Kauppias ja hänen puotipoikansa.
Kolme vuotta oli kulunut siitä hirveästä murhatapauksesta, josta
viimeksi puhuimme. Vuodessa ehtii paljon tapahtua -- jos vuosi
tapauksille rupeaa, saatikka sitten kolmessa. -- Mutta kuluupa vuosi
yksityisenkin elämässä väliin niin rauhallisesti, ettemme voi sanoa
juuri mitään merkillistä sen kuluessa tapahtuneeksi. Olot muuttuvat --
sillä muuttuvaista on kumminkin kaikki maailmassa -- niin vähitellen,
ettemme sitä itse huomaa. Lapsi kasvaa, vanhus vanhenee -- on siinäkin
jo muutoksia, vaikka ovat näkymättömiä meille, jotka itse näiden
muutosten keskellä elämme. Kuluupa väliin toinenkin, väliin kolmaskin
vuosi -- väliinpä vielä useampia ettei -- niinkuin sanomme --
ympäristössämme mitään tapahdu.
Niin oli ollut laita pappilassa, niin Rytilässä, niin kauppias
Karlgrenin talossa. Raasilassa ja Mannilassa olivat isännät kuolleet;
mutta eipä se minkäänlaista häiriötä muitten elämässä tehnyt. Mattilan
isäntä oli saanut myllyssä oikean kätensä mäsäksi survotuksi, mutta
sepä vaara hänen oma asiansa. Varpulassa emännöitsee nyt Loviisa, joka
näiden vuosien kuluessa on mennyt naimisiin. Anna on vanhentunut; suru
ja ensimmäisen vuoden köyhyys ovat tehneet hänestä vanhan eukon, joka
sydän-ala-tautinsa tähden polttaa tupakkaa. Suurimmat osat päivää
istuen takalla. Lauri, näetsen, ei palannut kaupungista. Hänen jalkansa
hakattiin pois, mutta jalan-jäännökseen pääsivät kylmän-vihat, ja ne
kaasivat parhaillaan olevan miehen hautaan. Se työ oli Jolsan Matin.
Antti, Liisa ja Eeva auttavat sisartaan ja lankoaan. Päivä kuluu,
toinen tulee; ja jos Varpulassa kävisit ja kysyisit nyt: Mitä kuuluu?
saisit varmaankin vastaukseksi: Eipä juuri mitään. Aika lieventää
surut, lieventää kaikki; siispä muutokset, jotka ajan pitkään ovat
tapahtuneet, ovat -- mitättömiäkö? Jolsan Matista, jonka syyksi todella
luetaan Kontion Kallen ja Varpulan Laurin kuolema, ei ole sen
koommin kuulunut mitään. Hän katosi, kuten salama, näkymättömiin,
tietämättömiin Leenanensa. Hänestä puhuttiin ensi aikoina paljo; mutta
pianpa puhe hiljentyy, kun ei se uusia virikkeitä saa; ja mistäpä näitä
virikkeitä saatiin kun Jolsan Matti oli kadonnut? --
On syksyinen, sumuinen päivä. Kauppias Karlgren istuu raha-arkkunsa
edessä. Ukko on näitten kolmen vuoden kuluessa vanhentunut. Hänen
selkänsä on kyyristynyt; hänen henkeänsä ahdistaa ja vatsassansa on
hänellä miltei alituinen tuska. Varmaa on kaikille, jotka ovat oppineet
ulkonäöstä tuomitsemaan ihmisen ijän pituutta, että kauppiaan sitä
tietämättä kuolema juuri paraikaa tarkastaa ja lopettaa hänen
elin-kirjansa Tulot ja Menot. Mutta kauppias Karlgren ei ensinkään
tahdo kuulla semmoisesta kirjan-pitäjästä. Hänelläkö nyt olisi aikaa
kuolla, kun kaikki asiat käyvät pyörien edistymiseen päin, kenenkään
tietämättä, kenenkään kuulematta, niinkuin hyvin voidellut pyörät,
mitkä eivät ääntä anna. Hän ei tahdo tietää kenestäkään toisesta
puukhollarista kuin Anterosta, joka niin on voittanut ukon
luottamuksen, jotta Antero on luopunut tuosta entisestä filosofiastaan
ja heittänyt pois kotivarkauden. Syynä tähän on itsessä asiassa se,
että Karlgren on testamentannut Anterolle -- "jos kuolisi, mistä Jumala
