Vanha Eeva.
Samana päivänä, jona, miten olemme jo kuulleet, kauppias Karlgren avasi
koko sydämensä Anterolle ja ilmoitti salaisuuksia, joista ei maailma
mitään tiennyt, tapaamme provastilla Rytilän rouvan ja Amandan. Rouva
Kornman tuli kiittämään provastia kaikesta hyvästä ja kysymään millä
hän voisi kiitollisuuttansa näyttää, sillä nyt oli Amanda lähtevä,
miten jo kauan oli mietitty, Ruotsin pääkaupunkiin. Kapteenilta oli
myös nykyjään tullut kirje, jossa hän kovasti torui rouvaansa siitä,
että oli antanut Amandan seurastella pappilaisten kanssa. Tästä
kirjeestä ei rouva puhunut muuta kuin mitä kapteenin kotiintuloon
kuului, jonka kirje ilmoitti tapahtuvaksi jonkun viikon kuluttua.
Amanda oli suruinen, Liina oli suruinen -- sillä he rakastivat
sisarellisella rakkaudella toisiaan. Provasti oli vastannut, kun rouva
Kornman kysyi, millä hän voisi hänen vaivannäkönsä palkita: "Se on
minun paras palkintoni, jos Amanda pitää muistossa, mitä minä olen
neuvonut, ja antaa sanani itää, kasvaa ja hedelmiä kantaa elämässä".
Rouva Kornman oli pian sen jälkeen lähtenyt, luvaten tyttöjen pyynnöstä
että Amanda saisi jäädä pappilaan täksi päivää, sekä, niinkauan kun
hän vielä koti-seuduilla oli, aina tuon tuostakin käydä Liinaa
tapaamassa. --
Nyt rouvan mentyä istui Liina ja Amanda pappilan pienessä ryytimaassa
kauniissa ruohosohvassa, minkä Heikki oli laittanut. Heikki istui vähän
taampana. Hänen vieressänsä ruoholla makasi harava, jota hän valmisti
Liinalle -- sillä kaikki, mitä Heikki teki, sen teki hän Liinalle.
Liina oli hänelle kaikki maailmassa. Amandan haaveellisuus oli Heikkiin
tarttunut. Sillä usein saattoi hän nyt istua tunti kausia mitään
tekemättä, mitään puhumatta -- vieläpä mitään ajattelemattakin.
Ainakaan ei Heikki itse semmoisina tuntina tiennyt, mitä hän ajatteli.
Itse siitä tietämättänsä oli hän semmoisina hetkinä ihana. Hänen
silmissänsä paloi silloin kummallinen valo; tämä valo kiihtyi niissä
kiihtymistään, kunnes se äkkiä sumustui; ja niinkuin pilvet, mitkä
kirkkaana kesäpäivänä väliin äkki-arvaamatta vetäyvät kokoon,
mustenevat ja vihdoin puhkeevat sateesen, niin tunkeusi Heikinkin
silmiin usein kirkkaat kyyneleet. Vasta kun nämä kuumana polttivat
hänen poskiansa, tahi putosivat hänen käsilleen, heräsi hän. Mistä
loisto Heikin silmissä, mistä kyyneleet? Heikki ei osannut sitä
selittää, eikä hän sitä koettanutkaan. Hän oli nyt niin hiljainen, ei
kuultu hänen enää niinkuin ensimältä uuteliaasti kysyvän kaikkia; hän
ei nyt kysynyt, hän tuskin vastasikaan, jos jotakin häneltä kysyttiin.
Hän ei tiennyt, poika parka, että koko hänen olentonsa oli muuttunut
rakkaudeksi.
