V.

Mitä syitä on etupäässä huomattavana maatilojen joutumiseen

yhtiökäsiin.

Mikä on ollut syynä siihen, että näin joukossa, niinkuin edellä on

numeroilla osoitettu, paikoin puolin pitäjin, jopa jossakussa kohdassa

siitäkin yli, niin laajoilla alueilla, että ne yhteensä hyvästi

vastaavat jotakuta meidän pienemmistä lääneistämme, luovutaan vapaasta

maa-omistuksesta ja katsotaan elämää joko toisen alustalaisina taikka

irtolaisina itsenäistä, omintakeista maanviljelijän ammattia

paremmaksi?

Ostajien, s.o. etupäässä sahayhtiöitten afäärikannalta katsoen on tähän

ilmiöön olemassa yksi todellinen syy, jota he sentään harvoin

mainitsevat, ja toinen isommaksi osaksi tekaistu syy, josta he puhuvat

paljon, aina ja joka paikassa, vaan joka itse asiassa ei merkitse juuri

mitään.

Tämä todellinen syy on yksityisten metsien yleinen väheneminen ja pelko

sitä seuraavasta raaka-aineen vähenemisestä sekä hintain mahdollisesta

kohoamisesta. Sillä joskin maassamme löytyy äärettömät alat

valtionmetsiä, joista aina tulee riittämään sahausta varaa, eivät

sahayhtiöt nyt eivätkä vastakaan käytä niitä hyväkseen muuten kuin

pakosta, karkeamman puutavaran tarpeesta, sillä valtio tietysti vaatii

täyden hinnan puistaan, se ei myy niitä niin ummessa silmin kuin

yksityiset, ja niitä pelkästään käyttämällä supistuisi tietysti

vuosivoitto kohtuuden rajoihin noille suureksi osaksi ulkomaalaisille

yhtiöille, jotka näihin saakka ovat tottuneet meillä saamaan metsiä

miltei ilmaiseen. Ja välttääkseen tätä, ryhtyvät he muihin keinoihin,

kun heidän on niitä meillä niin helppo keksiä. He ostavat maata,

metsämaata, kun heidän on sitä meillä niin helppo saada. He tahtovat

kernaimmin päästä riippumattomuuteen sekä valtiosta että yksityisistä,

ja perustaa meidän jo muutenkin vähän viljeltyyn maahan meidän

omien lakiemme perusteella uuden metsävaltion tai jonkunlaisen

"metsä-yhdysvallan", josta riittää raaka-ainetta sekä heille että heidän

jälkeläisilleen ikuisiksi ajoiksi, ja jonka tuloilla he saavat viettää

uljasta, huoletonta elämää, useat kaukana meistä köyhistä eläjistä,

lämpimämmissä kotimaissaan Norjassa, Englannissa y.m.

Tämä koskee etupäässä niitä seutuja, joissa on pantu paljon maata

manttaaliin ja tiloja, joilla vielä on kutakuinkin hyvä, tai hyvällä

kasvun alulla oleva metsä jälellä, huolimatta yleensä vähääkään

siitä, kuinka tilat ovat viljeltyjä ja rakennettuja. Tilojen

asuntokuntoisuuteen ja -kelpoisuuteen joko nykyjään tai vastaisuudessa

ei panna mitään arvoa, vaan metsä on pää-asiana.

Tilojen anastuksia koetetaan tehdä siten, että saadaan mikäli

mahdollista yhteen kohti laajempi alue, jonkunlainen uudenaikainen

metsädomeeni, esim. kokonainen kylä, tai vaikkapa kokonainen pitäjä,

aina sitä parempi vaan. Sitä on huokeampi hoitaa.

Niinkauvan kun yksityismetsistä ei ollut puutetta, ostivat yhtiöt kyllä

kokonaisia taloja siellä täällä silloinkin, ulkomaiset siten, että

ostattivat asiamiehillään ja panivat heidän nimiinsä, mutta silloiset

talot he tavallisesti heittivät raakkina jollekulle yksityiselle,

sittenkun metsä oli nyletty. Vaan nyt he ovat alkaneet käyttää toista

menetystapaa. Viimemainitut ovat hankkineet itselleen suomalaisen

osakeyhtiön nimen, ollen juuri parahiksi sen verran suomalaisia, että

pystyvät täällä vapaasti ostelemaan ja omistamaan kiinteimistöjä omissa

nimissään, ja kasvattavat sitten vastaisen varalle laajoilla alueilla

metsiä järkiperäisessä hoidossa, murskuttaen sillä aikaa yksityisten

metsistä loppuja rippeitä rahaksi ja ottaen siiloin tällöin suurempia

puita valtion metsistä. Ja samaa menettelytapaa käyttävät puhtaasti

kotimaisetkin yhtiömme, mutta ulkolaiset voittavat nykyään tässä

suhteessa, ainakin niissä seuduissa, joita tämä kirja koskettelee.

Ja kaikki tämä käy meillä erittäin hyvin päinsä, niinkuin edellä

mainittiin. Meidän maa ja meidän olomme ovat niinkuin luodut

tällaiselle yritteliäisyydelle.

