Kaksi toveria.
Noin 40 vuotta takaperin olivat olot useassa suhteessa Suomessa mitä
lainkuuliaisuuteen tulee toisellaiset kuin nyt. Vielä nytkin tosin
koettaa pahan-ilkisyys ja oman voiton pyyntö, missä vaan taitaa, rikkoa
lakia; mutta silloin -- noin 40 vuotta takaperin oli tilaisuus lain
rikkomiseen ainakin muutamilla aloilla suurempi kuin meidän aikanamme.
Eräs tällainen ala, jolla lain voima oli melkein vähäinen, oli
meriliikkeen. Kussakin kaupungissa löytyi tullin hoitaja, jonka oli
velvollisuus kantaa tullimaksu tavaroista, joista laki määräsi tullia,
mutta näitä tullimaksuja maksettiin, miten sattui, miten sopi; ja
varmaa oli, että useimmiten ei sopinut niitä maksaa läheskään
täydellisesti. Kunhan vaan tullinhoitaja vuosittain maksoi valtiolle
jonkun määräsumman, niin eipä kysytty, mitä hänen oikeutta myöden olisi
tullut maksaa. Kauppamiehet ja tullinhoitajat olivat hyvässä
ystävyydessä ja kumpaisellakin oli tästä ystävyydestä hyötynsä. Näistä
kuluneista ajoista lienee perintönä meidän aikoihin säilynyt se tapa,
että kauppiaat antavat vuosittain tullinhoitajalle milloin suurempia,
milloin vähä-arvoisempia lahjoja, vaikka ei näillä ensinnä mainituilla
ole mitään sanottavaa etua siitä nyt.
Mutta puoli sataa vuotta tätä ennen taisivatpa nämä lahjat tehdä
monenkin tullinhoitajan silmät vähänäköisiksi. Tullaamattomia tavaroita
myytiin siitä syystä ainakin saman verran kuin tullattuja. Miten
tullaamattomia tavaroita maalle saatettiin, olemme jo tämän kertomuksen
alussa nähneet. Tullinhoitajat useimmasti tiesivät tästä, tiesivätpä
vielä usein missä tavarat milloinkin säilytettiin, mutta eivät olleet
siitä tietävinään. Niinpä olivat ne tavarat, mitkä Jolsan saarelle
piiloitettiin, onnellisesti siinä säilyneet, kunnes ne yhtä
onnellisesti sieltä saatettiin K----n kaupunkiin, missä sitten suurella
voitolla myytiin.
Nämä tavarat olivat kauppias Karlgrenin. Hän oli K----n kaupungin mitä
rikkaimpia miehiä. Millä lailla tämä rikkautensa oli koottu, sen arvaa
edelläsanotusta. Kolme laivaa, jotka kaikki olivat hänen omansa, toi
hänelle tavaroita kaikista maailman ääristä, mutta mitä tavaroita,
sitäpä tulliluettelot vaan puoleksi ilmaisivat; tuskinpa puoleksikaan.
Kauppias Karlgren oli yhtä raaka kuin rikas. Hän oli puotipojasta
alkanut, oli jo nuoruudesta oppinut että se edistyy, joka omaa etuansa
katsoo; ja tästä opista piti hän niin kiini, ettei huolinut, josko oman
etunsa tähden toisien etuja loukkasi. Kun hän omaksensa pääsi, oli
hänellä varoja; eipä soimannut häntä hänen omatuntonsa siitä, että
hänen isäntänsä oli ihan juuri sillä summalla köyhtynyt, jolla hän,
Karlgren, kauppaansa alkoi. Mutta omaksensa päästyään, teki hän, mitä
ikänä taisi, välttääksensä samankaltaista vahinkoa, jota isäntänsä
muinoin hänen kauttansa oli kärsinyt. Miten hän tässä onnistui, saamme
vasta nähdä.
Kapteeni Kornman oli kauan kulettanut milloin mitäkin kauppiaan
laivoista. Näiden molempain herrain välillä oli luja ystävyys kasvanut,
jos semmoista tunnetta, semmoista pyrintöä, jolla omaa etua vaan
koetetaan toinen toisensa avulla katsoa, saa ystävyydeksi kutsua.
Kapteenin kautta oli kauppias voittanut suuria summia, varsinkin, jos
siinä huhussa oli perää, joka tiesi kapteenin tahallaan ajaneen suuren,
mutta vanhan ja korkeasta summasta vakuutetun, kauppamiehelle kuuluvan
laivan karille. Jos tässä huhussa oli perää, niin varmaapa on ettei
kapteeni sitä ilman palkintoa tehnyt. Kapteeni ja kauppias olivat tähän
aikaan -- vähä ennen kuin Rytilän nuori perillinen katosi ja isänsä
kuoli -- varsin hyviä ystäviä, mutta tämä ystävyys oi nähtävästi sitten
kylmennyt, sillä harvoinpa nähtiin kapteenia, sittenkun hän oli päässyt
Rytilän omistajaksi, K----n kaupungissa Karlgrenin tykönä, -- aikain
kuluessa aina yhä harvemmin. Mutta entinen ystävyys oli äkkiä leimunut
ilmituleen jälleen. Kapteeni kulki taasen usein kauppiaan luona ja yhtä
usein nähtiin kauppias Rytilässä. Seuraus tästä uudistuneesta
ystävyydestä oli, että K----n kaupungin likisyydessä ruvettiin
rakentamaan uutta laivaa, ja että K----n satamaan eräänä syyspäivänä
purjehti suuri priki, minkä kauppias ja kapteeni yhdessä olivat
ostaneet. -- Se oli eräillä näillä reisuillaan kaupungissa, kuin
kapteeni Kornman kohtasi Varpusen pientä Heikkiä, niinkuin vasta olemme
nähneet.
