Naapuri-perheet.
Pappilassa kuluivat päivät hiljoilleen eteenpäin. Onni ja rauha
vallitsi pienessä perheessä. Uusi jäsen siinä, Heikki, ei häirinnyt
sitä.
Heikin asema pappilassa oli kumminkin vähän omituinen. Hän oli
sivistymätöin nuorukainen, joka ei herrassäädyn siisteydestä mitään
tiennyt. Hän oli luonnon lapsi, joka onnensa vaiheissa oli säilyttänyt,
mitä omituista Luoja oli hänen luonteelleen antanut. Hänen
sivistymättömyydessään ei ollut pappilan nuorille naisille
seurastelijaa: hänen sanansa, mitkä hän kaikessa viattomuudessansa
puhui, loukkasivat usein. Mutta pian astui kaikkien näkyviin hänen
sydämensä, hänen tapojensa puhtaus ja hän voitti kaikkien suosion. Tämä
taas sai aikaan, että häntä pappilassa kohdeltiin vähän eri tavalla
kuin muita palkollisia, vaikka hän, Heikki, kohta niin pian kuin
vammoistansa parani, asettausi sen palkollisten riviin.
Provasti kohteli häntä niinkuin isä lastansa kohtelee. Provasti näki,
että Heikissä uinahteli kyky ja äly, jotka, jos ne heräisivät, hänestä
tekisivät oivan miehen; ja hän rupesi näitä Heikissä salautuvia
omaisuuksia kehittämään. Hän huomasi Heikillä halua tietoihin ja hän
käytti aina tilaisuutta virittääkseen tätä halua. Auttajana hänellä
tässä oli Liina, joka raittiilla iloisuudella elähytti Heikkiä.
Heikillä ei ollut mitään vartonaista tointa pappilassa. Hän oli, miten
lieneekin, joutunut niin sanoaksemme koti-rengiksi, joka aina oli
valmiina tekemään jos mitä häntä käskettiin, menemään, jos mihin häntä
lähetettiin. Loma-aikoinaan sai hän lukea, ja Liinasta sai hän
koulumestarinsa. Ja olipa se omituista nähdä täysikasvuisen
talonpoikais-nuorukaisen istuvan ja kuuntelevan, mitä vielä kasvava
tyttö opetti, kuuntelevan niin hartaasti, kuin olisi hän maailman
oppineimpaa miestä kuunnellut.
Näin oli muuan vuosi kulunut Heikin tulosta pappilaan, kun herrasväen
suureksi ihmeeksi eräänä iltapäivänä pappilaan tuli vieraita. Tuo nyt
ei itsessänsä niin aivan kumma ollut, sillä provasti oli rakastettu
mies, ja samoin häntä kuin hänen sisarensa tyttäriä kävivät tuttavat
milloin lähiseuduilta, milloin taampaa katsomassa. Kumma oli tällä
kertaa siinä, että vieras oli pappilan lähin herras-naapuri, joka ei
ennen ollut pappilassa käynyt. "Mitä Jumalan nimeen tahtoo hän täältä!"
huusikin rouva Renner, kun Liina hänelle ilmoitti, että rouva Kornman
ja hänen tyttärensä olivat tulleet. Provastiakin kummastutti tämä
käynti, mutta hän ei kummastustansa näyttänyt. Hän meni kohteliaasti
tulleita vastaan-ottamaan.
Rouva Wappo Kornman oli noita naisia, joiden kasvoista jo osataan,
ainakin alussa arvelulta, lukea mitä he oikeastaan ovat. Koko hänen
muotonsa osoitti kovuutta. Jos näemme naisella ohuen ja terävän nenän,
pienet tuikkaavat silmät, pienen suun, joka saa muotonsa vaaleilta
ohuilta huulilta, niin vaikuttavatpa nämä samaa kuin sanat: "pysy
alallasi!" Ja jos nainen siihen lisäksi on pitkä ja laiha -- niin onpa
meistä kuin näkisimme hänessä sen, jota vastaan ei ole sanomista.