Kaikissa niissä seuduissa, joista tähän kirjoitukseen on kerätty

tietoja, on isännillä maata niin paljon, etteivät he tiedä sen määrää.

He tuskin ovat joka kohdassa maillaan ikinä käyneetkään. Tosin on siitä

melkein poikkeuksetta paras metsä jo pantu parempiin suihin ja yksi ja

toinen hongikko aikoinaan kaskettu, mutta pientä metsää on sentään

jälellä, ja kun maat ovat metsänkasvulle soveliaita, ei kestä hyvinkään

kauvan, ennenkuin siitä järkevällä hoidolla taas voi uittaa tukkia.

Ja kun kuulee, millä hinnoilla maata on saatu, niin ei ole kumma, että

saha- ja teollisuuslaitoksissa on herännyt kiihko sen ostamiseen ja

omain metsäin kasvattamiseen, sillä pelkkä metsän kasvukorko voi usein

vastata kymmenin kerroin korkoa maan hinnasta ja tilalta meneviä

veroja. Joistakuista suurtiloista alavesien varsilla, niinkuin esim.

Sulkavalla, Säämingissä, Kerimäellä y.m. on tosin maksettu hyväkin

hinta, mutta niissä on sentään ollut vielä jälellä sellainen metsä,

että se on heti vastannut paria ostohintaa niissäkin. Sillä

"tukkilaiset tekevät laskunsa niin perusteellisesti ja tarkasti",

kertoi muuan kokenut metsien ostaja, "että ostakootpa he yksityisiä

metsiä tai maatiloja pohjineen, niin aina he voittavat enemmän kuin

syrjästä katsoen luulisikaan, ja joka tapauksessa on se maamies, joka

niissä kaupoissa tappion kärsii."

Mutta jota ylemmäksi kulkee ylävesiin, sitä enemmän hämmästyy sitä

tappiota, jonka pienempitilalliset talonpojat siellä ovat kärsineet.

Pielisen vesistössä, Rautavaarassa, Nilsiässä, Iisalmessa y.m. on

maksettu joistakuista taloista sellaisia hintoja, että niistä tulee

vaan noin 1-3 markkaa hehtarille, siihen luettuna pellot, niityt ja

kaikki mitä talossa maata löytyy -- tosin rimpisoita muassa myös, joka

sentään hiukan kohottaa kovan maan hintaa.

Olkoon tässä mainittu yksi esimerkki Rautavaarasta, joka osoittaa,

missä määrin sikäläisetkin maat sentään voivat kasvaa metsää, vaikka

niitä joka suhteessa pidetään huonompina muista. Siellä on kappalaisen

puustelli 3/8 manttaalinen ja laajuudeltaan 1,700 hehtaria. Sen metsää

on tietysti ollut pakosta käytettävä järkevästi, ja tulos on ollut se,

että siitä yksinään on rakennettu sekä kirkko että pappila kokonaan,

maksettu vielä kumpaisenkin rakennuskustannuksetkin, puhumattakaan

siitä, että sieltä on otettu kaikki rakennusaineet. Ja sentään

tarjotaan taas parhaillaan samasta metsästä sahatukkia myytäväksi noin

25,000 markan arvosta. Eikä kauvan sitten ostivat sahalaiset juuri

kirkonkylästäkin 0,7 manttaalin tiloja 1,000:lla ja 2,000:lla markalla,

ja metsää oli niissäkin vielä jälellä, jos toki vähemmän kuin

pappilassa.

Siis ovat tilat yhtiöille ilmaisia, kun ovat uittaneet yhden tavallisen

sahatukin hehtarin alalta.

Kelpaa sillä tavalla ostaa maita metsänkasvuun sen, kellä kaikki

verstaat ja liikkeet ja uittorustingit jo ovat suuremmoisessa kunnossa.

Pohjois-Savon pitäjissä on ostettu äärettömän paljon hyviä metsämaita

3-6 markalla hehtari ja samoin Vaasan lääninkin puolella.

Niitten talojen hinnan, jotka esim. Pihtiputaalla ovat joutuneet

sahayhtiöille, on eräs asiantunteva paikkakuntalainen arvioinut

jotensakin näin: jos arvioidaan peltohehtarin hinnaksi keskimäärin 300

markkaa ja niittyhehtarin hinnaksi 150 markkaa sekä talon rakennukset

lasketaan kohtuulliseen arvoonsa, niin siitä hinnasta on talo

pohjilleen saatu, eikä metsämaalle ole tullut hintaa mitään, vaikka

sitä olisi ollut penikulmaa laajalta, Jos taas metsämaalle pantaisiin

vähänkin hintaa hehtaria kohti, niin silloin ovat rakennukset ja

viljelykset menneet ilmaiseen.

Nämä ovat olleet äärettömän etuisia kauppoja yhtiöille, varsinkin kun

ottaa lukuun kasvavan metsän, jonka arvoa on vaikea tarpeeksi korkealle

arvata nykyaikana, jolloin puutavaran hinnat tuskin enää pääsevät aivan

alhaalle laskemaan, ja varsinkin seuduissa, joissa metsänkasvu on

tavattoman hyvä, sekä uittoväylät keskellä metsiä.

