Murtovarkaus.
Lahden poikki, millä toista-kymmentä vuotta takaperin näimme Jolsan
Matin hämärässä melovan, kulkee taasen yössä vene. Kaksi miestä nyt
siinä istuu. Veneen keula on nyt samaten kuin silloinkin käännetty
Rytilään päin.
Soutaja on vahva, vankka keski-ikäinen mies. Hänen kasvonsa osoittavat
typeryyttä, mutta samalla on niissä jotakin niin konnamaista, että
herättävät inhoa. Hänen silmäilyksensä ovat tylsät, niistä voitaisiin
lukea ajatus: "kaikki on minulle yhtä", -- jos varmaa olisi, että mies
mitään ajattelisi. Hänen nimensä on Kalle Kontio. Hänen elämänsä on
hamasta hänen nuoruudestaan saakka yksi suuri rikos. Isäänsä ei hän ole
koskaan nähnyt, äitiänsä ei hän muista. Kahdeksan-vuotiaana varasti
hän; sitä ennemmin oli hän jo oppinut valehtelemaan. Äiti kuritti
häntä; kuri ei ollut riittävä tahi oli se liian myöhäinen. Miten
lieneekään, Kalle ei siitä parannut. Hän karkasi kotoaan ja siitä
päivästä saakka ei hän ole äitiänsä nähnyt. Kerjäläisenä kulki hän
talosta taloon; valehteli aina, varasti milloin sai tilaisuutta.
Mieheksi kun kasvoi, rupesi hän trengiksi; mutta työtä inhosi hän.
Siitä syystä osaa hän nyt luetella vähintäinkin sata taloa, joissa hän
trenkinä on, missä kuukauden, missä viikon, missä vielä vähemmän aikaa
palvellut. Kruunun leipää syönyt ja vettä juonut ja kakskertaa on hän
kruunun piiskaa maistanut.
Kaikkinaisiin toimiin on häntä käytetty ja hän kelpaakin kaikellaisiin.
Matti tuntee hänen ja tietää, ettei hänellä ole ensinkään tuota tuntoa,
joka omaksitunnoksi kutsutaan. Matti tietää, että Kalle viinaa varten
elää.
Ei siinä paljon puhuta. Vene kulkee kiiruusti. Käsipuolinen pitää
perää, itsekseen tuon tuostakin kiroillen, sillä hänen nenäänsä
pakoittaa. Eipä haavaa olekaan puhdistettu siitä saakka kuin Matti
kaupungissa sai siihen laastaritikun.
Jo laskee vene rantaan. Näillä paikoin ei Matti ole käynyt siitä yöstä
saakka, jolloin hän poika sylissä karkasi Jolsan saarelle.
Silloin eli hän kapteeni Kornmanin kanssa ystävyksin. Rikoksestansa sai
hän runsaan palkinnon; mutta siitä ei hänellä ole enää jälellä muuta
kuin muisto. Usein on hän sittemmin, kuin rahansa loppuivat, vaatinut
kapteenilta enemmän, mutta kapteeni on häneen kyllästynyt, eikä ole
viime aikoina ollut tuntevinaankaan häntä. Ja kapteeni on kumminkin se,
miltä Matti jonkinmoisella oikeudella voi apua odottaa. Nyt on kapteeni
valmis lähtemään pitkälle matkalle. Sitä ennen on Matin käyminen hänen
puheellaan. "Ellei kapteeni hyvällä anna, täytyy hänen pahalla antaa".
Siinä lunnassana.
Ja se mielessä kulkee nyt Matti yksin käytävää Rytilään. Kalle on
jäänyt rannalle veneen luo odottamaan. Matti on melkein varma siitä,
ettei hän ilman Kallen avutta pääse aikeittensa perille; siitä syystä
on hän käskenyt hänen olla valmiina ryhtymään väkinäisiin toimiin.
Matti tietää, että kapteeni vasta myöhään illalla, puoli-yön aikana
panee levolle, että usein koittava päiväkin tapaa hänen valvomasta. Hän
on siis varma siitä, että hän ketään herättämättä saa tavata entisen
kapteeninsa.
Hän seisahtui Rytilän hovin eteen. Hän näkee patroni Kaarle Kornman
vainaan kamarissa jonkun kulkevan edestakaisin; hän tuntee kulkiessaan
Rytilän nykyisen isännän.
Hiljaisilla askelilla lähestyi Matti samaa akkunaa, josta hän viimein,
kun Eeva valvoi patroni Kaarlea, oli kurkistellut kamariin. Hän
huomasi, että patroni Konrad nyt oli yksinänsä tässä kamarissa. Hän
mumisi itsekseen: "Mitä tuo tuossa kummituksena kulkee? Luulisi hänen,
kun on, mitä ikinä haluaa, onnelliseksi".
Hän koputti hiljaan akkunalle. Hän sai koputtaa kovemmasti, ennenkuin
kapteeni Konrad sitä kuuli. Kapteeni kuuli vihdoin ja seisattui akkunan
eteen. Hän silmäili ulos.
