Yöllä ennen rikosta.
Siitä päivästä, jona kauppias Karlgren Anterolle ilmaisi kapteeni
Kornmanin aikomukset ja antoi hänelle viittauksia kapteenin edellisestä
elämästä, ei ennä sanaakaan asiasta puhuttu. Mutta että he sitä
muistivat, nähtiin selvästi. Sillä muutaman päivän kuluttua sai
kauppias Anterolta tietää, että rantamakasiinit olivat tyhjät; että
lattian laudat siinä olivat irroillaan, jotta ne aivan hyvin voisivat
peittää, jos mitä niiden alle uskottaisiin.
Kauppias ei tuohon Anteron ilmoitukseen mitään vastannut; mutta hän
palkitsi häntä lukemalla hänelle uuden kirjeen, minkä hän vasta oli
saanut. Tässä kirjeessään ilmoittaa kapteeni tulopäivänsä ja mitä
kauppiaan oli aikeitten onnistumiseen tehdä.
Kesä oli ollut ylön ankaran kuuma. Tämäkö vai mikä oli päästänyt
Aasialaisen taudin, julman kolera-ruton julmasti raivoomaan Europassa.
Europan pohjoiset maatkaan eivät siitä säästyneet. Taudin hirmuisuus,
sen pikaisuus, sen säälimättömyys oli kaikkialla hämmästyttänyt ja
peloittanut ihmiset. Joka päivä, joka posti toi tietoja uusista
uhrista, joita tauti oli vaatinut ja saanut. K----n vähäisessä
kaupungissa sitä julmasti pelättiin, ehkei vielä ainoatakaan
koleratapausta siellä ollut tapahtunut. Kaupungin vanhemmat olivat
päättäneet ettei etelästä päin tulevat laivat ensinkään saisi laskea
satamaan, ennenkuin voitiin olla varmoina siitä, ettei laivassa
löytyisi tarttuvaa tautia. Tätä sääntöä noudatettiin suurimmalla
tarkkuudella K----n kaupungissa, jotta ei vaimokaan moniin päiviin
päässyt kotiin palannutta miestään tervehtimään laivaan, joka oli
laskenut ankkurinsa aivan kaupungin likisyyteen.
Tähän oli kapteeni Kornman turvainnut, kun kyhäsi sukkelan, mutta
vaarallisen tuumailunsa. Sillaikaa kun laiva oli rutto-salpauksessa,
oli se tyhjennettävä makasiineihin. Kapteeni lupasi tulla näitä niin
liki kuin mahdollista oli, ja kauppiaan tulisi levittää kaupungissa
huhu, että pian joka mies laivassa oli taudissa. Mitään likempiä
määräyksiä ei kirje sisältänyt. Laivan tyhjentäminen olisi tapahtuva
asiain haarain mukaan. Turvallisuudeksi kauppiaalle, jonka arkuutta
kapteeni tiesi, oli hän kirjeesensä pannut erään P. S., jossa ilmoitti,
ettei kukaan laivassa ollut tuntiakaan sairastanut mitään tautia, vielä
vähemmin julmaa koleraa.
Näin olivat asiat, kun myöhään eräänä yönä Antero heräsi siitä, että
hänen akkunallensa kolkutettiin; hän nousi kiiruhusti. Merimies seisoi
akkunan takana ja tahtoi puhutella kauppiasta. Antero arvasi kohta,
että kapteeni oli tulossa; tahi että ainakin merimies toi uutisia
Konkordia-laivasta. Hän meni pikaisesti kauppiaan luo; eikä aikaakaan,
niin oli merimies päästetty konttoriin, ja siellä pidettiin nyt toimen
keskustelu.
Antero oli arvannut oikeen. Edustalla, vaan muudan peninkulma
kaupungista, purjehti laiva, valmiina laskemaan rantaan, milloin
tilaisuus katsottaisiin soveliaimmaksi. Tätä ja muuta, miten olisivat
asiat kaupungissa, oli merimies tullut tietämään.
"Kaikki on hyvin" -- vastasi kauppias, ja Antero lisäsi:
"Kutka vaan ovat voineet, ovat muuttaneet maalle asumaan, mikä sinne
mikä tänne. Puhe on levinnyt, että kolerarutto mielusasti anastaa
semmoisia kaupungeita, mihin tuuli mereltä pääsee vapaasti
puhaltamaan".
Merimies naurahti. Mutta Antero jatkoi:
"Makasiinit ovat valmiit ottamaan vastaan, mitä teillä on. Tän yönä
kumminkin lienee liian myöhäistä laivan pnrjehtia satamaan?"
