"Konkordia on mennyt haaksi-rikkoon, ei ole niin mitään saatu
pelastetuksi", oli uutinen, joka suusta suuhun kulki. Kauppias
Karlgrenin kuolema herätti huomiota kaupungissa, mutta haaksi-rikko
yltä ympäri kaupunkia, seutua loitommalla. Mutta kuka huhut huuhtoo,
viestit viruttaa? Mitä oli totta, mitä valetta niissä huhuissa, jotka
nyt haaksi-rikosta alkoivat levetä? Kuka oli ne pannut kulkemaan?
Ei aikaakaan, näet, niin ruvettiin puhumaan että haaksi-rikkoon oli
syynä kapteeni Kornman itse, että laivan levätessä satamassa siitä oli
korjattu varkain talteen suuri ja kallis tavarasto.
Ja tämä puhe levisi levenemistään. Antero nauroi salaa tälle huhulle.
Häntä ei tiennyt kukaan syyttää. Kapteeni yksin oli jutun sankari.
Kapteenikin nauroi jutulle ja ajatteli sen kyllä joutuvan aikaa
voittain unohduksiin, niinkuin toisetkin jutut ja huhut hänestä olivat
joutuneet. Mutta jutut eivät hiljentyneet; päin vastoin näkyivät ne yhä
kasvavan ja ne saivat uuden vauhdin, kun tulliherra niihin tarttui.
Kaikkialla syytettiin häntä huolimattomuudesta hänen virassaan ja tämä
kanne vaikutti, että tulliherran täytyi pakosta ryhtyä syynäämään
kauppias Karlgren vainaan tavarastoa sekä samalla kirjoittamaan
puolustus-kirje tulli-hallitukselle. Miten asiaa ajettiinkin, niin
lähetti tulli-hallitus äkki-arvaamatta kaksi virkamiehistään
tapauksesta likempää ja tarkempaa selkoa ottamaan. Tähän lienee ollut
syynä etenni se, että yhtiö, jossa Konkordia oli vakuutettu, ei
ensinkään suostunut maksamaan vakuutussummaa, ennenkuin oli
haaksi-rikon todellinen laita saatu selville.
Näistä vehkeistä ei kapteeni tiennyt tahi ei ainakaan ollut
tietävinään. Hänellä oli toista nyt ajateltavaa. Siitä aamusta saakka,
jona hän tyttärensä suusta kuuli sanan: murhaaja, ei hänelle enää
mitään oikeen onnistunut. Hän oli, kun näki, mitenkä tytär vastasi
hänen isälliselle rakkaudelleen, vetäynyt takaisin omaan itseensä,
niinkuin mato kuoreensa. Ulkonäöltään oli kapteeni sama kuin ennenkin,
mutta levottomuus oli päässyt häneen. Hän ei voinut ymmärtää, mistä
Amanda oli ottanut sanat; Kaarlo elää. Hän tunsi, että mustia pilviä
vetäysi kokoon, mitkä leimauksellaan häntä uhkasivat; mutta vaikka hän
itsessänsä provastia syytti, eipä hän oikeen ymmärtänyt, mistä päin
nämä pilvet uhkasivat, sillä vaikka kuinkakin hän kuunteli päivän
pakinaa, ei hän sanaakaan kuullut puhuttaman tapauksesta pari kymmentä
vuotta takaperin. Hänelle oli arvoitus, mistä Amanda oli saanut
aavistuksia siitä.
Tämä teki kapteenin levottomaksi, mutta tapahtuipa samassa seikka, joka
vielä kovemmin häneen koski ja josta kapteeni luuli vielä selvemmin
huomaavansa, että hänellä oli vihamies, joka vastusti häntä salaa,
näkymättömänä. Kapteenilla oli kotiinsa palattua paljon tekemistä,
mutta näistä tehtävistään kiiruhti hän jo kolmantena päivänä kaupunkiin
ottamaan haltuunsa lanko-vainaansa tavarat. Siellä kuuli hän silloin
huhun haaksirikosta, ja sille huhulle nauroi hän. Mutta kun hän
kiiruhti kauppias-vainaan testamentin avaamista ja sen avatuksi saikin,
mutta siitä näki, että kaikki, mitä kauppiaalla oli, oli -- Anteron, --
niin tuntuipa silloin kapteenista kuin olisi laivan kansi, jonka päällä
hän seisoi, vajounut. Hän luuli nyt näkevänsä Anterossa salaisen
vihamiehensä. Hän oli lyöty omilla aseillaan.
Kuvata silmän-räpäystä, joka seurasi sitä, jona vainajan testamentti
oli luettu, on vaikea. Syynä kapteenin naimiseen oli etukynnessä
ollut hänen ahneutensa. Kauppiaan hän jo aikoja takaperin tiesi
rikkaaksi mieheksi. Mutta tämä mies kitui hirmuista tautia --
ruumiinmatoa vatsassa. Hänen pikaiseen kuolemaansa nojautuivat
kapteenin perintö-toiveet, kun hän nai kauppiaan sisaren. Vaan hänen
toivonsa kauppiaan pikaisesta kuolemasta joutuivat häpeään. Oliko
kauppiaalla todellakin tuo tauti? -- Niin oli kaupungin lääkäri
kapteenille vakuuttanut. Mutta eihän kauppias koskaan kysynyt lääkäriä?