Siinä seisoi mies, jonka hän tunsi; mies, josta hän ei enää tahtonut
tietää mitään nyt, kun hän ei häntä enää tarvinnut. Hän oli kyllästynyt
tähän mieheen; hän vihasi häntä, mutta samalla pelkäsi hän häntä. Hänen
oli täytynyt silloin tällöin antaa Matille vähän sitä, mitä tämä pyysi;
sillä hän pelkäsi, että rikoskumppaninsa käyttäisi tietojaan hänelle
vahingoksi; mutta yhtä usein oli hän närkästyneenä ajanut tyköään
vaativan kerjäläisen. Mutta mitä kapteeni olikin antanut, vähäisenä,
mitättömänä piti Matti kaiken sen. Salaisuudet, mitkä Matti tallensi ja
vuosikausia oli tallentanut, olivat hänen mielestänsä suuremmasta
arvosta, kuin ne vähäiset rovot, mitkä kapteeni oli hänelle
ylönkatseellisesti heittänyt.
Levotoinna, saamatta unta oli kapteeni kulkenut velivainajansa
kamarissa edes takaisin. Hän oli miettinyt asioitansa, miettinyt miten
hän suuremmalla voitolla voisi niistä selvitä ja samalla pysyä ainakin
siinä maineessa, missä hän nyt oli. Hänen oli täytynyt tunnustaa
itselleen, että hänessä itsessään oli jonkunmoinen muutos tapahtunut;
tämän luuli hän huomaavansa siitä, että hän, joka ennen ei laisinkaan
lukua pitänyt muiden puheesta, nyt ei sietänyt, että hänestä pahaa
puhuttiin. Hän oli tänä iltana, sen verran kuin hänen kaltaisensa
ihminen sitä taisi, pitänyt tutkintoa oman itsensä kanssa ja huomannut,
että tähän muutokseen oli syynä tyttärensä Amanda. Tämä kasvoi
kasvamistaan ja häneen olivat kapteenin tunteet kiintyneet. Hän rakasti
tytärtänsä. Ainoa merikulku vielä, ja kapteeni päätti irtaantua
kumppanuudesta Karlgrenin kanssa, sekä ruveta kunnon ihmisenä elämään
Rytilässä tyttärensä eteen. Tähän päätökseensä oli syynä sekin, että
asiat hänelle, hänen ollessansa kumppanuudessa Karlgren'in kanssa,
eivät ensinkään olleet niin onnistuneet, kuin hän oli sitä itselleen,
liittoon ryhtyessänsä, kuvaillut. Hän tiesi siihen lisäksi, että
Karlgrenin itaruutta naurettiin, että häntä pidettiin typeränä, sekä
että hänelle, kapteenille, tuli osaksi vähän tätä naurua. Hän oli
nainut Wapon, kauppiaan sisaren, omanvoiton-pyynnöstä, mutta koko hänen
voittonsa tästä avioliitosta oli ollut rauhatoin koti-elämä. Hänen
täytyi tunnustaa itselleen, että Wappo se olikin, joka nimen-omaan
isännöitsi Rytilässä, ettei hänellä ollut uskallusta eikä voimaa tätä
olentoa vastustaa. Päästäksensä vähäksikään aikaa vapaaksi avioliiton
lujista siteistä, oli hän päättänyt lähteä merelle. Sitten enemmän
mietittyänsä asiaa, oli hän huomannut oman hyötynsäkin sitä vaativan.
Merellä, missä hän taasen oli entinen kapteeni Kornman, saisi hän ehkä
miehuutta, jotta kotiin tultuansa taitaisi taloutensakin ohjat pitää,
kuten laivan komantoa mereltä. Totta on, etteivät kapteenin ajatukset
tällä alalla olleet oikeen selvät, mutta se ei häntä huolettanut. Aikaa
kutakin, ajatteli hän.
Kapteenissa oli, jos syvemmälle hänen sielunsa pohjalle silmäilemme,
tapahtunut, aina vähin, toinenkin muutos. Samalla kun hän tunsi, että
hän tytärtänsä rakasti, tunsi hän myöskin jotakin outoa, jotakin tähän
saakka tuntematonta sydämessänsä. Hän oli kokonaan unohtanut, mitenkä
hän oli päässyt Rytilän omistajaksi, mutta nyt kun rakkauden tunteet
hänessä pääsivät henkiin, tunkeusi tuo muisto aina väliin hänen
mieleensä. Se ei ollut häntä juuri sanottavasti rasittanut, mutta se ei
häntä ensinkään miellyttänyt, ja hän koetti sentähden päästä siitä
vapaaksi. Nyt kun hän velivainaansa kamarissa kulki, missä kaikkien
olisi pitänyt häntä muistuttaa siitä, ei hän sitä muistanut, ennenkuin
hän näki Jolsan Matin akkunan takana seisovan. Mutta silloin tunkeusi
muisto kaikesta, mitä hänen ja käsipuolisen välillä oli tapahtunut,
silmänräpäyksessä häneen.
