Anteron neuvot.
Lukija on ehkä kummastellen lukenut, mitä olemme kertoneet kapteeni
Kornmanista. Kaikissa, missä hän on kertomuksessamme ilmestynyt, on hän
astunut esiin konnamaisena petturina, jopa murhaajanakin. Mimmoinen oli
tämä mies oikeastaan? Me olemme nähneet, ettei hänelle löytynyt mitään
pyhää. Miten oli hän tälle tielle, jota hän nyt kulki ja jo kauan oli
kulkenut -- miten oli hän tälle tielle joutunut? Meidän olisi kentiesi
nyt velvollisuus puhua hänen edellisestä elämästään ja osoittaa, mikä
tekoihin hänen oli saanut semmoiseksi, kuin hänet olemme oppineet
tuntemaan; mutta vielä tahdomme jättää tämän osan kertomuksestamme
vastaiseksi, kunnes saamme kuulla hänen elämänsä vaiheet kerrottavan
miehelle, joka hänen tuntee -- kerrottavan miehelle, jolle hän on
tehnyt enemmän pahaa kuin ihmisen luulisi voivan ihmiselle tehdä.
Nuorukainen Heikki Tanhuansuu, joksi Lauri Varpusen ottopoikaa hänen
äitinsä sukunimellä kutsuttiin, oli saanut palveluspaikan kapteenin
luona. Parempaa isäntää olisi Heikki tahtonut; hän ei ensinkään ollut
mieltynyt siihen mieheen, joka häntä niin oli kohdellut kuin kapteeni.
Mutta Antero oli kehoittanut häntä vastaanottamaan tarjottua
palveluspaikkaa, ja kun mitään muuta paikkaa ei ollut Heikille tarjona,
oli hän suostunut ja luvannut seuraamana päivänä mennä patronin
puheelle. Tätä asiaa keskusteltiin Laurin vuoteen vieressä Punnosen
talossa; mutta Lauri ei tiennyt, mistä kysymys oli. Hän nukkui
houreellista unta. Varmaa on, että jos olisi Lauri kuullut, mitä hänen
kasvatteensa aikoi, ei hän ensinkään olisi siihen suostunut; mutta nyt
ei osannut Heikki ajatellakaan, että Lauri saattaisi olla sitä vastaan,
semminkin kun ei Heikki tiennyt syytä, minkä tähden Lauri oli
patronille vihassa.
Heikki oli siis seuraavana aamuna astunut kauppias Karlgrenin puotiin,
valmiina rupeemaan tarjottuun palveluspojan ammattiin. Antero oli
hänelle avannut konttorin oven, missä patroni ja kauppias olivat.
Patroni oli kauan ja tarkasti katsellut Heikkiä ja kysellyt häneltä
yhtä ja toista ja Heikki oli todenmukaisesti vastannut. Tämä tutkinto
oli epäilemättä ollut patronille mieleen, sillä kun Heikki konttorista
palasi, oli hän patroni Kornmanin juoksu- eli palveluspoika.
"Hän on rehellinen, mutta yksinkertainen" -- sanoi patroni itselleen,
kun Heikki oli lähtenyt konttorista.
Heikki ei ollut juuri iloinen siitä, että oli saanut paikan Rytilän
patronin luona, mutta sitä iloisempi oli Antero. Kun Heikki astui
puotiin ja ystävälleen ilmoitti, että hän oli kelvannut patronille,
loistipa ilo Anteron silmistä, ilo semmoinen, että patroni, jos sen
olisi nähnyt, olisi ajatellut asiaa enemmän, kuin nyt teki.
"Kello 6 tän'iltana alkaa palvelukseni" -- sanoi Heikki surullisesti.
Silloin pitää minun olla täällä, sillä patroni lähtee vielä tän'iltana
Rytilään".
"Kuules!" sanoi Antero ja vei ystävänsä niin kauas kuin tila myöden
antoi konttorin ovesta. "Kuules Heikki, mitä nyt sanon sinulle!
Kapteeni eli patroni, miksi hänet kutsun, sinun isäntäsi on, samaten
kuin kauppias Karlgren, minun isäntäni, suurimpia konnia maailmassa. He
ovat jo monta vuotta pettäneet tullinhoitajaa. Tuo tosin ei taida olla
niin vaarallista, sillä samaa tekevät muutkin kauppiaat; mutta he ovat
myöskin pettäneet köyhiä ja ovat yksissä neuvoin varastaneet monen
köyhän viimeiset äyrit. Nyt on heillä joku pirullinen työ tekeillä; sen
tiedän varmaan, sillä aina on jostakusta pirullisesta kysymys kun
patroni käy meillä, tahi kun kauppias käy Rytilässä. Pidä silmäsi auki,
niin kentiesi voisimme estää toisia köyhiä joutumasta vahinkoon,
niinkuin viimeksi estimme varkauden Raasilassa".
"Minun olisi kumminkin pitänyt kysyä provastilta ennenkuin Rytilän
palvelijaksi rupesin", mietti Heikki, kun Anteron viime sanoista
provastin hyvyys johtui hänen mieleensä.
"Sinä et ollut tuollainen" -- sanoi Antero katkerasti -- "viimein kuin
Raasilassa olimme. Nyt voit estää pahaa tapahtumasta, mutta nyt et enää
tahdo".
"Mitä pahaa?" kysyi Heikki.
