvä, että sillä elää koko lähiseudun karjat, eikä ole liioin
halla käynyt siellä juuri koskaan. Se on nyt sahalaisten omaa ja
autiona.
Saaren kylässä, joka on rälssiluontoista maata, on ollut mainioita
tiloja ja maata kerrassaan ihmeteltävä määrä. Nyt sahayhtiöitten
käsissä ovat ne menneet kovin huonoon kuntoon. Yksi niistä, 1/3
manttaalinen Pieksäranta, on ennen ollut seitsemässä osassa, siinä on
elänyt seitsemän eri perhettä, ruokkien useita kymmeniä lehmiä, vaan
nyt se on puoliautiona ja elätetään siellä vaan pari puulaakin hevosta.
Kuoppaniemen ja Palomäen tilat Jauhoniemen kylässä ovat myös menossa
autioksi ja useita muita samoin.
Ja aivan sama on asian laita Viitasaarella, Saarijärvellä y.m.
pitäjissä Päijänteen vesistön pohjoisilla haaroilla. Suuri osa
yhtiötiloja jää asumattomiksi, autioiksi, kun niitten viljelyksiä ensin
joko yhtiöt itse tai vuokraajat ovat aikansa nylkeneet. Ja juuri niillä
paikkakunnilla on niitten joukossa ollut paljon pitäjäin parhaita
taloja. Niissä on paljon sellaisia, joissa ennen on elätetty 30-40
lypsylehmää, niissä on vankat, väljät ja valoisat tuvat, jotka
muistuttavat entistä hyvinvointia, niissä on useissa tuulimylly
aittarivin takana peltotörmällä, jossa ennen on jauhettu kotoista
viljaa mikä on syötykin, ja loput viety Kokkolaan tai muihin Pohjanmaan
rantakaupunkeihin myytäväksi -- nyt on pirtin ikkunat paikattu päreillä
ja tuohilla, lattia huojuu jalkain alla kuin kangaspuitten polkuset,
mylly on surkean näköisenä vinossa, siivet hajalla, navetassa ynähtelee
pari nälkäistä lehmää, alakuloisuuden leima on painunut kaikkialle,
eikä vähimmin perheenisään, joka useimmissa sellaisissa taloissa istua
jurottelee huoneessa ja mietiskelee, millä keinoin saisi säkin jauhoja
irti -- tai olisiko parasta koettaa huilata Suureen Länteen.
* * * * *
Mitä tulee porilaisten yhtiöitten maatiloihin Kokemäen vesistön
pohjoisilla latvoilla, eivät ne missään suhteessa eroa tässä edellä
kerrotuista. Multian pitäjä antaa hyviä esimerkkejä, että ne ovat
tavallaan vieläkin huonommassa asemassa yleensä asutukseen ja
viljelykseen nähden, sillä porilainen ei näy sallivan edes lampuoteja
taloissaan. Missä on ennen monessa elätetty karjaa parikymmentä päätä,
mutta nyt nyletään pellot kauralla ja heinällä niin kauvan kuin niissä
korsikin koikottaa, eikä niissä ole asukkaita kuin metsänvartija, jolla
parhaassa tapauksessa on omiksi tarpeikseen lehmä tai kaksi. Torpat
ostaa porilainen omaan haltuunsa, ellei muuten saa asukkaita niistä
lähtemään, ja menettelee niissä samalla tavalla kuin emätaloissakin,
kartuttaen siten ehdon tahdon yhä irtolaisväestöä, ihan kuin sitä ei
syntyisi jo pakottamattakin tarpeeksi kyllä maastaan luopuneitten
joukosta.