Sanotaan, että kaikkein paatuneinkin ihminen, joka ei pelkää Jumalaa
eikä ihmisiä, kun saa hiljaisuudessa rikoksiansa miettiä, jopa
haavanlehden liikunnostakin hämmästyy, kun äkki-arvaamatta kuulee sen
suhinan. Niinpä kävi kapteeninkin kun hän näki Jolsan Matin. Mikä toi
tämän nyt tänne; mikä sai hänen häiritsemään kapteenin ajatuksia ihan
hetkenä, jona kapteeni ajatteli palata pahoilta teiltään?
Äkki-arvaamaton näkö kuluneista ajoista herättää muistiimme kaikki ne
seikat, jotka ovat yhdistyksessä tämän näön kanssa. Ystävän kun näet,
jota et vuosikausiin ole nähnyt, heräävätpä usein muistiisi sen hetken
tapaukset, jolloin tämän ystävän viimeksi näit. Miten heräävät nämä
muistit, mikä tekee ne sitä elävämmiksi kuta omituisemmat seikat
olivat, joina tapaukset tapahtuivat? Tähän kysymykseen en ota
vastatakseni. Mutta että niin on, sitä ei epäile kukaan.
Silmänräpäyksessä vilahti elävänä muistona kapteenin sielussa kaikki,
mitä oli tapahtunut yöllä, jona hänen veljensä kuoli. Jolsan Matti,
joka akkunan takana seisoi, kutsui nämä muistot esille. Hänen muotonsa
pyyhki pois aikojen pilvet, mitkä kapteenin sydämen pohjalla peittivät
mitä sanottuna yönä oli tapahtunut, ja kapteeni muisti nyt tämän yön
tapahtumat niin selvästi kuin olisivat ne ihan juuri nyt tapahtuneet.
Hän luuli näkevänsä veljensä, joka tarjosi hänelle kätensä ja kysyi,
minkä tähden hän häntä vihasi; hän oli näkevinänsä provastin, joka
läpitunkevilla silmillä häntä silmäili. Hän ei ollut osannut olla
varullansa; tämä näkö oli silmänräpäyksessä paljastanut kapteenille
mitä hän vuosien kuluessa oli kokenut saada itseltänsä yhä enemmän
unohtumaan. Hän hypähti pian kohoksi, kun hän näki sen, jota hän
kaikkein vähinnä olisi tahtonut nähdä, jonka hän mielellänsä olisi
syössyt syvimpään helvettiin.
"Mitä sinä tahdot?" ärjäsi hän, kun tuo muistien silmänräpäys oli
kulunut ja hän jälleen oli tointunut ja saanut kuluneiden aikojen
aaveet kootuksi ja lukituksi entiseen piiloonsa. Mutta samalla muisti
hän kaiketi, että hän, jos näin kovalla äänellä puhuisi, voisi herättää
vaimonsa, sillä hän kääntyi ja katseli ympärilleen, huomatakseen
olisiko ketään likisyydessä. Hän pelkäsi Jolsan Mattia -- sentähden ei
hän uskaltanut huutaa, hän ei ensinkään tahtonut, että kukaan näkisi
Jolsan Mattia, sen tähden kertoi hän hiljemmalla äänellä kysymyksensä.
Jolsan Matti lienee ymmärtänyt, mitä kapteenin mielessä liikkui, kun
tämä kääntyi ja katseli ympärilleen, sillä hän hymyili. Mutta hänkin
oli samasta mielestä kuin kapteeni, että, näet, kahden keskustelu,
josta ei kukaan kolmas mitään tietäisi, olisi heidän välillänsä nyt
sopivin -- sentähden vastasi hän niin hiljaan, että kapteeni tuskin
kuuli hänen sanojansa: "Päästäkää minua kamariinne".
Sopimattomammalla ajalla ei olisi Jolsan Matti voinut tulla kapteenin
puheelle.
Kapteeni kun kuuli Matin vastauksen, seisoi kotvan aikaa tietämättä
mitä tehdä. Jos hän olisi ollut naimaton, niin kyllä hän olisi sen
tiennyt; -- mutta nyt? Matti odotti, että kapteeni tekisi, niinkuin hän
oli käskenyt, mutta kun kapteeni ei liikahtanut, kertoi hän kovemmalla
äänellä; "Päästäkää minua kamariinne, minulla on teille tärkeää
sanottavaa".
Nyt liikkui kapteeni. Hän viittasi sormellaan ovea ja astui sitten ulos
toiseen kamariin, siihen missä viimeksi näimme patroni Kaarle vainaan
nuoren pojan nukkuvan yönä, jona hänen isänsä kuoli. Sitten meni hän
etuhuoneesen ja avasi oven. Siinä odotti häntä jo Matti.
"Hiljaan!" käski kapteeni.
He astuivat sisään patroni-vainaan kamariin.