"Sitä en vielä tiedä", vastasi Antero vakavasti; "mutta sen tiedän,
että jos kaksi aikoo jotakin pahaa tehdä ja kolmas saa siitä tiedon,
pahaa aikovain sitä tietämättä, niin tämä kolmas voi tehdä
pahan-ilkisten viisaimmatkin vehkeet turhaksi. Siis, pidä auki silmäsi!
Vielä tahdon antaa sinulle toisen neuvon: opi kirjoittamaan ja
kirjoitusta lukemaan. Ellen olisi sitä oppinut, en tietäisi mimmoinen
mies isäntäni on".
"Vai osaat sinä kirjoittaa!" huusi Heikki ja katsoi pitkään ystävätään.
"Mutta miten minä voisin sitä oppia, kuin ei ole kuka opettaa?"
Antero antoi Heikille kaavakirjan, paperia ja kyniä ja näytti Heikille
mitenkä kirjoitetaan. Tämä lahja näkyi olevan Heikille erittäin
mieleen.
"Kiitoksia!" sanoi hän iloisesti. "Nyt on minulla millä loma-aikaani
vietän. Minä tahdon kirjoittaa sinulle".
"Aivan niin!" vastasi Antero. "Mutta et saa kirjoittaa mitään
semmoista, joka voisi olla meille vahingoksi, jos sitä sattuisi kukaan
näkemään."
Heikki lupasi tämän, ajattelematta sen pitemmältä asiaa. Kaikki, mitä
Antero oli hänelle puhunut edellisenä ja tänä päivänä, oli hänestä
varsin kummaa. Hän, poika parka, ei tiennyt vielä mitään maailman
pahuudesta, -- hän ei siis ensinkään ymmärtänyt mitään siitä, mitä oli
kuullut. Hän sanoi nyt, kun väkeä tuli puotiin, jäähyväiset ystävälleen
ja läksi kasvate-isänsä luo.
Lauria oli sillä aikaa, kun Heikki antausi patronin palvelukseen ja
sitten jutteli Anteron kanssa, lääkäri käynyt katsomassa. Antti kertoi
Heikille, kun tämä palasi, että tohtori oli pudistanut päätään ja
antanut sairaalle rohtoja, joiden vaikutuksesta Lauri oli kotvan aikaa
valvonut ja sitten vaipunut levollisempaan uneen, Siihen lisäksi oli
tohtori sanonut että apua tuskin olisi muusta kuin siitä, että jalka
murtunutta polvea myöden otettaisiin pois.
"Mitäs sanoi isä, kuu sen kuuli?" kysyi Heikki hätäisesti.
"Hän ei ensinnä sanonut mitään, mutta lausui vihdoin: 'tehkää, mitä
parhaaksi luulette'".
Heikki kertoi nyt kasvate-veljellensä että hän oli ruvennut
trenkipojaksi Rytilään. Antti katsoi pitkään häntä, kun tämän kuuli.
"Sitä ei olisi isä sallinut" -- sanoi hän, sillä isä on aina ollut
vihassa Rytilän patronille".
"En minä tiedä: mutta tiesihän isäsi, että minä tänne tulin hakemaan
palveluspaikkaa. Eipä hän neuvonut minua, mihin mennä. Ellei Rytilässä
ole hyvä olla, pääsenhän minä sieltä pois".
"Paljonko saat palkkaa?
"4 ruplaa vuodessa ja vaatteet" -- vastasi Heikki.
Samassa tuli tohtori ja hänen seurassansa eräs toinen herra. Pojat
vetäysivät toinen vuoteen pää-, toinen jalkapuolelle. Lauri nukkui
vielä. Tohtori tarkasti häntä kauan ja puhui jotakin, jota eivät
nuorukaiset ymmärtäneet, kumppalinsa kanssa. Vihdoin otti hän esille
pienen sahan, koko joukon veitsiä ja muita aseita, ja pani ne pöydälle,
Sitten käski hän poikain mennä ulos ja vasta tunnin kuluttua tulla
takaisin. Mutta tätä käskyä sai hän kahdesti ja oikein käskemällä
lausua, ennenkuin pojat tottelivat. Vastahakoisesti vetäysivät he ulos.
"Jolsan Matti on käsipuoli, nyt tehdään isästä jalkapuoli", sanoi Antti
suruisesti.
"Ja kun ei isä nyt enää voi työtä tehdä, tulee meidän tehdä sitä hänen
edestänsä", vastasi Heikki.
Antti katsoi kasvate-veljeänsä silmään ja rupesi itkemään.
"Kun minä palkkani saan patronilta, tuon minä sen teille Peltolaan" --
lisäsi Heikki. Kun hän tämän sanoi muisti hän, miten Antero oli saanut
20 ruplaa viikossa. Se pisti häneen kipiästi, kummallisesti, tuo
muisti; mutta sitten muisti hän vähän siitä, mitä Antero oli hänelle
vast'ikään sanonut, ja taasen nousi hänen rinnassansa kysymys: "onkohan
Antero oikeassa?"
Nyt kuului hirvittävä huuto huoneesta, missä Lauri, tohtori ja hänen
toverinsa olivat. Pojat ryntäsivät ovelle, mutta ovi oli sisältä
lukittu kiini.
Vaaleina seisoivat pojat siinä ja kuuntelivat. Mutta he eivät enää
kuulleet muuta kuin hiljaista uikutusta.