Ensikerran kyydissä.
Raasilan kestikievari-taloon oli Peltolasta puoli Suomen peninkulmaa;
se oli ison valtatien varrella, joka K----joen pitäjän läpi kävi K----n
kaupunkiin. Tässä kestikievarissa tuli Mattilan isännän syksyin
keväimin käydä kyytiä kolme vuorokautta kummallakin kerralla.
Suurta valtatietä kulettiin vahvasti; mitkä kulkivat kyydillä, mitkä
omilla hevoisillaan. Ja siitä syystä olivat kestikievari-talot ja
etenni Raasila alati väkeä täynnä. Täällä oli, semminkin syksyin,
miltei joka' päivä pienet markkinat, eläimiä kun alati oli
kaupittavina. Tämä väen paljous sai aikaan jos jommoisiakin rettelöitä,
sillä tässä, jos missään, oli seurakunta sekalainen.
Tänne Raasilan kestikievari-taloon saapui pieni Heikki holliin päivänä,
jona sattui olemaan tavallista enemmän matkustavaisia liikkeellä.
K----n kaupungissa olikin parin päivän perästä syysmarkkinat
pidettävät. Väkeä oli näitä varten kokoontunut läheltä ja kaukaa.
Heikki kun pihalle pääsi, sai hevoisensa erääsen suojaan, jossa jo sitä
ennen oli kaksi hevoista ja suuri niinimatoilla peitetty kuorma.
Sieltä, kun oli hevoisen marhaminnasta sitonut kärryjen pyörään, meni
hän pihalle, missä hän, joka kaikkiin tälläisiin oloihin oli
harjaantumaton, ihmeekseen katseli väkeä.
Toisia meni, toisia tuli ja olisipa Heikki pian saanut piisalle asti
tästä, ellei väen seurassa olisi ollut mies, joka veti kaikkien,
etenkin nuorten huomion. Itsessä miehessä ei ollut mitään erityistä
katseltavana, vaikka hän oli muukalainen, mutta hänellä oli erinomainen
soittokalu, jonka tapaista ei Heikki ainakaan ollut ennen nähnyt, ja
tämän soittokalun päällä hyppi pieni elävä, jonka Heikki ensinnä
pelästyen luuli pieneksi piruksi, mutta pian sai tietää olevankin
marakatin. Tämäpä nyt oikeen Heikin mieleen. Hän tunkeusi soittokalua,
jonka luuli positiiviksi kutsuttavan, niin likelle kuin pääsi, ja
kysymyksiä olisi hänellä ollut, jos millaisia tehdä, jos vaan soittaja
olisi osannut taikka viitsinyt niihin vastata. Mutta vaikka ei Heikki
vastauksia saanutkaan, ei hän sitä pahaksi pannut; pientä elävää
ihmetteli hän niin, että tuskin tiesi, mitä kysyi. Hupaista oli hänen
etenni nähdä, miten pieni apina naurettavalla tavalla kiitti, kun joku
hänelle lantin antoi. Jos Heikillä olisi lantteja ollut, olisi hän
ajattelematta antanut ne marakatille; mutta kaikeksi onneksi ei hän
vielä ollut kyytiä kulettanut, ja senpä tähden oli kukkaronsa, minkä
hän Liisalta oli saanut, ihan tyhjä; muuten -- tiesi miten olisi
kyytirahojen käynyt. Heikki oli kauan tätä kummaa katsonut ja
hän hypähti oikein ilosta kun joku antoi marakatille kiven tahi
puun-palasen rahan asemesta. Marakatti käänteli ja väänteli kiveä ja
puun-palasta, koetti sitten kelpaisiko tuo syötäväksi, ja heitti sen
sitten, kun mitättömäksi huomasi, irvistellen ja kummallisesti hyppien
kauas tyköään. "No, ei tässä maailmassa kummempaa!" huusi Heikki
taitamatta iloansa hillitä.
Tämä huvi oli jo kestänyt toista tuntia. Heikki oli unohtanut, mitä
varten hän oli kulussa, oli unohtanut hevoisensa ja missä oli.
Marakattia, marakattia vaan hän katseli. Hän oli uskaltanut sille tehdä
pitkää nokkaa, ja kas kummaa! Heikin suureksi iloksi oli marakatti
myöskin tehnyt pitkää nokkaa, ja oikein takajaloillaan; ja sitäpä ei
Heikki olisi ollut mies tekemään. Poika tuli tästä uskaliaammaksi,
jotta nyt vihdoin tohti marakatille tarjota vähäisen leipäpalan.
Marakatti sitä katseli ja käänteli; mutta luultavasti ei se ollut hänen
mieleensä, sillä hän, kun oli maistanut sitä, heitti sen inholla ja
irvistyksellä kauas pois. Heikki nyt tarjosi puupalasen. Mutta tätä
tarjotessaan, sattui hän, joka ei ensinkään tiennyt pelätä marakattia,
sitä ihan lähelle. Hän tahtoi samalla koettaa kädellänsä, miltä pienen
elävän turkki tuntuisi, mutta sitäpä hän sai katua, Pieni elävä, joka
ehkä kauan oli tällaista tilaisuutta odottanut, puri äkki-arvaamatta
Heikkiä sormeen ja hypähti samassa hänen päähänsä, antoi hänelle
useita korvapuusteja, ja sieppasi muistoksi hollipojan tukasta aika
joukon hivuksia. Tämän oli apina tehnyt silmänräpäyksessä ja mitä
naurettavimmalla tavalla; mutta mitäpä hyvää siitä Heikille; eipä hän,
poika parka, sitä itse saanut nähdäkään. Väen nauraessa vetäysi Heikki
isosti itkien kauas pois, huolimatta katsetta, miten marakatin omistaja
nyyhkäsi ketjua, jolla pieni elävä oli positiivissa kiini, ja kuritti
muutamalla iskulla pahankurista, joka nyt irvistelemisillään näytti,
ettei hänen mielestänsä kuri tässä ollut oikeen paikallansa.
