Kapteenin tytär.
Iltapuoleen päivää, jonka tapauksesta pappilassa vasta olemme
kertoneet, palasi Amanda Rytilään. Kummallisesti oli eukon pakinat
saanut hänen muuttumaan. Hän oli iloinnut, kun ajatteli että hän
pääsisi suurta maailmaa katsomaan; iloinnut niin, että hän kodissansa
ei suuresti muistanut surua, minkä eroominen Liinasta ja pappilasta
saisi hänelle. Mutta nyt ei hän Tukholmaa muistanut. Hän vetäysi
huoneesen, mistä pieni Kaarlo oli yönä, jolloin hänen isänsä kuoli,
kadonnut. Rytilässä ei ollut enää jälellä palkollisissa tästä ajasta
muu kuin ainoa piika. Tältä kysyi Amanda tarkemmin, mitä sanottuna yönä
oli tapahtunut. Sitten meni hän kamariin, missä Kaarlon äidin kuva
vielä seinällä riippui. Tätä kuvaa tirkisteli hän kauan ja miten hän
sitä tirkisteli, niin saipa kuva Heikin muodon ja -- taasen, miten
äsken Liinan kamarissa, täyttyivät Amandan silmät kyynelillä ja hän
lankesi polvilleen kuvan eteen.
Muutos, koko olentoa läpitunkeva muutos oli Amandassa tapahtunut. Hän
näki tästä hetkestä aina Heikin; hän ei ajatellut mitään muuta kuin
Heikkiä. Hän ei olisi kenestäkään muusta kuin Heikistä puhunut, jos hän
vaan olisi sitä uskaltanut, mutta hän ei sitä uskaltanut; itse ei hän
tiennyt miksi.
Amanda oli saanut kasvaa pian sanoaksemme mielivaltaisesti. Äitiänsä
tuli hänen, niinkuin kaikkien muittenkin Rytilässä, totella; mutta eipä
äiti muuta kuin kuuliaisuutta vaatinut; ja kun Amanda oli jo
lapsuudestansa tähän kuuliaisuuteen tottunut, sai hän kaikissa, missä
ei äidin käsky eikä kielto-sana ollut hänelle esteeksi, seurata omaa
tahtoaan. Mitään johtoa hänen kasvatuksessaan ei löytynyt; mitään
syvempää oppia hän ei kodissansa ollut saanut. Tuskin tiesi hän
eroittaa oikean väärästä. Hänen asemansa oli pakollinen, se on tosi;
mutta tätä pakollisuutta hän ei suuresti ollut tuntenut, ennenkuin hän
rupesi pappilassa käymään. Hänen kuvituksensa oli elähyttänyt häntä,
ollut hänen seurasteliansa, kun hänellä ei muuta seurasteliaa ollut.
Näin oli Amandasta kasvanut innollinen neiti, joka ei lainkaan tiennyt
pitää kurissa sydämensä tunteita ja ajatuksia. Hän antoi niille päin
vastoin vapaat ohjat, jopa kiihoittikin näitä tunteita, näitä ajatuksia
juoksemaan nopeemmin.
Harvoin, ani harvoin oli mikään ulkonainen tapaus huomioon astuvampaa
laatua tapahtunut Rytilässä. Mutta jos joskus joku semmoinen oli
tapahtunut, niin olipa se kovasti koskenut Amandaan. Niin oli
esimerkiksi tapaus, jolloin Jolsan Matti saatiin kiini, vaikuttanut
Amandassa sen, että hän monta kuukautta sen jälkeen yhä vaan näki
varkaita ja murhatuita sekä valvoessaan että vielä enemmän unessaan.
Onnellista oli hänelle, että hänellä oli äiti, joka ei lainkaan
ymmärtänyt muuta, kuin semmoista, jolla varsinaisuudessa oli peränsä;
sillä minne saakka olisikaan Amandan kuvitus vienyt hänen, jos sillä
olisi kodissa ollut vähäistä rahtua virikettä? --
Nyt oli tuollainen ulkonainen tapaus tapahtunut ja sille oli Amandan
omassa sydämessä vastannut ääni, joka ei kielin voinut sisällystään
lausua, tunne, jota hänen ei sanoin käynyt selittäminen. Tämä ääni,
tämä tunne oli Amandan ollessa pappilassa syntynyt; muodottomana oli se
hänessä asunut, muodottomana kasvanut, muodottomana suurentunut; ja nyt
oli tälle tunteelle, tälle äänelle hänessä, ulkonainen tapaus antanut
muodon. Nuori haaveellinen, viehkeä tyttö rakasti. Hän ei tosin
tiennyt, mitä rakkaus on, ei että hän rakasti, mutta hän tiesi, että
hän Heikkiä alati muisti, ja että häntä muistaa, häntä ajatella oli
viehättävämpi kaikkea muuta maailmassa. Amanda oli ennenkin hakenut
yksinäisyyttä, saadaksensa viattomia unelmiansa uneksia: mutta nyt ei
hänellä löytynyt Rytilässä iloa, ellei hän saanut yksinäisyyttä. Jos
häntä kukaan tässä häiritsi, niin olipa se hänestä, kuin olisi jotakin
hänen sydämessään vetäynyt kokoon ja jotakin siinä kiiruusti kätketty
muille näkymästä; ja kun hän rupesi tutkistelemaan, mikä tämä kätketty
oli, niin löysi hän sydämensä syvimmästä pohjukkeesta Heikin kuvan. --
Tämä tapahtui hänelle ens kerran samana ehtoona, jona hän pappilassa
oli päivällä kuullut eukon mietteet Heikistä. Aineet, mitkä alituinen
seurasteleminen nuoren pojan kanssa, jonka elämän vaiheet olivat olleet
niin omituisia, oli nuoren neiden sydämeen koonneet, -- olivat
syttyneet tuleen. Tämä sai muutoksen neidessä; tämä sai hänen
unohtamaan Ruotsin pääkaupungin, sai hänen unohtamaan kaikki
maailmassa.
