Haaksirikko.
Varhain aamulla nähtiin laiva lähestyvän kaupungin satamaa. Huhu tiesi
kertoa, että laiva oli Konkordia, että kapteeni Kornman oli tulossa
kotiin. Mutta tiesipä huhu myöskin kertoa, että joka mies laivassa
sairasti kolera-ruttoa. Miehestä mieheen kävi tämä uutinen ja kaikki
olivat yhden-mielistä siinä, ettei kukaan laivasta saisi tulla maalle,
ettei myöskään mitään kalua saataisi siitä tuoda ennenkuin oli rutto
loppunut ja laiva puhdistettu savustamalla. Mutta tuopa juuri oli mitä
kapteeni Kornman tahtoi. Että huhuun oli Antero alku, siitä ei tiennyt
kukaan.
Laiva lähestyi, ja tottakait oli huhussa perää, sillä puolella mastolla
liehui musta lippu. Mitä osoittaisi se muuta kuin ruttoa ja kuolemaa?
Arvattavasti tiesi kapteeni kiellosta, sillä kun laiva oli laskenut
ankkurinsa, eipä siitä kukaan, niinkuin kumminkin tavallista on,
lähtenyt sieltä maalle, ennenkuin oli jotenkin pitkä aika kulunut. Vene
irroitettiin vihdoin laivasta, mutta tuskinpa olisi ehtinyt kulkea
muutamia syliä, niin jo maalta pantiin toinen sitä vastaan, joka
kieltäisi edellistä lähestymästä. Muutamia kirjeitä saivat veneessä
olevat kumminkin lähettää maalle, ynnä tavallisia laivapapereita.
Maalle palaavan veneen väki tiesi kertoa että, miten laivamiehet olivat
vakuuttaneet, ei ruttoa ensinkään löytynyt laivassa. Tuota ei maalla
uskottu, luultiin laivalaisten keksineen vaan hätä-valeen.
Tuuli puhalti mereltä maallepäin ja jotenkin kiivaasti. Tuo peloitti
kaupunkilaisia vielä enemmän, sillä voisihan rutto tuulen tietä päästä
kaupunkiin! Seuraus tästä oli etteivät ilta-puoleen päivää, jona tuuli
yhä kiihtyi, aremmat kaupunkilaisista uskaltaneet astua ulos
huonehistaan. Ja pelko kohosi vielä korkeimmalleen, kun kuultiin, että
rutto jo oli kaupungissa. Kauppias Karlgren oli siihen äkkiä
sairastunut. Ja kaikeksi onnettomuudeksi ei lääkäri ollut kaupungissa!
Hirmuinen pelko ja vale-puhe, joka tätä pelkoa yhä enemmän viritti,
anasti koko kaupungin. Eukot ja matammit päättivät, ettei turvaa enää
muussa kuin muuttamisessa pois kaupungista. Antero oli aamupuolella
päivää mielihyvillään huomannut huhun vaikutuksia, mutta illan puoleen
saivat ne hänen toista miettimään, hän kun näki, että väkeä aina
kokoontui milloin mihinkin kulmaan keskustelemaan. Vaaran suuruus
vaikutti että jokainen tahtoi tietää kuinka suuri se todellakin oli, ja
se sai aikaan, että nyt ihmisiä oli liikkeellä enemmän kuin koskaan
ennen. Tämä ei ensinkään ollut Anteron mieleen. Hän ei tiennyt keinoa,
miten saada väki hajoomaan, muuta kuin yhä enemmän yllyttää pelkoa.
Torilla seisoen väkijoukon keskellä, joka jos mitä pakisi, huusi hän
äkkiä: "Ai kopristaa!" ja oli samalla horjuvinansa. Se vaikutti. Väki
hajosi, kuten olisi tuulispää sen korjannut.
