Yhtä ja toista keinoista, joita on käytetty metsien ja erittäinkin
maatilojen ostossa.
Kaikenmoisten joko hienompain eli karkeampain viekoituskeinojen sekä
heikompansa tai tyhmempänsä nenästävetämisen taitoa pidetään
tavallisesti kaikilla asioimisaloilla etevyyden merkkinä, suorastaan
hyvänä avuna, ja siihen se useasti perustuu monen miljoonamiehen ja
"afäärineron" koko "vakava pohja." Pitää osata aina nyästä oikealla
hetkellä, niinkuin onkimiehen, ja käyttää toisen nälkää hyväkseen,
sillä jos kirjaimen mukaan seurattaisiin vanhan kivitaulunkin
kymmenettä pykälää, niin sittenhän meidän todella täytyisi kaikkien
"syödä leipämme otsamme hiessä", ja se leipä olisi meille kaikille
jotensakin yhtä niukka tai vaikkapa yhtä runsas. Vanhat profeetat ovat
kuolleet, sanotaan, eikä niitä enää sovi seurata. Kauppojen alalla
täytyy aina vapauden vallita, omantunnon vapauden etupäässä, jota ei
mikään saa sitoa, sillä ruvettaisiinko niitä omantunnon mukaan
hieromaan, ja niissä lähimmäisen omaa punnitsemaan ja aprikoimaan, niin
seisahtua taitaisi koko tämän maailman kauppa ja ehkä seistä jymähtäisi
koko tämä pallopahanen! Suurissa kaupoissa on aina suuri "riski",
sanotaan, siis pitää niissä saada suuri voittokin, s.o. pitää ostaa
niin halvalla kuin vaan voi, ottaa vaikka ilmaiseen, katsomatta kenenkä
omaa se on, ja myydä niin korkeasta hinnasta kuin suinkin saa. Ja jos
siinä ostoa tai myyntiä tehdessä nyletään vaikka koko nahkakin, on se
tietysti ihan niinkuin olla pitää ja itse kauppakäsitteen mukaista.
Meillä tämä on pitänyt mainiosti paikkansa juuri suurimmissa kaupoissa,
metsäkaupoissa, joista tässä edellä jo on otettu esimerkkejä. Ostajat
ovat ylimalkaan olleet kehittyneemmällä kannalla sillä kauppa-alalla
kuin myyjät. Halvalla on ostettu ja monenmoisia keinoja on koetettu ja
käytetty, että olisi tavara saatu ostaa vielä sitä halpaakin
halvemmalla.
Jättääksemme nyt kokonaan syrjään viinan, tuon jokapäiväisen ja hyväksi
huomatun viettelykeinon, jolla kuka pässinpää tahansa voi viedä vaikka
housut lähimmäisensä jalasta ja jolla meiltä on keikuteltu miljoonia
tukkia vesistöltämme alas, sopii tässä mainita muutamia muita keinoja,
jotka vaativat jo koko joukon kehittyneempää ammattitaitoa.
Juvan pitäjän Rautuen ja Hirvensalon kulmilla esim. ja kyllä muuallakin
ovat tukkimiehet levitelleet sellaista huhua, että senaatti olisi
kehoittanut nyt juuri myymään metsiä niin paljon kuin mahdollista,
koska niitä kohta ei saa enää ollenkaan myydä, tulee uudet maanjaot,
joissa metsät menevät muille omistajille y.m.
Keino on tepsinyt monessa kohti hyvästi. Sellaisia valeita uskotaan ja
tehdään hätäisyydessä kauppoja, mutta jos joku sivullinen, joka ei ole
tukkipuulaakin miehiä, puhuu täyttä järkeä, niin häntä ei uskota.
Kun esim. Pihtiputaalla myytiin aimo honkatukkia 20 pennistä kappale,
niitä tukkia, joitten tervoittuneet kannot ehkä vielä vuosisatoja
pysyvät muistomerkkeinä Pihtiputaan kankailla siitä mitä siellä ennen
on ollut, vaan mitä siellä ei enää ikinä tule olemaan, oli siellä
silloin käynyt eräs oululainen merikapteeni laivanrakennuspuita
ostelemassa. Hän oli kiellellyt isäntiä hätäillen myymästä metsiään
koska heillä ei ollut erityistä pakkoa siihen, puhunut heille järjen
kieltä ja vakuuttanut, että vielä he niistä saisivat useita markkoja
kappaleesta, sillä hän tunsi puutavaran hinnat ulkomailla ja tiesi,
että sehän on raaka-aine, joka on yhä vähenemässä samalla kun sen tarve
lisääntyy. Mutta miestä, joka päästi suustaan sellaisia sanoja,
pidettiin höyräpäisenä kovalla maalla, lienee hän sitte merellä ollut
kuinka viisas tahansa.