Tämä ystävyys kapteenin ja kauppiaan välillä oli saanut vielä lujemman
siteen kun kapteeni samana vuonna, jona uusi laiva rakennettiin, oli
vienyt Rytilään nuoren emännän, kauppias Karlgrenin sisaren. Tätä
avioliittoa kummasteltiin suuresti, sillä Wappo Karlgren ei ollut
ensinkään nuori, eikä kaunis. Jotakin syytä, minkä tähden kapteeni nai,
mahtanee löytyä, -- sanottiin; mutta olivatpa useimmat kapteenin työt
ja toimet niin eriskummallisia ja selittämättömiä, ettei syvempiä syitä
tähän naimiseen mietitty. Moni, joka tunsi Wapon, mutta joka ei
tuntenut kapteenia, nauroi tälle, sillä Wappo oli ankara vaimo. Eikä
ollutkaan hän kauan Rytilässä, ennenkuin häntä verrattiin Jolsan Matin
eukkoon, Leenaan. Mutta ne taasen, jotka tunsivat kapteenin, arvelivat,
että kyllä se, joka Rytilän emännäksi pääsi, tietää olevansa
naimisissa. Olkoon nyt tämän asian kanssa miten tahansa, varmaa on,
että Wappo ja kapteeni Kornman näkyivät sopivan hyvästi yhteen
ensimäisinä vuosina.
"Aikaa kutakin" -- sanoi provasti Wern huoaten, kun Rytilässä uuden
emännän tuliaiset suurilla pidoilla vietettiin. Ukko muisti aikoja,
jona entinen patroni tänne oli tuonut nuoren kauniin, hyvän ja hellän
rouvansa. Provasti ei ollut siitä päivästä, jona patroni Kaarle Kornman
haudattiin, käynyt Rytilässä. -- Mutta hän oli kaukaa pitänyt silmällä
kaikkia, mitä kapteeni teki, ja moni näistä teoista oli sitä laatua,
että provasti olisi voinut astua vaarallisena kantajana oikeuden eteen,
jos hän olisi sitä tahtonut. Provasti ei sitä tehnyt, asiat eivät
koskeneet häneen, mutta hän oli, tarkkaamalla mitä kapteeni teki, yhä
enemmän tullut vakuutetuksi siitä, että murha ei ensinkään pelättänyt
kapteenia, että hän ilman omantunnon soimausta olisi voinut hukuttaa
veljensä pojan, jos ei hän olisikaan sitä tehnyt -- josta provasti
kumminkin itsessään oli vakuutettu.
Näin oli kolmetoista vuotta kulunut siitä päivästä, jona kapteeni
Kornman tuli Rytilän kartanon omistajaksi. Neljä vuotta oli Wappo
Karlgren emäntänä ankaralla kovuudella pitänyt emännän ohjat
käsissänsä. Yksi perillinen oli heille syntynyt, pieni Amanda. Ja
sanottiinpa, että päivänä, jolloin tämä syntyi, oli kapteeni nauranut.
Sitä hänen ennen tehneen ei muistanut kukaan. Se todisti, -- niin
sanottiin, -- siitä että kapteenilla kumminkin oli vähän sydäntä, se
todisti, että hän rakasti pientä Amandaa.
Kolmetoista vuotta oli kapteeni ollut Rytilän herra, kun hän eräänä
kesäpäivänä sai kirjeen asiakumppaniltansa Karlgrenilta. Tämän kirjeen
tähden lähti hän kiireesti K----n kaupunkiin. Raasilan kestikievarissa
ei nyt ollut Heikki kyyditsijänä, Mannilassa ei Jaska enää ryöstänyt
kyytipoikain rahoja. Jaska oli ehtinyt kulkunsa päähän ja istui nyt, 21
vuotisena, Wiaporin linnassa. Kapteeni oli tunnettu, häntä ei
vastustanut kukaan, ja enemmän kuin Heikin hevoinen viimeksi
Mannilassa, vapisi se vaahtoinen hevoisparka, joka kapteenin saattoi
kauppias Karlgrenin pihalle.
Kauppias Karlgren oli, niinkuin jo sanoimme, raaka mies. Yksinänsä eli
hän; naimisiin mennä -- siihen ei hänellä ole ollut aikaa -- sanoi hän.