Samassa Pihtiputaan pitäjässä, Alvajärven kylässä esim. on nykysittäin

myyty talo, josta tosin on maksettu parikymmentä tuhatta markkaa, mutta

sen laidattomilla saloilla onkin huikea metsä. Siellä on yksi ainoa

kangas -- pieni osa talon koko metsämaasta -- ja sillä kankaalla kasvaa

parhaillaan ainakin 200,000 tukkipuun alkua, noin 6 à 7 tuumaisia

rinnan korkeudelta ja niin taajassa, että siellä tuskin saisi puuta

kumoon, ell'ei lähde laidasta järjestään kaatamaan niinkuin kaskea. Ja

sitäpaitse on tilalla vielä isojakin puita niin paljon, että sen hinta,

parikymmentä tuhatta markkaa, mahtuu niihin useamman kuin yhden kerran.

Pyhäjärvellä, joka on Pihtiputaan naapuripitäjä toisella puolen

maanselännettä ja jonne kotkalaiset yhtiöt myös parhaillaan ovat

aikeissa ulottaa liikkeensä ylitse vesijakajan, kuuluu nykyään saavan

maata vaikka kuinka paljon 4-5 markasta hehtarin, ja paljo 10 tuumaisia

puita on vielä metsissä pystyssä.

Isompiakin hintoja on taloja ostettaissa tosin maasta maksettu, mutta

silloin niissä on ollut vielä metsää heti ilman eri hoitoa ja

kasvatusta kaadettavaksi tavallisesti pari tai kolme ostohintaa, tai on

niitten asema ollut sellainen, että niitten ostaminen suuremman

yhtäjaksoisen alueen aikaansaamiseksi on ollut tarpeellinen.

Tämä nyt on se todellinen, pää-asiallisin syy sahayhtiöitten puolelta,

minkä vuoksi he maatiloja ostelevat, tämä nimittäin, että he samassa

saavat suunnattoman suuret metsäalueet pienillä hinnoilla ikuisesti

haltuunsa ja voivat niillä kasvattaa itselleen suojametsiä liikkeensä

vastaisenkin hyvinvoinnin varalle, huolimatta mitään siitä, jääkö

yksityisille kalikkaakaan pesään pantavaksi eli saako valtio metsiään

kaupaksi tahi ei.

Sitten tulee se heidän toinen syynsä, se jota he aina uikuttavat, ja

jonka he vakuuttavat pakottavan itseään tällaisiin talojen kauppoihin

liikkeensä turvaamiseksi.

Ja tämä toinen syy on se, että heidän yksityisiä metsäkauppojaan

vastaan on alettu lain nojalla vehkeillä, kun on kaduttu liian huonoja

kauppoja.

Nykyään voimassa olevaa lakia kiinnityksistä on meillä näet alettu

tulkita siten, ett'ei se sovellu metsäkauppoihin, ja jos maatila kaupan

kautta joutuu pohjineen toisiin käsiin, ei entisen omistajan tekemä

metsäkauppa ole pitävä.

Suomalainen on hyvä rettelöimään ja käräjöimään ja viime aikoina onkin

ilmestynyt oikeita ammattipurkajia tällaisille kaupoille -- omaksi

vaiko lähimmäistensä hyödyksi, tai ehkä molemmiksikin, sitä on vaikea

päättää -- ja tällaisista purkukaupoista pääsevät sahayhtiöt helpoimmin

siten, että ostavat tilan kokonaan.

Se on kumminkin pääasiassa turhaa puhetta, että kiinnityksen

kieltäminen heidän metsäkauppoihinsa olisi niin pakottava syy, että

heidän sen vuoksi täytyisi turvautua pohjakauppoihin. Kiinnitys

tietysti on hyvä ja varmistaa ehdottomasti kaupan, ja on niitä monessa

tapauksessa saatukin, sillä tuntuu siltä kuin lainlukijoilla olisi

siinä seikassa eri mieliä. Mutta olkoonpa kiinnityksiä metsäkauppoihin

saatu tai ei, se on aivan yhdentekevää, koskapa metsät sentään ilman

niitäkin ovat hyvää vauhtia huvenneet ja jo laajoilla aloilla paljaiksi

hakatut. Vaan kun ihmiset jossain kohti rupeavat metsiensä todellista

arvoa hiukan uumoilemaan, niin maksakoot ostajat niistä edes osapuille

niitten arvon mukaisesti, ja tuskin kukaan on niin höperö, että silloin

alkaisi kauppaansa katua ja purkaa enemmän kuin muitakaan järjellisiä

kauppoja.

Koko tämä syy on suurimmaksi osaksi metsänostajien itsensä aiheuttama,

he kun yhä vielä ottaisivat metsiä vaikkapa ihan ilmaiseen, kunhan vaan

saisivat.

Mutta jos nyt alamme hiukan katsastella niitä syitä, jotka

maanomistajaim puolelta ovat saattaneet heidät näin suuressa määrässä

luopumaan maastaan, niin niitä on paljon, vaikka ani harvan myyjän

suusta kuulee liioin muita kuin tekosyitä, eli sellaisia, jotka eivät

ole olleet niin pakottavaa laatua kuin sanotaan ja luullaan.

