Puoti-poika.
"Kyllä on kuultu ja nähty, mimmoisia kaluja täältä saa", kuuli kauppias
erään vaimon huutavan, kun hän astui puotiin. "On, Jummal'avita, saatu
kaikenlaista, mutta eipä vielä kiviä kahvina. Ja mitä tupakkaa sitten!
Lempo soikoon! Antti vannoi, että tupussinsa tulee suolalle eikä
lakerille. Onhan niitä muita puoteja K----n kaupungissa!"
"Kuka täällä elämää pitää? Mitä tämä on?" kysyi kauppias Karlgren.
"Oh, patroni itse! Jumala nähköön! Ei toiste kiviä kahvina osteta. Sen
sanoo Mäkiöisten Kaisa".
"Mitä, onko kiviä kahvissa?"
"Kysykää onko kahvia kivissä! Tuossa! Tämäkö kahvia! Eipä niin
papuakaan!" Ja eukko kaasi tötterönsä, minkä oli pitänyt kädessänsä,
pöydälle.
Kauppias silmäili kahvejansa, otti muutamia kahvipapuja kouraansa. "He!
Mitä hittoa ... kiviä! Antero!" -- huusi hän puoti-pojalle, mistä,
riivattu, olet nämä ottanut?"
"Meren rannalta noukin eilen, niinkuin patroni käski", vastasi
Anteroksi kutsuttu totisesti.
"Nyt sun perhana korjaa", huusi kauppias ja tarttui puotipoikansa
tukkaan. "Olenko minä käskenyt sinun panna kiviä kahviin? Vastaa ei!
Sinä lemmon sikiö".
"Ei!" vastasi puotipoika. "Mutta sanoihan patroni eilen, että minun
pitäisi panna joka kahvileiviskään naula pieniä kivimukuloita".
Kauppias pudisti poikaa, niin että tämä oli henkensä menettää. "Ja jos
olisin käskenytkin -- minkä valehtelet, niin onko tässä kiviä naula
leiviskälle... Vastaa?..."
"Ei, ei... Mutta minä ajattelin, että, että ... te ansaitsitte enemmän
rahaa, jos minä panisin naulan kahvia kivileiviskälle..."
Kauppias työnsi vihansa voimalla pojan kauas tyköään nurkkaan, punnitsi
itse eukolle naulan kahvia ja antoi hänelle vielä koko kourallisen
kaupan päälle. "Niinkuin näet, eukko, oli tässä suuri erehdys", sanoi
hän. Tämä lepytti eukkoa. Hän katseli tarkkaan, mitä nyt tötterösään
oli: "Oikeita kahvia, kiitoksia!" sanoi hän.
Kun eukko oli mennyt, lähestyi kauppias kyynäräpuu kädessänsä
puoti-poikaa, joka yhä nurkassaan oli seisonut. "Kyllä minä sinun
opetan!" huusi hän, ja oli valmis kyynäräpuullaan näyttää, miten hänen
tapansa oli opettaa.
"Kuulkaa, patroni kuulkaa!" huusi poika itkevällä äänellä.
"Kuulla sinua!... No, pian! mitä on sinulla sanomista?"
"Minä luulin tekeväni niin hyvästi" -- vastasi puoti-poika suruisella
äänellä. "Minä ajattelin: kun on kahvi loovasta myyty, voin minä viedä
rahat patronille ja sanoa: tässä on rahat ... 100 ruplaa yhdestä
leiviskästä... Ja nyt aikoo patroni minua lyödä... Onhan patroni aina
sanonut, että jos talonpoika tulee puotiin ja näyttää tuhmalle, niin
pitäisi minun ottaa kaksinkertainen hinta... Antakaa anteeksi patroni
kulta ... toiste otan vaan puolen hintaa".
"Suus kiini! -- Puolen hintaa!... Jos sen tekisit, jos rusinankaan
ilmaiseksi antaisit, niin tästä palkkasi", ja kauppias nosti keppiään.