Siinä seisoivat kumppanukset, toverit, ystävät -- miksi heidät
nimitämme -- vastatusten; mutta eivätpä nyt ystäväin silmillä toisiaan
silmäilleet. Kapteeni, kun nyt oli vapaa-ehtoisesti päästänyt suden
omaan luolaansa, oli voittanut takaisin entisen urhoollisuutensa. Hän
seisoi siinä, niinkuin ainakin komentaja komennettavan edessä. Hän
silmäili käsipuolista päästä jalkoihin asti ja odotti, että tämä
sanoisi asiansa.
Mutta käsipuolinen ei nyt ollut sama nöyrä kyrmyniska kuin ennen. Hän
oli, kuta piukemmalla kapteeni piti kukkaron suun, sitä enemmän oppinut
vaatimaan. Entinen kunnioitus oli kumminkin tähän saakka jotenkin
pitänyt kahleissa tämän vaativaisuuden; mutta nyt ymmärsi Matti, että
jos tämä tilaisuus jäisi käyttämättä, ei toista tilaisuutta niin pian
tarjoutuisi; ja sen tähden voitti vaativaisuus. Mutta hänkään ei
tahtonut alkaa puhetta; hän tahtoi ensinnä kapteenin sanoista kuulla,
miltä kannalta asiansa oli ajettava.
"Sano asiasi" -- ärjäsi vihdoin kapteeni. "Jos rahoja taaskin tulet
kiskomaan, niin on kulkusi tänne ollut turha".
Kapteenin ääni ja hänen sanansa suututtivat Mattia. Hän oli saanut
tietää, miltä kannalta asia eli ajettava.
"Minä tulin, niinkuin arvasitte, rahoja", sanoi hän jotenkin
kohteliaasti. "Mahdotointa on minun Jumalan ilmasta elää. Ne rovot,
jotka olette suuhuni tukkineet, niinkuin nälkäisen koiran, eivät ole
olleet mistään arvosta, varsinkin kun ne vertaan Rytilän omaisuuteen,
minkä omistaja te olette, niinkuin tiedätte, minun kauttani".
Kapteeni oli antanut Matin puhua, mutta hänen kasvoinsa vaaleus
osoitti, että viha, hillitsemätöin viha hänessä kuohui.
"Ja paljonko tahtoisit?" kysyi hän kamalan kolkolla äänellä.
"Tuhannen ruplaa kerrassaan, tahi sitoumuksen, että maksatte minulle
kaksisataa ruplaa vuodessa kuolin-hetkeeni saakka.".
Kapteeni kulki pari kertaa edestakaisin kamarissaan; sitten asettausi
hän seisomaan Matin eteen ja katseli häntä kauan sanaa sanomatta.
"Ja ellen anna sulle äyriäkään?" sanoi hän vihdoin.
"Niin luovutte te ennenkuin kuukausi on loppuun kulunut Rytilästä,
sillä" -- ja Matti kuiskasi hiljaan -- "sillä patroni Kaarle-vainaan
poika elää".
Kaikissa oli kapteeni Konrad ollut, mutta eipä ennen semmoisessa
tilassa kuin nyt. Tuo uutinen, jonka hän nyt kuuli, tunkeusi hänen
sydämensä pohjaan saakka ja mylläröitsi siellä kaikki ylös-alaisin.
Hän ei enää muistanut Matin hävytöntä pyyntöä. Sanat: "patroni
Kaarle-vainaan poika elää" -- soivat yhä hänen korvissaan.
Mutta eipä ollut kapteeni niitä miehiä, mitkä ensi ryntäyksessä
voitetaan. Hän, kuten ainakin, kun jotakin outoa liikkui hänessä, alkoi
kulkea edestakaisin kamarissa, ja kulkiessaan koetti hän äärettömällä
voimalla saada tasapainoon ne tunteet, mitkä uutinen oli hänessä
herättänyt. Nyt sai hän kulkea kauan ennenen kuin tämä hänelle onnistui.
Matti oli odottanut jotakin aivan toista. Hänellä oli valmis taru
kerrottava kapteenille, jos tämä, niinkuin Matti luuli, olisi huutanut:
sinä valehtelet!
Mutta kapteeni ei sanonut sanaakaan, kulki yhä vaan edestakaisin. Hän
mietti mitä tästä uutisesta, jos siinä olisi perää, jos poika, Rytilän
oikea perillinen, todellakin eläisi, voisi seurata. Mutta kuta enemmän
hän asiaa mietti, sitä yhä enemmän vakaantui hän siitä, että Matti
valehteli, että hän tällä lailla koetti onkia rahoja kapteenin
herkkä-luuloisuudelta. Mutta kapteeni ei ollut herkkä-luuloinen.
Hän lopetti kulkunsa ja asettausi taasen Matin eteen. -- "Hyvä on, että
hän elää; missä on hän, tuo hän tänne", sanoi hän.
Tätä tällaista ei ollut Matti osannut aavistaakaan. Hän typertyi, eikä
oikeen tiennyt mitä vastata. Kapteeni huomasi kohta tämän ja hän oli
nyt varma, ihan varma siitä, että velivainaansa poika oli toisessa
maailmassa. Kapteenin luonteessa ei ollut mitään leikillistä, mutta
kumminkin, kun hän luki petettyä toivoa Matin silmistä, ei hän voinut
olla ivaa laskematta hänen kanssansa. Hänen tunteensa olivat nyt
tasapainossa.