Ja vähänpä uskotaan sellaisia puheita nytkään vielä, mutta sitä kyllä
uskotaan, kun sahalaiset vakuuttavat, ett'ei puutavara tulevana vuonna
maksa enää mitään, ei homeista äyriä, he saavat kauheita tappioita
niistä metsistä, joita ostavat, mutta he nyt sentään vielä ostelevat
niitä niinkuin säälistä talonpoikia ja työkansaa kohtaan. Vaan ensi
vuonna he eivät enää voi ostaa. Se on nyt myytävä, mikä on myytävä, jos
mieli rahaa saada.
Kruununtiloilla on tietysti aina ollut ja tulee vastakin olemaan
parhaat metsät, niitä kun ei ole ennen perintölunastusta päästy
tärväämään. Niitten koskemattomien aarteitten voittamiseksi ovat
sahalaiset paljon älyä haaskanneet. Esim. Etelä-Savossa on löytynyt
kruunun tiloja, joihin omistajat eivät ole saaneet perintöpapereita,
koska tilat eivät vielä ole olleet lain määräämässä kunnossa. Silloin
on joku sahayhtiö tullut omistajalle apuun, antanut etukäteen metsää
vastaan rahaa tai ryhtynyt itse rakennushommiin tilalla. Kun omistaja
siunatulla avulla siten on päässyt itsevaltiaaksi isännäksi tilalleen,
on avun antaja iskenyt metsään käsiksi. Kaikki on mennyt hyvin, mutta
lopputili on usein päättynyt siten, että omistaja onkin jäänyt
auttajalleen velkaa, "koska metsä ei ole vastannutkaan tilan
kuntoonpanemisessa syntyneitä menoja".
Monessa muussakin kohti Savon puolella, esim. Iisalmen pohjoissalolla
kuulee myöskin entisistä kruununtiloista varsin huvittavia ja
metsähuijausta kuvaavia kertomuksia, vaikka minä puolestani en voi
niiden todenperäisyydestä valalle mennä. Niitä olivat entiset eläjät
alkaneet innokkaitten tukkimiesten kanssa yksissä tuumin hommata
perintötiloiksi, ja siinä oli menetelty esim. seuraavalla tavalla:
käännettiin jollakulla aholla hiukan turpeita alassuin, peitettiin
niillä kivet ja kannot, ja niin oli laissa määrätty perintötalon pelto
valmis. Rakennettiin sitten uljas tupa, mutta kun kestävämmän
muuriaineen saanti olisi käynyt liian kalliiksi, tehtiin tuvan nurkkaan
uuni hirren pätkistä, jotka päältäpäin tahrittiin savella. Siinä oli
rakennus, vankka ja syynikelpoinen, niinkuin perintötalossa ainakin, ja
vaikka en ole sellaista tupaa koskaan nähnyt, olisin sentään sydämmeni
ilolla tahtonut olla näkemässä, kuka siihen uuniin pisti ensimäiseksi
takkavalkean! Siten kerrotaan saadun tiloja perinnöksi, sitten
paljastettiin niiden uhkeat, valtion hoivissa varttuneet metsät, ja
seuraus oli että omistajat köyhtyivät, eivät voineet enää suorittaa
veroja, ja niin joutui sellaisia tiloja kruununpuistoksi takaisin.
Eräästä samallaisesta "Potemkinin keinosta" kuin Iisalmessakin,
kerrotaan myös Pielavedellä. Sielläkin hommattiin erästä kruununtilaa
perinnöksi, että saataisiin vapaasti iskeä käsiksi metsään. Talo oli
sivulla tiestä, laajan puuttoman suon takana, mutta näkyi sentään
hyvästi tielle. Pihalla sattui olemaan suuri, kalliontapainen maakivi,
ja siinä se melkein olikin ollut kaikki, mitä nähtävää oli.
Ajettiin sitten miehissä syyniin, rattailla ajettiin, sillä kesäiseen
aikaanhan ne ovat talon pellot tarkastettavat.
Mutta asianomaiset olivat läimäyttäneet hyvänpuolisesti syyniherroja
ohranjyvällä silmiin -- niin kerrotaan -- ja kun siinä oli rattailla
mukava istua, niin katseltiin vaan taloa ja sen tiluksia siitä
maantieltä.