"Yönä, kuka yöstä puhuu?" kysyi merimies. "Ei! kapteeni käski minun
tiedustella oletteko valmiit lastia vastaanottamaan, sekä ilmoittaa
että hän huomenna, ennen puolta päivää, laskee niin lähelle rantaa kuin
voi. Mitä julkisemmasti tässä menetellään, sitä varmempi on, että
kaikki käy hyvin".
Anteron, kun tämän kuuli, täytyi myöntää, että kapteeni Kornman oli
häntä etevämpi. Tällaista rohkeutta oli Anteron vaikea ymmärtää; mutta
kun hän sen ymmärsi, näki hän että hän itse vielä oli lapsi kapteenin
rinnalla.
Kauppamiehessäkin vaikuttivat merimiehen sanat hämmästystä. Hän ei
kumminkaan sanonut mitään; hän katseli vaan Anteroa, odottaen mitä tämä
vastaisi, ja kun hän vihdoin kuuli Anteron vastauksen: "Se on kyllä
rohkeasti tehty; mutta miten enemmän asiaa mietin, sitä luonikkaammalle
se minusta näkyy" -- niin oli hänkin aivan samaa mieltä.
Siinä sitten keskusteltiin huomispäivän työstä. Ja kun oli lähetetty
sana kapteenille: "Terve tullut!" lähti merimies, jonka vene odotti
virstan verran matkaa kaupungista, jälle takaisin laivalle. --
Tänä yönä ei enää nukuttu kauppias Karlgrenin huoneessa. Mutta syyt
asukkaiden unettomuuteen olivat erinlaiset. Antero puuhasi puodin alla
olevassa kellarissa aamupuhteesen saakka. Siellä oli sijaa laitettava,
jos mitä kallista sinne kätkettäisiin. Antero oli varova mies. Hän
ajatteli: "saattaisipa olla mahdollista, että tulliherra tarkastaa
makasiinimme; parasta on, että kalliimmat kalut korjataan
turvallisempaan paikkaan". Tätä puuhasi Antero otsansa hiessä.
Toisin oli kauppiaan laita. Hän oli, merimiehen ja Anteron mentyä,
laskeunut vuoteelleen, mutta unta eivät hänen silmänsä saaneet. Voitto
loisti hänen silmäinsä edessä, jotta hän ei ensimältä tuntenut
tavallisia kipuja vatsassansa. Mutta mitä enemmän nämä vähitellen
rupesivat tuntumaan, sitä sumeammaksi meni voiton loisto, ja vihdoin
huomasi kauppias, että kylmä hiki peitti koko hänen ruumiinsa. Hänen
ajatuksensa kääntyivät, kenenkään niitä kääntämättä, takaisin hänen
lapsuutensa aikaan, hän eli uudestaan päivä päivältä muistoissaan
kuluneet hetkensä ja olipa, kun oli hän muistoissaan ehtinyt yöhön,
mikä paraikaa kului, kuin olisi joku häneltä kysynyt: "Mikä on palkkasi
kaikista pyrinnöistäsi?" Se kysymys oli hiljainen kuin tuulen vienoisin
löyhkä. Se soi kahdesti kauppiaan korvissa; mutta kun ei kauppias
siihen vastannut, vaan päin vastoin väkisin kirvoitti itsensä siitä,
vaikeni kysyjän ääni. Kauppias ei ymmärtänyt tahi paremmin, ei tahtonut
ymmärtää, että tämä kysymys tuli hänen omastatunnostaan, että se oli
niin hiljainen, tuskin kuultava, sentähden, että tämä omatunto oli
paatunut, että se oli uuvutettu sikeään uneen, josta se nyt olisi
mielinyt herätä. Mutta kauppias uuvutti tämän mielikuvituksiensa
häiritsiän jälle äänettömyyteen itsellensä lukemalla, miten monella
tuhannella hänen rikkautensa nyt enenisi. Omantunnon ääni muistutti
kuolemasta, mutta kuolema -- se oli sama, josta kauppias ei tahtonut
mitään tietää.
Hänen tuskansa enenivät aamupuoleen yötä, niin että hän väliin ääneensä
huusi. Lääkkeeksi käytti hän nyt samoja rohtoja, joita hän niin usein
ennen oli ahnaalle himollensa käyttänyt. Hän avasi arkun -- aarre-arkun
kannen ja antoi kultien kolista, hopeitten hohtaa vastaansa; mutta yhä
enemmin eneni tuska, kultia ja hopeita oli arkussa liian vähän; ne
eivät voineet hänen tuskaansa lievittää. Kun hän vihdoin koetti
arkkunsa vierestä nousta, eipä hän sitä jaksanutkaan; hän vaipui alas
lattialle. Siinä väänteli hän itseänsä tuskissaan, siinä pistihen hänen
mieleensä ajatus, julma ajatus, hirmuinen ajatus. Minä kuolen!
