X.

Vanhat tuttavat.

Antero oli täyttänyt suola-mitan, kun konttorin ovi aukeni ja kapteeni

ja kauppamies astuivat ulos puotiin. He olivat menossa ulos

kaupungille.

"Katso tarkasti puotia, äläkä anna mitään kaupan-päälle", sanoi

kauppias jäähyväiseksi.

Antero katsoi kauan puodin portaalta heidän jälkiään. Hän näki, että

isäntänsä ja hänen vieraansa menivät tullinhoitajan luo.

"Nyt on heillä taasen jotakin pirullista tekeillä", mumisi hän

itsekseen ja oli juuri vetäytyä takasin puotiin, kun kadulla näki

nuoren miehen, jonka hän tunsi.

"Heikki!" huusi hän.

Heikki, Tanhuansuun eli Varpusen Heikki se oli, joka Karlgrenin puotia

lähestyi, kun kuuli nimeänsä mainittavan. Hänkin tunsi pian entisen

ystävänsä.

"Vai olet sinä kaupungissa!" alkoi Antero puhetta, kun oli Heikki

puotiin astunut. "No mitäs teille kuuluu?"

"Ei juuri iloisia... Mutta sinä, mikä sinä olet nyt?"

"Niinkuin näet, minä olen puukhollari".

"Vi puukhollari! No sepäs kummaa. Sinulla on ollut onni".

"Aina vähän" vastasi Antero. "Mutta kerro nyt, mitä sinä olet kulussa?"

"Se on pian kerrottu" -- vastasi Heikki. "Kaks viikkoa takaperin joutui

isä Lauri Mannilassa, kyydissä kun oli, tappeluun, ja Jolsan Matti löi

häneltä jalan poikki. Antti ja minä toimme hänen kaupunkiin tohtorin

luo... Siinä asia... Minä aion nyt hakea palvelus-paikkaa täällä".

"Vai oli Jolsan Matti taasen liikkeellä... Mutta min tähden et sinä enää

viihdy Varpusen luona?"

"Mitäpä minulla enää Varpusella on tekemistä? Tila on pieni, siinä on

väkeä jo yltäkyllin nyt, kun Loviisa on naitu ja Antti ja Liisa jo ovat

aika-ihmisiä, vieläpä Eevakin. Minä voin Lauria paremmin auttaa, jos

hänestä tulee raajarikko, siten että annan hänelle osan palkastani.

Sano, tiedätkös ketään, joka renkiä tarvitsee?"

"Sitäpä en nyt voi sanoa, -- kysytään kauppiaalta, kun hän tulee

kotia... Vai joutui Jolsan Matti ja Lauri tappeluun! -- -- Miten? kerro

se minulle?"

"Eipä siinä ole paljon kertomista. Olenpa siitä saakka kuin rupesin

mitään muistamaan, huomannut ettei ole Varpusen Lauri sietänyt kuulla

Jolsan Mattia, eikä Rytilän patroniakaan nimitettävänkään, joutumatta

julmimpaan vihaan. Arvattavasti ovat nämä joskus maailmassa hänelle

tehneet jonkun ilkuri-työn -- niinkuin patroni minulle muutamia vuosia

takaperin. -- Nyt tapasi Lauri Matin kestikievari-talossa; Matti lienee

muistuttanut Lauria entisistä ajoista. Lauri siitä julmistui ja löi

Mattia suitsi-perillä vasten suuta, niin että kuolaimet mursivat

käsipuolelta nenän. Matti kun vähän tointui, tarttui halkoon ja löi

sillä Lauria polveen, niin että lumppilo irtausi ja Laurin jalka meni

polvesta poikki. -- Ajattelin ensinnä mennä provastin luo, mutta kun

Lauri arvattavasti saa kauankin täällä viipyä, niin arvelin, että

voisin täällä olla hänelle hyödyksi. Mutta täällähän sinulla on oikeen

hyvä olla! Kunpa minä saisin samallaisen paikan!"

"Tahtoisitko? Kyll' on paikka hyvä, ei sovi muuta sanoa, jos sitä

kaukaa katsoo", lausui Antero hymyillen. "Täällä saa rahaa, jos

mistä... odotas..."

Kaksi miestä astui samassa puotiin. Toisen näistä tunsivat pojat kohta.

Hän oli Jolsan Matti, suuri laastari-tilkku nenällä.

"Onko tupakkaa? -- 2 naulaa antakaa!"

Antero antoi Matille kaks rullaa.

"Pitäis Leenalle ostaa puoli naulaa kahvia".