Hän istui ruohossa ja kuuli siihen aina väliin jonkun sanan
ryytimaasta. Mutta hän ei kuullut, ainakaan ei hänen sieluunsa päässyt
tunkeumaan muun kuin Liinan sanat. Tytöt olivat, ennen kun kahden
kesken tuossa ruohosohvassa istuivat, iloinneet ja nauraneet, ja Liinan
nauru oli silloin saanut Heikinkin huulet hymyyn, vaikkei hän tiennyt,
mille hymyili. Mutta nyt oli kohta tapahtuva ero saanut tytöt
vakaviksi. Liinan sydän oli avoin kaikelle hyvälle, mitä elämässä on
varsinaista; hänen ajatuksensa ei tätä varsinaisuutta ulommalle
ehtinyt. Hän tunsi eron suruisuuden. Hänen ajatuksensa ei kulkenut
edemmäksi hetkeä, joka käsissä oli. Toisin oli Amandan laita. Hänkin
muisti, että eron hetki lähestyi, mutta hän ei puhunut siitä; hän
unohti surun, jonka ero toisi, hän kuvaili Liinalle, miten he kirjeitä
vaihtaisivat, miten he eläisivät yhdessä, yksissä, silloinkin kun suuri
meri eroittaisi heidät toisistaan. Hän oli innostunut kun hän tästä
puhui; hänen ajatuksensa lensivät tulevaisuuteen ja toivat sieltä
kuvia, niin eläviä, kuin olisivat ne jo muistoja eletyistä päivistä.
Amanda oli kaunis, kun hän näin tulevaisuudessa eli. Liina katseli
häntä kummastuksella, sillä Amandan ajatukset lensivät nyt oloihin,
joista ei Liina ollut osannut unessakaan haaveksia. Amanda puhui, miten
hän, kun toiste näkisi Liinan, näkisi hänen onnellisena, rakastetun
nuorukaisen morsiamena tahi nuorena, suloisena rouvana. Liina punastui
ja purskahti nauruun ja pani kätensä ystävänsä suulle. Amandan
ennustukset näkyivät hänelle niin ihmeen hulluilta. --
Tuo nauru sattui Heikin korviin ja hänkin nauroi, vaikka sumuinen pilvi
vastikään oli peittänyt hänen silmänsä valon ja puhjennut kirkkaasen
kyyneleesen. Hän ei tiennyt nytkään syytä, ei nauruun, ei kyyneleesen.
Amandan silmät olivat väliin olleet kääntyneet häneen päin, mutta näitä
silmäilyksiä hän ei tiennyt.
Ei ollut kukaan nuorista huomannut, että vanha eukko sauvoihinsa
nojaten oli vähäistä ennen seisahtunut pihalle. Heikki kuuli vielä
Liinan naurun, hän ei huomannut eukkoa, joka seisoi häntä aivan
lähellä; hän ei nähnyt, miten eukko nosti kätensä silmäinsä yli ja
käden alta katseli häntä. Hän ei nähnyt, miten eukon kyytistynyt ruumis
ojentihen: mutta hän kuuli eukon huudon! "Kalle! pikku Kalle!" Hän
tunsi eukon kädet, jotka häntä syleilivät.
Hän heräsi unestaan, johon auki olevilla silmillä oli uupunut. Hän
nousi ja nosti ylös eukkoa, joka ruoholle oli vaipunut. Hän ei tuntenut
eukkoa. Hän katseli häntä pitkään.
"Kalle, pikku Kalleni!" kuuli hän eukon pakisevan. "Kalle, pikku
Kalleni! kuinka isoksi olet kasvanut! Tiesinhän minä, ettet sinä ollut
kuollut" -- ja taasen koetti eukko häntä sylinsä sulkea.
Tämä omituinen tapaus sai tytöt tulevaisuudesta nykyisyyteen jälle. He
nousivat ja katsoivat kummastellen eukkoa. He lähestyivät ja kuulivat
yhä enemmän kummakseen eukon sanoja.
"Ne sanoivat että sinä olit kuollut, mutta minä en uskonut sitä; ne
sanoivat että sinä olit haudattu patronin hautaan äitisi viereen, mutta
minä en uskonut sitä; minä odotin sinua, minä ha'in sinua -- -- ja
sitten tuli pitkä, musta yö, jona en minä mitään nähnyt. Kauan olen
minä nukkunut, kun sinä olet ehtinyt kasvaa noin suureksi, pieni Kalle
poikani, jonka minä kannoin sylissäni! Nyt osaat sinä itse käydä ja
osaat varmaan puhuakin... Ei se ole totta, että sinä kuolit; kapteeni
tahtoi tappaa sinua, mutta hän ei saanut sitä tehdä... Nyt mennään
takasin Rytilään; siellä on sinun pikku vuotehesi vielä. Minä soudan
sinua uneen..."
Näin pakisi eukko. Nuoret eivät siitä mitään ymmärtäneet. Mutta oli
siinä kumminkin yksi, joka ihmetellen kuuli, mitä eukko puhui, ja joka
pakinan ymmärsi. Provasti se oli. Hänen kamarinsa akkuna oli ollut
auki. Kun hän eukon ensimäiset sanat kuuli, lähestyi hän akkunaa ja
melkeinpä samassa kun tytöt ehtivät Heikin luo, oli hänkin kamaristansa
sinne ehtinyt.
