"Noinko sitä kuollaan?" kysyi Antero kapteenin mentyä hiljaan
itseltään.
Omituinen outo tunto, jonka laatua hän ei ymmärtänyt, sai hänet isoksi
aikaa jäämään vainajan kamariin. Hän oli ensikerran nähnyt ihmisen
kuolevan. Hän oli vielä nuori; ei siis kummaa, että hän heltyi. Hän
muisti, mitä kaikkea hyvää vainaja oli hänelle tehnyt, ja asuipa tuossa
omituisessa tunnossa jotakin, jota ehkä voitaisiin rakkaudeksi ja
kaipioksi sanoa. --
Hänen ruumiinsa läpi kävi väristys. Kauppiaan kuolemassa puhjenneet
silmät tuijottivat häntä, kun hän näihin katsoi. Hän muisti
kerjäläisenä ollessaan kuulleensa, että ketä kuollut katsoo kuoltuaan,
se häntä kuolemaan seuraisi. Tämä muisto väristytti häntä. Hän painoi
hiljaan kuolleen silmät kiini. Myöskin muisti hän joskus ennen
kuulleensa, että kuolleen rinnalle pannaan raamattu tai virsikirja. Hän
silmäili ympärilleen. Mitään semmoista kirjaa ei huoneessa löytynyt,
mutta pöydällä makasi asiakirjan tapainen kirja -- ainoa kirjan-pitoon
kuuluva, mitä kauppahuone Karlgrenin talossa löytyi. Sen avasi hän ja
pani vainajan rinnalle.
Sitten läksi hän huoneesta.
Olipa se outoa! Puotiin kun hän tuli, nojautui hän tiskiä vastaan. Hän
tunsi olevansa niin yksin maailmassa. Koko elämä näkyi hänestä niin
kummalliselle. Hän seisoi siinä kauan, ja omaksi kummakseen heräsi hän
surullisista ajatuksistansa siitä, että kuuma kyynel putosi hänen
kädellensä.
Ostaja astui puotiin. Hän sai mitä hän pyysi. Mutta kohta hänen
mentyään sulki Antero puodin.
Hän läksi ulos.
Sama pelko kuin eilenkin vallitsi vielä kaupunkilaisissa. Kauppiaan
kuolema sitä vaan kiihdytti, sillä varmaahan oli, että kauppias oli
koleraan kuollut. Ja sanoma tästä kuoleman-tapauksesta levisi pian.
Anteron oli varsin vaikea saada jonkun ruumiille tekemään viimeistä
tavallista palvelusta. Ihmiset väistyivät häntäkin; sillä hän tuli
huonehesta, missä rutto oli käynyt.
Tuo tunne, mikä oli saanut Anteron viehkeäksi äsken, katosi vähitellen,
ja hän rupesi nyt ajattelemaan omia asioitansa. Hän unohti nyt kuolleen
ja meni neuvoa kysymään kaupungin viskaalilta. Mitä siinä sitten heidän
välillään puhuttiin, emme varmaan tiedä; mutta seurauksena tästä
käynnistä oli kumminkin se, että kun kapteeni myöhemmin illalla tuli
kauppiaan taloon, oli raha-arkku ja kaikki vainajan omaisuus sinetillä
varustettu. --
Mutta olipa kapteenille tänä iltana suotu vielä suurempi kumma. Antero
oli, niinkuin jo sanoimme, turhaan etsinyt ruumiin pesiää. Hän ei
tiennyt, mitä neuvoa tässä. Hän oli jo käynyt usiampain luona, jotka
tavallisesti tätä tointa tekivät. Vanhan matammin, joka monta vuotta
oli häntä ja kauppiasta passannut, oli hän lähettänyt samalle asialle.
Mutta vanha matammi, kun sai huhulta kuulla, mihin tautiin isäntänsä
sanottiin kuolleen, hirmustui niin ettei voinut mitään. Silloin toi
sattumus vanhan mummon Anteron tielle ja hyvää palkkaa vastaan lupasi
tämä tehdä mitä Antero pyysi. --
Viskaali ynnä kaks todistajaa tulivat kauppiaan huoneesen milt'ei
samaan aikaan kuin eukko. Ja molempain toimi oli juuri loppumaisillaan,
kun kapteeni vainajan taloon palasi.
Kapteenin oli vaikea ymmärtää, mitä tässä tapahtui, ja kun se hänelle
ilmoitettiin, leimusipa merimiehen viha hänessä tuleen.
"Kenen käskystä ovat nämä sinetit tässä?" -- huusi hän. "Luulisinpa,
että minä olen nyt isäntä tässä talossa!"
Viskaali vastasi kohteliaasti, että sinetit olivat asetetut
laillisuuden vuoksi; sillä kauppamies oli tehnyt testamentin, ja koska
ei vielä ollut tiedossa mitä se testamentti sisälti, oli hänen,
viskaalin, työnä ollut näin käyttäitä.
Viskaalin ja Anteron välillä oli tämä selitys kyhätty.