varjelkoon", -- niinkuin sanat testamentissa kuuluvat -- kaiken löysän
ja irtaimen omaisuutensa. Tuo seikka vaikutti Anterossa, mitä ei mikään
muu olisi vaikuttanut. Hän näki, että kauppias suurilla askeleilla
lähestyi sitä ovea, jostei enää takaisin palata, ja nyt ansaitsi hän
kauppiaan koko luottamuksen. Kauppias rupesi nyt vasta näkemään, että
Anterolla oli pää. Sillä Antero johti häntä nyt kauppa-asioihin, joista
Karlgren ei ennen osannut aavistaakaan. Totta on, että Anterolla usein
oli paljon tekemistä, etenni alussa, ennenkuin hän sai kauppiaan
ryhtymään uusiin asioihin, syynä siihen kun oli, ettei kauppias näitä
asioita ymmärtänyt; mutta kun oli Antero ne selittänyt -- väliin niin
tarkkaan, että niitä olisi pieni poikakin ymmärtänyt, -- ja kauppias
oli huomannut, miten edulliset ne hänelle olivat -- niin ihastui hän
Anteroon, ja juuri eräänä tälläisenä ihastuksen hetkenä oli hän
teettänyt testamenttinsä, josta hän jo sitä ennen -- samate ihastuksien
hetkinä -- oli puhunut. Tuo testamentti oli oleva salainen, mutta eipä
se niin aivan salassa pysynytkään, sillä Antero, joka piti huolenaan,
että se laillisesti tehtiin, ei voinut olla siitä puhumatta. Huhu
siitä levisi ja nähtiinpä silloin eräänä päivänä kummia kauppiaan
konttorissa. Wappo, Rytilän emäntä, Karlgrenin sisar, sai tiedon siitä,
ja tämä tieto sai aikaan veljen ja sisaren välillä kovan kiistan.
Antero arvasi kohta, kun näki rouva Kornmanin ajavan pihalle, mistä
päin tuuli, ja ennätti parhaaksi kuiskuttaa kauppiaan korvaan:
"Kieltäkää, ettette ole mitään testamenttia tehnyt" -- kun Wappo astui
sisään. Miten siinä sitten kiisteltiin, tuli rouva vihdoin siihen
päätökseen, että koko huhu oli vaan -- ilkurien sepittämä. Mutta
kauppias ihmetteli Anteroa siitä päivästä vielä enemmän; sillä miten
tiesi Antero Wapon asiaa? -- Antero näytti rouvalle Karlgrenin
kauppahuoneen salaisen kirjan, jonka hän itse piti, ja josta sivumennen
sopii sanoa, ettei kauppias itse paljon mitään siitä ymmärtänyt,
vaikkei se juuri niin kaksinen ollut. Se salainen kirja. Antero näytti,
niinkuin sanoimme, kirjan rouvalle ja ilmaisi hänelle, millä kannalla
Karlgrenin kauppa-huoneen asiat olivat. Ja rouva, joka Anteron
selityksistä huomasi, että veljensä oli monin verroin rikkaampi kuin
kukaan oli osannut ajatellakaan, ihastui kun Antero lisäsi: "Tämä
kaikki tulee teille hyväksi ja vieläpä enemmän, jos kauppias saa elää".
-- Sitten oli Antero vielä lausunut: "jos niin onnettomasti kävisi,
että kauppamies kuolisi, niin toivon minä saavani nauttia uudelta
isännältäni, Rytilän patronilta ja hänen vaimoltaan samaa luottamusta,
kuin olen nauttinut nykyiseltä isännältäni". -- "Se en tietty" --
vastasi siihen rouva, mutta itsessään ajatteli hän: "Kunhan veli on
kunnolla haudassa, niin kyllä sinä palkkasi saat". -- Ja mitä palkkaa
hän tarkoitti, sen kyllä ymmärsi Antero.
Samassa määrässä kuin kauppiaan luottamus Anteroon lisääntyi, oli hän
ruvennut häntä kohtelemaan aivan toisin kuin ennen. Karlgrenin kävi,
niinkuin typerien ainakin, että hän -- vaikkei itse sitä huomannut --
muuttui puukhollariksi tahi käskyläiseksi, ja Antero muuttui isännäksi.