* * * * *
Näin eletään yleensä yhtiöitten tiloilla joka kohdassa ja tähän
suuntaan on niitten viljelys kaikkialla kääntymässä, kuin tässä edellä
on esimerkeillä osoitettu, vaikka kyllä vanha viisas sana sanoo, että
"sen päällä on kuningas maakunnassa, että kedot kynnettäisiin." Mutta
tässä näytään pitävän melkein kuin periaatteena sitä, että meillä
täällä Suomessa, jossa ei ennestäänkään ole liikoja peltoja, osa
niistäkin vähistä vielä metsittyisi. Ja tätä menoaan mennen ne
metsittyvät sahayhtiöitten tiloilla, sillä meillä täytyisi
metsäisemmillä ja karuimmilla seuduilla pellon hoidon ja metsän
nautinnon vielä pitkät ajat, kenties aina, välttämättä käydä rinnan
toistensa kanssa. Metsästä täytyy olla pellolle apua. Jos toiselle
annetaan pelkkä pelto ja toinen pitää kaiken metsän ja tulot siitä niin
tarkoin kuin sahayhtiöt tekevät, niin täytyy sen, joka pellon
on osakseen saanut, ennemmin tai myöhemmin sortua. Antaahan
valtiokin uudistiloillaan asukkaille nautinto-oikeutta metsiin ja
saavathan virkatalojen vuokraajatkin käyttää tilojen metsiä omaksi
tulolähteekseen, jota myönnytystä ei suinkaan olisi tehty, joll'ei sitä
olisi huomattu tilojen asuntakunnossa pysymiselle tarpeelliseksi ja
välttämättömäksi. Tosin lienee tässä vaikea tehdä rajaa, sillä jota
suurempi tulo saadaan metsästä, sitä vähemmän luotetaan peltoon ja sitä
vähemmän muokataan sitä -- niinkuin ikävä kyllä on huomattu -- ja jos
taas metsän nautinto sellaisissa kohdissa pannaan liian ahtaalle,
loppuu useimmilta elämisen keino kokonaan. Tässä suhteessa ovat kaikki
ne, jotka pienen, monasti aivan mitättömän rahan viettelystä ovat
tilansa sahayhtiöille myyneet ja itse niille vuokramiehiksi jääneet,
aivan kurjassa asemassa. Heitä voi, kuten jo ennen on mainittukin,
pikemmin nimittää loisiksi, kuin vuokralaisiksi, sillä useimmissa
tapauksissa heillä ei ole edes pätevää välikirjaa uusien isäntiensä
kanssa, vaan saa yhtiö heidät häätää tiloilta koska tahansa. Löytyy
yhtiöitä, jotka eivät anna ollenkaan välikirjoja, niinkuin esim.
Haapakosken yhtiö, The Finland Wood & Kumpp. Toiset taas antavat niitä
niin epäselviä ja puutteellisesti tehtyjä, ett'ei niilläkään monasti
ole virkaa mitään, niinkuin esim. hyvin monet Halla-yhtiön ja Gutzeit &
kumppanin vuokrasopimukset. Metsän käyttämisestä ovat pykälät aina
kovimmat ja kaikissa on se määräys, että jos ulosheitto sattuu, on
vuokraajan määräpäivää nauttimatta ja ilman korvausta muutettava
talosta pois, vaikkapa olisi sitä rakentanutkin. Mutta sitä, nim. talon
rakentamista ja parantamista, ei onneksi kukaan tee, ja mitä varsinkin
rakennuksiin tulee, on niistä kontrahdeissa suorastaan sellaisiakin
määräyksiä, että vuokraajan on vaan käytettävä ja korjattava vanhoja
rakennuksia niin kauvan kuin ne suinkin koossa pysyvät. Sen vuoksi
näkyy usea talo olevankin täydellisessä hajoomistilassa.
Joukossa tapaa kyllä selviäkin ja hyvästi laadituita vuokrasopimuksia,
mutta ne ovat tavallisesti siksi ankaria ja yksinomaa yhtiön etuja
katsovia, ja niissä on usein pykäliä niin väljiä yhtiön mielivallalle,
että näyttää vaikealta niitä puustavin mukaan täyttää.
Olkoon tässä näytteeksi kokonaisuudessaan mainittuna yksi sellainen
Karjalan puolelta. Se on näin kuuluva:
1) Vuokraaja on velvollinen pitämään tilan rakennukset hyvässä
kunnossa, samoin myös aidat, pellot, niityt ja ympärysrajat,
sekä suorittamaan kaikki tilalta lähtevät ulosteot ja maksut
ja velvollisuudet, olkoot mitä laatua tahansa.
2) Rakennuspuuta, polttopuuta, aidaksia y.m. kotitarpeita saa
vuokraaja ottaa ainoastaan määrätyiltä paikoilta. Rakennuksiin
antavat isännät kattonaulat, lasit ja pellit.
3) Kaskenviljelystä saa vuokraaja harjoittaa silloin kun siihen
soveliasta lehtimetsää ilmestyy ja isännät antavat suostumuksensa.
Vaan kaskesta ei saa ottaa kuin kaksi viljaa ja on vuokraaja
velvollinen toisen viljan ohessa myös kylvämään siihen isäntien
hankkimaa puunsiementä, jos nämä niin tahtovat, sekä taimien
suojaksi ylläpitämään kaskessa aitaa 8 vuotta.