Kapteeni ei sanonut enää mitään, mutta hänen pienet silmänsä paloivat
ja osoittivat hänen sisässänsä kuohuvaa vihaa. "Minä olen tässä lähin
sukulainen ja ainoa perillinen, siis ei tule muitten sekaantua
asioihin, mitkä eivät heille kuulu!" -- huusi hän vihdoin.
"Testamentti on arvattavasti teidän tyttärenne eduksi" -- sanoi eräs
todistajista.
"Amandan!" Muuta ei kapteeni sanonut. Mutta tuli hänen silmässänsä
asettui. Hän muisti kotoansa; sitä ei hän ollut vielä nähnyt. Kiirut
oli vienyt hänet Jolsan saarelta, ei Rytilään, mutta suoraan
kaupunkiin. Me tiedämme, että kapteeni ei rakastanut ketään muuta
maailmassa kuin tytärtänsä. "Amandan!" -- sanoi hän ääneensä; ja
itsessänsä oli hän vakuutettu siitä, että lankonsa oli sisaren tytärtä
muistanut.
"Teidän viime sanoistanne, herra kapteeni, päätin minä viskaalille
ilmoittaa kauppiaan kuoleman" -- sanoi Antero kainosti. -- "Te ette
tunne minua; siis varjettakseni itseäni epäluulosta ... niin..."
Kapteeni oli leppynyt. Mitä oli tapahtunut, oli ihan aivan paikallansa.
Hän loi silmänsä Anteroon. "Sinä olet hyvä poika; jopa ymmärrän
Karlgrenin rajatonta luottamusta sinuun" -- sanoi hän.
"Kenen hallussa on testamentti?" kysyi hän sitten.
"Luullakseni antoi kauppias-vainaja sen maistraattiin, mutta en varmaan
tiedä -- --", vastasi Antero.
Tämä keskustelu kapteenin, viskaalin ja Anteron välillä oli tapahtunut
puodissa. Ei ollut kukaan muistanut vainajaa. -- Antero oli juuri
saanut viime sanansa sanotuksi, kun pakiseva ääni kuului kamarista,
missä kuollut lepäsi.
Kaikki puodissa olevat hiljeentyivät. Kapteeni silmäili kysyväisesti
Anteroa.
"Siellä on vanha eukko, joka pesee ruumista" -- vastasi tämä
hiljaan. --
"Tuon verta vaan! hyi sen sanon, se ei maksa vaivaa! Ja imelää kuin
hiiva joulujen olvitynnyrin pohjalla. Oi, onpa aikaa siitä kun viimeksi
kuiva kurkkuni sai viinaa maistaa"...
Näin pakisi vanha eukko vainajan kamarissa.
Kapteeni vaaleni, sen verran kuin merimiehen ruskeat kasvot saattoivat
vaaleta. Hän tunsi äänen. "Joko nyt helvetti on saaliinsa päästänyt",
mumisi hän. -- Mutta ääneensä sanoi hän:
"Minulla ei siis ole tässä enää nyt mitään tehtävää. Perheeni kaipaa
minua. Toivon että herra viskaali minulle ilmoittaa, milloinka
testamentti avataan".
"Se riippuu teistä" -- vastasi viskaali. --
Kapteeni Kornman sanoi kiiruusti jäähyväisensä ja oli juuri ehtinyt
vetäytyä ulos pihalle, kun eukko avasi oven konttorista puotiin. -- Hän
oli juovuksissa. Viinipullon, mistä Antero oli eilen tarjonnut
lasillisen kauppiaalle, oli hän löytänyt ja yhdellä hengenvedolla oli
eukko pullon sisällön suuhunsa särpinyt.
Kapteeni ei ollut ainoa, joka eukon tunsi. Tuskin oli eukko ehtinyt
puotiin kurkistaa, niin jo huusi viskaali:
"Vai on Jolsan Matin Leena vielä elossa! Mistäs muori tulee ja missä on
mies, Matti?
"Matti! Mattia ne kaikki kysyy! Matti. Se sika mässäsi niin kauan kuin
raha piisasi ja minä sain tuskin märkääkään. Mattiko; missäkö hän on?
-- -- Hakekaa merestä. Sinne minä peijakkaan työnsin... Lekkeri viinaa
veneessä, eikä antanut vanhalle mummolle pisaraakaan".
"Ollee ehkä parasta, herra Antero, että hankitte toisen nyt Leenan
sijaan" -- sanoi viskaali, kääntyen puotipoikaan. "Tämä otus tässä on
minun korjattava".
Ei siinä auttanut Leena paran huudot ja kiroukset. Hänen täytyi seurata
viskaalia.
Tällaikaa, kun tämä tapahtui, oli kapteeni hakenut kestikievarista
hevoisen ja kiiruummasti kuin koskaan ennen ajoi hän nyt Rytilään.
Eukon ilmestyminen oli syvästi koskenut häneen. Kauppias Karlgren oli
hänen kysymyksiinsä Jolsan Matista ja Leenasta ilmoittanut, että ne
olivat kadonneet, jottei kukaan niistä tiennyt... Ja nyt, ihan samassa
kun kapteeni ehti laskea jalkansa maalle, ilmaantuivat ne taasen! Tuo
seikka hämmästytti kapteenia; sepä peloittikin häntä.