Viittauksia.
Olemme tässä kertomuksessa kulkeneet ihmiskunnan alhaisempia komeroita,
missä saastaisuus ja ilkeys, mustaan vaippaansa pukeuneina, piilouvat.
Onpa ihminen, ruumiine sieluineen, kummallinen olento! Aurinko loistaa,
päivä oli kaunis, kirkas ja pilvetön. Meren pinta on tyyni kuin peili,
ja tähän pintaan kuvautuu taivahan selkeys, kukoistavat rannat kauniine
kukkinensa, kasvuinensa, mitkä näkyvät hymyvän syvyyden syvässä,
niinkuin onnellisen morsiamen kuva sulhon antamassa peilissä. Pellin
takana väijyy hämähäkki tomuisesta piilostaan uhriansa; meren kauniin,
sileän pinnan alta väijyy ahnas meren peto saalista. Siinäpä kuva, joka
ihmiseenkin sopii -- ainakin tavallansa. Hänen kasvonsa ovat tyynet,
hänen puheensa makea, hänen käytöksensä hiljainen; mutta hänen sielunsa
pohjalla piiloupi syvän syvällä piru, joka väijyy hyvää, joka kutoo
pauloja, mitkä eivät päivän valoa siedä, joka miettii tekoja, mitkä
ovat riettauden ja rikosten tehtäviä. Ja riettauden ja rikosten pahat,
langenneet enkelit, ne valvovat aina, valmiina mylläröimään tyyneyttä,
häiritsemään hiljaisuutta -- niinkuin yössä vangittu myrsky odottaapi
vapauteen pääsöä, voidaksensa raivoovalla voimalla meren sileydestä
tehdä vaahtoisia laineita.
Mutta pirut ihmissydämissä ne yhä vainoovat, väijyvät toisiansa
loppumattomassa sarjassa.
Kun K----nkin pienessä kaupungissa jokapäiväistä, hiljaista elämää
eletään, kun kukin askareissansa askaroitsee, eikä silmämme voi
eroittaa muuta kuin tyytyväisyyttä ja onnellisuutta; takovatpa
ihmissydänten pirut syvyydessänsä töitä, mitkä eivät ole päivän. Kun
kauppias Karlgren ja patroni Kornman tullinhoitajan kamarissa istuivat
ja kaikessa ystävyydessä juttelivat meri- ja kauppa-asioista, niin
miettivätpä pirut heidän sydämissänsä pauloja ja peitteitä, joiden
suojissa voisivat, pimeitä töitänsä tehdessä, piiloutua; ja kun
kauppias ja patroni sitten päästivät, kahden kesken kun olivat, nämä
pirut ääneensä neuvoa pitämään, miten tulliherraa parhaiten
petettäisiin, niin mietittiinpä ihan samassa heidän kumpaisenkin
sydämessä mietteitä, mitkä, jos olisivat näkyväiseen muotoon astuneet,
olisivat ryntäneet toinen toistansa vastaan vihollis-sotalaumojen
muotoisena. Ja vieläpä juuri ihan samaan aikaan, jona kauppias ja
patroni neuvottelivat asioistaan, neuvoipa puotipojan Anteron sydämen
pohjalla piilouva paholainen tälle, miten hän parhaiten voisi soaista
silmät isännältään, ja käsipuolisen ajatuksissa sepittiin aarre-arkkua,
minne patroni Kornmanin vääryydellä saadut rahat muutettaisiin. --
Mutta tämäpä vaan on muutama mutka loppumattomassa sarjassa, joka
kietoisi ja käärisi kaikki pauloihinsa, joka vetäisi ja painaisi omasta
painostaan ihmisyyden ja ihmiskunnan pahuuden ijäti valottomaan
pimeyteen, ellei jotakin löytyisi, joka alati pyrkisi paljastumaan,
kehittämään ja särkemään sen mutkat.
Leena-muori, Jolsan Matin vaimo, oli huono sairaan hoitaja. Ettei
hänestä ollut lapsen ammaksi, olemme me tämän kertomuksen alussa
nähneet. Tuskin oli hän saanut rahan ja nähnyt kapteenin lähtevän, niin
hän jätti Heikin mökkiin ja meni vaihtamaan rahan viinaksi.
Kahdesti oli Heikki sattunut kapteenin seuraan ja kumpaisellakin
kerralla oli häntä onnettomuus kohdannut. Tämä nykyinen onnettomuus,
eipä sille voinut edellinen vertoja vetää.
