Seikat selvenevät.
Kapteeni Kornman oli, ajattelematta seurauksia, vihansa vimmassa
ryhtynyt omituiseen kostoon. Mutta se ei sittenkään tyydyttänyt häntä
ja siihen lisäksi pelkäsi hän, mitä tästä seuraisi. Tosin oli kostonsa
niin salaisesti valmistettu, ettei sitä osannut kukaan näyttää hänen
työkseen; mutta kumminkaan -- kapteeni ei ollut levollinen. Tulliherrat
olivat päässeet pakoon; niistä kapteeni ei sen enempää kysynyt. Mutta
Antero makasi vielä hervotoinna salin lattialla. Hän kannettiin
alikertaan ja vielä ennen aamua pantiin lääkäriä noutamaan hänelle
kaupungista. Kapteeni tahtoi muka täten näyttää syyttömyyttänsä. Itse
oli hän aikonut samalla lähteä kaupunkiin, karkoittaakseen epäluuloa,
jonka alaiseksi hän tiesi joutuvansa. Mutta ilma, joka eilen oli ollut
kirkas ja kaunis, oli nyt muuttunut rumaksi, jotta se oli verrattava
yöhön, jona haaksi-rikko tapahtui Jolsan saarella. Kapteeni päätti
tästä syystä odottaa.
Hän oli levoton; hän tunsi ennaltaan, että joku vastakohtainen seikka
häntä uhkasi, mutta mitä tämä seikka olisi, sitä ei hän ymmärtänyt. Hän
haki levottomuudessaan lohdutusta Amandalta, tyttäreltään, mutta tytär
istui yhäti sairaan Anteron vuoteen vieressä.
Päivä oli kulunut; ilma oli asettunut ja kapteeni oli jo käskenyt
valjastaa hevoisensa, kun Rytilään jälle tuli vieraita. Kapteeni tunsi
pian näissä tulleissa miehiä, joista hän ei suuresti pitänyt --
ruununmiehiä. Hän kirosi itsessään tuhmuuttaan, ettei hän ollut,
ilmasta huolimatta, lähtenyt kaupunkiin, sillä hän oli vakuutettu
siitä, että vieraiden tulo oli likisessä yhteydessä eilis-illan
tapauksen kanssa.
Mitäs ollakaan. Täytyihän kapteenin mennä vieraitansa
vastaan-ottamaan. Hän saattoi heitä, samaten kuin eilisiä vieraitaan,
suurella kohteliaisuudella sisään ja pakisi yhtä ja toista siinä, jota
eivät herrat ymmärtäneet.
Mutta herrat eivät olleet tulleet pitoja varten nyt; kapteeni sai pian
huomata, miten pahasti hän oli erehtynyt. Herrat pyysivät kohta
saavansa kenenkään muun kuulematta puhua pari sanaa kapteenille. Tämä
vakava pyyntö herätti kaikenmoisia ajatuksia kapteenissa. Sanaa
sanomatta vei hän vieraansa velivainajansa kuolin-kamariin ja
käskettyänsä herrat istumaan, katseli hän heitä. "Luultavasti on
kysymys eilisestä onnettomasta tapauksesta?" -- kysyi hän.
"Suokaa anteeksi" -- sanoi toinen herroista, viskaali B., vastaamatta
kapteenin kysymykseen -- "että me tulemme häiritsemään teitä; mutta te
tiedätte että käskyläisen velvollisuus on totella; siis ette panne
pahaksi, että me pyydämme teidät kaikessa hiljaisuudessa seuraamaan
meitä Waasaan".
"Ja minkä tähden, ja kenen käskystä?" ärjäsi kapteeni.
"Kysymykseenne: minkä tähden? en minä osaa vastata, mutta käskyn näette
tässä" -- ja viskaali näytti hämmästyneelle kapteenille asianomaisen
kirjeellisen käskyn "ottaa kiini kapteeni Kornmanin ja viedä hänet
Waasaan".
Kapteeni vaaleni kun tämän käskyn luki. -- "Ja minkä tähden?" kysyi hän
vielä kerran. Mutta hän rohkaisi itsensä jälle kohta ja lausui: "Minä
olin valmis lähtemään K----n kaupunkiin; mutta asiain noin ollen tahdon
seurata teitä Waasaan". Hän tahtoi tämän sanottua lähteä ulos
kamarista. Viskaali seurasi häntä ja sanoi:
"Antakaa anteeksi, mutta me emme saa päästää teitä näkyvistämme".
Kapteeni seisahtui kuin olisi nuoli häneen sattunut. "Minä olen siis
teidän vankinne?" kysyi hän.
Viskaali kumarsi, mitään muuta vastaamatta.
"Mutta jos en minä seuraisi teitä?" kysyi kapteeni kiivaasti.
"Niin täytyy meidän väkisin viedä teidät mukanamme".
"Minua! väkisin!" huusi kapteeni, joka nyt jälle oli sama mies kuin
ennen laivassansa.
"Luultavasti on tässä erehdys, joka piankin tulee ilmi. Meidän täytyy
seurata käskyjämme, siis pyydän minä, ettette mitään huomiota tässä
herättäisi. Te tiedätte itse mitenkä pian kulkupuheet leviävät. Te
voitte meitä vastustaa, mutta uskokaa minua, te vaan sillä herätätte
suurempaa huomiota kuin asia ansaitsee ja pahennatte sillä vaan omaa
asiatanne".
Tähän tyyneesen, varovaan lauseesen ei ollut kapteenilla mitään
sanomista. Hän mietti kotvan aikaa. -- "Mutta mikä on syy tähän
väkivaltaan?" kysyi hän vihdoin.