"Onpa tässä talossa peltoa, sileää ja kivetöntä", tuumasivat herrat
suota katsellen ja silmiään siristellen.
"Onhan sitä, vaan ei se tämä aivan kaikki peltoa ole. Tämä etupuoli on
niittyä, niinkuin näette", arvelivat asianomaiset.
"Niinpä todella näkyy olevankin. Ja taitaapa olla rakennuksetkin
kunnossa, mitäpä me sinne viitsimme huonoa tietä koluuttaa, näkeehän
nuo tähän. -- Ka, onhan siinä keskellä pihaakin joku iso rakennus --
niinhän tuo on kuin kivestä -- mikä se on rakennus?"
"Se on läävä!"
Syyni oli pidetty, talo on sen jälkeen ollut monilla omistajilla,
nykyään kuuluu se olevan eräällä sahayhtiöllä ja autiona -- ei kuulu
olevan siitä ennallaan enää muuta kuin nuo laajat pellot ja mainio
harmaakivinen navetta.
Tämä on hauska kertomus tällainen ja siksi olen sen tähän ottanut, ja
niitä taitaisi löytyä enemmänkin, jos niitä keräämään rupeisi.
Niin on keinoteltu metsiä yksityisiltä, niin vielä valtionkin hallussa
olevia, petkutettu ja vietelty yksinkertaista rahvasta, soaistu silmät
valtion virkamiehiltäkin -- joko heidän tietensä tai tietämättään, sitä
on vaikea päättää.
Maatilojen haalinnassa ovat sahayhtiöt, tai oikeastaan heidän
asiamiehensä käyttäneet samanmoisia keinoja kuin metsienkin ostossa.
Moni on kyllä myynyt heille talonsa aivan vapaasta tahdostaan, tullut
suorastaan tarjoomaankin sitä, mutta paljon kerrotaan sellaisiakin
tapauksia, joissa on yhtä tai toista sivukeinoa käytetty, ellei myyjä
ole heti ensi hopussa ollut kauppaan taipuvainen.
Kerrotaan monessa kohti, esim. Laukaan kihlakunnan pohjoispitäjissä
sellaisiakin tapauksia, että sahalainen ostoinnossaan on esim. lahjonut
jonkun perheen jäsenistä, turhamaisuutta rakastavan emännän tai
tyttären, tahi huonoon elämään taipuvaisen pojan viettelemään perheen
isää luopumaan tuosta "vanhanaikaisesta ja huonosti tuottavasta
maantyöstä" ja myymään talonsa. Toisia isäntiä taas on koetettu saada,
velkaantumaan niin paljon kuin mahdollista, ja kun siinä on onnistuttu,
kun mitta on tullut täyteen, on sahalainen sopivalla hetkellä iskenyt
taloon kiinni ja pakottanut sen myyntiin. Ja hinnoissa ei tavallisesti
tule mikään kilpailu kysymykseen. Sillä näyttää aivan todenmukaiselta,
että yhtiöillä on solmittuna jonkunmoinen rengas keskenään. Sen huomaa
esim. Pihtiputaalla ihan selvästi niistä kahdesta yhtiöstä, Hallasta ja
Haapakoskesta, jotka siellä etupäässä isännöivät. He eivät ole koskaan
asettuneet toistensa tielle. Heille on ollut etuisinta pysyä kumpikin
omassa piirissään: ota sinä tuo, minä otan tämän, tilaa täällä on
meillä kummallakin. Kukaan yksityinen ei liioin ole pystynyt
kilpailemaan heidän kanssaan, sillä jos sitä joku on koettanutkin ovat
hänen asiansa tavallisesti kääntyneet niin hullulle tolalle, että elämä
on hänelle pian tullut hyvinkin happameksi. Jos hän on sattunut
ostamaan jonkun hyvän metsätilan kuinka edullisesti tahansa, on hän
useinkin jäänyt siihen ötköttämään metsineen, tukkineen, sillä
kaikkivoivat yhtiöt eivät ole niistä huolineet, eivät hinnasta mistään.
Ja jokaista, joka vähänkään rohkenee pistäytyä väliin heidän
kaupoissaan, vihaavat yhtiöt, ja kutsuvat kansan yllyttäjäksi.
