Iltahuvit Rytilässä.
Sillaikaa kun provasti kiiruhtaa vanhan juoppo-ämmän luo Waasaan,
ollaan erinomaisessa puuhassa Rytilässä. Vieraita ei suuressa
kartanossa ollut kukaan nähnyt nykyisen omistajan aikana, vieraita,
oikeen kutsutuita! Koko talon väki oli miltei pyörällä tästä uutisesta.
Itse Amandakin katseli kummastellen äitiänsä ja palkollisia, jotka
kaikki olivat erinomaisessa hommassa; mutta kun hän oli aikansa tätä
katsellut, vetäysi hän yksinäisyyteen -- puistoon meren rannalle.
Siellä sai hän yksinäisyydessä haaveilla.
Näin oli alituisessa hommassa päivä kulunut. Vieraat voisivat tulla
milloin tahansa. Sali ylikerrassa oli siivottu. Keskellä lattiaa seisoi
pöytä juhla-ateriaa varten. Rouva Kornman kulki huoneesta huoneesen.
Hän näytti jotenkin levottomalta. Se ei juuri aivan kumma ollut;
ensimäiset suurimmat pidothan olivat tänään pidettävät Rytilässä. Mutta
se oli kyökkipiian mielestä kumma, että varsin vähän pidettiin huolta
ruoan laittamisesta. Viiniä löytyi mitä parhaimpia, joita kapteeni oli
ulkomailta tuonut; niistä siis ei huolta. Mutta kuuluuhan pitoihin,
semminkin semmoisiin, joissa vieraat jäävät taloon seuraavaksi
päiväksi, myöskin ruoka. Ruokaa tosin laitettiin, mutta ei ensinkään
juuri vieraita varten. Tuota ihmetteli kyökkipiika ja pian muutkin
piiat; mutta eipä uskaltanut kukaan puhua siitä rouvalle. Myöskin
ihmettelivät he minkä tähden rouva lateli pöydälle ylikerrassa Kiinan
porsliini-astioita, joiden tyhjyyttä somat kannet peittivät. -- Että
kumminkin rouvan aikomus oli syöttää vieraitaan luulivat piiat
huomaavansa siitä, että rouva leipää leikkasi ja että voita ynnä muuta
pantiin pöydälle valmiiksi.
Palkollisilla on aina silmät auki, kun jotakin, mikä ei ole
jokapäiväistä, tapahtuu heidän isäntäväkensä perheessä. Niinpä tiesivät
trengit pakista, että kolme merimiestä iltapuoleen päivää oli tullut
Rytilään, ja trengeistä oli kumma, ettei kukaan ollut nähnyt niiden
lähtevän pois hovista. Tuota kumminkaan ei ihmetelty, sillä olivathan
merimiehet voineet lähteä kenenkään huomaamatta.
Kello oli likimäärin 8 kun vihdoin odotetut vieraat tulivat. Kapteeni
saattoi suurimmalla kunnioituksella alikerran saliin K----n kaupungin
tulliherran sekä Helsingistä tulleet tullimiehet ja Anteron. Nämä
esitti hän rouvalleen: "Tänään, huomenna, milloin vaan tulliherroille
sopivaksi näkyy, on minun huoneeni teidän syynättävänne" -- sanoi hän.
"Minä toivon, että siten kaikki puheet hiljentyvät".
Tulliherrat vastasivat kohteliaasti; eikä nyt näkynyt mitään, josta
olisi voitu arvata, mitä varten he olivat kulussa. Kapteeni kysyi
provastia, ja kun sai tietää, että virka-toimi oli estänyt häntä
tulemasta, rypisteli hän vähän otsaansa, samassa kun valitti hänen
poissa-oloaan, semminkin kuin pitäjässä ei muita herras-miehiä
löytynyt.
Vieraita pidettiin varsin hyvästi. Rouvakin kohteli Anteroa miten
ainakin. Antero kyllä ymmärsi, ettei tämä makeus sanoja syvemmälle
ulottunut; mutta kumminkin oli hän ihastunut, sillä enskerran eläessään
oli hän nyt herra ja herrain vertoinen. Amandan täytyi vastoin omaa
tahtoansa käydä isänsä vieraita tervehtimässä ja Antero huomasi, kun
kapteenin tyttären näki, että Amanda oli kaunis. Hän katsoi häntä
silmillä, jotka vähitellen rupesivat kummallisesti loistamaan. Hänessä,
joka tähän päivään asti ei ollut ehtinyt naisia katsella, heräsi
salainen ajatus, ja se sai hänen silmänsä loistamaan.