Ensimmäinen ja huomioon pantavin syy tässä kohdassa on -- ja tulee aina

olemaan -- liian laajat metsät ja yksityisen rajaton omistusoikeus

niihin, joka seikka antaa aihetta suurempaan viettelyyn ostajan

puolelta.

Se on juuri sama syy, joka ensiksi on vaikuttanut metsähuijauksen,

metsien järjettömän myynnin ja raiskauksen. Niitä luonnon välittömiä

antimia on aikansa imetty ja nyletty ja niistä on, monasti tuiki pienen

hyödyn vuoksi, muutamain homeisten markkain tähden puserrettu mehua

niinkuin jostakin hedelmästä, jonka ei ole uskottu koskaan kuivuvan

koska se on niin tavattoman suuri. Vaan kun on alettu siinä uskossa

horjua ja ruvettu pelkäämään, että taitaa sentään lopultakin jäädä vaan

kuiva kuori jälelle, tai kun on tahdottu kerralla imaista kaikki mehu,

on myyty hedelmä runkoineen päivineen, luovuttu itse maastakin, missä

se kasvaa.

Että on ruvettu tiloja pohjineen ostamaan metsän kasvatusta varten ja

että löytyy niitä, jotka sellaisiin kauppoihin mielihalulla taipuvat,

se on siis kummaltakin puolelta suoranainen tulos entisistä

tukkihuijauksista, eikä mitään muuta, väitettäköön mitä tahansa. Se on

vaan uusi käänne siinä samassa ryöstösodassa, jota aluksi käytiin vaan

metsiä vastaan, käänne, joka kohdistaa valloitukset itse kiinteään

maahan. Ja kohta tulemme näkemään, että sotakustannukset tässäkin

lankeavat itse maan niskoille, valloittajat ottavat hyödyn, niinkuin

ainakin.

Tämä on syy, jota eivät myyjät ollenkaan huomaa, mutta sitten löytyy

vielä muutamia muita seikkoja, jotka puolestaan välittömästi ovat

vaikuttaneet tilojen myyntiin, varsinkin maamme pohjoisilla kulmilla,

ja sellaisia ovat karu, laiha maa, jota on vaikea viljellä, sekä halla.

Mutta varmaa on, ett'eivät nekään ole niin aivan voittamattomia, kuin

aina väitetään silloin, kun on sellainen talo myyty sahayhtiölle, sillä

esimerkkejä löytyy, että niilläkin paikoilla joskus on sitkeällä työllä

saatu ihmeitä aikaan. Ja siitä on saatu varma kokemus sekä meillä että

muualla, että hyvällä ojituksella ja vahvalla lannoituksella kasvaa

huonompikin maa ja halla kaikkoutuu koko lailla loitommaksi peltoaidan

taa. Sillä tässäkin seikassa pitää pää-asiassa paikkansa erään vanhan

viisaan ranskalaisen väite, ett'ei se ole maan luontainen voimallisuus

eikä viljavuus, joka yksinään määrää satojen runsauden, vaan se on

itsenäinen, vapaa ja uuttera työ. Koettakoon vain joku sellaisessa

kohdassa istuttaa esim. perunaa lantakasalle, niin tuskinpa sellaista

kesähallaa tulee, että se sen siitä vie.

Mutta lantakasoja ei ole -- ja nyt tulemme niihin syihin, jotka

toisessa sijassa ovat enimmin vaikuttaneet maasta luopumiseen, vaikka

luultavasti moni tulee väittämään, että ne ovat perättömiä.

Sellaisia ovat helpomman elämisen toivo, alhainen sivistys ja

taitamattomuus omassa ammatissa, niin metsien hoidossa ja

arvostelemisessa kuin pellonkin muokkaamisessa, tietämättömyys ja

välinpitämättömyys yhteiskunnallisista velvollisuuksista, maatyöväen

puute, y.m.m. näitten kanssa yhteydessä olevaa seikkaa. Näistä tuntuu

kaikkein vaikuttavimpia olevan pyrkiminen vähemmällä työllä elämään

sekä toivo vapautua veloista, jotka meillä yleensä rasittavat

maanviljelijöitä varakkaimmillakin seuduilla.

Mutta tuntuu siltä, kuin se olisi juuri tuo edellinen pyrkimys, joka

useasti on aiheuttanut jälkimäisen.

Tämä kansa ei ole niin sitkeätä kuin luulisi varsinkin se, joka tuntee

sitä vaan runoilijain ja kirjailijain teoksista. Siinä on hyvin paljon

höllää ainesta, tai on se jollain tavoin entisestään pehmennyt.

Kumma kyllä, ennen muinoin on kaikissa niissäkin taloissa, jotka

nykyään yhtiöitten käsissä ovat autioiksi menossa, eletty kutakuinkin,

toisissa hyvinkin, toisissa huonommin, mutta eletty niissä on

joka tapauksessa nurkumatta, ja monissa jo kuka tiesi kuinka

monta miespolvea, mutta nyt väitetään, että eläminen niissä käy

mahdottomaksi, ja luullaan sillä tavoin tultavan niissä paremmin

toimeen, että luovutetaan isännyys metsän tavottelijoille ja jäädään

joksikuksi ajaksi entisille tiloille syömään niitten hintaa.