Seuraus onkin miltei kaikkialla ollut, että useimmat varakkaat ja
keinokkaammat yksityiset ovat katsoneet parhaaksi ja etujensa
mukaisimmaksi lyyhistyä yhtiöitten mahtavien siipien alle, ruveta
edistämään heidän asioitaan ja nokkelasti nokkasemaan ne murut, joita
äveriästen pöydiltä putoilee. Ja jos suupuheisiin saa luottaa, niin
kerrotaanpa yhtiöitten mahtavuudesta jo esimerkkejä, että heidän
kauppojaan on kiinnitetty sellaisissakin tapauksissa, jolloin he ovat
ostaneet talon alaikäiseltä tai muuten jakamattomalta pesältä,
jommoiset kaupat yksityisten tekeminä aina armotta on kumottu.
Eräällä taholla, sekin Keski-Suomen kulmalla, kuuluu jumalansanaakin
käytetyn hellyttämään jonkun itsepintaisen salonukon mieltä "auttamaan
lähimmäistään", joka on ollut hyvän puumetsän tarpeessa. Mutta minkä
verran siinä on ollut todellista jumalisuutta mukana, selvinnee ehkä jo
yhdestä tämänkaltaisesta esimerkistä: asiamies oli eräältä köyhältä
mieheltä ostanut hakkuuoikeuden hänen koko metsäänsä 200 markalla 20
vuodeksi. Mies joutui rahan pulaan ja nyt tarjosi sama asiamies koko
talosta 600 markkaa, esiintyi hyvin jumalisena ja puhui laajalti tämän
maallisen tavaran turhuudesta ja katoavaisuudesta. Isäntä ei sentään
sillä vielä muuttunut ihan täydelliseksi Sakeukseksi, varsinkin kun
tiesi, ettei ostajakaan ollut aivan sitä lajia tarvitsevaisia, joille
olisi tullut koko omaisuutensa jakaa, ja sen vuoksi oli hän siksi
rohkea, että tinki kauppasummaa hiukan korkeammaksi.
"Ai, ai rakas veli, älä sinä pyydä sitä viimeistä penniä, kyllä sinulle
jumala siunaa takaisin", uikutti nyt tuo jumalinen ostaja.
Silloin sattui niin, että muuan yksityinen sivultapäin
tarjosi isännälle talosta kaksituhatta markkaa -- ei erityisessä
kauppa-innossa, vaan muuten koetellakseen, kuinka suuri tuon jumalisen
miehen viimeinen penni olisi, tai ehkä pysyttääkseen köyhää miestä
rauhassa tilallaan. Kun ostaja sai tämän tietää, julmistui hän ja
maksaa paukautti talosta 4,000 markkaa. Siis tuo viimeinen penni, jonka
jumalan muka piti siunaaman takaisin köyhälle talonsa myyjälle, ei
tehnyt enempää eikä vähempää kuin tasan 3,400 markkaa, ja olisiko sen
joka kaupassa, mitä on tehty, laskea ihan tunnon ja oikeuden
mukaisesti, niin tekisi se usein vielä kymmenen kertaakin tämän summan.
Moni tällainen huomaa kyllä jäljestä päin, ett'ei jumalan sanaankaan
ole luottamista joka miehen suusta, eikä siunausta tule, vaikka tekisi
sahayhtiöille kuinka suuria lahjoituksia tahansa.
Toisaalla taas käytetään muita viettelykeinoja, eikä kajota ollenkaan
ihmisten hellempiin tunteihin -- tämä kaikki aina miestä myöten, sillä
yhtiöitten asiamiehet tuntevat tarkimmilleen talot ja talojen asukkaat
sillä paikkakunnalla, missä he liikkuvat. Kun he tapaavat mieleisensä
talon, jota haluavat pohjineen ostaa, niin siihen he asettuvat vaikka
asumaan ja alkavat kutkutella omistajaa juuri siitä kohdasta, jonka
huomaavat parhain kutajavan. Sanalla sanoen, kaikkia keinoja koetetaan.
Ken on jumalinen, sille puhutaan jumalan sanaa, ken on viinaan menevä,
sille annetaan viinaa, ken on laiska, sille luvataan työttömät päivät
ijäkseen, ken on köyhä, siitä luvataan tehdä ikuisiksi ajoiksi rikas,
ken valittaa työväen puutetta ja kalleutta, sekä siitä johtuvaa
maanviljelyksen kannattamattomuutta, siitä luvataan tehdä sellainen
herra, jonka ei enää koskaan tarvitse mokomia asioita huolehtia, ken
sadattelee huonoja maita, huonoja vuosia, hallaa ja vesitulvia, se
luvataan yhdellä iskulla kaikista sellaisista vastoinkäymisistä
vapauttaa -- kun vaan myy talonsa "puulaakille" ja alkaa elää selvällä
rahalla.