Hän keskeytti eukon puheen. Hän katsoi häntä pitkään: "Eeva, mitä puhut
sinä, mistä tulet sinä?" kysyi hän kummastellen. Hän oli eukossa
tuntenut patroni Kaarle Kornman vainaan uskollisen palkollisen.
Eukko kääntyi provastiin. "Provasti!" huusi hän... "Provasti! sanokaa
Kaarlelle, että minä olen Eeva, joka häntä lapsena kannoin siitä asti,
kun hänen äitinsä kuoli. Hän ei tahdo uskoa minua..."
Provastissa ajoivat ajatukset toinen toistansa. Eeva oli, pian kohta
sen jälkeen kun patroni vainaan poika katosi, tullut mieli-vikaan. Hän
oli ensinnä raivonnut hulluudessaan, mutta sitten vähitellen asettunut.
Aina vaan oli hän kadonneesta lapsesta puhunut, mutta hänen puheestaan
ei ollut kukaan pitänyt lukua. Oliko tämä, mikä nyt tapahtui, seuraus
tästä hulluudesta, vai...? Provasti kun näin itsessänsä mietti, ei
uskaltanut jatkaa. Että Heikki olisi patroni vainaan poika -- -- ihan
hullulta se näkyi provastille.
Hän koetti saada eukkoa tyyntymään; mutta sillä sai hän aikaan jotakin
aivan päin-vastaista. Eeva kun huomasi, ettei provasti uskonut häntä,
joutui vimmaan, lankesi polvilleen ja rukoili liikuttavasti, vaikka
epäselvästi, provastia muistamaan, mitä oli tapahtunut yönä, jolloin
patroni kuoli. "He sanovat, että pieni Kaarle löyttiin merestä
hukkuneena" -- huusi hän -- "se ei ole totta; taivas ja maa on minun
todistajani viimeisenä päivänä, että se on vale. Kaarle, minun pikku
Kaarleni, joka seisoo tuossa, olisi hukkunut!" -- ja hän purskahti
kaikuvaan nauruun, joka kamalalta kuului. Eeva parka ei muistanut
mitään siitä päivästä saakka, jona kasvattinsa katosi, mutta sitä
selkeämmin muisti hän kaikki, mitä mainittuna päivänä ja yönä oli
tapahtunut. Hän puhui nyt semmoisella vakavuudella, ettei se voinut
olla vaikuttamatta provastiin. Provastin mieleen johtui, hän ei itse
tiennyt mistä, kaikki, mitä hän Heikistä tiesi, ja hän syytti itseänsä
siitä, ettei hän ollut tarkempia tietoja hankkinut Heikin vanhemmista.
Heikissä oli tämä äkki-arvaamaton tapaus vaikuttanut kummia. Hän ei
ensinnä ymmärtänyt mitä tapahtui, keneksi eukko hänet luuli; mutta kun
hän vihdoin tämän ymmärsi, kävipä kummallinen tunne, joka häntä
väristytti, läpi koko hänen ruumiinsa. Hänen ensi silmäilynsä lensi nyt
Liinaan, mutta Liinan silmät olivat kääntyneet Amandaan. Heikki oli
kuullut puhuttavan Rytilän nuoren herran katoomisesta, ja hän oli aina,
kun se asia tuli puheeksi, tuntenut jotakin outoa sydämessään; sama
tunne, mutta enennetyssä muodossa, kohtasi häntä nytkin, kun hän kuuli,
että häntä itseään luultiin täksi kadonneeksi lapseksi. Hän ei tuota
sen enempää nyt ensi silmänräpäyksessä ajatellut; hän tahtoi Liinan
silmistä lukea, mitä se Liinassa vaikutti, tämä eukon sanoma. Mutta
Liina ei muistanut nyt Heikkiä. Amanda oli saanut koko hänen huomionsa,
sillä kapteenin tytär seisoi siinä vaaleana kuin kuolema. Hänellekään
ei, näetsen, ollut tapaus Rytilässä ennen hänen syntymistään
tuntematon. Hän oli kuullut äitinsäkin siitä puhuvan, ja hän oli usein
itsessänsä ihmetellyt, mitenkä poika niin kenenkään tietämättä saattoi
kadota. Että isällään tähän oli mitään osaa, sitä aavisti hän yhtä
vähän kuin hänen äitinsä. Nyt kuuli hän syytöksiä isäänsä vastaan,
kuuli ne ensi kerran, ja ne syytökset olivat julmia. Tämä karkoitti
veren hänen poskiltaan, sillä hänen äkkipikainen kuvituksensa oli
hänelle elävästi kuvannut öisestä tapauksesta hirveän kuvan.