"No mutta sanokaa patroni kulta" -- rukoili puoti-poika kädet ristissä
-- "kuinka minun tulee tehdä? Tietäähän patroni, että minä teen,
niinkuin te käskette, vaikka käskisitte minua panna omia hiuksiani
harjasten sekaan."
"No, no Antero! Tällä kertaa tahdon antaa sinulle anteeksi, sillä minä
tiedän, että olet uskollinen ja tottelevainen; mutta muista toiste,
ettet pane enemmän kiviä kahveihin kuin naula leiviskälle... Äläs
vielä! Tulevalla viikolla et saa panna enempää kuin 1/2 naulaa kiviä,
pienoisia, hyvin pienoisia kiviä; sillä eukko luultavasti puhuu
kaikille äskeisestä tapauksesta. Minä joudun täten vahinkoon, suureen
vahinkoon, mutta ei auta", lisäsi hän huoaten.
Ja nämä hyvät neuvot annettuansa, meni kauppias jälle konttoriin
kapteeni Kornmanin luo. Tämä oli kuullut ja nähnyt mitä puodissa oli
tapahtunut. Hän hymyili kummallisesti, kun kuuli kauppiaan neuvoja. Hän
silmäili tarkasti puoti-poikaa ja mutisi itsekseen: "Tuo poika on joko
tyhmin tyhmistä, tahi on hän suurin veijari... Mutta se ei koske
minuun".
"Erittäin uskollinen tämä minun nykyinen puoti-poikani" -- sanoi
kauppias, kun kapteenin kanssa taasen olivat kahden kesken konttorissa.
"Mistä olet tämän helmen saanut?" kysyi kapteeni.
"Omasta puodistani. Pari vuotta takaperin oli hän kerjäläispoika. Hän
seisoi minun puodissani ja näki erään eukon varastavan kourallisen
suoloja suola-laatikosta". "Kas varasta!" huusi hän. Siitä saakka on
hän minun luonani ollut. Toinen edellinen puoti-poikani oli varas.
Tämä ... ei maksa minulle mitään. Hän tyytyy leipään ja veteen ... on
kerjäläisistä kumminkin jotakin hyvää".
"Antero Kalvin!" vastasi kauppias.
Juuri kun Anteron nimi konttorissa mainittiin, luki hän kauppapuodissa
kovalla äänellä nauloja eräälle ostajalle: "Yks naula, kaks ...
kymmenen ... kaksi kymmentä, kaksikymmentä yksi ... kaksikymmentä ...
kaks neljättä, kolme neljättä j.n.e." aina sataan asti. Ostaja meni; hän
luuli saaneensa 100 naulaa, mutta kun kotiansa tuli eipä ollutkaan
niitä kuin 70.
Syyttäkö kauppamies kiitti puoti-poikaansa?
Antero Kalvin! Varmaankin olemme joskus ennen nähneet häntä? Aivan
niin! Sehän se on sama poika, mikä Raasilan kestikievari-talossa noin
4 vuotta takaperin Tanhuansuuu Heikin, Varpusen Laurin kasvatuspojan
kanssa pelasti provasti Wernin rahat, mitkä jo olivat varkaitten
käsissä. Sehän se on! Ja kauppamies Karlgren oli oikeassa siinä, kun
sanoi hänen kerjäläisenä tulleen K----n kaupunkiin. Anteron äiti, jonka
eduksi hän ensimäisen kerjuuretkensä oli tehnyt K----n kaupunkiin, on
kuollut; poika parka on nyt yksin maailmassa. Mutta hänessä on, jos saa
uskoa kauppias Karlgrenin todistusta, oivaa kauppamies-alkua. Hän
palveli juoksupoikana kauppamiehen luona ensinnä toista vuotta. Sitten
korotettiin hän puukhollarin virkaan. Ja hyvää todistanee se, että
kauppamies julkisesti tunnustaa hänellä ei ennen olleen konsanaan niin
rehellistä puukhollaria. Toinen on asia, mitä kauppamies Karlgren
_rehellisellä_ puukhollarilla ymmärtää. Kauppiaan katsanto-alalta
katsoen oli edellinenkin puukhollari ollut rehellinen aina siihen
päivään saakka, jona rupesi vanhaan takkiinsa, päällisen ja vuorin
väliin, kokoilemaan eheimmät setelit, mitkä tulivat kauppiaan puodin
raha-laatikkoon. Kaikki myönsivät, ettei tuo ollut rehellisesti tehty.