Usein, kun omistaja ei ole ollut halukas vapaehtoisesti myymään
taloansa, on käytetty sellaisiakin keinoja, että hänen lopulta on ollut
_pakosta_ luopuminen isännyydestä, jos vaan edellytykset ovat olleet
vähänkään sellaiset, että häneen puolelta tai toiselta on pystytty
käymään käsiksi.
Tässä yksi esimerkki:
Lähellä Pihtiputaan kirkkoa on eräs 1,12 manttaalin talo, josta
omistaja aikaisemmin oli myynyt metsän yhtiölle 10-tuumaisiin saakka
1,500 markan kauppasummasta. Kun hakkuu-aika loppui ja tilalle vielä
jäi summaton määrä pienempää tukkimetsää, vietteli sahalainen isäntää
jatkamaan kontrahtia. Tämä ei kuitenkaan suostunut, toivoen saavansa
vastaisuudessa parempaa hintaa, vaan koetteli elää kituutella tehden
pieniä velkoja -- tuo ensimmäinen metsäraha oli tietysti aikoja sitten
mennyt. Miehellemme sattui onnettomuuksia ja vihdoin joutui hän eräälle
varakkaammalle isäntämiehelle velkaan parituhatta markkaa. Tämä
velkakirja, joka oli taloon kiinnitetty, keinoteltiin siirretyksi
muutamalle juoponsekaiselle velikullalle, ja nyt alettiin sillä hakea
taloa myytäväksi. Ei mikään auttanut. Omistaja tarjosi monenmoisia
ehtoja, koetti kaikki keinonsa saadakseen pitää talonsa, sillä hän oli
niitä harvoja, joka ei olisi hevillä luopunut maastaan, jonka arvon hän
tiesi monta vertaa suuremmaksi kuin tuo velka. Eräs maakauppias lupasi
jo auttaa, mutta se oli vaan joku diplomaattinen viivytys asiassa, se
avun lupaus peruutettiin ja mies joutui vaan entistään kireämmälle.
Silloin ilmestyi vihdoin tukkiherra itse pelastavana enkelinä (hän oli
tietysti kaiken aikaa sivulta päin johtanut asiain juoksua) ja tarjosi
hätäytyneelle isännälle 4,000 markkaa koko talosta, lapasi hyvät
asunto-ehdot ja monia muita etuja, muun muassa maksavansa päälle kaupan
isännän velan kunnan lainajyvästöön -- noin 10 hehtolia viljaa. Mutta
sitä ei kuulu maksetun eikä ole asuntokontrahtiakaan annettu.
Aivan samallaisia tapauksia, joissa sahalaiset joko välillisesti tai
välittömästi ovat vehkeilleet tilanomistajain asioissa saadakseen
heidät luopumaan taloistaan, kuulee Savon ja Karjalankin puolella
tuhkataajaan. Heitä on jonninjoutavista maksettavista pakotettu
konkurssitilaan, heille on annettu velkaa, mutta on pienimmästäkin
velasta otettu talo panttiin ja koetetaan sitten sitä saada apajaan.
Tämä onnistuukin aina, jos talojen eläjät vaan ovat köyhtyneitä tai
muuten veltonpuoleisia -- ja ikävä sanoa, niin melkein säännöllisesti
sattuu olemaan siellä, missä metsähuijauksen kohmelosta ei vielä ole
päästy selviämään. Heitä elätetään joku aika, mutta toisaalla
tavallisesti jo hyvän kaupan innossa kohahdetaan, että "kyllä minä nyt
annan, mutta kohta on talo minun".
Mainittava on tässä yhteydessä, että kaikissa tällaisissa
keinotteluissa ovat yhtiöitten parhaina apumiehinä sydänmailla olleet
maakauppiaat. Ei ainoastaan Karjalan kulmilla, missä heidän valtansa on
suurin, vaan Savossa ja Keski-Suomessakin ovat juuri he olleet
paikkakuntain parhaat synnynnäiset maatilojen "värvääjät" yhtiöille.
Sillä suoraan sanoen, juuri heidän kauttansa on ylellisyys ensin
päässyt metsähuijauksen alkuaikoina leviämään sydänmaille, ja sen
jälestä suuri määrä laiskistumista sekä yleinen velkaantuminen, josta
ei ennen tiedetty mitään.