Tutunkin oli mahdotointa tuota huomata, sillä Antero antoi käskyjänsä
viisaasti: "Eikö niin?" "Niinhän se on?" "Eikö se ole ostettava?"
j.n.e. Ja samassa määrässä kuin kauppiaan luottamus häneen nousi,
kuului vastaus: "Niin aivan!" "Niin se on!" "Ostetaan kaiketi!" --
jopa, vaikkei kauppias ymmärtänyt laisinkaan, miksi se niin oli, tahi
miksi se oli ostettava.
Tämä luottamus kauppiaassa Anteroon oli kasvanut, samassa määrässä kuin
tauti työtänsä teki. Eipä ole mahdotonta, että, jos kauppias olisi
ollut terve, Antero, joka silloin olisi entistä kurssia purjehtinut --
kauppiaan rahaloovan kautta rikkauteen, olisi ennen pitkää joutunut
salakarille ja käynyt haaksirikkoon lastineen päivineen. Mutta nyt ei
niin. Antero oli ymmärtäväinen ja melkeinpä -- kuten kauppias sanoi,
kun oli eräästä Anteron toimimasta kauppa-asiasta raha-arkkuunsa saanut
1,000 puhdasta ruplaa -- luotu kauppiaaksi.
Sanoimme, ettei kauppias Karlgrenin talossa ollut muutosta tapahtunut.
Olipa suurikin; mutta se muutos ei näkynyt; päivien kuluessa oli se
vähitellen tapahtunut.
Kauppias istui -- miten jo mainitsimme -- eräänä kolkkona syys-päivänä
raha-arkkunsa edessä. Kansi oli auki. Kauppias luki pantavaksi arkkuun
koko joukon niinkutsuttuja lombarti-seteleitä. Niihin oli hän ruvennut
vaihtamaan rahansa. Sekin oli muutos ja sen muutoksen oli Antero saanut
aikaan. "Sillä raha, joka ei kasva, on kuollut, mutta raha, joka
kasvaa, se elää", oli Antero sanonut, ja sen oli kauppias ymmärtänyt.
Nämä rahat oli kapteeni Kornman, joka yhä vielä oli merellä, lähettänyt
ja samalla kirjoittanut: "Rahtipurjehdus käy hyvin; mutta kumminkin
aion minä tulla tänä syksynä kotiin, sillä Konkordia ei kelpaa enää
muuhun kuin -- -- --" Kirjeessä oli kolme viivaa, mutta mitä kapteeni
niillä tarkoitti, ymmärsi kauppias varsin hyvin. Tästä viivain
merkityksestä olivat kapteeni ja kauppias päättäneet jo ennen kuin
edellinen merelle lähti; mutta päätöksen täyttämisen oli kapteeni
lykännyt vastaiseksi, syystä että "rahtipurjehdus" kannatti hyvin. Se
oli todellakin kannattanut, ja kauppias oli siitä iloissaan, samaten
kuin kapteeni siitä ettei minkäänlaista pahaa mainetta kuulunut, ei,
päin vastoin kaikkea hyvää Karlgren'in kauppahuoneesta.
Siinä istui kauppias ja mietti. Mitä nuo kolme viivaa kirjeessä
merkitsi, se oli salaisuus kauppiaan ja kapteenin välillä. Siitä ei
tiennyt Anterokaan mitään. Kauppias mietti siinä pitäisikö hänen
selittämän tämä asia Anterolle. Oli siinä kapteenin kirjeessä vähän
muutakin, ja se sai kauppiaan päättämään. "Tyhjennä molemmat
rantamakasiinit, mutta niin, ettei sitä kukaan huomaa" -- seisoi
kirjeessä. Mutta miten voisi tämä tapahtua Anteron tietämättä, ja hän
-- eikö hän kysyisi siihen syytä? Kauppias ei epäillyt, ettei Antero
täyttäisi käskyä, -- mutta kuinka saataisiin tämä käsky salaisesti
täytetyksi, ellei Antero tietäisi syytä? Tämä vaikutti kauppiaassa sen,
että hän huusi Anteroa puodista.