"No missä on hän, tuo hän tänne. Minä annan hänelle mielelläni takaisin
Rytilän" -- jatkoi kapteeni. -- "Mutta, Matti parka, mitenkäs sinun käy
silloin?"
Matti ei ollut koskaan kuullut kapteenin laskevan leikkiä. Hän ei siis
semmoiseksi ymmärtänyt kapteenin lausetta. Hän typertyi yhä enemmän.
Hän ei edes huomannut, että hänen rikoksensa oli yhtä salassa kuin
kapteenin, että jos toisen pahat työt tulisivat ilmi, tulisivat
toisenkin, ja ettei kapteeni ensinkään voinut mitään kantaa hänen
päällensä.
Mutta kapteeni yhä jatkoi: "Ja tästä uutisesta sinä tahdot 1,000 ruplaa
-- niinhän sanoit?"
"Niin!" mumisi käsipuolinen.
"Niinkuin sanoin, ei äyriäkään", ärjäsi kapteeni. "Mene matkoihisi ja
tuo huomenna kuolleesta herännyt tänne". Ja ennenkuin Matti ehti mitään
ajatella, mitään tehdä, oli kapteeni tarttunut hänen käteensä ja
saattanut hänen ulos. Ja ennenkuin Matti ehti mitään miettiä, tapasi
hän itseänsä seisomasta porstuan oven ulkopuolella, ja porstuan ovi oli
lukittu hänen takanansa.
Hän kääntyi porstuaan päin, kynsien korvantaustaansa. Hän odotti että
kapteeni jälleen avaisi oven, sillä eipä ollut hän, Matti, vielä saanut
puhua niin mitään siitä, mitä hänellä oli puhuttavaa. Mutta ovi pysyi
kiinni, eikä kapteenia näkynyt.
Matti suuttui, suuttui itselleen. Kapteeni oli häntä kohdellut niinkuin
lasta, ja hän oli antanut itseään siten kohdella! Hän raapi korviansa,
aina yhä enemmän suuttuneena, kuta enemmän hän asiaa mietti. Vihdoin
lähti hän hiljaan astuskelemaan rannalle päin takaisin.
"Sen saat minulle vielä maksaa" -- mumisi hän. "Semmoiset ovat
rikkaitten kiitokset!"
Kalle Kontio oli sillä välin odottanut rannalla toverinsa tuloa. Hän
oli pannut maata veneensä viereen ja nukkui sikeää unta, kun Matin
potkauksesta heräsi. Hän katsahti ajattelemattomasti toveriinsa.
"Noh, miten kävi?" kysyi hän ja haukotteli niin, että leukaluut
natisivat. "Tapasitko ketään?"
"P--run itse!" -- ärjäsi Matti. Kalle tirkisteli Mattia kummituksena,
eikä muistanut sulkea suutansa haukotuksesta.
Mutta Matti ei enää ollut se typertynyt, joka vasta ei osannut toisen
lauseesen mitään vastata. Hän oli niin pian kuin pääsi kapteenin
näkyvistä, niin pian hän suuttumukseltaan osasi miettiä, ruvennut
miettimään; ja vaikka hänen miettimisensä ei vienyt mihinkään
varmuuteen, ymmärsi hän, että hän oli äkki-arvaamattomalla
sotaryntäyksellä lyöty; että aseet -- mietteet kapteenin aivoissa --
olivat sukkelammat ja terävämmät, kuin tuo tuuma, jolla hän oli aikonut
saada kapteenin hyvällä antamaan hänelle rahaa. Hän oli tullut siihen
päätökseen, että jotakin pirullista salausi kapteenin mielessä. Sillä
kuta enemmän hän asiaa mietti, yhä mahdottomammalta näkyi se hänelle,
että kapteeni saattaisi vapaa-ehtoisesti luopua Rytilästä. Kun Matti ei
voinut ymmärtää, mitä kapteenilla oli mielessä, päätti hän olla sitä
ajattelematta ja sen sijaan ryhtyä tuohon toiseen keinoon, jolla
paremmalla menestyksellä saisi mitä tarvitsi, -- kapteenin rahoja.
Matti oli, kapteenin kamarissa kun seisoi ja ennenkuin hämmästyi hänen
lauseestaan, tarkoin katsellut ympärilleen ja pannut muistiin kaikki,
mikä voisi viedä menestykseen, jos hänen täytyisi ryhtyä tuohon toiseen
keinoon. Hän oli huomannut ulkopuolella akkunaa kun seisoi, että toinen
akkunan vuorilaudoista oli jotenkin löyhällä, että jos se otettaisiin
irti, kävisi hyvästi nostaminen akkuna saranoilta pois. Tämä ajatus
mielessä istahti hän nyt Kallen viereen venettä vastaan, ja ikäänkuin
olisi tässä ollut kysymys varsin jokapäiväisestä asiasta, pisti hän
piippuunsa ja iski tulta tulusneuvoillaan.
