Isä on kumminkin isä.
Samaten kuin muutamia vuosia takaperin, istui nyt kapteeni Kornman,
ajaessansa kotiin, syvissä mietteissä rattaillansa. Hänellä oli,
enemmän kuin silloin, nyt syitä miettimisiin. Leenan ilmestys oli ollut
niin äkki-pikainen. Kapteeni oli lähtenyt, ennenkuin oli ehtinyt
päättää, mitenkä hänen tulisi nyt oikeen käyttäidä. Hän katuikin jo
pikaista lähtöään. Ennen aina oli hän, kun vaara uhkasi, sitä jyrkästi
silmään katsonut; mutta nyt pakeni hän sitä. Missä olivat Matti ja
Leena olleet tähän saakka, elikö Matti vielä? -- Kysymyksiä, jotka,
kun ei kapteeni niihin vastauksia saanut, tekivät hänen yhä
levottomammaksi.
Aamu-aurinko valaisi seudun, kun hän Rytilän pihalle tuli. Kaikki
nukkuivat vielä. Ei! Yksinäinen neiti kulki polkua ylös järveltä päin.
Kapteeni seisahtui tätä ilmiötä katsomaan. Neiti lauloi surullisen
viehkeätä laulua. Kapteeni kuunteli. Kuka oli tämä pitkä, soikea neiti,
joka ruusukukka hivuksissansa aamupuvussa siinä kulki?
Neiti ei kapteenia huomannut. Hän jatkoi vaan lauluansa. Sen laulun
tunsi kapteeni. Toinenkin nainen oli tätä samaa laulua laulanut --
mutta siitä oli kauan, niin kauan. Miten olikaan, heräsivät kapteenin
muistot ja hän tunsi jotakin rinnassansa, jota hän ei ollut tuntenut
nuoruutensa päivistä saakka. Hän oli kerta maailmassa rakastanut; mutta
se, jota hän rakasti, ei hänen rakkaudellensa rakkaudella vastannut.
Elävästi muisti nyt kapteeni näitä aikoja ja hän, kuta kauemmin laulua
kuuli, takertui sitä enemmän kuluneiden aikojen lumouksiin, jotta hän
vihdoin luuli näkevänsä edessänsä sen, jonka rakkaus hänestä olisi
voinut tehdä hyvän ihmisen, mutta joka hänestä, kun hän hänen hylkäsi,
sai syyllisen -- -- kaikkiin rikoksiin syyllisen.
Kauan seisoi kapteeni siinä neiden laulua kuunnellen. Vihdoin taukosi
laulu, mutta lumouksestaan syyllinen ei herännyt. Neiti oli istunut
ruohokentälle. Kapteeni lähestyi häntä hiljaan, niin hiljaan, kuin
olisi hän pelännyt, että vähäisinkin tuulen löyhkä olisi saanut ilmiön
katoomaan.
Muudan askele vielä ja hän seisoi neiden vieressä.
Lintu lauloi puistossa. Neiti avasi silmänsä ja näki oudon miehen ihan
vieressänsä. Hän hämmästyi, hän hypähti ylös; mutta samalla tunsi hän
isänsä.
"Isä!" huusi hän ja riensi hänen luo.
Lumous katosi. Kapteeni tunsi tyttärensä; ja tunteet hänessä
muuttuivat. Niihin tunteisin, mitkä hänessä vallitsivat, kun hän neiden
laulua kuuli, niihin oli sekaantua pisteitä. Haava, minkä huomio, että
nuoruutensa rakastettu ei häntä rakastanut, vaan hänen vihattua
veljeänsä, ei ollut koskaan mennyt pohjasta umpeen. Se kihelmöitsi
aina, kun hän sitä muisti; se oli kihelmöinnyt nytkin, vaikka lumous
oli kipua voittanut. Isällinen tunto sitä vastaan nyt, -- se oli puhdas
ja -- tuossa nyt aamu-auringon rusotessa, kun kapteeni mainitsi Amandan
nimeä ja neitiä syliinsä sulki, kuka olisi tässä hellässä isässä voinut
tuntea miehen, jolla ei pyhää ollut maailmassa, muu kuin se, jota hän
nyt syleili.
Hetkisen tunteisin katosivat muistot kaikesta siitä, mitä kapteenilla
nyt oli huolenaan. Hän katseli tytärtänsä kauan ja ihastuen ja tämä
ihastuksensa puhkesi vihdoin sanoihin:
"Kuinka oletkin kasvanut suureksi ja kauniiksi!"
Ja tytär katseli suurilla silmillään isäänsä ja sanoi: "Ja te isä,
kuinka olette vanhentuneet!"
Mutta tätä herttaista hetkeä ei kauan kestänyt. Isän äkki-pikainen
ilmestyminen varhaisena aamu-tuntina oli saanut Amandan unohtamaan
haaveitansa. Hän näki isässänsä isän ja niin kauan kuin hän ei muuta
muistanut, antausi hän ilolle; mutta hän muisti jälle pian asemansa, ja
samalla kun hän tämän muisti, niin kuvasi hänelle hänen kuvituksensa
hetkeä, jolloin hänen setänsä kuoli ja hänen serkkunsa katosi. Hänen
mieleensä muistui vanhan Eevan sanat pappilassa ja lumous, minkä isän
ilmestyminen herätti, katosi.
