Päivä alkaa koittaa.
Pappilassa elettiin hiljaista elämää. Tosin oli Liinalla usein ikävä
ystäväänsä Amandaa; mutta mitä auttoi ikävyys? Kapteeni oli tullut
kotiin, eikä Liina enää toivonut saavansa nähdä ystäväänsä pappilassa.
Hän oli hänelle kahdesti kirjoittanut, mutta Amanda ei ollut vastannut.
Liina mietti usein syytä tähän, ja hän arvasi oikeen, kun arvasi että
kapteeni oli hänen kirjeestänsä saanut vihiä ja kieltänyt Amandaa
vastaamasta. Kaipasivat muutkin pappilassa Amandaa aina väliin, sillä
Amanda oli elävällä kuvituksellaan huvittanut kaikki. Mutta löytyi
pappilassa toki yksi, joka iloitsi siitä, ettei Amandaa siellä näkynyt.
Tämä ainoa oli Heikki. Hän sai nyt oleskella Liinan likisyydessä, sai
nauttia Liinan ystävällisyyttä -- ja muuta ei Heikki parka tahtonut.
Toki muuta. Eräs piioista oli kerran pilan päältä Heikin kuullen
puhunut Liinan häistä. Tuo puhe oli vaan leikkipuhe, sillä Liinalla ei
kosijaa ollut -- ainakaan tiettyä. Mutta kumminkin oli tämä puhe käynyt
omituisella tavalla Heikkiin. Se ilmaisi hänelle, kuinka rakas Liina
hänelle oli; se sai hänen tunteensa selviämään hänelle itsellensä. Hän
tunsi, että jos Liina naitaisiin, niin olisi hän, Heikki, elämänsä
loppuun saakka onneton. Heikki parka alkoi jo ymmärtää, että hän Liinaa
rakasti. Mutta Heikki ei huolinut ajatella tulevaisuutta. Hän eli
päiväkseen ja oli onnellinen, kun sai olla Liinan likisyydessä ja
nähdä, että Liina hänelle oli ystävällinen.
Huhu, joka kävi kapteenin haaksi-rikosta, ei ollut mikään salaisuus
pappilassa, mutta siitä ei paljon puhuttu. Provasti oli kerran
kumminkin, kun rouva Renner siitä rupesi puhumaan, niinkuin itsekseen
sanonut: "Kumma kuinka kauan pahuus saa riemuta", ja lause todisti,
että provastilla oli kapteeni muistossa.
Aina siitä päivästä saakka, jona vanha Eeva ilmestyi pappilaan, missä
hän yhä edelleen asui, oli provasti ruvennut kaikessa hiljaisuudessa
tiedustelemaan asioita -- noita vanhoja, mitkä jo makasivat vuosien
takana salassa. Usein ajatteli hän mitä Eeva oli kertonut. Pari
kertaa oli hän puhunut siitä Eevan kanssa. Mutta kaikki hänen
tiedustelemisensa, hänen mietteensä eivät vieneet Heikin asiaa
rahtuakaan edemmäksi. Kapteenin syyllisyydestä oli provasti itsessänsä
varma; mutta eipä niin varsin siitä, että Heikki olisi hänen ystävänsä
Kaarle Kornmanin poika. Miten provasti asiaa mietti, huomasi hän
mahdottomaksi nostaa kannetta kapteenia vastaan, kun ei hänellä ollut
muuta esiin tuoda kuin vanhan Eevan todistusta, -- ämmän, joka oli
ollut pitkiä aikoja mielen viassa. Ja provasti, kun hän tähän
päätökseen tuli, huokasi syvään.
Niin olivat asiat pappilassa, kun eräänä aamu-päivänä -- samana, jona
kapteeni oli lähtenyt kaupunkiin -- provasti miltei yksin ajoin sai
kaksi kirjettä, mitkä molemmat saattoivat häntä suuresti kummastumaan.