Antero punnitsi puolen naulaa. "Vieläkö muuta... Tarvinneehan Leena

vähän nuuskaakin; meillä on sitä oivallista".

Matti otti tötterön nuuskaa Leenalle.

"Arvaappas mitä Matti nyt sai?" kysyi Antero nauraen, kun oli Matti

mennyt. "Tupakka-rullassa oli kyynärän verran tervapamppua, kahvissa

enemmän kuin toinen puoli kiviä, nuuskassa toinen puoli poroa. Niin

sitä meillä kauppaa tehdään".

"Mutta sehän on väärin", sanoi Heikki kummastellen.

"Eipä niinkään" -- vastasi Antero. "Minä olen oppinut kauppiaalta, että

se on ihan luvallista ja oikeen kaupassa. Miksi eivät ostajat katso,

mitä saavat -- sanoo kauppamies, ja minä sanon samaa. Ruotsalainen

sananlasku sanoo sen petturiksi, joka antaa pettää itsensä, -- samaa

sanon minäkin, ja minä olen huomannut, että semmoinen mielipide, kun

sitä työssä seuraa, on varsin edullinen -- -- sekä kauppamiehelle että

muillekin.

"Mutta se on vastoin Jumalan sanaa" -- arveli Heikki yhä enemmän

kummastuneena.

"Eipä olekaan... Kuulisit vaan kuinka kauppamies minulle saarnaa:

'Olkaa viekkaat kuin käärmet, seisoo Raamatussa, mutta tämä kansa on

so'aistu, näkevin silmin eivät he näe, kuulevin korvin eivät he kuule.

-- -- ja meidän kauppatapamme on heille opiksi, jos tahtoisivat oppia'.

-- Niin sanoo kauppamies. Minä en ensinnä tahtonut sitä uskoa, mutta

kuta enemmän olen sitä miettinyt, sitä paremmin ja selvemmin olen

huomannut, että hän on oikeassa, josta syystä olen ruvennut samaa

ohjenuoraa seuraamaan, ja se on ollut minulle erittäin suureksi

hyödyksi".

Heikki seisoi kauan aikaa suu auki ja kuunteli Anteron puhetta.

Vihdoin lausui hän; "Sano mitä sanot, niin väärin se sittenkin on ja

syntiä, -- -- onpa suoraan varkautta".

Antero nauroi. "Varkautta! Se on varkautta jos jotakin joltakulta

luvattomasti otan ja _joudun siitä kiini_; se on varkautta, ja siitä

saa rangaistuksen. Mutta jos en tule kiini, niin enpä olekaan varas.

Laki on vaan semmoisia varten, jotka _joutuvat kiini_ varkaudesta.

Sanoohan laki, että se, joka varastaa, saa selkäänsä; -- noh, jos

jotakin luvattomasti otan, enkä saakaan selkääni, niin enhän olekaan

varas, enkä olekaan varastanut."

"Sinäpä kummia saarnaat. En sano mitään siitä, että Matille annoit

tervapampun tupakan asemesta, se oli oikeen ... mutta..."

"Ellei se ollut väärin, että Matille annoin, niin ei se ole väärin, jos

sitä annan vaikka sulle".

Heikki ei ollut koskaan ennen kuullut mitään tällaista. Hänellä ei

ollut mitään vastaamista Anterolle, mutta syvällä rinnassaan sanoi

hänelle ääni, että Anteron puhe ei saattanut olla oikeaa. Hän seisoi

kauan aikaa ja mietti mitä oli kuullut, vastaamatta mitään.

Antero purskahti nauruun. "Sinä huomaat jo, luulen, että minä olen

oikeassa", sanoi hän. "Niin vähässä ajassa ei kauppamies minua

voittanut".

"Sinä et ole minua voittanut", vakuutti Heikki. "Minä tunnen, että olet

väärässä, mutta en voi sanoa millä lailla".

Antero lakkasi nauramasta ja muuttui vakavaksi. "Sinulla on oikeen;

minä olen väärässä; minä tunnen sen itsekin. Mutta olisit ollut,

niinkuin minä, joita-kuita vuosia kauppiaan luona, niin takaan, että

yhtä ja toista olisit ruvennut miettimään. Tiedätkö Heikki, että

rehellisyyttä löytyy varsin vähän maailmassa!"

Heikki katsoi ystäväänsä yhä enemmän kummastellen. Äskeistä puhetta hän

ei ymmärtänyt, mitä Antero nyt puhui kuului hänelle yhtä oudolta.

Heikki oli elänyt yhtäläistä, aina hiljukaista elämää Varpusten luona;

mitään muuta kummaa ei hänen elämänsä aikana ollut tapahtunut, kuin tuo

tapaus Raasilassa.