Isäntä, kapteeni oli kohteliaisuus itse. Parhaimpia ulkomaan viiniä
juotti hän vieraillensa. Ilta oli kaunis ja ihana. Ei olisi kukaan
voinut ajatella että nämä pidot pidettiin pakosta ja -- koston
pyynnöstä. -- Syyni oli jätettävä huomiseksi.
Merkillistä oli että samassa kuin vieraat tulivat, niin loppui rouvan
homma. Tuota ihmettelivät piiat suuresti ja kyökkipiika arveli:
"Aikovatkohan niin vieraitaan juottaa, etteivät nämä ruokaa tarvitse".
Rouva ei tiennyt, eikä huolinut näistä mietteistä; hän istui yhä
herrojen kamarissa. Hän näytti tosin vähän levottomalta ja Antero
huomasi, miten hän kerran kummallisesti nyykähti kapteenille.
Kaikellaista, mitä ainakin pidoissa, puhuttiin. Kapteeni joi Anteron
maljan ja toivotti hänelle onnea. Hän tunnusti niin iloisesti kuin se
hänelle oli mahdollista, että hän perintö-toiveissaan oli pettynyt;
"mutta", lisäsi hän -- "sukulaisena tahdon teitä kohdella, semmoisena
olen käskenyt teidät minun luokseni tänään". Kapteenin pienet silmät
paloivat kummallisesti, kun hän tämän toivotuksen lausui. Rouva
yhdistyi samaan toivoon, mutta hänen kätensä vapisi, kun hän kilisti
maljaa Anteron kanssa. -- Antero etsi silmillään Amandaa, mutta
kapteenin tytär oli vetäynyt pois huonehesta.
Ilta oli kulunut. Puoli-yö oli jo lähestymäisillään. Siinä oli puhuttu
kauppias Karlgrenin rikkaudesta; ja Antero, joka ei tiennyt olla
varullansa, tahi ei luullut tarvitsevansa salata mitä _hänellä_ nyt
oli, arvasi tämän rikkauden summaan, joka sai sekä kapteenin että
rouvan silmät säihkymään -- kun äkkiä kapteeni kysyi: "Mutta eikö
emännällä ole voita leipää kunnioitetuille vieraille tarjota?" -- Tämä
keskeytti puheen Karlgrenin rikkauksista, sillä rouva nousi nyt. Sanoen
unohtaneensa emäntä-toimensa. Hänen kasvonsa olivat melkein keltaiset
kun hän tämän sanoi.
Kului sitten kotvan aikaa, mikä vietettiin yhtä hupaisesti kuin
edelliset tunnit, kunnes vihdoin Wappo rouva tuli takasin herrojen luo
ja pyysi heidät suosiollisesti tulla nauttimaan, mitä maalais-huone
saattoi tarjota. Tämä käsky soi suloisesti vieraiden korvissa.
Kapteeni täytti lasit: "Vielä pyydän saada esittää maljan", sanoi hän,
"terve-tuliais-maljan ja siihen yhdistää pyynnön, ettei arvoisat
vieraani ylönkatso sitä vähäistä, minkä -- niinkuin vaimoni sanoi --
maalaishuone voi tarjota". Ja kapteeni hymyili kummallisesti,
vieraat huomasivat tämän hymyilyn, mutta he selittivät sen omalla
tavallaan. "Minä kiitän" -- sanoi toinen Helsingin herroista --
"vieraanvaraisuudestanne! Semmoisia viiniä kuin nämä on, ei tarjota
joka päivä. Minä olen varmaan vakuutettu, että anteeksi-pyynnöllänne
ateriasta, jolla hyväntahtoisuuttanne lisäätte, on samaa arvoa kuin
äskeisellä anteeksi-pyynnöllänne viineistänne, jommoisia en ennen, sen
tunnustan, koskaan ole juonut".
Kapteeni kumarsi ja kulki ylikertaan. Herrat seurasivat häntä.
Yö oli kaunis, vaikka hämärä. Antero kun ylikertaan kulki, loi silmiään
oikealle ja vasemmalle. Hän olisi halunnut nähdä kapteenin tytärtä.
mutta Amandaa ei näkynyt.