On tietysti luonnollista, että toimeentulo nykyisissä oloissa

todellakin käy vaikeaksi, jos tiloja itsepintaisesti tahdotaan hoitaa

samojen kaavojen mukaan kuin esim. 50 vuotta sitten.

Vaadittiinko silloin manttaaliin pannusta maasta puoltakaan sitä tuloa

kuin nyt? Oliko silloin kunnilla sellaisia menoja kuin nykyaikana?

Oliko monia kansakoulurakennuksia lyhyessä ajassa rakennettava, oliko

koottava vaivaiskassoihin kymmeniä tuhansia vuosittain, oliko

puhallettava uljaita pappiloita kuin tyhjästä, oliko koko monimutkaista

kunnallishallintoa ollenkaan, jonka suoranaisiin palkkoihin jo menee

suuret summat? Yhteiskuntarakennusta on kohotettu sellaista vauhtia,

että näyttää kuin kansa ei jaksaisi kohota sen mukana. Ja kun se

vanhoilla keinoillaan ei jaksa maastaan ottaa kaikkea, jolla jokaisen

uuden läven tukkisi, niin se höltyy, sen sitkeys laukeaa, ja se luopuu

koko maasta.

Sivistys on tosin levinnyt koko lailla, se täytyy myöntää, mutta se on

suureksi osaksi kovin pintapuolista. Se näkyy enimmäkseen ulkokuoressa

kaikki, mitä sitä onkin; ulkonaisia tarpeita ja vaatimuksia se on

muuttanut ja lisännyt, vaan hyvin vähän sisällisiä. Maun se on

muuttanut siihen suuntaan, että esim. vehnäleipä maistuu paremmalta

kuin rukiinen ja että kauppiaan hyllyltä ostettu kukitettu huivi on

sirompi kuin entinen kotona kudottu suoraraitainen, y.m.m. seikkaa,

jotka osaltaan tietysti lisäävät menoja nekin, jättääksemme kokonaan

mainitsematta väkijuomat, jota menoa kaikkein vähimmin otetaan lukuun

silloin, kun huonoja tuloja valitetaan, vaikka juuri se menoerä monasti

on ollut, ell'ei itsessään suurin, niin ainakin vaikutuksiltaan

menopuolella enimmin painava.

Mutta onko työhalu lisääntynyt ja onko työtavoissa tehty parannuksia?

Tähän on hiukan epävarma vastata, mutta siltä yleensä tuntuu kuin

edellinen olisi vähenemässä, eikä jälkimmäinenkään ole paljoa

parantunut, ei yleensä koko maassakaan niin paljon kuin olisi tarpeen,

mutta vielä vähemmän takalistoilla, joista tässä on kysymys. Voi tavata

aivan syvimmillä saloilla talon, jossa kaikki muistuttaa entistä

hyvinvointia ja uutteraa työtä. Vaan kun astuu huoneeseen, kohtaa

siellä kiikkutuolissa istumassa vetelyksen näköisen nuorukaisen,

melkeinpä vielä pojan, joka juuri on päässyt isännäksi taloon. Ja jos

viivyt talossa vaikka viikon, niin et näe tuota miehen alkua juuri

missään muualla kuin aina samassa kiikkutuolissaan, paperossi

hampaissa. Siinä hän vaan istuskelee ja valittaa, ettei talonpito

"nykyään" enää kannata. Mutta hänellä ei ole _halua työhön_ -- siinä

koko syy. Hänellä ei ole mitään velvollisuuden tuntoa, ei itseään, ei

omaisiaan, ei lähimmäisiään, ei jälkipolvea -- kaikkein vähimmin

isänmaataan kohtaan. Hän ei ajattele ollenkaan sitä leiviskää, jonka on

hoidettavakseen saanut. Hän väittää, ettei sitä kannata hoitaa, hän on

valmis millä hetkellä tahansa heittämään sen herransa jalkoihin ja

sanomaan: "Tuossa omasi, ellet usko niin punnitse."

Ja hän on saanut sivistystä, käynyt kansakoulua ja päässyt sieltä

"täysin oppineena" ulos.

Mutta siksipä juuri pitääkin hän itseään jo liian oppineena raskaampia

töitä tekemään, ja sen hän ilmaiseekin sinulle suoraan kysäsemällä,

etkö sinä maita kulkenut mies voisi neuvoa hänelle jotain "hyvin

kannattavaa" ammatti-alaa, sillä hänellä olisi niin hyvä halu pyrkiä

johonkin "parempaan." Sitä hän on kiikkutuolissaan kauvan miettinyt, ja

vihdoin tulee joku sahalainen hänen pelastajakseen ja ostaa talon.

Tavallisissa tapauksissa rupeaa tällainen nuorukainen "afäärimieheksi",

mutta usein sattuu niinkin, että hän juo ja tärvää rahansa ja joutuu

vihdoin jonkun toisen afäärimiehen tiskin taa seisomaan tai alkaa

uitella tukkeja.

