Kuolleita ja aaveita.
Kauppias Karlgrenin huonehessa näemme samana päivänä, jolloin
haaksirikko tapahtui, molemmat lanko-miehet ja puotipojan Anteron.
Kauppias eli vielä. Hän oli sen verran toimessa, että hän taisi seurata
kapteenin kertomusta. Siinä nyt kuultiin selitys toisellainen, kuin
se, mikä oli kaupunkilaisille uskottu. Laiva oli täysin purjein
laskettu Jolsan saarelle. Vauhti oli ollut semmoinen, että -- aivan
miten kapteeni oli kaupunkilaisille kertonut, laiva oli kohta halennut.
Kun aalto sen sitten nosti ja jälle pieksi kallioon, niin hajosi se, ja
töin tuskin oli väki ehtinyt veneisin, ennenkuin Konkordia-laiva
jäänöksinä omasta itsestänsä tuhansissa kappaleissa ui vaahtoisilla
laineilla. Vauhti oli ollut niin ankara, tuuli niin kiivas, ettei
mitään laivassa jälellä olevaa lastia saatu pelastetuksi. Nimismies oli
noudettu ja laillinen kertomus tapauksesta oli kyhätty paperille.
Kapteeni kertoi tämän tapauksen suurimmassa lyhykäisyydessä, aivan kuin
olisi kaikki käynyt varsin luonnollisesti. Hän ei tapausta paljon
ajatellutkaan. Toista oli hänellä mielessä, sillä hänkin näki selvään,
että kauppias ei kauan enää eläisi. Antero oli kuunnellut kapteenin
kertomusta, mutta hajamielisesti, sillä hänkin odotti vaan, milloin
kauppiaan silmät ummistuisivat viime uneen, ja hän kummasteli suuresti,
ettei se hetki jo ollut tullut. Hän kun nyt oli, ainakin ajaksi,
päässyt toimista vapaaksi, mitkä koskivat laivaa, mietti siinä, mitä
olisi hänen tehtävä, niin pian kuin olisi kauppias kuollut. Hän oli
kahdella päällä tuosta. Kapteeni, näetsen, ei tiennyt kauppiaan
testamentista mitään. Lääkäristä ei siinä kukaan puhunut mitään, ei
kauppias itsekään, joka vaan mietti jonkun hetken kuluttua, "kun oli
saanut vähän levähtää", nousta. "Paljon oli, näet, toimitettavana".
Kapteeni oli lopettanut kertomuksensa, ja siinä sitten mietittiin, mitä
nyt olisi tehtävää. Papereita, rahaa -- sinetillä varustetun pussin --
pani kapteeni lankonsa kassa-arkkuun, neuvoen sillä välin, miten
kaikessa hiljaisuudessa makasiiniin kätketyt tavarat olivat saatavat
kellariin puodin alle.
"Onko sinulla mitään, jota voisin toimittaa, siinä tapauksessa, että
tautisi rupeisi pitkälliseksi ja veisi sinulta ajatuksen voiman?" kysyi
kapteeni Konrad sitten äkkiä, ja iski pienet tuijottavat silmänsä
lankoon.
Kauppias ei vastannut tähän mitään. Hän seurasi silmäilyksillään miten
kapteeni pisti hänen raha-arkkunsa avaimen lakkariinsa, tätä avainta,
jota hän ei koskaan ollut uskonut kenellekään. Hän oli vastahakoisesti
antanut sen nyt ensikerran toiselle, kun kapteeni pyysi raha-arkkuun
panna tärkeitä arvopapereita.
"Avain, avain!" huusi hän ja sanomatonta tuskaa osoittivat hänen
kasvonsa. Hän ei nyt uskonut lankoansa, ei ketään maailmassa, tuskin
omaa itseänsäkään.
Kapteeni hymyili. Hän ymmärsi kauppiaan tuskaa. Hän pani avaimen
riippumaan naulalle ihan lankonsa vuoteen viereen. Kauppias ei sanonut
mitään enää, hänen silmänsä vaan tuijottivat avainta. Mutta kapteeni
lisäsi:
"Arkussasi on nyt kaikki paperit, mitkä yhteisiä asioitamme koskevat.
Minulla on paljon tekemistä, koeta nukkua kunnes palaan tulliherran
tyköä".
Mutta kapteeni ei ollut ehtinyt puodista ulos, kun hirmuinen huuto sai
hänet palaamaan. Kauppias oli oijentanut kätensä tarttuaksensa
avaimeen. Sekö ruumiin ponnistus, äskeinenkö tuska vai mikä -- -- sai
hänen ruumiilliset kipunsa, jotka koko päivän olivat olleet poikessa,
taasen heräämään? Kun kapteeni palasi, näki hän lankonsa suin
syöksyneenä vuoteelta alas. Antero oli ehtinyt nostaa häntä puoleksi
ylös ja nyt asetettiin kapteenin avulla sairas jälle vuoteelle.
"Viha, ikuinen viha!" horisi hän, kun häntä nostettiin.
Ja kun hän vuoteesensa saatiin, oli hän -- kuollut.
Mitä tarkoittivat hänen viimeiset sanansa? Sitä ei tiennyt silloin
vielä kukaan muu kuin hän itse, mutta ne kuuluvat niin äärettömän
kamalalta, että sekä kapteeni, että Antero siinä nyt seisoivat
hirmustuneina.
Antero siitä ensinnä tointui. "Hän on kuollut!" sanoi hän hiljaan.
Kapteeni laski kätensä makaavan sydämelle. "Kuollut!" mumisi hän.
Sitten kääntyi hän Anteroon, loi häneen pitkän läpitunkevan silmäyksen,
otti avaimen naulasta ja sanoi: "Minä en tunne teitä, mutta vainaja
tässä luotti teihin; siis tahdon minäkin luottaa. Olkaa uskollinen,
niin ette kauppaanne kadu. Laittakaa nyt, että kuollut saa mitä hän
enää tarvitsee; minun aikani on tullut". --