Leena oli hänen heittänyt makaamaan vuoteesensa. Siinä vaikeroitsi
poika-parka kipujaan. Hän ei osannut selvästi ajatella. Kolahdus, minkä
hän oli saanut, oli ollut ylön ankara. Aikaa kului, Heikki ei sen
kulusta tiennyt. Aurinko loisti mökin rikkinäisestä akkunasta jo, eikä
vieläkään tuntunut Jolsan Matin vaimoa palaavaksi. Poika-parkaa
janotti, niinkuin ainakin kuumeessa makaavaa, mutta ei hänellä ollut
älyä hankkia itselleen juotavaa nyt.
Pieni kyytipoika oli jo aikaa lähtenyt kestikievariin kertomaan
onnetonta tapausta. Kapteenin oli maksettava hevonen. Sen hän kyllä
tiesi, mutta kuitenkin pelkäsi hän.
Aamua oli kotvan kulunut, kuin Heikki huomasi, että mökin ovea
avattiin. Tulipa nyt Rytilästä mies noutamaan patronin säretyitä
kääsejä. Mies kun Heikin vuoteessa näki, kysyi jotakin, mutta eipä
liene Heikki näihin kysymyksiin mitään vastannut, sillä hän itse ei
ainakaan sittemmin muistanut mitään tästä. Ja mies oli pian, säretyt
kääsit rattaillaan, lähtenyt.
Päivä oli jo pian puolessa kun Leena vihdoin palasi. Hänellä oli
muassansa vähän ruokaa ja suurenmoinen pullo viinaa. Tästä oli hän
tiellä jo maistanut, se nähtiin selvästi, sillä Leena oli jo jotenkin
humalassa. Miten olisikaan eukko raiska saattanut minuuttiakaan pitää
kädessänsä viinapulloa, tunnustelematta, miltä tuo herkku maistuisi!
Mutta juomasta itsensä umpi-humalaan, siitäpä esti hänet pelko. Hänellä
oli, näet, hyvässä muistissa min näköinen hän oli ollut, kun Jolsan
saarella heräsi humalasta, mihin oli nukkunut Jumalan taivaan alla.
Tämä tapaus oli saanut eukon varovammaksi, jotta hän siitä saakka aina,
kun onni hänelle sen verran hänen herkkujuomaansa salli, että se
hänelle riitti, oli hakenut turva-paikkaa, missä hivukset säilyisivät.
Mökkinsä, mihin hän nyt astui, oli, niinkuin jo olemme sanoneet, mitä
ruokottomimmassa siivossa. Suuri takka, joka oli jotenkin rapistunut,
otti siitä lähimmäs puolen tilaa. Takan päällisellä oli ryysyjä, vielä
likaisempia ja retuisempia kuin vuoteessa.
Eukko ei ollut matkallansa muistanut Heikkiä. Se näkyi selvään siitä
kummastuksesta, minkä hän osoitti, kun hän pojan näki.
"Vai sinä! No niin! Jopa muistan", änkytti eukko. "Siirrys vähän
poikani" -- ja eukko istahti vuoteen laidalle. "Ehkä riittää tästä
vähän sinullekin ... vähän, vähän vaan".
"Vettä!" rukoili Heikki matalalla äänellä.
"Vettä! Oletko riivattu, poika! Vettä! Kuka kehtaa vettä mainitakaan,
kun on tätä laatua tarpeeksi. Oh hoh! Sepä hunajaa!" -- ja eukko otti
aika kulauksen pullosta. "No maista sinäkin..." -- ja hän kallisti
pulloa Heikin huulille.
Enskerran eläissään maistoi Heikki nyt ihmiskunnan myrkkyjuomaa. Hän
irvisteli hirmuisesti. Viina poltti hänen suutansa, hänen kurkkuansa,
hänen rintaansa. Hän oli nielaissut koko suullisen.
Hän rupesi huutamaan. Hän ei kipujaan nyt tuntenut. Hän luuli juoneensa
tulta. Hän hypähti ylös vuoteeltaan. Hän taisi tuskin hengittää.
Eukko katseli häntä kummakseen. "Hiljaan, hiljaan poikani! Kuka perhana
osasi aavistaa, että sinä niin siitä pidät... Sitä ei enää riitä
sinulle... Eikö ollut hyvää? Mutta hyväpä, että nousit. Vanhus
tarvitsee maata... Jos sinä tahdot levähtää, niin nouse uunille".