Semmoisia tunteita, mitkä eivät ensinkään olleet iloisia, herätti rouva
Kornman kaikissa, ja ne, jotka hänen tunsivat, taisivat vakuuttaa,
etteivät nämä tunteet pettäneet. Rytilässä piti hän talon ohjat kovilla
kourilla, ei vaan nyt, kun patroni oli poissa, vaan myöskin kun patroni
oli kotosella. Ja kun ei patroni uskaltanut ruveta kovaa panemaan kovaa
vastaan, mitenkä sitten muut? Kaikissa oli Wappo-rouvan tahto laki,
jota oli parasta vastustamatta noudattaa, ja sitä noudatettiinkin,
jotta Wappo-rouva todella taisi sanoa, että hänen tahtonsa Rytilässä
hallitsi. Sitä kyllä ihmeteltiin, miten patroni Konrad oli hänet
nainut, sillä eipä tietty, emmekä mekään vielä ole saaneet kuulla niitä
syitä, jotka hänen saivat tähän. Syitä löytyi, ja sen jo voimme
ennakolta sanoa, ettei rakkaudesta ollut näitä haettavina. Wappo oli
näet niitä, joiden sydämissä ei rakkaus tunnu, niitä, jotka eivät
koskaan voi toisessa herättää rakkautta.
Tällainen on vieras, joka nyt pappilaan tuli. Mutta oli siinä toinenkin
hänen vieressään, johon silmämme suuremmalla mieli-hyvällä kiintyy.
Rouva Wappo ei tule yksinään, hänellä on muassaan nuori tyttärensä
Amanda. Ei omena kauas puusta putoa -- sanotaan; mutta he, jotka äidin
ja tyttären vieretysten näkivät, saivatpa ihmetellä luonnon leikkiä
heidän eriäväisyydessään. Tosin oli Amanda vähän äitinsä näköön, mutta
kuitenkin kuinka eriävä! Maalari kun maalaa ihmismuodon, jonka rumaksi,
jopa julmaksikin sanomme, voi parilla penselipyyhkäyksellä tälle
rumalle muodolle antaa varsin toisenlaisen näön; pieni viiva
suupielukseen ja kovuus muodosta katoo; muutama viiva äreihin silmiin
ja kuva hymyilee meille lempeyttä ja suloa. Amanda oli äitinsä
näköinen, mutta nämä viivat, jotka äreyden muuttavat suloksi ja
kovuuden lemmeksi -- ne vaikuttivat niissä, mitkä tyttären näkivät
hänen äitinsä vieressä, ihastusta. Jos ulkonäöstä voi ihmissydämen
sisän tuomita, niin mikä eroitus äidin ja tyttären välillä!
Amanda oli Liinan ikäinen, kentiesi vähän nuorempi. Mutta hän näytti
paljoa vanhemmalle. Liina oli iloinnut Jumalan vapaassa luonnossa,
kasvanut kukkien kanssa. Amandan ympärillä oli äidin äreys varjostanut
kaikki. Pakko ja kova täytymys, joka ei vapaudesta tiennyt mitään, oli
saanut Amandan sulkeumaan, aina sitä myöden, miten hän suuremmaksi
kasvoi, omaan itseensä. Ja samaten kuin kukka, joka ahtaasen kamariin
valosasta pihasta muutetaan, kuihtuu, tietämättä kumminkin, että
sydämessä on tauti, samate kuihtui Rytilän suuressa hovissa Amanda.
Tämä sairaus, jota hän ei itse osannut selvittää, antoi hänen
muodollensa kärsivän näön, joka vaikutti katsojassa mieltymystä. Hänen
silmissänsä asui jotakin haaveksivaa, joka taasen vaikutti, että niihin
ihastuksella katsoi; sillä haaveellisuus, juuri sen tähden, että sillä
ylimaailmoissa on kotonsa, viehättää.