Toisessa paikassa saattaa tavata vielä täysissä voimissa olevan miehen,

joka lojuu uunin pankolla, vaimoväen hyöriessä ja pyöriessä

kahvipannujen ja vehnäleivosten kanssa. Hän valittaa hänkin, ettei

maanviljelys kannata. Hän kouluutti lapsensa, vaan ne hänet jättivät

kaikki, menivät maailmaan; ainoastaan joku nuorimmista on enää kotona.

Ei ole kuka tekisi työt. Kansa on kaikki ruukkilaisten töissä eikä tule

pienistä palkoista maanmiehen töihin. Hän on kuluttanut entiset

säästönsä kaikki, ja velkautunutkin. Lopulta myy hänkin talonsa, jää

siihen samalle pankolle lojumaan ja kuuntelemaan kahvipannujen kohinaa,

joka nyt yhä äityy vaan, kunnes lopulta saattaa sattua niin, että hänet

siitä vanhan eukkonsa kanssa kyyditään kunnan vaivaistaloon, tuohon

meidän maan uuteen, mainioon ja yhteiseen eläkelaitokseen.

Mitä tämä on muuta, kuin metsähuijauksesta syntynyttä veltostumista,

tulosta niistä 20-pennisistä, joita ennen saatiin vanhoista

jättiläishongista, tulosta niistä ajoista, jolloin kahden hongan

hinnalla saatiin pullo olutta ja päästiin vielä siitä vaivasta, ett'ei

tarvinnut niitä kasketessa itse kaataa, niinkuin Karjalan ukot

kehuskelivat.

Kun sitten hongat loppuivat, kun puut pienenivät, oli niitten

lukemisessa suurempi vaiva, niitä ei enää viitsitty kappaleittain myydä

eikä ostaa, vaan alettiin tehdä summakauppoja, ja sen sijaan, että

ennen oli tultu omilla toimeen, alkoi nyt velkautuminen ja kaikenmoinen

rappeutuminen, orhiit ja markkinamatkat, sekä vasta oikein tulvimalla

tulvia oluet ja konjakit ja ranskan sampanjat.

Ja mikä muu siitä olisi voinut ollakaan seurauksena, sillä rahat, joita

metsistä saatiin, olivat liian pieniä elää herroiksi talonpojan

tavalla, vaikka parahiksi niin suuria kehittymättömissä oloissa

eläneille salon miehille, että he niillä sentään turmeltuivat.

Myytiin laajat salot parinkymmenen vuoden hakkuuoikeudella muutamista

sadoista, korkeintaan jostakusta tuhannesta markasta, vaikka itsekunkin

metsän oikea arvo olisi ollut useita kymmeniä, jopa satojakin tuhansia,

lukemattakaan sitä lisäkasvua, minkä metsä teki tuon luonnottoman

pitkän hakkuuoikeuden aikana.

Rahat eivät riittäneetkään, kuten sanottu, äkkiä suurenneihin elämän

vaatimuksiin ja useimmissa tapauksissa teki isäntä sillä aikaa velkaa,

kun sahayhtiö kaatoi hänen metsäänsä, ja valmisti siten tilansa

lopullista joutumista kokonaisuudessa heille.

Ja ellei hän ennättänyt myydä tilaansa itse, niin myy sen hänen

poikansa, myyvät sadat ja tuhannet pojat, kilvalla vaan niinkuin ruton

tartuttamina, koska "talo ei kannata".

Kuuluisa "Korpi-Jaakko" antoi jo ammoin aikoja sitten hyvää esimerkkiä

Pielisjärven seutulaisille soitten ja alavien maitten viljelyksessä,

mutta näyttää siltä kuin hänen pontevasta alotteestaan olisi jäänyt

kaikkein vähimmin jälkiä juuri sinne, missä hän etupäässä vaikutti.

Näyttää siltä, niinkuin pohjois-Karjalainen kaikista nykyään elävistä

suomalaisista yhä vieläkin enimmin pelkäisi alavia maita. Kaikkein

korkeimmille vaaroilleen rakentaa hän talonsa ja polttaa kaskena

vaaransa rinteitä, viljellen hyvin vähän pysyväisiä peltoja muualla

kuin tasaisemmilla rantamailla. Näitä "vaaranmaita" ovat salokulmat

kaikki, ja saattaa olla, että harva asutus on heidät sinne suorastaan

pakoittanutkin hallaa pakoon. He väittävät että heidän korpensa ja

suonsa ovat liian huonoja viljeltäviksi ja ettei heidän vaarainsakaan

rinteitä voi peltona viljellä, vaikka ne kaskena kyllä kasvavat. Mutta

he eivät ole vielä yrittäneetkään korpi- ja suoviljelystä, nähdäkseen

mitä siitä tulisi, vaikka paikoin kyllä kuuluu vielä soissa olevan

"Korpi-Jaakon" aikuisia ojia.