Heikki tointui vähitellen. Poltto hänen sisuksissansa herkesi. Hän
tunsi itsensä paljoa terveemmäksi; hän muisti nyt selvästi, mitä
hänelle oli tapahtunut. Mutta tätä tilaa ei kestänyt kauan. Outo
virkeys tuntui hänen suonissansa, kaikki näkyi hänelle niin
ihmeelliseltä. Hänen päänsä tuntui raskaalta. Häntä rupesi nukuttamaan.
Hän silmäili uunia ja tietämättä tarkoin, mitä hän teki, nousi hän ja
heittäysi ryysyihin makaamaan uunin päälle.
Eukko oli sillä välin tyhjentänyt pullonsa sisällön likaiseen
kalja-astiaan. Siitähän oli sopivampi juoda. Huolimatta laisinkaan
pojasta, piti hän nyt omia aikojaan kestiä.
Puolisen aikana vallitsee äänettömyys Jolsan Matin mökissä. Näkyala
siellä on mitä inhottavin. Eukko makaa ryysyisellä vuoteellaan;
lattialla vuoteen vieressä seisoo kaljatuoppi. Vanhuus vaivaa eukkoa.
Hän ei ole jaksanut sitä tyhjentää, pöydällä nähdään pari leipää, voita
välissä; mutta viina-himossaan on eukko syömisen unohtanut.
Poika-parka nukkuu uunilla. Hän on niin ryysyihin kääriynyt, ettei
häntä näy ollenkaan.
Semmoinen on asema mökissä kun kaksi miestä astuu Leenan asumaan.
Toisen näistä me jo tunnemme. Hänellä on kaksi tukkoa kädessä. Hän
ehtii asettaa ne pöydälle, ennenkuin huomaa vuoteessa makaavan.
"No Jumal' avita!" huusi hän kun Leenan näki. "Mistä perhanasta on
eukko saanut viinaa?" Ja hän töyttäsi aikalailla nukkuvaa kylkeen. "Hän
on humalassa kuin sika".
"Ja on tällä kertaa ollut kohteliaampi kuin muinoin ennen. Sillä hän on
säästänyt vähän meillekin", sanoi toveri, kun huomasi kaljatuopin
vuoteen vieressä.
"Sepä ihmeellistä!" mumisi Jolsan Matti -- sillä hänpä se onkin toinen
näistä miehistä. -- "Mistä riivatusta on eukko saanut viinaa? -- Ja
ruokaakin?" lisäsi hän sitten. "Sepä nyt meille tarpeellisempaa... Anna
viinan olla, Kalle!" huusi hän, kun huomasi toisen aikovan maistaa
eukon jäännöksiä. "Tänään ei tippaakaan, ennenkuin on työ tehty".
"Voitele sinä sillä nokkaasi jos tahdot, mutta minun kurkkuni tarvitsee
vähän kastetta" -- vastasi toinen Kalleksi kutsuttu ja oli juuri
viemässä kaljatuopin laidan huulillensa, kun Matti äkkiä sieppasi
astian hänen käsistänsä.
"Oletko todellakin riivattu!" huusi hän. "Jos pääsisit makuun, et
herkeisi ennen, kun pohja sisältä olisi yhtä kuiva kuin ulkopuolelta.
Ja miten sitten aikeemme kävisi?" Ja Matti kaasi astian mökin
likaiselle lattialle.
Toinen, kun tämän äkkiarvaamattoman, vähässä ajassa tapahtuneen teon
huomasi, päästi julman kirouksen ja oli vähän vailla rynnätä
käsipuolisen päälle.
"Pysy nyt alallasi!" ärjäsi Matti. "Jos olisit ollut ihmisittäin, olisi
viina säästynyt, siksi kun työmme on tehty. Onko sinulla tiirikat
kaikki tallella?"
"Mikä saakeli ne olisi meiltä vienyt!" karjasi kumppani vihaisesti.
"Tuossa, syö nyt palanen... Kello on nyt kohta viisi ... perhana!
Muutama tunti vielä".
Kalle otti vastaan tarjotun leipä-palasen, silmäillen vihaisilla, mutta
samalla himoisilla silmillä viinasta märkää lattiaa. "Likanen ja musta
kun tunkio", mumisi hän, nähtävästi jotakin mielessä.