Saituri oli hän. Konttori-kamarissa oli hänellä asuntonsa. Huonekalut
tässä kamarissa olivat: konttoripöytä, rautainen kassa-arkku, pari
kolme tuolia ja vuode. Kauppias Karlgren oli kookas, leveärintainen,
vankka mies. Mutta jo useampia vuosia oli hän suuresti valittanut
jotakin sisällistä tautia, johon hän turhaan oli apua hankkinut.
Terveytensä eteen olisi kauppias ollut valmis panemaan puolet
omaisuudestaan, sillä kuolla hän ei ensinkään tahtonut.
Kapteeni Kornman astui konttoriin.
Olipa kummaa nähdä näiden herrain tervehdystä. Ei siinä paljon sanoja
tuhlattu, eikä heidän silmistänsäkään suuresti voitu lukea sitä
ystävyyttä, joka jo monta vuotta oli toinen toiseen sitonut. Useimmat
sanat, mitkä käytettiin, olivat kirouksia. Kapteenin silmäilykset
olivat kiinitetyt kauppiaan raha-arkkuun, sill'aikaa kun hän kuunteli
ystävänsä ilmoituksia.
"Nyt ovat kaikki lemmot ja hiidet yhtyneet meitä vastaan" -- alkoi
kauppias. -- "Konkordia on onnellisesti saapunut Englantiin ... mutta
asiamiehemme kirjoittaa, että valitetaan tavaraimme huonoutta. Piki on
huonoa, kirjoittaa hän -- kirjoittaa hän; monessa tervatynnyrissä on
huomattu olevan tervankusta eikä tervaa; siihen lisäksi sisältää moni
potaska-astia enemmän tuhkaa kuin potaskaa..."
"Kuka perkele käski Ankkerman'in viedä laivan Hulliin!" huusi kapteeni.
"Oikein, veli, oikein, mutta laivassa oli näitä valitettuja varsin
vähän, jotta en uskonut..."
"Sinä saat meidät vielä maantielle, Karlgren, mitättömällä
ahneudellasi. Taasen lienee joku tervatynnyri ja potaska-astia..."
"10 tynnyriä kehnoa kaikkiansa; mikä lempo arvasi, että ne tulisivat
ilmi".
"Ja niitten tähden jää lasti myymättä..."
"Eipä niinkään; lasti on myyty. Ankkerman ei kaikeksi onneksi tiennyt
petoksesta, jonka tähden hän suuttui syytöksestä; kaikki tavarasto
tarkastettiin, ja mitättömät tynnyrit heijattiin. Mutta siihen kului
aikaa, Ankkerman, Konkordian kapteeni, on saanut kärsiä pilkkaa,
jonka tähden hän, kun kauppahuone M. Waasasta on hänelle tarjonnut
Anna-laivansa, luopuu Konkordiasta. Mistä nyt saadaan toinen kapteeni?"
Kapteeni Kornman kulki pari kertaa konttorin poikki. "Kuule Karlgren!"
sanoi hän vihdoin. -- "Jos et valalla vanno heittäväsi pois noita
vähäpätöisiä kujeitasi, jotka saavat meidät hävyn alaiseksi, niin
perhana olkoon sinun kumppalisi. Saamme kiittää onneamme, ettei laivaa
otettu takavarikkoon... Mitä luulet, että muut kauppiaat tästä
sanovat?"
"Sanokoot mitä sanovat, minä olisin ansainnut..."
"Joitakuita ruplia?" huusi kapteeni julmalla kirouksella.
"No noh! Mutta nyt ei ole siitä kysymys, koskei siitä voitosta tullut
mitään. Nyt on kysymys, mistä saataisiin uusi kapteeni?"
"Sitä perkelettä ei koske mitään..." mumisi kapteeni. Kovaa sanoi hän:
"Siihen kysymykseen on pian vastattu: minä tahdon lähteä merelle vielä
kerran koettamaan onneani."
"Sinä!"
"Niin minä!"
"Mutta samasta palkasta kuin kapteeni Ankkerman?"
Ylönkatseellinen hymy laskeusi kapteenin huulille, mutta se katosi kun
hänen kätensä sattui koskemaan raha-arkun kantta, jonka päällä hän
istui. "Minä en tahdo mitään palkkaa, muuta kuin laillisen osani
lastista".
Kauppiaan silmät suurenivat. "Et palkkaa! Sinä olet, lempo vieköön,
kunnon mies, lankoni!"
Langoksi nimitti kauppias kapteenia, kun hän oli oikeen hyvällä
tuulella.
Keskustelu näitten arvoisten toverien välillä olisi vielä kestänyt ken
tiesi kuinka kauan, ellei riita ja huuto olisi kuulunut vieressä
olevasta puodista ja puoti-poika samalla syöksynyt kiiruusti
konttoriin, huudahtaen:
"Hän sanoo, että kahvissa oli kiviä, ja tahtoo väkisin, että otamme
kahvia takaisin".
"Kuka lempo?" huusi vastaukseksi kauppias ja kiirehti puotiin.
Yksinään konttorissa kun oli, koetti kapteeni nostaa kassa-arkkua
toisesta päästä. Hän ei sitä jaksanut, -- hän hymyili.