"Siihen on, niinkuin sanoin, meidän mahdotointa vastata" -- lausui
viskaali. "Minä en tiedä mitään muuta kuin, että aamulla sain tämän
käskyn, joka vaati minun kohta lähtemään teidän luo".
Kapteeni mietti taasen vähän. "Te olette oikeassa" -- sanoi hän
vihdoin, -- "minä tahdon seurata teitä". Hän huusi rouvaansa ja
ilmoitti sivumennen lähtöänsä. Rouvaa tosin kummastutti vieraiden tulo
ja hän oli varsin uutelias saadaksensa tietää heidän asiansa. Mutta hän
oli tottunut kapteenin akkinäisiin lähtöihin.
Puolen tunnin kuluttua istui kapteeni kääseissään. Juuri kun hän
portista ajoi ulos, kuului himeä huuto: "Isäni! minun isäni on
murhaaja, nyt ne hänen vievät". Rattaiden kolina esti kapteenia
kuulemasta tätä huutoa.
Lukia ehkä arvaa syytä kapteenin kiini ottamiseen. Se oli seuraus
provastin käynnistä Jolsan Leenan puheella. Provasti oli, näet,
tavannut Leenan kuolemaisillaan. Hän oli vähän aikaa kahden kesken
puhunut Leenan kanssa, mutta kohta sitten oli todistajia käsketty
Leenan vuoteen luo ja näiden kuullen oli eukko kertonut miten pieni
Kaarle Kornman oli ryöstetty, miten hän oli jätetty Varpusten luo --
sanalla sanoen: kaikki mitä lukia jo tietää, vieläpä miten hautuumaasta
oli kaivettu ylös pieni lapsi, puetettu patronin pojan vaatteisin ja
heitetty mereen, josta Sorvarin muori sitten löysi ruumiin. Leena
kertoi sitten mitenkä miehensä Jolsan Matti oli päässyt pakoon, kun oli
otettu kiini murtovarkaudesta ja Kontion Kallen surmaamisesta, ja
kaikissa näissä Leenan kertomuksissa oli kapteeni Kornmanilla etevin
osa. Provastille selkeni nyt kaikki, mitä hänelle oli himeää ollut.
Häntä ynnä muita todistajia hirmustutti se jakso julmia rikoksia,
joihin kaikkiin kapteeni oli syyllisin. Provasti tiesi, sitten kun
oli eukko lopettanut, kertoa pienen Kaarle Kornmanin viimeiset
elämän-vaiheet.
Kun yhdistettiin nämä Leenan syytökset ja vanhan Eevan todistukset
niihin epä-luuloihin, jotka pienosen kadottua olivat sanoneet kapteenin
syyn-takeiseksi, niin rakentui näistä kaikista pian itsestänsä käsky,
jonka nojassa kapteeni oli kiini otettava. Sydämellä, joka kapteenin
rikoksia kauhtui, mutta joka iloitsi siitä että salaiset pahuudet
vihdoin olivat tulleet ilmi, palasi provasti viskaalin seurassa kotiin
ilmoittamaan, että Varpusen Heikki oli -- niinkuin Eeva oli sanonut --
Rytilän hovin oikea omistaja, patroni Kaarle Kornman.
Monta monituista kertaa ennen oli kapteeni kulkeissaan K----n kaupungin
ja Rytilän välin miettinyt asioitansa. Nytkin mietti hän niitä. Hänen
oli mahdotoin ymmärtää, kuinka eilispäivän tapaukset niin pian olivat
tulleet tunnetuksi ja vieläpä, miten häntä oli voitu syyttää
onnettomuudesta, joka oli kohdannut tulliherroja. Hän ei ensinkään
osannut aavistaa, että tässä nyt oli kysymys muusta asiasta. Kun hän
nyt yksinään ruununmiesten edellä ajaen mietti tekojansa, rupesipa
häntä vähän arveluttamaan. Ja hän rupesi aina yhä enemmän miettimään,
eikö kumminkin olisi ollut parasta, ettei hän olisikaan seurannut
herroja. Mutta silloinpa hän olisi heittäytynyt epäluulon alaiseksi!
Hän kiiruhti kulkuansa saadaksensa pikemmin tietää, mistä hän
oikeastaan oli syytetty.
Kun matka-seura oli ehtinyt Waasan edustalle oli jo päivä pian
puolessa.
Yötä läpi oli kulettu. Kapteeni seisahutti hevoisensa ja kysyi,
mihinkä nyt olisi kaupungissa ajettava. Hän vähän hämmästyi, kun
viskaali esitti, että hän siirtyisi yksin-istuttavista kääseistään
hänen viereensä. Viha oli taaskin saada voiton kapteenissa, mutta hän
hillitsi sitä; hän oli päättänyt tehdä, mitä ruununmiehet hänelle
käskivät, siten osoittaaksensa, ettei hän pelännyt mitään, että hän oli
viatoin. Mutta kun viskaali ajoi suoraan Korsholmaan, kun suuri portti
avattiin ja kohta jälleen suljettiin heidän takanansa, tunsi kapteeni
kylmän hi'en nousevan hänen otsalleen. Hän pelästyi. Hänellä olikin
syytä siihen, sillä vielä samana päivänä sai hän tietää, että
seinukset, minkä sisässä hän istui, myöskin sisälsivät Jolsan Leenan.
Ja kun kapteeni tämän sai tietää, ymmärsi hän myöskin, mistä hän oli
syytetty ja samassa ymmärsi hän mitä häntä uhkasi. Mitä hän siinä
yksinäisyydessänsä vankihuoneessansa ajatteli, miten hän kirosi
tuhmuuttansa, kirosi, että oli antanut vangita itsensä, niinkuin
järjetön luontokappale ansaan, ken osannee arvata.