"Tahdot ehkä, että minä puhun selvemmästi", sanoi Antero, kun Heikki

häntä yhä kummastellen vaan silmäili. "Tuollaista kauppaa kuin vasta

ikään näit, ei ole tähän saakka Karlgrenin puodissa nähty. Ei, päin

vastoin, kauppias kiittää minua hyväksi ja hänellä on syytä siihen,

sillä hänen kauppansa sn enentynyt ja hän on myynyt paljon enemmän kuin

ennen. Se tulee siitä, että minä annoin kalut puolesta siitä hinnasta,

minkä kauppamies oli niille määrännyt; vaikka hän luuli, että minä

seurasin hänen neuvojansa. Hän oli iloinen suuresta liikkeestä ja

toiset kauppiaat kadehtivat häntä. Mutta samalla oli hän äkäsissänsä

minulle siitä, että liikkeesen nähden tuli vähän rahoja. Pari viikkoa

takaperin antoi hän minulle selkään siitä. Hän näki näet, että minä

annoin eräälle eukolle vähän kaupan-päällisiä. Mutta siitä päivästä

rupesin minä toisellaista kauppaa pitämään. Kauppias tekee vääryyttä,

missä vaan saattaa, ja tahtoo että minunkin pitäisi tehdä vääryyttä;

siihen lisäksi, jos joku vääryys, minkä hänen käskystänsä olen tehnyt,

tulee ilmi, sanoo hän itsensä syyttömäksi, ja koko syy lankeaa minun

niskoilleni. Senpä tähden olen ruvennut toisellaista kauppaa pitämään.

Minä teen vääryyttä, missä vaan taidan, vieläpä missä en taidakaan.

Mutta koska kauppias tahtoo minua ostajia pettämään, niin on minusta

ihan oikeen, että minä puolestani häntä petän. Toissa päivänä kun hän

korjasi puotikassan ja huomasi, miten vähän kaluja oli myyty, loovassa

oleviin rahoihin nähden, ihastui hän suuresti ja sanoi: 'näet nyt itse

kuinka hullua on kaupan-päällisiä antaa...' Hän ei tiennyt, ukko parka,

että minä rahaloovasta olin korjannut omaan taiteeni 20 ruplaa. Sitä ei

minun omatuntoni sano varkaudeksi, sillä kaluistansa on kauppias saanut

runsaan maksun, ja hänpä se on, joka pakoittaa minua vääryyttä tekemään

ostajille. Häntä siis sopii syyllä syyttää vääryydestä, eikä minua,

joka vaan teen, mitä isäntäni käskee. Niin olen minä ajatellut ja

minusta tuntuu, että olen oikeassa tässä. Onhan kauppias itse sanonut,

että se on petturi, joka antaa itsensä pettää, eikä se, joka pettää.

Hän siis on petturi ja mun täytyy tunnustaa, että hän todellakin on

petturi, vaikka hän on minun isäntäni. Nyt olen sinulle puhunut suoraan

miten minä kauppaa teen. Jos luulet, että olen väärässä, niin sano

kauppamiehelle. Minun käy ehkä silloin niinkuin edelliselleni

puukhollarille kävi, ja sinä kentiesi saisit minun paikkani".

Tämä Anteron puhe toi tuhansia ajatuksia Heikin päähän. Anteron

käytöstä ei hän voinut hyväksyä, eikä myöskään hänen puhettaan ...

mutta kumminkaan ei hän voinut sitä niin vääräksikään sanoa, semminkin

ei Anteron käytöstä kauppamiestä kohtaan. "Mutta sinä petät syyttömiä

ostajia" -- sanoi hän vihdoin -- "se ainakaan ei ole oikeen".

"Ei ole. Sen tiedän", vastasi Antero. "Mutta mitä luulet, että tästä

seuraa? Seuraus on, näetsen, että kun ihmiset näkevät itsensä meillä

petetyksi, he vihdoin lakkaavat meillä käymästä. Kauppiaan kauppa

vähenee, kentiesi loppuukin; ja se on hänelle oikeen. Moni on jo käynyt

valittamassa, että on saanut mikä liian vähän, mikä huonoa tavaraa. Se

minua vaan ihmetyttää, ettei suurempaa meteliä ole syntynyt. -- --

Minusta on oikeen, jos semmoinen kuin kauppias Karlgren menee häviöön".

Tämä keskustelu oli pannut Heikin pian pyörälle. Hän ei enää tiennyt,

mikä oikeen oli. Hän ihmetteli Anteroa ja hän luuli vihdoin Anteron

olevan aivan oikeassa, mitä enemmän hän mietti, mitä oli kuullut. Hänen

mieleensä ei ensinkään pistänyt kertoa kauppiaalle, mitä oli kuullut.