On kolme vuotta -- kesästä neljättä -- kulunut, siitä kuin viimeksi
näimme Heikin toverin. Hän on muuttunut. Pienestä, retuisesta
kerjäläispojasta on kasvanut pulska, kaunis mies. Ja todellakin kaunis
olisi hän, ellei hänen silmissänsä olisi jotakin, joka rumentaisi hänen
kauniita kasvojaan. Mutta nämä silmät, ne liikkuvat sinne tänne; niissä
asuu ajatus, jota ei taideta selittää, mutta joka vaikuttaa samalla
tavalla katsojaan, kuin kirkas jääpalanen vaikuttaa pieneen lapseen,
joka ei jään kylmyyttä tunne. Antero on jotenkin hyvästi puettu. Koko
hänen muotonsa osoittaa, että hän pitää huolta ulkomuodostaan.
Hän on vielä nuori; mutta hän on elänyt kaiken aikansa, pienuudestansa
saakka; hän on _elänyt_, jos elolla ymmärretään sitä, että ihmisen
tulee _itsestään_ huolta pitää. Hän ei kiitä vanhempia, eikä ketään
toista kuin omaa itseänsä siitä, mitä hän nyt on. Ja ettei hän
ajattelematta ole elänyt, sen me jo olemme nähneet. Hän on itseänsä
kasvattanut, ja tästä, miten tämä kasvatus on edistynyt, huomaamme
me, että hän pyrkii eteenpäin maailmassa. Semmoisesta alusta kuin
Antero oli, semmoisesta olisi voinut kasvaa ihmiskunnan kunnia, mutta
nyt -- --
"Minulla on sinulle asia puhuttava, josta tahtoisin kuulla, mitä
arvelet" -- sanoi kauppamies, kun Antero eli astunut konttoriin. "Sinä
tiedät, että Konkordia-laiva on tehnyt onnellisia retkiä ja
moninkertaisesti maksanut hintansa. Nyt kirjoittaa Kornman, että laiva
on niin mädännyt, ettei se enää mihinkään kelpaa. Hän ehdottelee, että
se tuotaisiin kotiin. Mutta, jotta vielä viimeiselläkin antaisi
voittoa, esittää hän että -- -- rantamakasiinit tyhjennettäisiin -- --
salaisesti -- -- sinä ymmärrät?"
Antero katseli pitkään kauppiasta. Hän ei ollut ymmärtävinään.
"Noh! nytpä olet tuhma! Laiva on lastattu juotavilla aineilla ja muilla
kaikilla kaluilla -- ne ovat saatavat rantamakasiineihin kenenkään
tietämättä?"
"Ja mitenkä?" kysyi Antero äkkiä. Mutta hän lisäsi kohta; "luultavasti
on setä keksinyt jonkun sukkelan keinon? Asia olisi hyvä, jos se
onnistuisi".
"Kyllä se onnistuu, siitä pitää kyllä Kornman huolen, kun sinä vaan
otat tyhjentääksesi makasiinit".
"Sen niinä teen!"
"Ja sitten uppouu Konkordia lastineen päivineen. Ja sinä tiedät, että
sekä laiva että lasti on vakuutettu".
Kummastusta osoittava "Haa!" oli juuri pääsevä Anteron huulilta, kun
hän tämän kuuli; mutta hän söi sen kummastushuudon ja lausui miettien:
"Siitä on puhdasta voittoa ainakin 20,000 ruplaa, jos asia oikein
ajetaan. -- -- Jos ei -- niin -- -- --" Hän ei jatkanut. --
Hänessä ajoi toinen ajatus toista. Hän oli, jos mitäkin tapahtuisi,
vaaratta, mutta voitto oli kumminkin hänen; mitään parempaa esitystä ei
olisi kukaan voinut hänelle tehdä.
"Jos ei -- -- niin?" kysyi kauppias ja katseli pitkään Anteroa.
"Niin ei siitä vahinkoa, vaikka laiva menisi vakuuttamattakin
haaksirikkoon".
"Aivan niin minäkin ajattelen" -- lausui tyytyväisenä kauppias. "Mutta
se onnistuu, se on varma asia; Kornman on ollut tuollaisissa ennenkin.
Se on meidän välillämme sanottu" -- lisäsi hän arasti.
"Se tietty!" vastasi Antero. Mutta itsessänsä ajatteli hän: "Hyvä on
tietää"... Ja hän olisi epäilemättä koettanut saada ukkoa tätä
kertomaan, ellei samalla joku olisi tullut puotiin.