Mitä matkalla Rytilään tapahtui.
Kello 7 saman päivän illalla seisoi Heikki taasen kauppias Karlgrenin
puodissa.
"Nyt sinun paha perii", huusi Antero hänelle terveiseksi. "Patroni on
kahdesti sinua kysynyt, hän on julmasti vihoissansa sinulle".
"Minä..."
Heikki ei ehtinyt sanoa muuta kuin tuon ainoan sanan, sillä samassa
astui patroni puotiin ja ennenkuin Heikki tiesi mitään pahaa aavistaa,
oli hän saanut korvapuustin, tuollaisen, joka hänen neljä vuotta
takaperin heitti patronin rattailta maantielle.
"Onko kello nyt 6?" -- ärjäsi patroni.
"Minä en tiedä mitä kello on?" -- vastasi Heikki kyynelissä silmin. Hän
tunsi itsessänsä, että hän oli tehnyt väärin. "Minä en muistanut
kelloa", -- lisäsi hän, "isäni jalka sahattiin poikki..."
"Isäni! kuka on isäsi?"
"Varpusen Lauri!" vastasi poika.
"Varpusen Lauri!" kertoi kapteeni kummastuneena. Sitten oli hän kotvan
aikaa vaiti. Näyttipä kuin olisi hän jotakin miettinyt. "Varpusen
Lauri! onko hän sinun isäsi? -- Miksi eilen valehtelit minulle?" huusi
patroni valmiina kurittamaan Heikkiä valheesta.
"En minä valehdellut!" kiirehti Heikki huutamaan, "ette minulta isääni
kysyneet".
"Lauri Varpunen!" kertoi patroni, "ja hänen jalkansa on leikattu
poikki, sanoit? Kuka leikkasi ja miksi?"
"Tohtori leikkasi. Jolsan Matti löi isää halolla polveen, niin että
polvi meni mäsäksi, sentähden tohtori nyt on leikannut pois koko
jalan".
"Jolsan Matti!" kertoi kapteeni nyt yhä enemmän kummastuneena. "Ja
missä se tapahtui?"
"Raasilan kestikievarissa. He joutuivat riitaan. Isä löi Mattia
suitsiperillä vastoin naamaa, niin että Matin nenä meni mäsäksi, mutta
sitten löi Matti isää, niin että polvi murtui".
"Ja siitä syystä olet sinä viipynyt?"
"Niin, minä odotin, että saisin isälle sanoa jäähyväiset, mutta ei
tohtori sitä sallinut. Ei ole moneen tuntiin kukaan saanut käydä isän
huonehessa, muu kuin tohtori ja hänen toverinsa".
"Kuka toveri?"
"En tiedä, mikä hän on, herra on hän. Joku joka tohtoria on auttanut".
Patroni ei sanonut siihen mitään; mutta hän otti esille kukkaronsa ja
antoi Heikille kokonaisen hopea-riksin.
"Nyt lähdetään paikalla" -- käski kapteeni ja vetäysi konttoriin.
Heikki seisoi hopearaha kädessä ymmärtämättä, miksi hän sen oli saanut.
Anterokaan ei sitä ymmärtänyt, hän tuota ihmetteli vielä enemmän kuin
Heikki.
"Noh!" huusi patroni ja avasi oven.
Heikki juoksi ulos. "Hyvästi Antero!" huusi hän. Sitten heitti hän
hopeariksin puotipöydälle. "Anna se isälleni, Lauri Varpuselle!" olivat
hänen viimeiset sanansa.
Antero otti hopearahan ja katseli sitä tarkasti. "Onko se oikeakaan?"
kysyi hän itseltään; niin ihmeissään oli hän. "Ensin korvapuusti,
sitten hopea-riksi, -- se ei ole kapteenin tapoja" -- mumisi hän.
Samassa kuului kääsien kolina kadulta. Antero juoksi ovelle. Kapteeni
lähti, kääsien takana istui kyytipoika ja Heikki, joka Anteroa
jäähyväiseksi silmäili.
Kapteeni ajoi kiivaasti. Heikki muisti, kääsien takana kun istui, hyvin
sitä päivää, jona hän viimeiseksi kapteenia seurasi. Hänen ei nyt
tehnyt mieli puhua mitään ajosta, eikä kyytipojankaan, joka nähtävästi
tunsi entuudesta kapteenin. Heikillä oli hyvä aika siinä miettiä
viimeisiä tapauksia kaupungissa, sillä kapteeni ei puhunut sanaakaan.