Jompikumpi on heidän kumminkin tehtävä, minkä he sitten edullisemmaksi

katsonevat: joko ryhtyä alavia maitaan ojittamaan ja raivaamaan, tai

myytävä maansa ja mantunsa sahalaisille metsänkasvuun. Sillä jolleivät

he opi, tai oikeammin, ellei heitä opeteta omaa parastaan ja

tulevaisuuttaan oikein käsittämään, elleivät he tahdo pyrkiä

itsenäisiksi ja vapaiksi "omalla maallaan" eläjiksi niinkauvan kuin

heillä siihen suinkin on tilaisuutta, on heillä hyvin lyhyt askel

alaspäin joutuakseen yhtiöitten vuokramiehiksi. Ja silloin on varma,

että se viljavirta, joka sinne nyt huonona vuonna Venäjältä soluu, ei

tule hyvinäkään aikoma paljoa vähenemään, joka kyllä voisi tapahtua,

jos viljelys pääsisi oikein vaurastumaan. Sillä esimerkkejä löytyy,

että joissakuissa taloissa, jotka ovat paraiten viljeltyjä

paikkakunnalla, saadaan hyvinkin hyviä satoja.

Huolimatta siis jo niin varhaisesta herätyshuudosta kuin Korpi-Jaakon

tekemästä, joka, kuten tiedetään, tapahtui jo puolitoistasataa vuotta

sitten, on maanviljelys juuri Pielisenkin kulmilla vielä kovin

takapajulla, ja yritteliäisyyttä sen parantamiseksi puuttuu,

jos sitä puuttuu kaikkiallakin niissä seuduissa, joissa enimmin

yhtiötiloja syntyy. Ja nyt kun metsät ovat raiskatut ja vuosikymmeniä

kestäneessä huumauksessa tuhlatut, on paras tulo, etuisin apukeino

peltoviljelyksien parantamiseksi luiskahtanut käsistä pois, mennyt

sahayhtiöitten kukkaroon, ja ne markat, joita sieltä metsätöissä ja

tukinajossa saadaan takaisin nyäistyksi, menevät makeasti

ostojauhoihin, kauppamiehen kukkaroon, eivätkä aina riitä siihenkään.

Velkaantuminen on yleistä ja siinä suhteessa on ansio etupäässä

maakauppiasten, sekä kansan oman, höllän tunteen, joka sallii sen tehdä

velkaa minkä vaan saa, ajattelematta ollenkaan takaisin maksamista.

Otan tähän esimerkiksi yhden tapauksen Pielisjärveltä.

Menin erääsen taloon, jonka kuulin juuri myydyksi sahalaisille. Talo

oli hiljan lohkaistu jaon kautta päätilasta erilleen, siis uudistalo.

Rakennukset olivat pienet, vaan kutakuinkin hyvässä kunnossa. Pellot

olivat pienet, mutta hyvästi kuuluivat kasvavan, ja olipa esim. viime

vuonna, vaikka hallakin kävi, saatu perunoita aika lailla.

-- No miksi myitte tilanne? kysyin isännältä.

-- Ka eihän tässä elä. Niittyäkään ei saa ollenkaan, millä sitä karjaa

ruokkii. Ja velkaakin alkoi jo tulla.

-- Joko tuli paljon?

-- Johan tuota tuli neljäsataa.

-- No olisitte myyneet jonkun määrän metsää ja raivanneet rahalla

niittyä.

-- Ka johan sitä myytiinkin kahdeksan sadan edestä, ennenkuin pohjan

möimme, vaan mihin tässä niityn teet.

Että metsää oli jo ennenkin myyty, sen huomasin kyllä, sillä pihassa

oli upea, maalattu kirkkoreki ja tuvan nokisella seinällä napsutteli

komea, uudenaikainen seinäkello, samallainen, joita nähdään

rautateitten asemahuoneissa!

En ole mikään agronoomi, eikähän sitä talvella osaa maan luonnosta

sanoa paljon sitä eikä tätä, mutta sentään olivat silmäni jo taloon

tullessa kääntyneet laajaan korpeen, joka oli aivan talon "vaaran"

alla, ja ihmettelin tavattoman lihavaa kuusikkoa siinä.

-- Eikö tuosta olisi saanut heinämaata ja vaikkapa peltoakin, sanoin

isännälle ja näytin ikkunasta korpea.

-- Mitä siitä sellaisesta!

Asia selvisi kuitenkin siten, että he kesillä olivat niittäneet sieltä

heinää ja viholaisia (nokkosia) puitten lomista, että siitä kulki

lävitse pieni puro, joka nieli hyvästi veden, ja että siinä arviolta

oli noin puoli metriä mutaa savikkopohjalla. Korpea saattoi olla

arvioltani kymmenkunnan hehtaria.

He olivat nuoret vielä kumpikin, niin isäntä kuin emäntä, ja oli heillä

neljä lasta. Kun heille oli karttunut velkaa, olisivat he myyneet

uudestaan metsää, vaan sahalaisen metsänostaja (talonpoika alkujaan

hänkin, lipeäkielinen ja hyvästi paikkakunnan olot tunteva) ei

tarjonnut koko metsästä kuin 800 markkaa, vaikka salopalsta on laaja.

-- Vaan jos pohjakaupassa myyt, niin saat 2,500, oli sanonut. Ja

joll'et nyt myy, niin myymättä pysyy. Kenen tätä luulet ostamaan

tulevan ja mitenkä tässä tällaisella tilalla luulet itsekään eläväsi?