Kauan aikaa istui hän siinä ja Kallen kysymyksiin vastasi hän vaan:
"Odotetaan, kunnes pääsee kapteeni uneen". Kalle ei ollut juuri
utelias, hän oli siihen liian laiska, mutta katsoipa hän
kummastelevilla silmäilyksillä toveriansa tuossa. Matti taasen mietti
siinä, voisiko hän jollakin lailla hyväksensä käyttää tuota uutista,
minkä hän oli kapteenille kertonut.
Niin kului, kuten jo sanoimme, aikaa vähän ja Kallekin, vaikkei hän
syntymisestään saakka ollut koskaan muulloin kiirutta tehnyt, kuin
ainoastaan semmoisissa tiloissa, missä korjaamalla luunsa oli luullut
voivansa pelastaa selkänsä, rupesi jo tuskastumaan tätä omituista
rannalla istumista, kun Matti vihdoin nousi ja sanoi:
"Nyt on aika".
Kahden lähtivät nyt miehet hiljaan kävelemään hovia kohti. Ei näkynyt
elävätä niin missään. He hiipivät hiljaan yrttitarhaa, käytävää,
asuinhuoneen luo ja -- pysähtyivät akkunan alle, missä Matti vasta
ikään oli seisonut. Varovasti kurkisteli Matti tästä akkunasta
kamariin. Siinä ei nyt näkynyt ketään. -- Viisaasti oli Matti tehnyt
kun odotti. Sillä kauan oli kapteeni, kun oli saanut hänet ulos,
kulkenut juuri tässä kamarissa, lattiaa mitaten, miettien, ennenkuin
oli lähtenyt sieltä.
Akkunan vuorilautaa, missä saranat istuivat, tarkasteli nyt Matti
tarkemmin. Se oli melkein irti. Hän tunnusteli sitä, hän huomasi, että
sen saisi irti ilman aseetta.
"Ota vastahan" -- sanoi hän Kallelle, joka yhtä levollisena, kuin olisi
ollut kysymys aivan tavallisesta, luvallisesta asiasta, oli tyhjentänyt
lakkarinsa ja ruohoiselle kentälle laatinut koko joukon aseita ja
tiirikoita. Kalle katsahti Mattia ja sitten akkunaa, ja näyttipä siltä,
kuin olisi hän ollut vähän pahoillansa, kun näki, ettei tässä, ei
ainakaan kamariin pääsemiseen, tarvittu mitään asetta. Hän kun tuon
näki, korjasi jälleen aseensa lakkariinsa.
Peukalonsa pisti Matti vuorilaudan ja seinän väliin. Vähäinen nyykkäys,
vähäinen napsaus ja lauta oli irti. Kalle tuli nyt avuksi. Huokeasti
käännettiin akkuna vuorilautoineen. Sitä kokonaan irtaantumasta eivät
pidättäneet muut kuin haa'at, ja kun akkuna niistä nostettiin, olipa
kulku vapaa patroni Kaarle-vainaan kamariin.
Matti, kun oli akkuna hiljaan asetettu kentälle, loi silmänsä Kalleen.
Epäilemättä mietti hän kumman heistä oli meneminen avatusta aukosta
sisään. Matti ehkä arveli, että kamariin menevä tarvitsisi kaksi kättä.
Mutta epäilemättä luotti hän enemmän ainoaan käteensä kuin Kallen
molempiin, sillä hän kuiskasi nyt: "odota ja ota vastaan" -- ja hiipi
ilman Kallen avutta huoneesen.
Linnut alkoivat puistossa aamuvirsiänsä laulaa. Taivas oli kirkas ja
selkeä, rusottava hohde ennusti päivän tuloa; ilma oli lämmin ja ihana.
Kaikki ennusti kaunista päivää. Mutta oliko miehillä -- Matilla ja
Kallella -- aikaa huomata mitään semmoista!
Uudestaan, toistamiseen seisoi nyt Matti samana yönä patroni Kaarlen
kamarissa. Hän oli nyt yksin siinä. Kaikki, mitä siinä löytyi, oli
hänen.
Hän silmäili ympärilleen ja kuunteli. Ei kuulunut mitään muuta kuin
lintusien aamuvirsiä, -- mutta ne eivät Mattia peloittaneet; ei näkynyt
elävää muuta, kuin Kallen ilkeä naama, joka akkuna-aukosta kurkisteli.