Seuraavina päivinä oli hän jo aamusta saakka pappilassa. Siellä muutos
Amandassa ensiksi huomattiin. Amandalla ei ollut nyt mitään puhuttavaa.
Hänen ajatuksensa juoksu oli seisahtunut. Hän ei nyt Liinan tähden
pappilaan tullut; hänen silmäyksensä hakivat Heikkiä ja kun ne hänen
näkivät, niin leimahtipa kummallinen leimaus hänen silmistänsä. Mutta
vaikka muutos Amandassa havaittiin, eipä voinut kukaan aavistaa siihen
syytä -- oikeaa syytä. Liinakin luuli, että eukon puhe oli sen
vaikuttanut.
Se aika mikä nyt alkoi oli Amandan onnellisin elämässä. Hän sai
haaveksia; hän sai aatteissansa kulkea ruusuisia yrttitarhoja. Ei
häirinnyt häntä kukaan, ei tiennyt kukaan kenen kanssa hän seurasteli;
ei aavistanut kukaan hänen ihanaa salaisuuttansa, sillä hänelle oli
kyllin siinä, että hän sai nähdä Heikin. Hän ei tahtonut, ei tarvinnut
puhua hänen kanssansa. Liina ei häntä ymmärtänyt, tahi ymmärsi häntä
nyt vielä vähemmin kuin ennen. Ja provasti, joka haki syyn muutokseen
Amandassa siitä, että neiti suri isänsä luultua osallisuutta nuoren
pojan katoomiseen -- provasti kunnioitti tätä muutosta.
Kapteeni odotettiin kotiin tulevaksi, mutta häntä ei kuulunut. Amanda
ei häntä kaivannut, sillä hän tiesi, että niin pian kuin isänsä tulisi
kotiin olisi hänen lähteminen suureen maailmaan, ja sinne ei Amanda
enää halunnut.
Sydämellä on oma lakinsa, jonka perus-aatteita ei vielä
rikki-viisainkaan lain-oppinut ole voinut selittää. Jos kokoisimme
yhteen kaikki kirjat, mitkä ovat selittävinään ihmissydämen luonnon,
niin saisimmepa melkoisen kirjaston; jos lukisimme mitä tämä kirjasto
sisältää, niin huomaisimmepa pian ettemme olekaan saaneet mitään
vastausta yleiseen kysymykseen: mimmoinen on ihminen, mitä ohjeita
seuraa hänen sydämensä? Saisimmepa vaan kuulla kertomuksia
lukemattomista ihmissydämistä, joista toiset tulevat toisiinsa, toiset
taasen poikkeevat ihan alusta aikain pois kaikesta järjellisyydestä.
Niin on se ollut maailman alusta, niin tulee se olemaan maailman
loppuun saakka. Eipä löydy ihminen, joka olisi ruumiinsa, kasvojensa ja
muotonsa puolesta ihan saman näköinen kuin toinen. Kaikilla -- ja
ihmisiä on maailmassa jo elänyt satatuhansia miljooneja -- on
omituisuutensa. Miten voisikaan siis sydämmet -- joissa juuri ihmisen
pää-omituisuuksilla on pesä-paikkansa, olla yhtäläiset!
Tässä tungeiksen mieleeni ajatuksia, joita tällä sydämen alalla voidaan
ajatella niin monia, kuin sydämiä maailmassa on -- mutta nyt ei ole
tässä tilaisuutta ruveta tutkimaan näitä ihmis-sydänten ihmeitä,
eikä siis lisäämään tuota jo vastamainittua ääretöntä kirjastoa
vähän-arvoisella lisäyksellä. Lukiakin ollee minulle kiitollinen, että
haudon ajatukseni, mietteeni omassa povessani ja ryhdyn jälle
kertomukseen.
Kapteenin tytär oli rakastunut köyhään talonpoikaiseen nuorukaiseen! Se
semmoinen kumma tapahtuu usein maailmassa, ja usein tapahtuu myös
tässä, että semmoinen rakkaus murtaa kaksi sydäntä. Miten oli käyvä
kapteenin tyttärelle? Sitä emme vielä tiedä. Hän salasi salaisuutensa
syvällä omassa povessaan.
Emmekö tiedä? -- Me tiedämme sen. Amandan sydän on murtuva, sillä orpo,
jota hän rakastaa, ei rakasta häntä. Liina, provastin sisaren tytär, on
Heikin kaikki kaikissa maailmassa.