Mitä taasen Anteroon tulee, niin oli kaupungissa yleinen ajatus se,
että hän oli rehellinen, mutta että itse kauppiaan rehellisyyden laita
oli niin ja näin.
"Antero olisi hyvä ja oiva poika" -- sanoi kauppamies usein. "Hänellä
on vaan se vika, että hän on liiaksi tottelevainen, ja että hän aina
poostavin mukaan tekee mitä hänelle tehtäväksi uskotaan". Kauppias oli
kerran vihapäissään hänelle huutanut: "Mene helvettiin", ja poika-parka
oli itkussa silmin kysynyt, mistä sinne tie kävisi. -- "Tuo" -- arveli
kauppamies -- "osoittaisi tyhmyyttä, ellei Antero kaupoissa usein olisi
näyttänyt, että hän on oikea kauppa-nero". Tämän neronsa oli Antero
monen monituisella lailla osoittanut. Kiviä osasi hän, niinkuin olemme
nähneet, panna kahvin sekaan, mutta osasipa hän panna kiviä
ryyneihinkin, Sen konstin oli hän itse keksinyt, ja vieläpä senkin,
että kun nuuskaa tultiin ostamaan, saatiin maksaa nuuskan hinta
porosta, jota poika oli tiennyt taitavasti nuuskaan sekoittaa, samate
kuin kimröökiin aina vähä takkanokia. Kun tähän Anteron arvo-luetteloon
lisäämme, että hän oli hyvä-puheinen, kuuliainen ja nopea ymmärtämään
mitä kauppamies tarkoitti, niin täytynee meidän myöntää, että Antero
oli ensimäisiä puukhollareita.
Kun naulojen ostaja oli lähtenyt, oli Antero yksin puodissa. Noin
satunnalta lähestyi hän konttorin ovea, minkä kauppias oli pannut kiini
jälkeensä. Oven vieressä oli sillitynnyri. Kalat siinä pani Antero
hyvään järjestykseen. Hän oli luultavasti väsynyt, poika parka, sillä
hän painoi päänsä kovasti ovea vastaan. Eihän se ollut pojan syy, että
korvansa sattui vastaamaan juuri oven rakoa, ja että hän kuuli yhtä ja
toista, mitä kamarissa puhuttiin. Tuo ei kumminkaan näkynyt vähintäkään
koskevan häneen; se näkyi siitä, että kun hän kuuli kauppamiehen
askelia konttorissa, juoksi hän kohta suolalaatikon luo ja täytti
kapanmitan, "jotta se olisi valmiiksi täytetty, kun ostaja tulisi".
Semmoinen erinomainen mies eli 15 vuotinen puotipoika Antero Kalvin!
Ihan toisellainen kuin se Antero, minkä näimme Mannilan ja Raasilan
kestikievari-taloissa. Mutta olipa Antero silloin vaan kerjäläispoika;
nyt on hän rikkaan Karlgrenin pää-puukhollari.
Se vaan kummaa -- ja olipa se oikeenkin kumma kauppiaan mielestä --,
että vaikka Antero oli näin viisas ja nerokas myyjä, joka osasi
talonpoikain kanssa jutella ja niin kehua tavaroitansa, että silmänsä
se sai auki pitää, joka tahtoi eroittaa kiviä kahvista -- niin ei
kauppiaan puoti nyt vuodessa tuottanut niinkään paljon kuin sen
puukhollarin aikana, joka kokoeli eheät setelit takkiinsa. Tuota kummaa
ei kauppamies ymmärtänyt. Ja hänen täytyi uskoa, kun Antero vakuutti,
että kauppias varmaankin oli luvunlaskussansa erehtynyt. Semminkin kun
ostajia nyt oli puodissa enemmän kuin muulloin.