Olipa todellakin tämä keskustelu kahden poikaisen välillä, mitkä vasta

olivat täyttänyt 14 ikävuotensa, kummallinen. Elämän kovassa koulussa

kypsyy nuorukainen pian. Semminkin kuin hän itse saa tuta seurauksia

kaikesta, minkä hän tekee. Hätä opettaa, nälkä on paras kouluttaja --

sen oli Antero usein saanut tuta, ja hätä ja nälkä olivat karkoittaneet

lapsuuden ja tuoneet miettiväisyyttä ja ajattelevaisuutta sijaan.

Lasten leikit ja iloiset huvit, mitkä eivät muuta mieti kuin nykyistä

hetkeä, eivät tyydyttäneet Anteroa ja sentähden ei häntä, joka ikäänsä

nähden vielä oli lapsi, lapsien kanssa seurusteleminen miellyttänyt.

Nuorukaisen intoisuus uneksi vielä hänessä, se ei vielä ollut herännyt

hakemaan semmoisia huvia, joita nuorukainen, joka mieheksi on

muuttumaisillaan, rakastaa. Senpä tähden oli Antero nyt lapsuuden ja

miehuuden välisessä tilassa, semmoisessa, jona ei lapsi lapsista huoli,

jona mies ei miehille kelpaa. Ja juuri tätä tuli Anteron kiittää niistä

avuista, joiden tähden kauppias Karlgren hänestä niin suuresti piti.

Antero pysyi aina, aamusta iltaan, illasta aamuun, pyhäpäivinäkin,

kotona ja tämä oli kauppiaalle etenkin mieleen.

Kauan olivat poikaiset kahden kesken keskustelleet. Vihdoin oli Heikin

aika lähteä. "Kun kauppias tulee kotiin, kysy häneltä tietäisikö hän

paikkaa minulle kaupungissa" -- pyysi hän --, "ja tule sitten suutari

Punnoselle, jossa olemme kortteeriä, minulle sanomaan, mitä hän vastaa,

-- tahi tulenko minä tänne?"

"Kyllä minä käyn Punnosella kun puoti pannaan kiini; minäkin tahtoisin

Lauria tavata".

Heikki meni kasvate-isänsä luo. Hän oli kuullut jotakin outoa.

Ajatuksia, jonkaltaisia ei hän ennen koskaan ollut ajatellut, nousivat

hänen mieleensä ja vaativat punnitsemista. Ne 20 ruplaa, mitkä Antero

viikon kuluessa oli korjannut kauppiaalta, ne hyöri ja pyöri Heikin

ajatuksissa. _Korjaukseksi_ kutsui hän Anteron käytöksen tässä, ei

_varkaudeksi_. Oliko ystävänsä tehnyt oikeen vai väärin -- siinä

kysymys, johon hän kahdenlaisella vastauksella vastasi. Sepä vaan

kumma, että jos hän vastasi: "Antero teki väärin", niin toi toinen ääni

hänessä aina esiin erään "mutta!" Ja samaten kävi, jos hän vastasi:

"Antero teki oikeen". Sanalla sanoen: Heikki nyt enskerran elämässään ei

tiennyt, mikä oikeen oli.

Tuota mietti hän kun suutarin talossa Laurin vuoteen vieressä istui.

Tohtori ei vielä ollut Laurin luona käynyt, oli luvannut tulla Lauria

katsomaan vasta seuraavana aamuna. Antti, Laurin poika, oli lähtenyt

kaupunkia katsomaan... Heikillä siis oli aikaa tuossa miettiä,

semminkin kun Lauri oli vaipunut uneen.

Myöhään iltasella tuli Punnosen taloon Antero ystävätänsä tapaamaan.

Lauri oli herännyt useita kertoja, oli taasen nukkunut. Antti oli

tullut kotiin ja molemmat nuorukaiset istuivat nyt sairaan vuoteen

vieressä, kun Antero astui huoneesen. Lauri nukkui houreellista unta.

"Noh?" kysyi Heikki kun näki Anteron.

"Minä puhuin kauppiaalle sinusta. Hän ei tiennyt sinulle paikkaa, mutta

kapteeni, Rytilän patroni, sanoi: 'käske poika huomenna minun luokseni

ja jos hän on semmoinen kuin sinä olet kertonut, niin kentiesi saa hän

paikan minun luonani'".

"Rytilän patronin luona?" huusi Heikki. "Sepä olisi kummaa!"