Provasti keskeytti äkkiä tämän omituisen kohtauksen tässä pihalla,
sillä tänne lähestyi nyt ihmisiä; ja seikka, josta nyt oli kysymys, ei
ollut yleisön korvia varten. Hän käski kaikkien astumaan sisälle, ja
siellä vetäysi hän Eevan ja Heikin kanssa, josta ei eukko tahtonut
millään luopua, omaan kamariinsa.
Mitä täällä provastin kamarissa heidän välillänsä kolmen kesken
tapahtui, oli nähtävä, kun he sieltä palasivat. Provasti oli saanut
Eevan asettumaan. Hän oli muodostanut puheensa eukon käsityksen ja
saanut häntä uskomaan, että suuri vaara uhkasi Heikkiä, jos tulisi
yleisesti tunnetuksi, että hän oli Kaarle. Provasti oli oikeen
arvannut, että jos tämä usko pääsisi juurtumaan Eevassa, ei voisi
mikään maailmassa saada häntä levittämään tietojansa patroni-vainaan
pojasta. Ja provasti onnistui tässä vaivalla. Mutta provasti oli, kun
nyt likemmin tutkisteli asiaa, tullut huomaamaan, ettei Eeva enää
ollutkaan hullu, että hänen ollessaan hulluna hänen järkensä oli
teroittunut, ja provasti ei tiennyt oikeen mitä ajatella, kun kuuli
eukon vakuutuksen, että hän paikalla tunsi Kaarlen. Kuta enemmän
provasti tätä ajatteli, sitä vaikeammaksi näki hän eukon vakuutuksen
kumoomisen, sillä olihan Heikki orpolapsi, jonka vanhemmista ei niin
mitään tiedetty. Miten olikaan, kolmen keskustelussa oli päätetty,
ettei mitään vielä puhuttaisi tästä asiasta.
Liina ja Amanda olivat vetäyneet edellisen kamariin. Siellä oli, sinne
kun tulivat, Amandan vaaleus kadonnut; mutta samassa kun veri jälle
palasi hänen poskihinsa, pääsi silmien kyynelsulku aukenemaan ja
kapteenin tytär itki -- itki ääneensä. Omituista oli, ettei hän
vähäistäkään nyt epäillyt eukon sanomien totuutta, että hän Heikissä
näki setävainajansa kadonneen lapsen, että oma isänsä oli tämän lapsen
työntänyt mieron tielle. Hurjassa mieliliikutuksessaan nimitti hän
Heikkiä hellimmillä nimillä ja pyysi häneltä anteeksi kaiken sen, mitä
Heikki oli muka hänen sukunsa tähden saanut kärsiä. Turhaan koetti
häntä Liina lohduttaa; lohdutuksen sai Amanda vasta silloin kun
provasti tuli kamariin ja ilmoitti, että Eeva oli huomannut
erehdyksensä. Amanda pyyhki silloin pois kyyneleensä, mutta kuinka
syvälle tämä lohdutus kapteenin tyttäressä pääsi vaikuttamaan, sen hän
vaan itse tiesi. Ainakin kummastui Heikki suuresti, kun vähän ajan
kuluttua tytöt jälle tulivat alas pihalle ja Amanda mitään sanomatta
kovasti pudisti hänen kättänsä.
Eeva jäi nyt muutamaksi aikaa pappilaan. Hän ei niin sanaakaan puhunut
patroni vainajan pojasta. Mutta missä hän Heikin näki, siinä seurasi
hän häntä silmillänsä. Syytä, minkätähden Eeva oli tullut pappilaan, ei
hän itsekään osannut selittää. "Minä tahdoin tavata provastia", oli
vastauksensa, kun joku häneltä tätä kysyi. Eeva oli vanha, mutta eipä
hänessä enää mikään osoittanut, että hänen mielensä nyt olisi ollut
viassa.