Ja Heikki miettikin. Hän ajatteli Anteron neuvoja. Hän ajatteli oliko
kapteeni todellakin semmoinen mies kuin Antero oli sanonut. Yhä aina
soi hänen korvissaan; "sinun isäntäsi on, samaten kuin minunkin,
suurempia konnia maailmassa". Mistä tiesi Antero tuon? Siitäkö, että
hän osasi kirjoittaa ja lukea kirjoitettua? Heikki siinä mietti ja yhä
mietti, ja viimein tuli hän siihen päätökseen, että Antero kumminkin
oli tehnyt väärin, varsinkin siinä, kun petti kaupassa ja itse korjasi
rahoja omaan talteensa. Heikki muisti, mitä provasti viime
lukukinkereillä oli puhunut, kun oli kysymys vanhemmista. "Pitäkää
heitä silmäinne edessä" -- oli provasti katkismuksen sanoilla
varoittanut lapsia. Se on: "älkää tehkö heidän poissa ollessansa
mitään, jota ette voisi heidän nähtensä tehdä". Ja sitten oli provasti
muistuttanut heitä siitä, että vanhemmilla tässä ei ymmärretä
ainoastaan isää ja äitiä, vaan myöskin isäntiä ja muita, "jotka meistä
isällisen huolen pitävät". Antero teki siis väärin, kun otti isäntänsä
rahoja, sillä sitä ei hän olisi uskaltanut tehdä kauppiaan nähden.
Mutta kauppias oli käskenyt Anteron pettää, ja sitä uskalsi Antero
tehdä isäntänsä nähden; siis piti hän kauppiasta tässä silmäinsä
edessä. Tuota mietti Heikki ja hänen omatuntonsa sanoi, että molemmat,
sekä kauppias että Antero, siinä tekivät väärin, ja hän ihmetteli
itsessään kuinka hän oli saattanut olla kahdella päällä tästä.
Kapteeni ajoi, min hevoinen juosta jaksoi. Hänkin mietti, mutta hänen
miettimisensä olivat ihan toista laatua kuin Heikin. Hänestä oli kumma,
miten juuri hän oli sattunut saamaan Laurin pojan trengikseen, sillä
Laurin pojaksi luuli hän Heikin. Heikki ei, hämissänsä kun oli, ollut
kertonut, että hän oli Laurin kasvate, ettei Lauri siis ollut hänen
oikea isänsä. Kun Heikki mainitsi Laurin nimen, oli kapteeni muistanut
entisiä aikoja, jolloin hänellä oli ollut tekemistä Laurin kanssa. Hän
muisti, mistä Lauria oli syytetty, muisti että hän, vaikka tiesi Laurin
syyttömäksi, oli rangaissut häntä syyllisenä. Hän muisti Jolsan Mattia,
ja hän puri yhteen hampaansa. Jolsan Matti! -- Se nimi sai tuhansia
muistoja kapteenin ajatuksiin. Ja tämä Jolsan Matti, jonka tähden Lauri
Varpunen oli saanut syyttömästi kärsiä, tämä Jolsan Matti oli nyt
tehnyt Laurin raaja-rikoksi, jalkapuoleksi! Tätä mietti kapteeni, ja se
oli hänestä kumma, sillä hän oli viime aikoina ruvennut vähän
arvelemaan, mitä usein oli kuullut provastin sanovan: "syyllinen tulee
pikemmin tahi myöhemmin ilmi ja saa rangaistuksensa". Syyllinen ei
ollutkaan tullut ilmi, ja syytöntä oli nyt tuollainen julma rangaistus
kohdannut. Tuo ajatus oli kapteenia hyvittänyt, Se oli antanut hänelle
uuden vakuutuksen siitä, josta hän ennen oli ollut vakuutettu, tahi
ainakin luullut olevansa vakuutettu, -- mutta jota vakuutustaan hän
viime aikoina oli vähin ruvennut epäilemään -- siitä, ettei Jumalaa
ensinkään löytyisi. "Sillä" -- mietti hän nyt -- "vuosikymmentä on
kulunut siitä kuin Lauri kärsi syyttömästi rangaistuksen vääryydestä.