Matti ei enää sen kovemmin huolinut toveristaan. Hän otti vähäisestä
laukusta, minkä selässänsä oli kantanut, nuorakääryn ja katseli sitä.
"Ei peijakas niinkään pian lähde kuin luulet", mumisi hän. "Olit, sen
mokoma, lähteä, sanomatta minulle sanaakaan! Ellet hyvällä, niin
pahalla... Se on hienoa, mutta se kestää" -- lisäsi hän ja pani nuoran
pöydälle.
"Otetaanko henki, ellei muu auta?" kysyi Kalle.
"Ei henkeä; se ei meitä ensinkään auttaisi. Elossa ollen hän meitä
paremmin hyödyttää. Katso kalujasi. Arkku on vahvasta raudasta".
"Olkoon vaikka kivestä, tämä pystyy", ja Kalle viittasi pientä
koiran-leukaa, minkä otti pussistaan.
"Hyvä se; mutta luulenpa, että hän hyvästi taipuu; hän tuntee Jolsan
Matin temput".
"Ja minä tunnen hänen; hän on oikea pää-piru!" mumisi Kalle.
Matti oli pistänyt piippuunsa ja iskenyt tulusneuvoillaan tulta. Sitten
meni hän vuoteen luo, missä Leena humalaista untansa kuorsasi; katseli
pulloa, joka tyhjänä takalla loikoi, ja mietti itsessään paljonko
viinaa se oli sisältänyt, ja ihmetteli yhä mistä eukko oli sen saanut.
Hän tiesi, kun pari päivää takaperin kotonansa kävi, ettei mökissä
löytynyt niin äyriäkään rahaa, tiesi myös, ettei kukaan Leenalle
uskoisi jumpraakaan viinaa. Mutta turhat olivat hänen mietintönsä.
"Olisi se heittiö nyt selvillä, niin sanoisi, onko hän hankkinut veneen
Koiviston rannalle, niinkuin Jussille panin käskyn", sanoi hän.
"Mitä veneellä tekisit?" kysyi toinen uteliaasti.
"Veneellä on Rytilään parempi kulkea; vai etkö ole saanut kylliksesi
vielä jalka-patikasta?" vastasi Matti ja samalla kiljasi hän julmasti,
sillä epähuomiossa oli hän sattunut loukkaamaan murtunutta nenäänsä.
"Sen saat minulle vielä maksaa, Lauri!" huusi hän julmalla kirouksella,
"kunhan vaan Rytilän patronin raha-aitat ensinnä ovat tyhjennetyt".
Miehien näin puhellessa ja melutessa oli päivää iltapuolelle kulunut.
Matti, joka nyt oli kotonansa, rupesi vähän kotitöitä toimittamaan.
Molemmat menivät he vihdoin ulos mökistä pihalle.
Taasen vallitsi hiljaisuus mökissä; mutta ainoastaan muutama minuuti
miesten mentyä.
Muurin päältä kuului ensinnä hiljainen ruikutus, sitten näkyi sieltä
jalka ja vihdoin seurasi koko ruumis.
Heikki oli miesten tullessa tupaan herännyt. Hän tunsi tuntuvasti
kipujaan. Veri oli hyytynyt haavaan ja hänen kasvoilleenkin. Hänen
päätänsä pakoitti, hänen koko ruumiinsa oli hellä. Hän oli juuri
aikeessa ääntää, kun hän tunsi Jolsan Matin äänen. Hän ei ääntänyt, hän
pysyi liikkumattomana paikallaan. Hän kuunteli mitä puhutttin, hän
muisti tapauksen kestikievaritalossa ja hän ymmärsi pian, että tässä
oli kysymys samallaisesta rikoksesta.
Vihdoin selvesi hänelle kuka nyt oli uhriksi katsottu. Hänen oma
isäntänsä oli ryöstettävä. Tosin ei tämä huomio häntä niin ilettänyt,
kuin viimeksi Jolsan Matin aikomus provastia kohtaan; mutta kumminkin
siihen määrään, että hän päätti, jos suinkin taitaisi, tehdä tyhjäksi
Matin vehkeet. Hän ei tiennyt, miten tämä voisi tapahtua, mutta hänellä
oli piisalle asti aikaa sitä siinä, missä makasi, miettiä. Ja kun
miehet vihdoin läksivät ulos tuvasta, luuli hän voivansa nousta
huonolta makuusijaltaan.