Mutta kumminkin näkyi Matti yhtäkkiä säpsähtävän. Hän, kun katseli
ympärilleen, näki seinällä patroni Kaarle-vainaan emännän kuvan; ja sen
silmät seurasivat häntä, jos mihin hän liikkui kamarissa. Tuo näkö
pisti Mattiin. Hänenkin sielunsa läpi kulki muistoina entiset eletyt
aikansa, jolloin hän nuorena, eikä näin kauas pahuuden tielle
ehdinnynnä, näki elävänä sen, minkä kuva nyt häntä varoitti --
varoitti! Niin, sillä jotakin varoituksen tapaista tunsi Matti
sydämensä pohjalla liikkuvan. Mutta se piste kadotti paikalla,
silmänräpäyksessä kärkensä, ja ennenkuin Kalle ennätti ruveta
ihmettelemäänkään; -- se kadotti kärkensä, sillä Matin silmät näkivät
nyt, mitä ne olivat hakeneet. Siinä vuoteen -- saman vuoteen, mihin
patroni Kaarle oli kuollut -- ja seinän välissä seisoi lipas, tuo,
jonka Matti hyvin tunsi, sillä siitä oli hänelle palkkansa maksettu,
kun hän kapteenille ilmoitti, ettei Rytilän nuori patroni enää ollut
olemassa.
Nyt ei hän enää viipynyt. Hän kulki lippaan luo ja koetti nostaa sitä.
Hänen silmänsä säihkyivät ilosta. Hän tiesi, että tässä pienenlaisessa
rautalippaassa tallensi kapteeni niitä tavaroita, joita varten hän
oikeestaan oli elämäänsä tähän saakka elänyt. Hän tarttui lippaasen,
koettaen nostaa sitä. Se oli raskas, se ei liikahtanut. Matti ponnisti
voimiansa. Ei, lipas ei liikahtanut. Hän kyyristyiksen nyt syvemmästi
katselemaan aarre-arkkua, ja hänen kasvoistaan katosi ilo. Lipas oli
neljästä kohden isketty kiini laattiaan, ja siinä piti sitä kiini
seinän puolella kaksi munalukkoa. Matti, kun tämän huomasi, kirosi
hiljaan julman kirouksen, mutta hän ei ollut niitä, mitkä aiottua työtä
kesken heittävät. Hän meni Kallen luo ja kuiskasi hänelle sanan, ja
Kalle tyhjensi nyt lakkarinsa Matin käsiin. Pian sen jälkeen makasi
Amanda vainaan kuvan alla patroni Kaarlen kauniilla peitteellä
peitetyllä vuoteella vasarat, hohtimet, tiirikat ja vähäinen
koiranleuka.
Nyt alkoi työ. Lipas oli, jos miten, irti lattiasta otettava, sillä sen
kantta särkeminen ei käynyt; se olisi saanut koko talon väen jalkeille.
Siinä nyt tarkastettiin lattiaan isketyt rautalevyt; niitä ei käynyt
katkominen. Raspinaulat olivat puukolla irroitettavat, leikattavat
lattiasta.
Hiljaan siirrettiin vuode. Polvilleen laskeusivat miehet lippaan eteen
ja hiki heidän otsastaan osoitti pian, että tässä tehtiin työtä suuren
päiväpalkan edestä. Neliskulmaista palaista, jonka keskellä raspinaula
oli, leikkasi lattiasta Kalle. Matti koetti puralla isontaa reikää
toisen raspinaulan ympäriltä. Jos nämä saataisiin irroitetuiksi, sitten
olisi pohja lippaasta leikattava. Matti, näetsen, tiesi, että pohja oli
puinen. Koko lipasta irroittaminen oli mahdotointa, sillä munalukkoihin
ei päässyt aseilla; ne olivat liian likellä seinää.
Työ kävi sukkelasti ja hiljaan. Miehet olivat tälläisiin tottuneet.
Vihdoin nousi Kalle. Hän oli tehnyt osansa. Sarana, jolla rautakisko
oli lippaassa kiini, kääntyi, kiskon toinen pää, joka oli ollut
lattiassa kiini, nousi ja sitä seurasi tuuman kanttikulmainen pala
lattiasta.
Reikä, jonka naula oli tehnyt lattiaan, isoni Matin puratessa yhä
enemmän. Hän painoi vasaran kantapuolella puraa, jota sitten hohtimen
avulla väänsi ympäri.
Öinen työ näkyi miehille onnistuvan.
Päät toisissansa kiini olivat miehet työskennelleet, toinen toisestaan
huolimatta. Mutta kun Matti oli saanut työnsä loppuun ja sarana
vähäisen äänsi, kun hän sitä käänsi, käänsi Matti päätänsä
katsellakseen, mitä Kalle oli saanut aikaan. Se liikunto oli onneton.
Kalle, joka oli polvillaan seisonut, otsa miltei laattiassa kiini,
nousi nyt äkkiä, niinkuin jo sanoimme. Mutta samallapa kävi hänen
päälakensa kovasti Matin naamaan, ihan juuri siihen kohtaan siitä, joka
oli hellin. Me muistamme, että Matin nenä tappelussa Varpusen Laurin
kanssa oli mäsäksi murtunut. Juuri tähän pakoittavaan kohtaan naamasta
sattui kovasti Kallen pää.