Olisihan jo aika että Jumala toisi ilmi syyllisen ja vapauttaisi
syyttömän. Mutta nyt oli syytön taasen saanut kärsiä, ja syyllinen oli
vielä salassa". Tuo ajatus oli juolahtanut kapteenin mieleen jo
puodissa, kun hän kuuli Heikin puhuvan Laurin onnettomuudesta, ja se
oli saanut hänen vihansa leppymään. Se olikin ollut syynä hänen
anteliaisuuteensa, siihen, että hän antoi Heikille hopea-riksin. Nyt
kulkiessaan ajatteli hän yhä tuota, ja hän tunsi itsensä
levollisemmaksi kuin ennen. Tuo ajatus, ettei kaikki-tietävää kostajaa
löytyisikään, se rauhoitti hänen tunteitansa, mitkä viime aikoina
olivat ruvenneet heltymään. Tuo ajatus oli hänelle mieluumpi kuin ne
uudet vehkeet, mitkä hän kauppiaan kanssa oli takonut ja joita
muodostamaan kaluksi kapteeni nyt oli aikeessa.
Niin oli kulettu pari peninkulmaa, Raasilan kestikievaritalo näkyi jo.
Kuta likemmäksi sitä tultiin, sitä enemmän muuttuivat Heikin ajatukset.
Hän lähestyi lapsuutensa kotoa. Menisikö hän sen sivutse sanomatta
sille jäähyväisensä. Ei! Pitäisikö hänen käydä Varpulassa kertomassa
miten Lauri voi, kertomassa mimmoisena Anna saisi odottaa miestänsä
kotiin.
Kun kapteeni seisahutti Raasilan vierasten huoneen eteen, uskalsi
Heikki ensi kerran puhua isännälleen.
"Kotoni on tässä ihan likellä, saattaisinko saada pitäydä siellä" --
rukoili hän.
Kova "ei!" kaikui hänelle vastaukseksi.
"Kah tuossa on poika, joka pelasti provastin rahat!" huusi samassa
Raasilan isäntä, joka oli tullut ulos katsomaan vierasta.
"Mitkä rahat?" kysyi kapteeni äreästi.
Kestikievari kertoi nyt lyhyesti syysyön tapaukset neljä vuotta
takaperin. Kapteeni muisti ennen kuulleensa niistä.
"Vai sinä se olit", sanoi hän, "joka pelastit rahat!" ja hän katseli
nyt Heikkiä tarkemmasti kuin eilen pestatessansa häntä.
"Minä ja Antero", -- vastasi Heikki.
Siihen puhe keskeytyi, mutta itsessään ajatteli kapteeni: "taisin tehdä
hyvänkin kaupan".
Heikki huokasi syvään, kun kulettiin tienhaaran sivu, joka vei
Mattilaan ja Peltolaan. Kapteeni kuuli sen huokauksen.
"Jos tahdot palvella minua mielikseni, niin oma tahto pois, ja
tottelevaisuus, joka ei mieti eikä vastusta, sijaan" -- ärjäsi hän.
Heikki ei enää huo'annut. Kyyneltä, joka oli purkautua hänen
silmästään, vastusti hän, ja se onnistui hänelle. Heikki oli ens'kerran
eläissään kulkenut koti-tiehaaran sivu.
Ilta oli yöksi muuttumaisillaan. Heikki oli väsynyt, mutta hän tiesi,
että kapteeni ei pysähtyisi yötä viettämään missään, ennenkuin oltiin
ehditty Rytilään. Häntä rupesi nukuttamaan. Tämän ja eilispäivän toimet
olivat olleet niin erilaiset muitten päiväin toimista. Hänen päänsä
horjui unen hörrössä milloin sinne, milloin tänne, ja sattuipa väliin
niin, että hänen otsansa puski kapteenia selkään. Hän hypähti silloin
aina ja pelästyi. Mutta olipa niinkuin olisi lyijyä valettu hänen
silmäinsä päälle. Hänen oli mahdotoin pysyä valveella.
Niin oli pian neljä peninkulmaa ehditty. Matka Rytilään ei enää ollut
pitkä. Viimmeisestä kestikievarista oli lähdetty.
Mutta nyt painoi uni Heikin silmiä enemmän kuin koskaan ennen. Hänen
oli vaikea pysyä taka-istuimellaan. Hän oli, pysyäksensä valveella,
asettaunut istumaan niin, että aina kuin hän nukahti, hänen päänsä kävi
kääsien laitaan.
Siinä erkausi tie valtatiestä Koivikkoon, kapteenin entiseen asumaan.
Siinä, tien syrjässä, oli kanto, jonka päälle joku oli heittänyt
valkoisen rievun. Yön hämärässä näkyi se kummalliselta. Heikki oli
sikeämmästi kuin ennen nukahtanut. Hän löi päänsä kovemmin kuin ennen
kapteenin selkään. Hevoinen juoksi täyttä laukkaa.