Miten olikaan -- kauppias eli... Ja kun hän myöskin kuoli, ja kapteeni
viimeinkin luuli pääsevänsä toiveittensa perille, niin -- -- ilmestyi
toinen perillinen, joka lain nojassa vei kaiken sen, minkä kapteeni jo
piti omanansa.
Turhaan pani kapteeni vastaan testamentin laillisuutta. Mutta sen
laillisuudesta ei ollut mitään laiminlyöty. Todistajatkin elivät vielä.
Hän ei voittanut muuta kuin varmuutta siitä, että kuoppaan, minkä hän
toiselle oli kaivanut, oli hän itse langennut.
Tämä tapaus sai kapteenin raivoon, ja tässä raivossaan uskalsi hän,
mitä hän tähän saakka aina oli välttänyt -- pitää aika saarnan
rouvalleen. Minkä tähden oli rouva aina osoittanut kylmyyttä veljeänsä
kohtaan? Siitä nyt seuraus, että kauppias oli antanut tavaransa
toiselle! Wappo rouva, jota uutinen testamentistä harmitti ja vihoitti
yhtä suuressa mitassa kuin kapteenia, koki puolustaa itseänsä. Hän
puhui käynnistään veljensä luona, kun huhu tiesi testamentistä puhua,
ja miten silloin veljensä oli väittänyt semmoista testamenttia
valheeksi. Mutta kapteeni ei huolinut näistä puollustuksista ja
Wappokin sai nyt tuta kapteenin oikeaa luonnetta. --
Amanda oli ainoa, jossa tämä uutinen ei vaikuttanut mitään. Hän eli
haaveissaan ja isän täytyi "onnettomuuksiensa" päätteeksi nähdä, että
oma lapsensa häntä väisti. Mitä nämä kaikki vaikuttivat miehessä
semmoisessa kuin kapteeni, joka turhaan haki keinoja, millä saisi
testamentin kumotuksi, millä voittaisi tyttärensä rakkauden -- on
mahdotointa sanoa. Viha, harmi ja tuo levottomuus, josta vasta
puhuimme, saivat hänen hivuksensa harmaantumaan. Mutta mitä oli sillä
voitettu? Ei muuta kuin että hänestä katosi paljon siitä, joka tähän
saakka oli tehnyt hänet pelättäväksi.
Niin oli muutamia viikkoja kulunut. Amanda, joka ei enää saanut käydä
pappilassa eikä edes kuullakaan mitään sieltä, kuihtui kuten kukka,
joka päivää kaipaa. Hän oli niin muuttunut, että Wappo rouvakin
ihmetteli, mikä tyttöön oli mennyt. Amanda ei puhunut mitään; hän vaan
pyysi ollakseen yksinäisyydessä.
Silloin sai kapteeni tietoa tullimiesten tulosta; saipa myös tietää,
että hänenkin tavarastonsa oli syynättävä. Vaara uhkasi, mutta juuri
vaara antoi kapteenille takasin hänen miehuutensa. Hän läksi
kaupunkiin, kohta kuin kuuli tullimiesten tulosta ja näiden kummaksi
käski hän heidät kohta tulemaan Rytilään, "sillä" -- sanoi kapteeni --
"pitkin paiviäni on minun rehellistä nimeäni loukattu; minä pyytäisin,
että mitä pikemmin nimestäni poistettaisiin se häpy, jolla sitä on
koetettu nytkin so'aista".
Samana päivänä oli kapteeni kirjoittanut kirjeen Anterolle ja
varoittanut häntä tullimiesten tulosta. Se kirje oli maksanut ääretöntä
vaivaa kapteenille. Varoittaa sitä, jonka hän toivoi sisimpään
helvettiin! Mutta hänen täytyi. Antero voisi tavaransa kadottaa, mutta
rikos se yhä liittyisi kauppias-vainajaan ja kapteeniin, jos mitään
löydettäisiin. Samassa kirjeessä pyysi kapteeni Anteron seuraavana
päivänä käymään kestissä Rytilässä. -- "Teitä ehkä siellä
tarvittaisiin!"
Antero nauroi kun sai kirjeen. "Kyllä kait kettu luolaansa pojat
jättää, kun koirat sisään samoovat", mumisi hän. -- Asia oli, että
suurin osa tullaamattomista tavaroista oli paremmassa tallessa kuin
ranta-makasiinissa.
Samana päivänä vähää ennen kapteenin lähtöä kaupunkiin oli hänen ja
hänen rouvansa välillä ollut pitkä keskustelu. Kun se oli päättynyt, se
keskustelu, nauroi kapteeni ilkeästi. Rouvan kasvot olivat kylmät kuin
ainakin. Tulevia vieraitansa varten rupesi hän kohta siivoomaan salia
yli-kerrassa. Kapteenilla oli vielä lyhyt keskustelu -- erään
haaksirikkoon menneen laivansa merimiehen kanssa.
Että kaikissa näissä vehkeissä oli jotakin salattuna, se oli varmaa.
Rouvan sanat, kun oli kapteeni lähtenyt kaupunkiin, osoittivat sitä.
Ylikerran salia siivotessaan mumisi hän: "kirottu puotipoika, sen saat
sinä kohta maksaa!"