Kaikki oli valmista. Makasiineissa odotti kolme luotettavaa miestä yön
tuloa ja väen katoomista kaduilta. Anterolla oli tointa. Tuon-tuostakin
kävi hän kauppiasta katsomassa. Tämä luuli itsensä yhä enemmän
parantuvan -- kuta lähemmälle kuolemaa ehti. Antero kiihoitti häntä
uutisilla, että laiva sisälsi lastia monen kymmenen tuhannen markan
arvosta.
Päivä kului iltaan. Monen mielestä oli laiva, siitä kuin ankkurinsa
laski, melkoisesti lähestynyt rantaa. Tuosta ei kumminkaan aivan suurta
lukua pidetty, semminkin kuin toiset väittivät sen valheeksi. Ja näitä
viimemainituita oli Antero.
Mutta Antero tiesi varsin hyvin, että laiva näkymättömästi läheni. Ja
kun viimein muudan kauppias valalla vakuutti, että laiva oli rantaa
monta kymmentä syliä lähestynyt, huomasi Antero syyn siihen: "Meren
pohja on kova, ankkurit eivät pidä, tuuli ajaa laivan maalle". Se syy
näkyi todelliselta.
Kaikella on aikansa. Väki väsyi vihdoin, kadut tyhjeentyivät. Tätä oli
Antero odottanut. Laiva oli lähestynyt jotenkin likelle makasiineja.
Makasiinein ovet meren puolelle päin olivat auki. Yön ehtiessä nähtiin
niissä kummia. Merellä ei näkynyt mitään; mutta kumminkin täyttyi
makasiini täyttymistään. Laattia oli avattu. Sen alta näkyi lainehtiva
vesi, ja siitä nostettiin milloin suurempi, milloin pienempi tynnyri
ylös ja asetettiin säilö-paikkaansa. Noitumiselta olisi tämä näkynyt
sille, joka ei asiasta tiennyt. Satamasta kulki meren alitse köysi
makasiineihin ja sitä myöden kulkivat tynnyrit, -- siinä salaisuus.
Aamupuoleen yötä uskalsi kapteeni laivasta soutaa maalle. Tuuli oli
kiihtynyt ja vettä oli ruvennut satamaan taivahan täydeltä. Näyttipä
kuin olisi taivas mielihyvillään nähnyt öillistä työtä, kun näin kaikin
tavoin sitä edisti!
Kapteeni ei tiennyt kauppiaan sairastumisesta. Hän hämmästyi vähän, kun
näki Anteron ja häneltä sai tietää miten oli lankonsa laita. Mutta eipä
hän tuota pahaksi pannut; hän oli sitä jo kauan odottanut.
Hän kiiruhti työtä. Hän ilmoitti Anterolle aikeen, joka sai puotipojan
yhä enemmän kummastelemaan kapteenin rohkeutta.
"Kello 5 aikana" -- sanoi kapteeni -- "lasken minä laivan taville.
Tuuli on sen verran kääntynyt, että se vie Konkordian suoraan Jolsan
saarelle -- tietysti purjeilla autan vähän suuntaa. Luola siellä saa
sitten korjata jäännökset, mitkä eivät näkyviin saa tulla. Ja päivällä
olen minä hyvässä ajassa Karlgrenin luona".
Tämä ai'e ihastutti Anteroa; hän oli luullut haaksirikon nyt
mahdottomaksi; mutta näin, kuin kapteeni aikoi asiansa ajaa, se varsin
hyvästi onnistuisi. Vakuutus-summa olisi saatava sekä laivasta, että
vieläpä lastistakin. Ja tästä kaikesta oli hänen, Anteron, toinen
puoli. Sepä kauppa, joka kannatti!
Tällä välin oli koko joukko kalliita tavaroita kokoontunut makasiiniin.
Kapteeni oli puhunut, mitä hänellä oli puhuttavaa, ja antanut
tarpeelliset käskyt. Hän palasi nyt takaisin laivaansa.