Ensimäinen oli kapteeni Kornmanilta. Se sisälsi pyynnön, että provasti
tahtoisi viettää tämän päivän iltaa Rytilässä. Tämä pyyntö kummastutti
provastia suuresti, mutta vielä enemmän toisen kirjeen sisältö, joka
kuului:
"Herra provasti! Joku aika takaperin otettiin löysä ihminen Leena,
tunnetun merimiehen Matti Jolsan vaimo kiini syytöksistä, joita hän
teki itseänsä vastaan. Hänen miehensä katoominen ja Kaarle Kontion
murha, mistä molemmista tapauksista mainitulla vaimolla näkyy olevan
tieto, sai aikaan, että hän nyt istuu Korsholman vanki-laitoksessa. Hän
ei näy kärsivän vankeutta, ainakin ovat hänen voimansa päivä päivältä
yhä enemmän kadonneet. Ensimältä sairasti hän varsin huonona useita
päiviä. Vaimo näkyy olevan erinomaisen ahnas viinalle. Tämä on,
niinkuin tiedätte, vanki-laitoksessa kovasti kielletty. Ihmeellistä on
siis mitenkä ja millä lailla sanottu Leena kumminkin onnistui viime
maanantaina saamaan herkkujuomaansa. Viinassa kun oli, tunnusti hän
asioita, jotka uudelleen virittävät eloon jo aikoja takaperin
sammunutta huhua Rytilän entisen isännän nuoren pojan kuolemasta. Kun
tässä juopuneen kertomuksessa näkyy olevan joku todellinen perustus,
pyydän nöyrimmästi minä virkani ja oman itseni puolesta, että
ilmoittaisitte minulle, mitä teillä on patroni Kaarle Kornmanin pojan
katoomisesta tiedossa, sekä mainitun vaimon puolesta, että te
tahtoisitte, jos teidän aikanne sitä sallii, tulla hänen luoksensa. Hän
ei enää, humalastansa kun selkeni, tahdo mitään vastata kysymyksiin,
joita on tehty niitten viittausten nojassa, mitkä hän humalapäisenä
lausui; mutta hän on hartahasti pyytänyt minua rukoilemaan teitä
tulemaan hänen luoksensa. Siinä toivossa, että jos mahdollisesti teidän
sopii täyttää hänen ja minun nöyrää pyyntöäni, odotan minä pikaista
vastausta. -- -- -- --
"P. S. Että asia on salassa pidettävä vastaiseksi, te varmaankin
ymmärrätte."
Provasti oli tuskin ehtinyt lukea tätä kirjettä loppuun, ennenkuin syvä
huokaus puhkesi hänen rinnastaan. Tämä kirje oli valoisa tähti, joka
hämärässä yössä ennusti päivää.
Provasti istuiksen ja vaipui syviin mietteisin. Hän unohti, että hän
ensimäiselle kirjeelle oli vastannut lupauksella tulla Rytilään. Hän
unohti itse Heikinkin asiaa, niin kummastutti häntä Jolsan Leenan
ilmestyminen. Hänen mieleensä juohtui nyt ajatus, asia, jota hän ei
tähän saakka ollut muistanut. Mistä sai ja millä rahoilla osti Jolsan
Matti Koivikon maan, kohta sen jälkeen kun oli pieni Kaarle kadonnut?
-- Ja tätä kysymystä seurasi nyt toisia kysymyksiä, mitkä siitä
riippuivat. Nämä kysymykset nyt varmaankin kohta saisivat vastauksensa.
Provasti kun tätä tässä mietti, oli päässyt totuutta likemmäksi kuin
itse aavistikaan.
Jos olisi asia ollut hänelle ihan vieras, ei olisi hän kauan miettinyt,
mitä hänen tulisi tälläisen kirjeen johdosta tehdä, -- saatikka sitten
nyt, kun asia koski häntä niin liki. Hän astui tyynenä omaistensa luo
ja ilmoitti heille, että hänen tulisi kohta lähteä Waasaan. Heikki
voisi häntä seurata sinne.
Vaikka kuinkakin provasti koetti tyynyyttä osoittaa ja puhua pienistä
yksityisistä asioista, huomasi rouva Renner, että jotakin ei aivan
jokapäiväistä oli tapahtunut. Hän ei kysynyt mitään. Hän tunsi
veljensä. Mutta vaikeampi oli tyydyttää Eevaa. Tämä ei millään olisi
suostunut Heikin lähtöön, ellei provasti kahden kesken olisi häntä
vakuuttanut siitä, että Heikki kohta oli perivä isänsä kartanon. "Mutta
se riippuu siitä, että sinä olet vaiti", lopetti provasti.
Eeva itki ilon kyyneleitä. Provastin ei tarvinnut kuulla eukon
vakuutuksia hänen vaiti-olemisestaan.
Oli aikoja kulunut siitä kuin provasti viimeksi oli kulussa kadonnutta
lasta varten. Ajat eivät olleet suuresti muuttuneet siitä, mutta
kumminkin kuinka toisin nyt! Silloin ei ollut pienintäkään alkua
tiedossa, mistä hakemista alkaa; nyt oli ainakin _alkua_, nyt monien
vuosien kuluttua. Provasti kävi vielä muistissaan kaikki asiat. Hän
muisti, miten hän oli itkenyt pientä poikaa, kun Sorvarin muori hänen
ruumiinsa merestä löysi, ja sitten muisti hän mitä hän tähän saakka oli
unohtanut; hän muisti miten hän pienen ruumiin kaulasta oli irroittanut
medaljongin, joka sisälsi patroni Kaarle Kornmanin vaimon kuvan. Tämä
muisto hämmästytti häntä. Jos pieni Kaarle todellakin oli elossa, miten
olisi löydetty ruumis voinut olla puettuna hänen vaatteisinsa?
Provasti, kun tätä mietti, ei tiennyt mitä ajatella. Mutta nämä
mietteet saivat aikaan, että hän kiiruhti kulkuansa.