Kapteeni, joka myöskin oli syviin ajatuksiin vaipunut, havahti, kun
Heikin pää kovasti häneen puski. Hän säpsähti, säikähti niinkuin se
ainakin, joka pahaa miettii. Ja harvoinpa oli kapteeni mitään hyvää
miettinyt. Hän kääntyi ja kova sana oli jo lentämäisillään hänen
huuliltaan, hänen kätensä oli jo nostettu kun hevonen pelästyi tuota
valkoiseen puettua kantoa ja säntäsi tien syrjälle -- tieltä pois.
Silmän-räpäyksessä oli se tapahtunut. Hevonen ja kääsit makasivat
ylös-alaisin ojassa. Kapteeni, joka ei kääseistä päässyt, niinkuin
pojat takana, lentämään ojan toisella puolella olevalle nummelle --
jalkanahka kun oli napeilla kiini hänen molemmilla puolillaan -- makasi
ojassa kääsien alla.
Kapteeni ei vähästä hämmästynyt. Hän tointuikin samassa
silmänräpäyksessä, jona onnettomuus oli tapahtunut. Hän tunsi polttavan
kivun toisessa kädessänsä ja niskassansa. Hän huusi ja kirosi julmasti.
Likeltä kuului valittava ääni. Se oli pienen kyytipojan. Vauhti, jolla
hevonen juoksi kun kääsit kaatuivat, oli heittänyt hänen useita syliä
nummelle. Hän ei ollut loukkaantunut, mutta pelästys sai hänen isoksi
aikaa liikkumattomaksi, jotta hän ei kuullut kapteenin huutoa.
Kapteeni oli turhaan koettanut irroittaa itseään. Hän ei sitä voinut;
jalkanahka esti hänet siitä, ja sitä hän ei voinut saada napeista auki.
Hän oli kauan huutanut ja kironnut, ennenkuin pieni kyytipoika itkien
saapui hänen luokseen. Mutta kyytipoikakaan ei voinut kapteenia päästää
pulasta. Siihen oli hänellä liian vähän voimia.
"Leikkaa puukolla poikki nappihihna", käski kapteeni.
Poika, joka, niinkuin aikamiehet aina näillä seuduin, oli varustettu
puukolla, teki niinkuin kapteeni käski ja tämä pääsi vihdoin viimein
pulastaan. Hän nousi maantielle ja tunnusteli jäseniänsä. Hän huomasi,
että ne kaikki olivat eheät, vaikka toinen käsi oli jotenkin hellä ja
samaten niska. Tätä viimeksi mainittua oli Heikki, kun takaistuimelta
lensi, loukannut.
Kapteeni kiirehti hevosen luo ja huusi, kiroten samalla, vasta
pestattua renkiään. Hevoinen oli kuristunut; sen huomasi kapteeni
kohta, kun kyytipojan puukolla oli saanut rinnustimen poikki
leikatuksi. Tätä onnettomuutta kirosi hän vielä julmemmasti ja huusi
kurkkunsa täydestä Heikkiä.
Mutta Heikkiä ei kuulunut. Hän makasi kannon vieressä tainnuksissa, ja
kannon päälle heitetty valkoinen vaate oli punainen hänen verestään.
Heikki oli pää edellä lentänyt kopiksi kantoon.
Väristen hämmästyksestä ja pelosta kuuli kyytipoika kapteenin julmia
kirouksia ja näki, miten kapteeni jalallaan potkasi pyörtynyttä poikaa.
Keski-yön oli aika, mitä tehdä?
Kapteeni tunsi seudun. Tästä kävi tie hänen entiseen kotiinsa
Koivikkoon; mutta sinne oli puolen peninkulmaa matkaa. Paljoa
likempänä, pienen koivumetsän takana lahden pohjukassa oli torppa.
Sinne lähetti hän kyytipojan.
Yö oli lämmin ja kaunis. Sen hiljainen juhlallisuus ei tuonut kapteenin
rintaan minkäänlaisia juhlatunteita; päin vastoin! Kuta enemmän hän
mietti vasta tapahtunutta onnettomuutta, sitä enemmän vihastui hän.
Heikki oli syypää kaikkiin. Hänen töyttäyksensä oli saanut kapteenin
kääntymään, jottei hän huomannut, kun hevoinen pillastui, ennenkuin
ojassa maattiin. Tuota kirosi kapteeni istuessaan ojan reunalla,
odottaen kyytipojan tuloa.