Liina kun Amandan näki, tunsi kohta syvintä myötätuntoisuutta; mutta
kävipä kylmä viima pitkin hänen ruumistaan, kun hän kuuli rouvan äänen,
joka provastin tervetulo-sanoihin lausui:
"Herrasväki ehkä kummastelee, että naapurinne näette luonanne. Mutta
asia on se, että Amanda tarvitsisi opettajaa. Senpä tähden päätin kysyä
teiltä, herra provasti, että tyttäreni, joka kohta on rippikoulun
ijässä, saisi silloin tällöin käydä teidän luonanne?"
Se siis Wappo rouvan asia! Provasti oli väliin nähnyt Amandan, mutta
tämä oli aina katsonut maahan silloin; provastin mieli-alaa kapteenia
kohtaan me tiedämme; siis ei ollut hän ennen ajatellutkaan, ettei
nuoren tytön asema Rytilässä saattanut olla huvittava. Nyt loi provasti
silmänsä Amandaan, ja nyt näki hän, -- ensi silmäily sanoi hänelle sen
-- että omena ei ollut aivan puun viereen pudonnut. Amandan silmistä
luki hän rukouksen: "älkää kieltäkö!"
Tämä pyyntö tuli niin äkki-arvaamatta. Provasti ei osannut siihen niin
paikalla mitään vastata. Rouva Kornman ei sitä vaatinutkaan. Rouva
Renner koetti vieraallensa osoittaa kaikkea kunnioitusta; mutta olipa
aina hänen mielestänsä kuin kylmä virta olisi lainehtinut hänen ja
heidän välillään. Liina vei Amandan katsomaan huonettansa ja --
ystävyys naapuri-mamsellien välillä oli syntynyt. Amandan mielestä oli
Liina niin onnellinen, niin oikeen kadehdittavan onnellinen. Franzénin
runot makasivat Liinan pöydällä; Amanda silmäili niihin, ja tunsipa hän
tuossa nyt samallaisen tunteen, minkä kukka luultavasti tuntee, kuin
häntä, jota kauan on kuivuutta kitunut, raittiilla vedellä kastetaan.
Kaks tuntia viipyi Rytilän herrasväki pappilassa. Heidän käyntinsä oli
vaikuttanut eri tavalla kaikkiin. Rouva Kornman ei ensinkään ollut
siellä menestynyt. Hänen kovuutensa oli täytynyt vähin sulata lempeässä
perheessä. Hän ei oikeen tuntenut itseään siinä. Kaikki, mitä hän
siellä näki, soti aivan jäykkään vastaan niitä tapoja, mitkä olivat
hänelle omassa kodissaan ohjeeksi määrätyt. "Ihmeellistä on, että rouva
Renner semmoisella kasvatuksella on saattanut saada tyttäriänsä niin
sujuviksi", mumisi hän, kun oli lähtenyt. Rouva Renner taasen rukoili
itsessään Jumalaa, että tämä naapurien käynti olisi viimeinen, niin
totta kuin se oli ensimäinen. Hän siis ei ensinkään mielihyvillään
kuullut veljensä vastauksen rouva Kornmanin pyyntöön: "Amanda on
terve-tullut aina, milloin vaan tahtoo tulla". Mutta mitä tämä
provastin vastaus ei vaikuttanut rouva Rennerissä, sen vaikutti se
Liinassa ja etenni Amandassa. Amanda kuiskasi vasta saadulle
ystävälleen, ettei hänellä koskaan ennen ollut niin iloista hetkeä kuin
tänään, ettei hän ollut milloinkaan niin mieluista uutista kuullut.
Asia oli päätetty. Mutta siitä syntyi sitten, kohta vieraiden
lähdettyä, pitkä keskustelu provastin ja rouva Rennerin välillä, rouva
kun enskerran eläessään ei tyytynyt veljensä toimeen. Mutta kun
provasti hänelle lempeästä sydämestään selitti syyt päätökseensä ja kun
rouva näki, miten iloinen Liina oli siitä, ei hän enää sen kovemmin
vastustanut. Vielä siinä sitten ihmeteltiin syytä, min tähden jäykkä
rouva Kornman nyt tahtoi opetusta Amandalle. Siihen ei selvitystä saatu
nyt. Vasta aikojen kuluttua saatiin tietää, että Wappo oli päättänyt
saada tyttärelleen oikeen mahtavan miehen, että Amanda tämän tähden oli
lähetettävä Tukholmaan. Mutta sitä ennen tulisi hänen oppia ainakin
vähän kutakin -- sama mitä -- jottei maalaisuus niin aivan karkeesti
pistäisi silmiin suuressa, vieraassa kaupungissa.