Kaikkialla, mutta eritoten Rajakarjalan puolella, Ilomantsissa,
Pielisessä, Nurmeskulmalla ja Rautavaarassakin, kuulee surkeita
kertomuksia heidän "sivistävistä" toimistaan.
Hankittiin halpoja väkijuomia, värjätyitä viinoja, joita muun räämän
ohessa moninkertaisesta hinnasta myytiin herkkäuskoisille salon
ukoille. Niihin menivät ensimmäiset tukkirahat ja moni isäntä lojui
vaan kauppiaitten seutuvilla ja jätti jo silloin maittensa viljelyksen
takapajulle, möi sitten metsää uudestaan, tärväsi rahat taas -- ja
joutui lopulta kauppiaalle velkaan.
Tämä otti kiinnityksen hänen tilaansa, haki sen sopivalla hetkellä
myytäväksi ja sai sen tavallisesti itselleen ihan polkuhinnasta,
niinkuin oli tarkoittanutkin. Sitten rupesi hän tekemään sillä afääriä,
laittoi siitä sellaisen satimen, joka lauetessaan toi hänelle joka
kerta lisää rahaa. Hän möi näet sen uudestaan jollekulle köyhälle
miehelle, tavallisesti sellaiselle, jolla oli maksaa hänelle muutamia
satoja markkoja käteistä rahaa. Lopusta tehtiin velkakirja,
vaadittaissa maksettavaksi. Jonkun ajan kuluttua hakikin kauppias taas
velkansa ulos, ja silloin meni köyhältä mieheltä sekä talo, että se
raha, jonka ostaissaan oli siitä antanut. Sitten möi kauppias saman
talon taas samalla tavalla, ja otti taas itselleen -- yhä samalla
tavalla. Otettuaan täten aikansa rahoja taimikaupoilla, on loppu
tavallisesti ollut se, että maakauppias on tuollaiset talonsa myynyt
vihdoin suurella voitolla sahayhtiöille.
Hän kyllä on osannut hyötyä maatilojenkin kaupoissa hän, käärinyt yhtä
ja toista kokoon, mutta monen talon entinen omistaja on joutunut puille
paljaille. Täten ovat kauppiaat suoranaisesti saattaneet ja saattavat
yhä maatiloja hukkaan maanviljelykseltä, mutta enemmän on sellaisia
taloja, joiden myyntiin he ovat ainoastaan sivultapäin vaikuttaneet,
s.o. velkaannuttamalla niiden omistajia. Heidän joukossaan löytyy
todellisia kukkia tuon liikemaailmassa yhäti ylistetyn "afäärineron"
alalla, nykyjään satojen tuhansien, ehkäpä miljoonainkin miehiä, joiden
yhteiskunnallinen luotto on kasvanut samassa määrässä kuin heidän
rahansakin, samalla kun tuhansilla köyhillä maanviljelijöillä ei ole
luottoa missään muualla kuin heidän luonaan -- aikansa.
Juuri Rajakarjalan kulmalla löytyy esim. eräs pohatta maakauppias, joka
hyvistä toimistaan ja köyhän väestön avustamisesta puhuessaan on
suoralla ylpeydellä kohahtanut, että hänen parhaita kauppojaan oli se,
kun hän maksoi talosta 25 markkaa, ja hän saa siitä sentään metsän
vuoksi ainakin 10,000!
Tällaisia loistokauppoja tekevät kyllä sahalaisten asiamiehet
mieluimmin itse, mutta suovat sentään usein aivan kernaasti "pienen
voiton" välikauppiaallekin; ja yleensä tuntuukin aivan siltä, kuin
juuri maakauppiaitten ja sahalaitosten välillä vallitsisikin joku
hieno, keskinäisen sympatiian side, aivan kuin heihin voisi sovelluttaa
sananlaskun "yhtä luuta vuohen sarvi, sitä poski kuin pääkin."
En voi olla mainitsematta tässä yhtä esimerkkiä niistä keinoista,
joilla pääomat sellaisessa vähän viljellyssä ja maailman suurliikkeestä
syrjäisessä seudussa kuin esim. Pohjois-Karjala, ovat voineet paisua
aavistamattoman suuriksi.
Siellä on ollut kauppiaita, jotka ahtaina raha-aikoina eivät millään
muotoa ole talollisille lainanneet rahaa, vaan ostaneet heiltä esim.
viljaa, jos sitä on sattunut olemaan (ja sitähän meikäläisissä oloissa
näyttää maamiehellä melkein aina olevan silloin kuin rahasta on puute).