Ajatuksella, joka tähän huutoon sai hänet purskahtamaan, oli kotinsa
hänen omassa-tunnossaan; hän oli koettanut sitä uneen jälle vaavuttaa,
mutta se oli jo nukkunut aikansa. Se heräsi ja se näytti nyt
kauppiaalle, mitä tämä eninnä kaikista kammoi -- kuoleman.
Jää oli puhki. Äärettömissä laineissa raivosivat kauppiaan sydämessä
kaikki ne vääryydet, joihin hän oli syyllinen, ja jotka nyt tuomitsivat
häntä. Hän vaikeroitsi siinä, kuten mato, jonka paha poika on neulaan
pistänyt. Ja ajatus: sinä kuolet ja jätät kaikki, kaikki mitä olet
koonnut. Se kohensi tulisia hiiliä hänen sydämensä avoinna olevaan
haavaan.
Kuinka kauan tätä asemaa olisi kestänyt kauppiaan konttorissa, emme
osaa sanoa; epäilemättä siihen saakka, kunnes saiturin sielu olisi
hänestä siirtynyt -- ellei hänen huutonsa olisi vihdoin kuulunut
kellariin ja hämmästyttävänä kaikunut Anteron korviin. Antero samosi
kiireesti ylös kellarista ja riensi isäntänsä luo. Hän pelkäsi, että
rosvoja olisi murtainnut konttoriin, mutta kun hän näki syyn huutoon,
kävipä hänen sielunsa läpi ajatus, joka käännettynä sanoihin olisi
kuulunut: eikö muuta!
Eikä siinä muuta! Hyvän-tekiä makaa kuoleman tuskissa; mutta mitä se
nuorukaiseen koskee, joka hyväntekiänsä kuolemalla kaikki voittaa!
Anteron toinen ajatus oli, miten tätä tapausta voitaisiin hyväksi
käyttää asiassa, joka oli tekeillä; ja kolmas ajatus, joka samassa
kypsyi päätökseen, kun hän kantoi kauppiaan hänen vuoteelleen, kuului
näin: "Asiain näin ollen voimme turvallisemmasti saada tavarat säilöön.
Ja jos kauppias kuolee, onpa kolera-rutto hänet tappanut".
Näitä Anteron mietteitä keskeytti kauppiaan käsky: "Mene noutamaan
lääkäri; minä kärsin helvetin tuskia".
Kauppias oli vähän levottunut, kun näki ihmisen vieressään. Kuoleman
pelko katosi; mutta kumminkin oli tämä pelko tahi muisto siitä
hirmusta, minkä se oli kauppiaalle saanut, saanut hänen ensikerran
pyytämään lääkäriä. Mutta, josko ennen Antero olisi ollut siihen
semmoiseen pyyntöön myöntyvä, nyt oli se hänelle mahdotoin. Tänään ei
saisi vieraan silmä silmätä kauppiaan huoneesen. Hän vastasi sen tähden
kauppiaalle, ettei lääkäri ollut kaupungissa, ja sitten koetti hän
selittää, miten tuhmaa olisi, jos joku tänään pääsisi huoneesen.
Kauppias ymmärsi viittauksen ja taasen takertuivat vanhan saiturin
ajatukset laivan aarteisin. Antero kun tämän huomasi, yllytti yhä
saiturin kuvitusta, joka jo vähällä oli ollut sammua, ja kauppiaan
sielu irtausi vielä kerran heräävän oman-tunnon polttavista kanteista.
Antero antoi hänelle pikarillisen viintä ja vakuutti, että tämä kohtaus
oli vaan satunnainen, että kauppias siitä pian virkistyisi. Kauppias
kuuli mielihyvillään tämän, sillä hän toivoi vielä saavansa elää --
kauan! Mitä olisikaan hän sanonut, jos olisi nähnyt, mitä Antero näki?
Antero näki, että ruumis jo makasi kauppiaan vuoteella; että mitä
henkeä siinä vielä oli, oli ennen päivän loppua sammuva.
Kauppiaan silmät kiilsivät. "Tämä voitto on ääretön, Kornman on aika
mies" -- sanoi hän. "Jumalan kiitos! Minä olen terve! Tuskat ovat
loppuneet. Kiitos ystäväni".
Milloin oli kauppias viimeksi kiittänyt Jumalaa?