Hän seisoi lattialla; hän katsahti ulos rikkinäisestä ovesta. Hän näki
miesten kulkevan Koivistoon päin, luultavasti katsomaan, oliko vene
rannassa. Hän avasi hiljaan oven ja kulki, niin kiiruusti kuin taisi,
maantielle.
Heikki parka oli onnellisesti päässyt susien luolasta. Hän oli, kun hän
kuunteli mitä miehet puhuivat, osannut ajatella, osannut miettiä, että
tässä oli pahan-ilkisten ihmisien aikeita tyhjäksi tehtävänä. Vaino
ajoi hänet, kun hän näki ulospääsön vapaaksi, ulos. Onnellisesti,
kenenkään huomaamatta, oli hän päässyt maantielle. Pelko oli saanut
hänen kulkemaan niin kiiruusti kuin se hänelle oli mahdollista. Mutta
kun hän maantielle tuli, katosi pelko. Hän huokasi syvään ja huomasi
nyt, etteivät hänen jalkansa tahtoneet häntä kantaa. Hänen
ajatuksensakin sekausivat; maa pyöri hänen silmäinsä edessä. Jumalan
raitis ilma oli tämän vaikuttanut. Hänellä oli kiirut, sen hän tiesi;
mutta mihin ja mitä varten, se sekausi aina yhä enemmin haaveksillisiin
unen-muotoisiin mietteisin. Hän kulki kumminkin eteenpäin; hän kulki
horjuellen, kunnes hänen voimansa loppuivat. Silloin, tarkoin
tietämättä mitä teki, istuutui hän tien syrjään. Siinä ummistuivat
hänen silmänsä; hän voipui tainnokselliseen uneen.
Rosvot, sillä sen nimen voinee kenenkään vastaansanomatta antaa Jolsan
Matille ja hänen toverilleen, olivat sillä välin ulkona toimineet, mitä
heidän oli toimitettavaa. Vene, jota Matti haki rannalta, löytyi siinä,
pieni, yhden soudettava vene. "Eukko on ollut toimessa" -- sanoi Matti
kun veneen näki. "Nyt ei muuta kuin odottaa yötä".
Ja tätä odottamaan palasivat toverit jälle tupaan.
Oven oli Heikki, kun tuvasta karkasi, heittänyt auki. Miehet eivät sitä
huomanneet. Siitä oli tupaan päässyt virkeämpää ilmaa, ja se oli
vaikuttanut nukkuvaan. Leena rupesi vähitellen tointumaan ja hänen
kätensä haperoitsi viina-astiaa, minkä hän oli pannut vuoteensa
viereen. Mutta haperoitseva käsi ei tavannut kaljatuoppia, ja tämä
seikka sai eukon äkkiä avaamaan silmänsä. Hän ei kuullut Matin
kysymyksiä; hän oli nähnyt, miten viina-astiansa oli käynyt. Lätäkkö
lattialla ja tuoppi, joka oli potkaistu oven suuhun, sanoivat hänelle
sen. No, tästäkö eukko vinumaan; ja ellei hän olisi muistanut, ettei
Matin kanssa ollut tukkanuotalle meneminen, olisi mökissä kummia nähty.
Nyt kuultiin siellä vaan Leenan julmia kirouksia, mitkä eivät
sittenkään tahtoneet hiljentyä, kun Matti nyrkkiänsä näyttämällä oli
käskenyt hänen olla vaiti. Tämä vaikutti tosin, mutta enemmän toki
Matin lupaus, että Leena seuraavana päivänä saisi herkku-juomaansa
kokonaisen ankkurin. Leena asettui nyt ja vastasi miehensä kysymyksiin,
niin selkeästi, kuin otran jyvä, joka kihelmöitsi hänen silmässänsä,
teki sen hänelle mahdolliseksi. Hän jutteli muun muassa kapteenin
onnettomuudesta, ja kun Matti sen kuuli, kirosi hän julmasti. "Perhana,
etten ollut kotona", huusi hän, "se olisi huojentanut, jopa tehnyt
tarpeettomaksikin aikomuksemme".
Matin näin manatessa oli eukko muistanut Heikkiä. Hän nousi
vuoteeltansa, jonka laidalla hän oli istunut, ja rupesi kurkistelemaan
uunille. Hän käänsi ryysyt siellä, mutta -- poika ei ennä ollut siellä.