On maksettu rukiista esim. 15 mk tynnöriltä -- ja siten on
tarvitsevainen saanut rahaa kipeimpiin tarpeihinsa. Mutta kun jyvät oli
myyty, tuli leivän puute, ja nyt oli käännyttävä taas kauppiaan
puoleen. Tuo hyväsydämminen mies antoi kyllä viljaa velaksi, vaikkei
ollut antanut rahaa. Tosin oli hänen viljansa kallista -- 30 mk.
tynnöriltä -- mutta minkä sille teki, hädässä täytyi ottaa ja antaa
velkakirja tai vekseli 6 % korolla, puhdas, laillinen paperi, josta
kukaan ei voinut sanoa, että se olisi ollut koronkiskomista. Turhien
vaivain välttämiseksi välitettiin tällaiset kaupat lopulta usein niin
mukavasti, ettei ostaja monasti vienyt jyviään ollenkaan myöjän aitasta
pois, vaan möi ne samassa laarissa isännälle takaisin, jossa ne oli
ostanutkin -- hinnassa vaan oli pieni ero.
Paljon voisi kertoa tällaisia loistavia kauppoja, vaan kun ne eivät
suorastaan kuulu kertomusteni alaan, heitän ne syrjään. Summa on se,
että tuhannet tilalliset ovat epäsuotuisissa krediitti-oloissa
lisänneet velkakuormaansa, ja kun moni heistä ei ole keksinyt muuta
pelastuksen keinoa, on hän myydä läimäyttänyt koko talonsa
sahayhtiöille, joiden asiamiehet kuljeksivat paikasta toiseen
yllyttämässä "että myy nyt ajoissa, ellet sitä tee, niin myymättä jää
itseltäsi".
Jos tämä jo tuntuu ikävältä, että miehet, joiden varsinaisena
elinkeinona on kauppa, ovat välillisesti tai välittömästi vaikuttaneet
maatilojen rappeutumiseen ja jouduttaneet niitä entisiltä omistajiltaan
suurten yhtiöitten metsämaiksi, niin vielä ikävämpää on kuulla se, että
valtion virkamiehiäkin on antautunut yhtiöitten avustajiksi.
Ja sellaista on tehty tavalla, joka ei heille ollenkaan soveltuisi,
heidän kun päinvastoin pitäisi oleman yksinkertaisen kansan avustajina
ja neuvojina. Tätä ei tietysti kernaasti ottaisi uskoakseen se, joka ei
ole paikkakunnilla liikkunut, mutta kun kuulee aivan varmojen ja
luotettavien henkilöitten puheita heidän toimistaan, niin täytyy asian
väkiseltäkin uskoa todeksi. Eikä tarvitse kaukaakaan oleskella
salopitäjissä, kuten esim. juuri Pohjois-Karjalassa ja monella
muullakin kolkalla maatamme, kun jo itsestään huomaa, että esim.
ruununnimismiehillä on hyvin hyvä taipumus metsä-afääreihin ja että he
yleensä kovin helposti kallistuvat rikkaitten yhtiöitten puolelle.
Pielisjärvellä esim. kuuluu vakaisten miesten kertomuksien mukaan
nimismies yhteen aikaan liikkuneen jotensakin julkisesti erään
sahayhtiön asioilla, ja onpa siitä aikoinaan käyty sanomalehdissä
jupakkaakin. Tiedetään varmaan, että Pielisjärven Uudessakylässä on
8:ssa kruununtalossa, joiden asuntakuntoisuutta sama nimismies ennen on
syynäillyt ja silmällä pitänyt, nykyään asuntaoikeus ja valta
perinnöksi hakuun myyty sahayhtiölle -- ja juuri näissä kaupoissa
kerrotaan mainitun nimismiehen muutamissa olleen osallisena.
Toinen valtion virkamies, joka paljon on puuhaillut näissä samoissa
asioissa, on henkikirjuri Nurmeksessa. Puheista päättäen eivät
hänenkään asioimistoimensa ole juuri parasta laatua, ja samaan viittaa
sekin seikka, että hänet aivan hiljattain oli Juuan puolelta haastettu
Nurmeksen käräjiin vastaamaan monenmoisista virheistä siellä
tekemissään talojen kaupoissa. Hän onkin jo kauan aikaa häilynyt
sahayhtiöitten ja tilanomistajain välillä, ostellut ja myynyt metsiä ja
maatiloja, purkanut hakkuukontrahteja toisaalla ja toisaalla taas
välittänyt tilojen pohjakauppoja yhtiöille. Lopulta on hän näissä
kaupoissaan joutunut riitaan niinhyvin yhtiöitten kuin monen
yksityisenkin kanssa, ja siitä on, kuten jo mainitsin, ollut
seurauksena rettelöt ja oikeudenkäynti.