Se kävi kipeästi. Matti ei ollut hellä-ihoinen, mutta tämmöistä
kolausta hän ei voinut kärsiä. Muistamatta paikkaa, missä oli, päästi
hän julman ulvonnan. Ajattelematta mitään, syöksyi hänessä hänen
vihansa tyynen miettimisen rajoja ulommalle, ja ennenkuin Kalle, joka
yhteensattumisesta jälleen oli vaipunut polvilleen, ehti nousta, oli
Matti vasaralla, joka hänellä oli kädessä, iskenyt toveriaan päähän. Se
isku oli vihan, tulisen suuttumisen, ja se semmoinen isku ei ole
leikintekoa. Vasaran kärkipuoli oli pian reikiään asti uupunut Kallen
aivoihin. -- Ja Kalle vaipui, sanaa sanomatta, ääntä päästämättä
lippaan päälle.
Silmänräpäyksessä oli se tapahtunut. Matti, kun tekonsa näki, tyyntyi.
Hän ymmärsi kohta, ettei hänellä enää auttajaa ollut. Hän nousi
seisalleen ja katseli ympärilleen, mutta silmäilyksillä, joista järki
oli kadonnut. Hän puristi kättänsä äärettömästi pakoittavaa murtunutta
nenäänsä vastaan.
Niin seisoi hän kauan. Vähitellen tointui hän. Hän tarttui toveriinsa,
pani hänen makaamaan lattialle. Kallesta oli jo henki lähtenyt. Kuvan
silmät seinällä seurasivat murhaajaa.
Matti tointui kokonaan. Hän osasi ajatella tekoaan. Hän ymmärsi
asemansa. Hän kuunteli, mutta vielä oli kaikki hiljaista hänen
ympärillään. Hän muisti mitä varten hän tässä huonehessa seisoi. Hän
loi silmänsä lippaasen. Vähän vielä, ja aarre olisi hänen.
Jos olisi ihmissilmä osannut nähdä mitä Matin sydämessä nyt liikkui,
olisi se nähnyt jotakin, jota ei hirmuisinkaan kuvaus voi kuvailla.
Siinä sydämessä ei ollut enää minkäänlaista tasapainon tapaistakaan.
Ahneuden piru valtasi; vihan piru karkoitti, samassa määrässä kuin
ruumiillinen tuska ja kipu vaivasi Mattia, katumuksen kauas, kauas
pois.
Hän katseli puolitekoista työtä ja hän päätti sitä jatkaa. Akkunasta
kävi hiljainen tuulen henki yhä, likemmälle lähestyvän päivän enne;
auringosta alkoi jo reuna näkyä taivahan rannalla.
Hän katseli vielä kerran ympärilleen. Hän lähestyi ovea, joka vei
saliin. Hän salpasi sen. Ja sitten palasi hän työhönsä.
Hän isonsi reikää raspinaulan ympärillä. Hän teki raivoissaan työtä.
Nyt, nyt oli saalis saatava, voitto voitettava -- tahi ei koskaan. Sama
kurjuus, kuin tähän saakka, jäisi hänelle osaksi, ellei hän nyt
onnistuisi. Vanhan merimiehen kaikki ajatukset olivat kiini työssä.
Murtunutta jäsentä ei pakoittanut nyt; hän ei ainakaan tuntenut sitä.
Hän teki kiiruutta. Aika oli kallis, hän tiesi sen. Hän olisi antanut
puolet lippaan sisällöstä, jos hänellä nyt olisi ollut toinen kätensä
tallella.
Mutta kulkipa se työ yhdelläkin kädellä.
Kulki, mutta hitaasti... Se kulki kumminkin, ja jo irtaantui raspi. Se
liikkui reijässä, se löyhtyi löyhtymistään. Väänne vielä ja -- se oli
Matin kädessä.
Hän pyyhki pois hien otsaltaan. Hän nousi ja katseli ympärilleen, hän
katseli kuollutta. Aurinko oli milt'ei kokonaisuudessaan näkyvissä. Ei
levolle aikaa, nyt työhön jälle.
Hän nosti lipasta; se nousi. Se oli vaan munalukoista kiinni enää. Se
nousi, niinkuin arkun kansi nousee, kun sitä nostetaan. Hän kaasi
tuolin ja työnsi sen lippaan ja lattian väliin. Ja nyt tarttui hän
puukkoonsa. Lippaan pohja oli au'aistava.
Hän viilsi sauman pitkin lippaan pohjaa. Puukko pystyi hyvin; vielä
viille ja suuri palanen puuta lohkesi pohjasta. Hän iloitsi, mutta
samalla, kuta enemmän työ loppua läheni, sitä levottomammaksi meni
työmies. Hän vapisi joka jäsenessään.
Muutama silmänräpäys vielä ja patroni Kornmanin riipus on Jolsan Matin
käsissä.
Mitenkä! Onnistuuko murhaajan ja rosvon työ? Aurinko, joka valaisee
hänen kasvojansa, eikö se herätä ketään keskeyttämään ilkurin aikeita?
-- Ei! Linnut ne laulavat puissa, ja taampaa tuntuu meren ykstoikkoinen
läykky rantaa vastaan. -- -- -- Muuta mitään ei kuulu Jolsan Matin
ympärillä.
Hänen työnsä onnistuu siis, hän saa periä Kontion Kallenkin osan -- --?
Saamme nähdä.