"Lempoko hänen on korjannut!" huusi hän.
"Kenen?" kysyivät yksin suin miehet.
Eukko, joka puhuen kapteenin onnettomuudesta, oli unohtanut lausua
mitään Heikistä, kertoi nyt täydellisemmästi, mitä hän tiesi. Matti
kuunteli uuteliaasti. Mutta kun eukko pääsi kertomuksessansa siihen
kohtaan, jossa poika kiipesi uunille, niin silloinpa säntäsi Matti
eukkoonsa ja oli kuristaa hänet.
"Tiedätkö, sen lempo! mitä olet tehnyt?" huusi hän julmistuneena.
"Poika on uunilla kuullut ja arvannut aikeitamme. Nyt sun p--ru korjaa
elävältä!"
Vaikea on tietää, miten tämä kiista olisi loppunut, ellei nyt Kalle
olisi mennyt väliin.
"Älä toki!" sanoi hän ja tarttui toveriinsa. "Kentiesi on poika jo
aikoja ennen meidän tänne tuloamme pötkinyt tiehensä. Ämmä on
arvattavasti jotenkin kauan maannut pöhnässä, koska nyt vasta heräsi".
Tämä muistutus sai Matin asettumaan, sillä hän tiesi, ettei ämmä niin
kohta herännyt, kun oli juonut tarpeensa. Hän mumisi itsekseen
kirouksia, mutta päästi eukon.
Kovaa menettelyä änkytti tämä vähän aikaa. Tuosta kapteenin
onnettomuudesta keskusteltiin sitten yhä, ja miten siinä keskusteltiin,
tulipa ilmi, että kapteenin rikotut kiesit vielä olisivat siinä, mihin
heidät oli ojasta nostettu.
"Sen sinä, lempo vie, valehtelet!" ärjäsi Matti, kun eukko tämän
ilmoitti. "Täällä ei likimainkaan ole minkäänlaisia kääsejä".
Tuo oli toinen kumma, jota eukko ei voinut ymmärtää. "Poika hiidessä,
kääsit poissa!" huusi hän suu auki. "Jumal' avita! Tätä en minä
ymmärrä!"
"Sinä! Sinäkö mitään ymmärtäisit, sika!" ärjäsi Matti. Sitten
mietittyänsä vähän aikaa, lisäsi hän: "Niin kait se mahtaa olla:
Kääsejä on noudettu ja Varpulan Laurin ottopoika on niiden kanssa
lähtenyt". Ja Matti oli nähtävästi leppynyt kun tämän sanoi.
Mutta nyt oli ämmän vuoro: "Varpulan Laurin ottopoika!" huusi hän.
"Kuka, missä on hän, Varpulan ottopoika!"
"Mitä sinä hänestä tahdot? Varpulan Laurin ottopoika oli juuri sama
mies, minkä sinä määräsit uunille ja mikä nyt on hiidessä", vastasi
Matti, joka vähän kummasteli eukon kiirusta kysymystä.
"Vai niin, vai oli se poika Varpulan ottopoika! Mutta tokkohan tiedät
kuka tuo poika oikeen on?"
"Poikako!" vastasi Matti; "mitäpä hänestä nyt! Rytilän patroni hänen
pestasi trengikseen kaupungissa kun eilen kävi".
"Trengikseen! No, sepä kummien kumma! Rytilän patroni oman itsensä
trenki. Sen sanon minä koko maailmalle nyt, että Varpulan Laurin
ottopoika on Rytilän patroni-vainaan kadonnut poi--"
Leena ei ennättänyt lopettaa. Matti, joka aina oli varullansa, ymmärsi,
mitä eukko aikoi julkaista ja jo oli julkaissutkin, vaikkei saanut
viimeistä tavuuta sanotuksi -- Matti keskeytti Leenan puhetta antamalla
nyrkkinsä väkensä takaa pudota eukon päälaelle. Sitten katseli hän
pitkään Kallea, huomatakseen oliko tämä mitään eukon puheesta
ymmärtänyt. Mutta Kalle sanoi vaan kun näki eukon kaatuvan: "Nyt sun
p--ru korjaa, kun tapoit akkasi!"
Jos Kalle eukon puheesta oli jotakin ymmärtänyt, osasi hän sen
kumminkin niin salata, ettei Matti, vaikka kuinkakin häntä silmäili,
tullut tuota viisaammaksi.