Tuollaiset jutut ovat jo muutenkin ikäviä ja vielä ikävämmiksi ne
muuttuvat, kun paikkakunnalla yleisesti tiedetään, että niihin on
valtion virkamies ollut aihetta antamassa.
Useita tiloja, joiden metsiin sahayhtiöillä on ollut hakkuu-oikeus, on
sama henkikirjuri ostellut Juuan pitäjän Polvijärven ja Petrovaaran
kylissä ja antanut entisille omistajille niihin jonkunmoisen
asunto-oikeuden. Moni niistä on sentään joutunut jo sahayhtiöille,
(joka lienee ollut tarkoituskin) toinen osa taas eräälle
helsinkiläiselle, joka niihin parhaillaan hakee lainhuudatuksia,
huolimatta siitä, että entiset omistajat väittävät, ett'ei heidän
kauppakirjoissaan määrätyitä maksuehtoja vielä ole täytetty. Kuinka
lieneekään, mutta monta harmia ja puuhaa, jopa pitkiä Helsingin
matkojakin ovat nämäkin kaupat tilojen entisille omistajille
aiheuttaneet ja oikeuksiin niistäkin kuuluu hankittavan. Ostetaan ja
myydään, vaihdetaan ja rettelöidään vähäisistä maatiloista niinkuin
markkinoilla hevosluuskista.
Monessa muussakin paikassa ovat virkamiehet, erittäinkin juuri
nimismiehet ruvenneet metsäkauppoja tekemään ja sahalaisten asioita
ajamaan, mutta tuntuu niitä olevan muitakin samanlaisia, jotka hyvällä
omallatunnolla nostavat valtiolta palkkansa ja samalla saattavat
yksityisesti lisätä sitä vetämällä kaikessa ystävyydessä yksinkertaisia
talonpoikia nenästä, vaikka todellinen tunnollisuus ja lähimmäisen
rakkaus vaatisi heitä oppineempina opastamaan kansaa siihen, "että
jokainen saisi omansa pitää ja nautita". Kuinka käy esim. monen
oikeusasian silloin, kun paikkakunnan yleinen syyttäjä muitta mutkitta
yhtyy aina väkevämmän puolelle? Esimerkkejä sellaisista kerrotaan
paljon, esim. Laukaan kihlakunnan puolella, puhutaan takavarikoista,
joita on laittomasti purettu, kun yhtiön etu sitä vaatii j.n.e.
Onko kummaa jos kansa monessa kohdassa sydänmailla on tullut siihen
käsitykseen, että yhtiöt ovat kerrassaan kaikkivaltiaita, kaikkivoipia,
jotka saavat tehdä mitä tahansa, joiden raha komentaa kaikki ja joiden
alle täytyy yksityisen maanomistajan alistua niinkuin kohtaloonsa,
olipa asia mikä tahansa. Sellainen usko alkaa levitä, ja paljon
tapahtuu laittomuuksia, joista eivät tilanomistajat rohkene lopulta
valittaakaan siinä pelossa, että he kumminkin joutuvat alakynteen.
Olen ehkä liian paljon poikennut syrjään varsinaisesta aineestani,
puhuessani näin pitkältä kaikenmoisista keinotteluista y.m. mutta nämä
kaksi asiaa, nimittäin metsähuijaus ja maatilojen joutuminen
yhtiökäsiin yhdeltä puolen sekä kaikenmoiset juonet ja koukut toiselta
puolen ovat minusta näyttäneet olevan niin läheisessä yhteydessä
toistensa kanssa, että jos yhdestä jotain puhuu, ei voi olla
toisestakaan mainitsematta. Sillä onhan hyvin tavallista, että
inhimilliset heikkoudet, keinottelu ja helpon rikastumisen halu
pyrkivät esiin vakautuneempainkin liikkeitten alalla, saati sitten
metsäliikkeen, jossa valmiin tavaran kauppa on kylläkin vakaantunut,
vaan jossa, mitä raaka-aineen myyntiin tulee, ei meillä yleensä ole
ollut järkeä mukana ollenkaan.