Aamupuoleen yötä muuttui ilma sumuiseksi, mutta sade taukosi. Tuuli oli
yhä kiihtynyt ja kiihtyi kiihtymistään. Pienen kaupungin kaduilla ei
näkynyt ketään, jotta Anterolla oli hyvä tilaisuus tuottaa puodin alla
olevaan kellariin koko joukon pakkoja kalliita vaatteita. Juoma-tavarat
olivat astioissansa lasketut makasiini-lattiain alle, missä veden
sisässä olivat näkymättömissä. Kaikki oli varsin hyvästi onnistunut.
Antero oli iloinen. Tätä iloansa ilmoitti hän sairaalle isännälleen,
joka makasi aivan samassa tilassa kuin päivällä kipujen loputtua.
Näkyvillä, mutta hiljaisilla askelilla lähestyi häntä kuolema; mutta
kaikkea muuta kuin kuolemaa ajatteli kauppias. Antero kertoi hänelle,
mitä makasiinissa oli tapahtunut, ja kauppiaan silmät loistivat.
Päivä seurasi vihdoin yötä. Suuresti kummissaan olivat kaupunkilaiset,
kun ei laivaa enää näkynyt. Antero oli olevinansa pahoilla mielin ja
lausui pahoja aavistuksia. Ja kuten ainakin, sai hän kaupunkilaisiaan
uskomaan näitä aavistuksiansa todeksi. Mahdotointahan oli ollut laivaa
hallita, kun kaikki laiva-väki makasi sairassa! Ankkuri-vitjat olivat
ehkä pettäneet, ja laivaa oli tuuli ajanut pitkin rantoja, tiesi mille
karille!
Eikä aikaakaan, niin toteutui tämä aavistus. Puolen päivän aikana
saapui kaupunkiin kaksi merimiestä ja Konkordia-laivan kapteeni itse,
ja pian oli kertomus haaksirikosta levinnyt. Miten oli aavistettu, niin
oli käynytkin. Tosin tuli nyt ilmi, ettei kukaan laivassa sairastanut,
että päin vastoin kaikki olivat koko matkalla olleet terveet, mutta
sittenkin ei voitu laivaa hallita. Tuuli oli tuullut ankaran kovasti,
vinosti maata vastaan. Ankkuri-vitjat olivat katkenneet ja, ennenkuin
purjeet saatiin järjestykseen, oli tuuli niin vallannut laivan, että
töin tuskin oli saatu sitä estetyksi puskemasta maahan itse kaupungin
rantaan. Jolsan saarta vastaan oli se syöksynyt ja siihen musertunut,
niin ettei siitä nyt enää ollut jälellä muuta kuin merellä uivia
pelkkoja ja lautoja. Töin tuskinpa oli laivamäki voinut pelastaa
itsensä, ensinnä saarelle ja sitten sieltä maalle. Semmoisen selityksen
antoi kapteeni haaksirikosta ja todistajiksi selityksensä totuudesta
toi hän mukanansa laivamiehet.
Vahinko arvattiin suureksi. Tosin oli laiva vakuutettu täyteen
arvoonsa, mutta lasti oli -- vaikka tosin sekin oli vakuutettu --
vakuutettu niin pienestä summasta, että vahinko nousi aina tuhansiin
rupliin!
Tätä puhetta koetettiin saada leviämään; se levisikin, ja sitä olisi
uskottu, ellei kaupungissa olisi löytynyt merimiehiä, mitkä milloin
pudistivat päätään, milloin ihan suoraan nauroivat tälläisille
jutuille. Pahin kaikista oli, että haaksirikko oli tapahtunut Kornmanin
ollessa kapteenina. Muistot Kornmanin entisistä kujeista heräsivät ja
tekivät epäilyksen alaiseksi hänen selityksensä.
Mutta niinkuin ainakin, tämä epäileminen syntyi vasta jälestäpäin.
Kapteeni näki mielihyvikseen, että ainakin aluksi hänen kyhäyksiänsä
uskottiin.