"Isä!" -- kysyi hän äkkiä, mutta hiljaan, -- "isä, missä on minun
serkkuni, Kaarle-setä vainajani poika?"
Tämä kysymys, jota ei kapteeni ollut tiennyt vähäistäkään aavistaa,
vaikutti hänessä kummallisesti. Kaikki rikokset maailmassa eivät
yhteensä voineet niin rynnätä kapteenin omalle tunnolle, kuin tämä
pieni kysymys. Hänen kätensä vaipuivat alas, hänen sydämensä tykytti,
jotta se oli puhjeta. Tytär silmäsi isäänsä läpitunkeevilla silmillä.
Aisti sanoi hänelle, että hän oli arkaan kohtaan isän sydämessä
sattunut; hän huomasi tämän vielä selvemmästi, kun isä kysyi:
"Mistä sinulla on se kysymys, Amanda?"
Tässä isän vastakysymyksessä ei ollut mitään kummaa, kumminkin luuli
Amanda siitä saaneensa hyvän vastauksen.
"Siitä", vastasi tytär, "että serkkuni Kaarle elää!"
Oliko tytär aiottu serkkunsa kostajaksi? Oman tyttärensä kauttako
kapteeni oli rangaistava rikoksistaan? Siltäpä näytti. Semmoista
tuskallista tunnetta kuin se, minkä nämä Amandan sanat saivat aikaan
kapteenissa, ei ollut hän koskaan ennen tuntenut. Noissa sanoissa:
"Kaarle elää" -- oli rangaistus; mutta rangaistuksen kärki se se
salausi siinä, että nämä sanat olivat hänen oman tyttärensä. Hän ei
vastannut mitään, ei voinut vastata. Seisoa rikoksen alaisena oman
lapsensa edessä -- -- sepä oli jotakin, josta hän, kapteeni tähän
saakka ollut tiennyt, miltä se tuntui. Nyt tunsi hän sen ja olipa
hänestä samalla kuin olisi hänen elämänsä maailmassa turha ollut.
Kaikki hänen aikeensa, hänen rakennuksensa, missä kosto ja ahneus oli
ollut rakennus-mestari, rikokset ja riettaudet rakennuksen keinot -- ne
mullistuivat nyt, kun rakennus juuri oli valmistumaisillaan.
"Lapsi, lapsi!" sanoi hän hiljaan, "kuka on sinulle sanonut, että
Kaarlo elää?"
"Te itse!" huusi Amanda, joka nyt oli elävästi vakuutettu siitä, että
Eeva oli totta puhunut. "Te itse! oi Jumala! minun isäni on --
murhaaja!"
Kapteeni oli rikoksissa harmaantunut. Hänen omantuntonsa ympäri oli
kovettumistaan kovettunut jää; nyt oli tähän paksuun jäähän reikä
sattunut, ja siitä reijästä oli viha ja veri päässyt painamaan tuota
vähää, mikä kapteenissa enää omantunnon tapaista oli. Mutta Amandan
viime sana "murhaaja!" se tukki reijän. Ainoan kerran elämässään oli
kapteeni antaunut nauttimaan isän iloa, olemattansa varallansa. Isän
rakkaus, isän hellyys oli hetkeksi voittanut ja -- tässä palkkansa!
Niinkuin vihuri ja tuulimyrsky ajaa mereltä kauniin sään pakoon, niin
ajoi Amandan sana "murhaaja!" isän sydämestä pakoon äskeisen hellyyden.
Se sana oli vihuri, joka äärettömät laineet nosti kapteenin sydämessä,
mutta samalla sai hänet jälle mieheksi, joka pelotta ohjaa alustansa.
Ovi sydämeen, joka oli ravolla jo ollut, sulkeusi jälle, kun tunnustus
oli tästä ovesta juuri astumaisillaan ulos ja katumus astumaisillaan
sisään.
"Hullu lapsi!" lausui hän -- "kuka on sinuun istuttanut tuon sadun,
jonka minä luulin jo aikojen kuluessa kadonneeksi?" -- Mutta juohtuipa
nyt ajatus kapteenin mieleen, joka laukasi leimauksen, äärettömän vihan
leimauksen hänen silmistänsä. "Haa! provasti!" huusi hän ja sanomaton
katkeruus tiputti polttavaa vihaa hänen isällisille tunteilleen.
Provasti! Häntäkö tuli siis kapteenin kiittää siitä, että hän oli
kadottanut sen ainoan olennon rakkauden, joka lämmitti häntä. -- Niin
luuli kapteeni, mutta vihassansa tunsi hän että isä on kumminkin isä.
Hän vihasi provastia samassa määrässä kuin hän rakasti Amandaa.