Hän sai kauan odottaa; kyytipoikaa ei kuulunut. Kapteenin viha yhä
yltyi. Hän ei itse tahtonut mennä tuohon torppaan, siitä syystä, että
se oli Jolsan Matin ja hänen vaimonsa asunto. Ja kapteenin ja Jolsan
Matin väli ei ollut enää käskijän ja käskyläisen. Mutta kun kyytipoika
liian kauan viipyi, täytyi hänen nousta ja mennä torppaan.
Jolsan Matti oli, kun Jolsan saarelta toistakymmentä vuotta takaperin
muutti, kaikkien kummaksi ostanut vähäisen maan. Mutta sitä maata ei
hän kauan jaksanut pitää. Muutamien vuosien kuluttua oli se pakosta
myyty ja siitä saakka oli Matti oleskellut milloin missäkin. Noin 6
vuotta takaperin oli hän ruvennut pitämään pikku-kauppaa, kulkien
talosta taloon; mutta paremmin kuin kaupallaan eli hän ilkitöillä ja
varkauksilla. -- Niin ainakin luultiin, vaikkei mitään tällä kohdalla
varmuudella tietty. Jolsan Matti osasi niin viisaasti lakaista umpeen
jälkiään. Mitään vakinaista asuntoa hänellä ei moneen vuoteen ollut,
kunnes hän, syksynä ennen kuin vasta ylempänä mainittu onnettomuus
kapteenia kohtasi, oli omin lupinsa ottanut asuntonsa Karva-Annan
töllissä, josta Anna muori kesällä oli muuttanut hautaan. Täällä asui
hän nyt Leenansa kanssa, joka oli jo jotenkin vanha, mutta vielä
täydessä voimassa ja -- luonteeltaan sama kuin ennen. Täällä asui Matti
-- tahi paremmin sanoaksemme: tänne pistäysi hän silloin tällöin;
enimmät ajat oleskeli hän milloin missäkin.
Kun kapteeni nyt lähestyi Jolsan Matin asuntoa, oli Matti niinkuin
tavallisesti poissa. Me tiedämme että hän oli kaupungissa. Mutta Leena
muori oli kotona ja häntä oli kyytipoika juuri saanut herätetyksi, kun
kapteeni astui huoneesen.
"Ho hoo! Mistä päin nyt tuuli käy!" -- huusi Leena muori, kun tunsi
kapteenin, joka kyykistyneenä kävi matalasta ovesta sisälle. "Joko
taasen tarvitaan Jolsan Mattia? Siitä on kauan, kun kapteeni Kornman
hänet viimeksi muisti. Onko Unda-laiva joutunut karille, vai onko
Feliks'issä nostokaluja, silkkiä, viiniä..."
"Suus kiini, sinä sammakko! Missä on Matti?" huusi kapteeni, joka
tiesi, ettei hän Matin eukolle sanasodassa piisannut.
"Niin: Matti, Matti! kun hän tarvitaan... Mutta: mene helvettiin,
kuonasuu! kun häntä ei tarvita... Matti! tiedänkö minä missä Matti on?
Se lempo ei huoli eukostansa enemmän kuin ryysyisistä virsuistaan.
Kieleni kuivaa kurkkuun; en ole märkää maistanut koko kesänä... Mutta
mitä hän siitä huolii, lemmon luoma! Matti! Häntä en ole viikon päiviin
nähnyt..."
Kapteeni oli tottunut kaikenlaisiin; mutta tämä näky, tässä hänen
edessänsä, oli niin törkeä, että häntä iletti. Ryysyisessä hameessa,
joka tuskin peitti ruumista, seisoi eukko noessa silmin, hajahiuksin
vuoteen vieressä, minkä ruokottomuutta ei käy kertominen. Kapteeni
tiesi, niinkuin jo sanoimme, että eukon kanssa kieliminen oli
verrattava vasikkojen kanssa hyppäämiseen; mutta hän tiesi
tuulenpuuskan, joka sai eukon myötätuuliseksi.
"Suus kiini!" huusi hän. "Tule nostamaan kääsit ojasta, niin täytän
pohjattoman suukitasi väkevimmällä viinalla".
Eukon silmät säkenöivät. Sana _viina_ tukehutti kielitulvan -- tahi
paremmin -- ohjasi sen toiseen uraan. Leena hypähti ulos huoneesta:
"Missä kääsit, missä viina?" -- huusi hän.
Kapteenin oli vaikea seurata eukkoa, niin kiiruusti juoksi tämä. Mutta
eukon juostessa juoksi kumminkin kielensä vielä sukkelammasti.