Tämä rouva Kornmanin käynti uudistettiin pian. Hän toi, näetsen,
tyttärensä pappilaan, missä provastin kanssa nyt likemmin tuumailtiin
siitä, mitä Amandan piti oppiman. Rouva Kornman oli tässä asiassa aivan
samaa mieltä kuin provasti, eli toisin sanoaksemme: rouva Kornmanista
oli ihan samaa, mitä Amanda oppi, kunhan vaan jotakin oppi: rouva
Renner ei nyt sanonut mitään, mutta hän ikävistyi naapuri-rouvan
kanssa, ja pianpa mieliharmilla ajatteli hän: ruvenneeko rouva Kornman
aina seuraamaan Amandaa pappilaan, niin onpa siitä koko vastus.
Miten kohteliaisuus vaati, kävi pappilan herrasväki Rytilässä
vieraisissa. Ja siellä näki rouva Renner selvään, ettei hänestä ollut
seuraajaksi kapteenin rouvalle. Provastinkin mieltä painoi Rytilässä
ikävät muistit, jotta hän, kun käynti oli tehty, syvästi huokasi ja
ikäänkuin hengitti vapaammasti, kun jälle oli päässyt vapaasen ilmaan.
Näillä käynnillä oli seurauksena jonkinmoinen näennäinen ystävyys
naapuri-perheiden välillä. Amanda nähtiin tästä-lähin melkein joka
päivä pappilassa. Rouva Kornman ei enää seurannut häntä sinne.
Kaikissa oppi-aineissa oli Amanda ystäväänsä Liinaa paljon jälessä. Hän
ei kumminkaan kadehtinut häntä, vaan koetti kaikin tavoin hyväksensä
käyttää oppiaikaansa. Amandan käsitys oli sukkela, mutta aatteen
maailmaan jäivät usein hänen ajatuksensa haaveksimaan, kun provasti oli
hänelle kristillisyyden pääkappaleita esittänyt; jopa usein provastin
puhuessakin lensivät ne nykyisyyttä ulommaksi. Liina ihmetteli Amandaa;
sillä Amandan kuvitus viehätti häntä usein niin, että hänkin unohti
varsinaisuuden. Amanda taasen ihmetteli Liinaa, jonka luonne aina oli
iloinen ja aina loi onnea kaikissa, minkä kanssa seurasteli. Täten
syntyi tyttöjen välillä ystävyys, joka yhä lujeni, jotta Liinalle tuli
aika pitkäksi, jos, miten väliin sattui, Amanda jonkun päivän oli
poissa pappilasta. Anna oli nyt vuoteen oma; hän kärsi valittamatta,
sillä hän tiesi että nuori elämänsä ehtoolle kului. Annan kamarissa
selitti provasti nuorille kuulioilleen kristin-oppia. Siellä näinä
hetkinä nähtiin kapteenin tytär ja Liina ja provastin otto-poika
Heikkikin. --
Amanda oli Liinalta kuullut Heikin elämä-kerran, ja elävällä
kuvituksellaan kuvaili kapteenin tytär itselleen ne omituiset kohdat,
missä Heikki oli ollut. Seuraus tästä oli se, että Amanda mielihyvin
näki Heikkiä.
Näin oli aika kulunut pappilassa siihen päivään saakka, josta
kertomuksemme jälkimäinen puoli alkaa. Heikistä sopinee meidän sitä
ennen sanoa, ettei Amanda ollut hänessä mitään vaikuttanut; että hän
päin vastoin piti Amandan käynnin pappilassa häiritseväisenä, sillä nyt
ei hän saanut niin alituisesti olla Liinan seurassa kuin ennen, ja --
Heikki oikeen jumaloitsi rouva Rennerin nuorempaa tytärtä.