Myy pois kun rahaa saat, ja tässä saat asua 50 vuotta niinkuin omalla

tilallasi, vapaasti vallan kunhan vaan summat suoritat, ei muuta

veroa mitään. Tehdään vaan kauppakirja, keväällä saat sitten

asuntokontrahdin, kun toisillekin niitä tuodaan.

Kauppa oli tehty, hintaa oli isäntä saanut vielä tinkityksi pari sataa

lisää, ja kauppakirjaan oli merkitty, että entinen omistaja saa pitää

tilaa vuokralla 50 vuotta vasta määrättäviä ehtoja vastaan.

-- Millaisethan nuo ehdot ovat? kysäsin isännältä.

-- Ka en tiedä, mutta hyväthän nuo luvattiin.

Olin saanut tuon entisen isäntämiehen puheillani siitä, kuinka muualla

maailmassa maata viljellään, sen verran innostumaan, että hän

katsellessaan korpeaan vaaransa alla lausui huoahtaen ja mielestäni

hiukan alakuloisella äänellä: "kyllä se nyt jo raatamatta jäi, sillä

siinä on havumetsä, ja tuskinpa ne antavat sitä kaataa."

Ja varma olen minäkin siitä, että kyllä tuo vastainen sahayhtiön

lampuoti oli siinä asiassa täydelleen oikeassa, niin vankkatekoinen

kuin hän muuten näytti olevankin korven raatamiseen.

Sillä tavoin siis mennään ehdon tahdon satimeen, siinä toivossa, että

eletään vuokralaisina tuolla "suurella" talon hinnalla muka ilman maan

raatamista siinä samassa talossa ja luotetaan vasta määrättäviin

"hyviin ehtoihin." Vaan tuonnempana tahdon palata vielä siihen,

millaisia nuo hyvät ehdot ovat ja kuinka niillä eletään.

Satoja maatiloja on Pielisen vesistössä mennyt juuri tällaisista syistä

yhtiöille, ja heidän omat asiamiehensä sanovatkin suoraan, että jos

maanviljelys olisi paremmalla kannalla siellä, niin he eivät saisi

ainoaakaan tilaa. Siis velttous ja typeryys yhdellä puolen, viekoittelu

ja pohjaton omanvoiton pyynti toisella, eikä maanviljelys eikä satojen

entisten tilanomistajain asema suinkaan sillä tavoin parane, jos kohta

miljoonayhtiöt voivatkin yhä jakaa satoja prosentteja vuosivoittoa

osakkailleen.

Savon puolella on paljon suurtiloja, n.k. hovia, joiden hoitamiseen

omistaja syystä tai toisesta on kyllästynyt. Kuka valittaa maatyöväen

puutetta ja kalleutta, kuka tulvain tuhoja, kuka taas ikävyyttä

salomaan yksinäisyydessä y.m. Jollekulle on karttunut niin suuri

velkakuormakin, ett'ei luule voivansa siitä enää selviytyä. Kaikki

sellaiset myövät tilansa, vaan kun niitä suuruutensa vuoksi monasti on

yksityisen henkilön vaikea lunastaa, vaikka niillä maanviljelys

saattaisi järkiperäisellä hoidolla hyvinkin hyvästi kannattaa ja on

kannattanutkin, joutuvat ne melkein säännönmukaisesti saha- ja

tehdasyhtiöitten haltuun.

Tällaisia ovat ne syyt, jotka pääasiassa ovat meillä vaikuttaneet niin

laajojen alueitten nurinkurista kääntymistä maanviljelyksestä metsän

kasvuun.

Voi hyvällä syyllä väittää, että ne suurimmaksi osaksi ovat suoria

kasvannaisia itse metsäin nurinkurisesta käyttämisestä, sillä sen

jälkeen, kun meillä metsäliike alkoi, on maamme kyllä näennäisesti

paljon edistynyt, rahaa on liikkunut toisinaan ihan tulvimallakin,

mutta se on lainehtinut kovin epätasaisesti. Suuria pää-omia, loistavia

liikeyrityksiä on syntynyt, mutta itse maanomistajat ja suuri rahvas,

itse maan pohja on pikemmin köyhtynyt kuin rikastunut. Metsien vanhat

omistajat eivät ole osanneet pääomista ottaa osaansa oikealla tavalla

käyttääkseen, vaan ovat he päinvastoin velkaantuneet sielläkin, missä

ennen ei velasta tiedetty mitään. Ja jota enemmän he velkaantuvat, jota

tukalammaksi heidän asemansa käy, sitä helpompi on miljoonapääomain

tulla heidän apuunsa ja anastaa heiltä omistusoikeus itse maahan.

Mutta jos niillä seuduilla, joissa yhtiöt nykyään itsevaltiaina

herroina isännöivät, olisi ollut edes puolta vähemmän metsiä

yksityisten mielivallan hoteissa, jos siellä olisi ollut vähänkään

paremmat kulkuneuvot edes kymmenen vuotta sitten, ja hiukankin paremmat

krediittilaitokset kuin maakauppiaat, niin varmaa varmempi on, että

paljoa useampi mies todella eläisi tätä nykyä vapaasti omalla

tilallaan, ja paljoa vähemmän kuuluisi huokauksia kunnallisten verojen

painosta ja irtolaisväestön tulvasta.