"Viinaa! viinaa! Tiesinhän minä, että on siinä kapteenissa tuntoakin.
Hänen käy sääliksi muijaa, joka ei ole saanut kastettakaan viinaa...,
joka tuskin enää muistaa, miltä tuo jumalien juoma tuleekaan". Tähän
tapaan lörpötteli nyt ämmä, ja entistä vauhtia pieksi hän kieltänsä,
sillaikaa kun hän kapteenin avulla nosti kääsit ojasta maantielle.
Kapteeni oli kokonaan unohtanut nuorta renkiään. Heikki makasi vielä
liikkumattomana kannon vieressä. Nyt kun kääsit olivat maantielle
vedetyt ja kapteeni niitä tarkasteli, ja julmalla kirouksella huomasi,
että toinen pyöristä oli pilalle rikkoontunut, silmäili eukko
ympärilleen ja koetti haju-aistimillaan havaita, missä komerossa
kääseissä kapteenilla oli viinaa. Äkkiäpä havaitsi hän nyt kannon
vieressä makaavan, jota hän alussa ei ihmiseksi eroittanut.
"Lempo vieköön! siinä makaa ihminen murhattuna!" -- huusi hän, kun
likeni kantoa.
Kapteeni muisti nyt trenkipoikaa, kun kuuli eukon huudon. Hän kulki
kannon luo ja tarkasteli makaavaa. "Hänestä ei minulla ole paljon
apua!" -- mumisi hän, kun näki, miten pahasti poika oli haavoitettu.
"Mutta henkipä hänessä vielä on" -- lisäsi hän, kun oli laskenut
kätensä Heikin rinnalle.
Näin monta sanaa yhtä jaksoa ei ollut kapteeni vuosikausiin kiroomatta
puhunut.
Heikki oli pahasti loukkaantunut. Hän oli lentänyt päälaki edellä
kantoon. Keskellä päälakea oli hänellä syvä haava; myöskin otsansa oli
johonkin sattunut, sillä nahka oli siitä ikäänkuin viilletty pois,
Vähemmistäkin kolauksista olisi mies pyörtynyt; saatikka sitten
viidennellä toista oleva poikainen.
"Tämän sinä saat ottaa tölliisi" -- sanoi kapteeni ja viittasi
pyörtynyttä. "Ellei hänelle ole sattunut suurempia vahingoita, kuin
mitä näemme, ollee hän jonkun päivän kuluttua niin terve, että voi
ilmautua Rytilässä".
"Ho, hoo!" ilveili eukko pilkallisesti. "Entäs lekkeri?... Ei Leenasta
ole enää nuorten poikain katsojaa".
Kapteeni heitti inhalla Matin vaimolle rahan. "Tuossa, osta sillä!" --
ärjäsi hän.
Leena muori punnitsi rahan kädessänsä, ikäänkuin arvellen tyytyisikö
hän tähän, kun Heikki syvään huoaten rupesi tointumaan. Peläten, että
poika voisi kapteenia seurata, ja että hän kadottaisi vasta saadun
rahan, kävi eukko pikaisesti toimeen. Hän repi ryysyisestä paidastaan
palasen ja kääri sen Heikin pään ympäri, Sitten tunnusteli hän
vähitellen tainnuksista palaavan jäseniä ja huomasi, ettei niistä ollut
mikään rikkoontunut.
"Käy minun tölliini, poika parka", sanoi hän äänellä, minkä koetti
tehdä sääliväksi.
Kapteeni oli kahdella päällä, mitä tehdä. Rytilään ei enää ollut pitkä
matka, mutta olipa siinä matkassa kuitenkin kylläksi väsyneen miehen
käydä. Muuta neuvoa ei kapteenilla kumminkaan ollut, ellei hän tahtonut
ruveta lepäämään Leenan töllissä. Ja siihen ei hänellä ollut sanottavaa
halua. Kun siis Heikki, joka surkeasti valitti haavojansa, oli
talutettu eukon tölliin ja kääsit syydetty tien syrjään, lähti kapteeni
hiljaan kulkemaan kotiansa päin. Hän oli sitä ennen kumminkin ottanut
kääseistä pienen lippaan, jonka hän varovasti tallensi rinnallensa.
Muut kääseissä olevat kalut oli hän huomiseksi kantanut eukon tölliin,
johon jätti Heikin ja pienen kyytipojan, mikä peläten isäntäänsä
hevostansa itki. Aurinko nousi kun kapteeni ehti Rytilään.