Ylikerran saliin astuivat herrat, Suuresta kristallikruunusta loisti
heitä vastaan silmiä huikaiseva valo. Pöydällä seisoi vati vadin
vieressä, kaunista Kiinan porsliinia; mutta mitä ne sisältivät, sitä
eivät vieraat voineet aavistaakaan; ne olivat kansilla peitetyt. Neljä
lautaista pöydällä osoitti vieraiden luvun, ja kunkin lautasen vieressä
seisoi neljä viinipulloa.
Tulliherrat olivat peräti nyt unohtaneet mitä asiaa varten he olivat
tulleet Rytilään.
Vieraita ei tarvittu kahdesti käskeä pöydälle. Hienoista
kristalli-laseista tarjottiin ryyppy ja voita-leipää -- aterian aluksi.
Silloin yski kapteeni, ikäänkuin olisi häneltä mennyt ryyppy väärään
kurkkuun. Ovi lähimmäisestä kamarista avattiin samassa, ja sieltä
samosi kolme miestä, joiden kasvoja naamikkeet peittivät, saliin.
Silmänräpäyksessä tämä tapahtui; silmänräpäys vielä ja herrain
kummasteleminen ja uuteliaisuus oli tyydytetty.
Miehillä oli kullakin vankka nuija kädessään. Ennenkuin herrat mitään
pahaa aavistivat, tunsivat he selissään, leikkiä tuntuvammasti, mille
puu maistuu. He hypähtivät ylös, mutta yhä vaan saadaksensa uusia
iskuja.
Salissa syntyi, niinkuin arvata sopii, hirmuinen melske. Illallinen oli
mitä odottamattomimmalla tavalla häiritty. Ympäri salia juoksivat
vieraat, nuija-mielet jälessä, ja aina väliin kuului istu, joka osoitti
mihin milloinkin karttu oli käynyt. Antero makasi jo hengetönnä pöydän
vieressä. Tulliherra, joka vastaikään alikerran salissa oli maljan
esittänyt, hypähti, kun ei tiennyt minne paeta, akkunasta ulos. Toinen
Helsinkiläinen herra seurasi edellisen esimerkkiä ja K----n kaupungin
tullin-hoitaja pääsi vihdoin viimein verisenä ovesta ulos.
Kesken melskettä oli kuultu huuto: "Älkää Jumalan tähden kruunua
rikkoko!" Se huuto tuli lähemmäisestä kamarista, mutta ovi sinne oli
ulkopuolelta salpattu. Siellä oven takana, lukon reijästä saliin
tirkistellen, seisoi rouva Kornman.
Kapteeni oli kohta kahakan aletessa kadonnut, -- mihin, sitä ei ehtinyt
kukaan huomata.
Niin päättyivät ilta-huvit Rytilässä.
Sopinee tässä sivumennen mainita, että tulliherra H----, joka ensiksi
akkunasta hyppäsi, pian tämän tapauksen perästä määrättiin K----n
kaupungin tullinhoitajaksi, kun edellisensä tullinhoitaja oli pantu
huolimattomuudesta viralta pois. Tullinhoitaja H---- eli sitten
kivuloisena kaks vuotta ja kuoli, epäilemättä siitä ateriasta, minkä
"maalaishuone oli hänelle voinut tarjota". Toisetkin tulliherrat, itse
sekin, joka sittemmin viralta pantiin pois, tunsivat kuolinpäiväänsä
saakka, ettei Rytilän illallinen ollut ylönkatsottava. Pahimmasti
kumminkin kävi Anteron. Hän sai selkänsä kypsäksi; sai Karlgrenin
testamentin sinne kirjoitetuksi, jalkansa poikki ja rintansa niin
hakatuksi, että hän verta sylki kuolin-päiväänsä asti, joka oli
likempänä kuin hän tiesi ajatella aamulla, jona tervennä ja iloisena
lähti Rytilään.
Tämä iltahuvi Rytilässä tuli kuuluisaksi yltä-ympäri seudussa. Mitä
kapteeni ajatteli kun hän näitä pitoja piti, on vaikea arvata. Jos hän
luuli voivansa päästä vapaaksi kanteesta, luuli voivansa puolustaa
itseänsä tietämättömyydellään väijymisestä, niin pettyi hän suuresti.
Mutta sitä toki ei hän lie miettinytkään. Viha ja kiukku olivat
epäilemättä saaneet hänen tähän hurjaan työhön.