Heikki oli saanut kyllinsä marakatista. Hänellä oli paksu, tuuhea
tukka, siitä oli kyllä varaa kourallisen siepata, mutta sormestaan,
siitä ei ollut varaa mitään ottaa; se oli pieni jo ennestään. Tosin ei
ollutkaan marakatti siitä mitään ottanut, mutta eipä paljon
puuttunutkaan, sillä etusormen päässä oli haava, pieni, mutta syvä, ja
sitä pakoitti äärettömästi, itkien ja koettaen saada veren juoksun
lakkaamaan, vetäysi Heikki suojaan hevoisensa luo. "Minä olin paha. Se
oli oikeen minulle", tunnusti hän itselleen.
Suojassa, maaten heinissä kärryissään, olisi hän kentiesi kauankin
itkenyt, ellei uteliaisuus olisi saanut hänet äkkiä pihalle jälle,
Yhden istuttavat kääsit, joiden toisessa aisassa oli heleästi soiva
kello, oli pysähtynyt vierashuoneen eteen. Kääseistä hypähti
keski-ikäinen mies ja huusi komentavalla äänellä hevosta.
"Minnekä nyt on Rytilän patronin kiire?" kuuli Heikki väen seassa
jonkun kysyvän. Mutta hän ei siinä ehtinyt kauan uteliaana seisoa,
sillä isäntä huusi, että Mattilan hevoinen oli lähtevä patronia
viemään.
"Tässä minä olen", huusi Heikki vastaukseksi.
"Sinunko Mattila on holliin pannut; eikö hänellä parempaa ollut? Mutta
yhden tekevä; valjasta pian hevoisesi".
Heikki juoksi suojaan ja sai pikaisesti hevoisensa valjaisin,
vaikka kipeää sormea julmasti pakoitti. Sitten ajoi hän kärrynsä
vieras-huoneen eteen, ihan samassa kun Rytilän patroni sieltä astui.
"Miks'ei ole minulle hevoista annettu?" kysyi patroni, äreästi kääntyen
isäntään, joka juuri tuli väen tuvasta.
"Tässä on hevoinen", -- vastasi Heikki.
"Oletko hullu, poika", -- huusi isäntä. "Etkö näe että patronilla on
omat kääsinsä" -- ja ennenkuin Heikki tiesi vähintäkään olla
varallansa, oli hän saanut aika korvapuustin, vielä vankemman kuin
vasta marakatilta, joka yhä vielä pihalla ilveitänsä teki.
"En minä tiennyt" -- sanoi poika itkien ja kävi todettaan lyötyä
paikkaa.
"No tiedä nyt se, äläkä siinä töllistele", ärjäsi isäntä.
Heikki valjasti hevoisensa kääsien eteen. Omat rattaansa olisi hän
halunnut sysätä suojaan jälle, mutta hän ei sitä uskaltanut, kun
patroni samassa nousi kääseihin.
Heikki oli ani harvoin ajanut suurta maantietä. Kylätie, jonka
likisyydessä Peltola oli, oli huono ja sitä ei ensinkään ajettu
laukkaa. Heikki, joka nyt ensi kerran oli kyydissä, ei siis osannut
ajatellakaan, miten kyydillä ajetaan. Semminkin jos matkustavaisella
on, tahi jos hänellä on olevinansa kiirut. Heikki oli tuskin ennättänyt
hypätä taka-istuimelle, kun Varpusen Laurin ruuna sai maistaa ruoskaa
ja outona tällaiselle tervehdykselle lähti laukkaamaan vauhtia
semmoista, että Heikin oikein päätä pyörytti. Mutta tämäkään vauhti ei
nähnyt tyydyttämän patronia, sillä aina vähän takaa iski hän uudelleen
ruunaa ruoskalla.
Näin oli matkaa lyhyessä ajassa kulunut 5 virstaa, kun Heikki
huomasi, että ruuna oli ihan valkoisessa vaahdessa. Hän muisti nyt
kasvate-isänsä varoitus-sanat: katso ettei liian kovasti ajeta. Tosin
pelkäsi Heikki herraa, joka kääseissä istui, mutta vielä enemmän
pelkäsi hän, että ruuna tärvääntyisi, ja siitäpä sai hän rohkeutta.
"Älkää ajako niin kovaa, isä kielsi" -- sanoi hän hiljaan.
Herra kääseissä ei vastannut mitään, iski vaan uudestaan ruoskalla
ruunaa.
"Äikää ajako niin kovaa" -- rukoili Heikki uudestaan.
Nyt kääntyi herra poikaa päin. "Suus kiinni!" huusi hän, ja taasen sai
ruuna maistaa ruoskaa, vaikka se laukkasi sen kuin kavioista lähti.
"Älkää Jumalan tähden ajako niin kovaa" -- uskalsi Heikki vielä
rukoilla; mutta hän oli tuskin saanut nuo sanansa sanotuksi, kun tunsi
polttavan kuumeen isännän korvapuustista ajettuneessa poskessaan ja
samalla makasi hän törristyneenä maantiellä. Eipä paljon puuttunut,
ettei poika olisi mennyt tainnuksiin. Nyt oli hänellä kumminkin niin
paljon mieltä että hän huusi.
Mutta herra kääsissä ei kuullut hänen huutoaan, ja Heikki näki pian
matkustavaisen tien mutkassa katoovan.
Tällaista päivää ei ollut Heikki koskaan ennen elänyt. Hän, joka ei
koskaan ennen ollut maistanut kuria, oli nyt vähässä ajassa saanut
kolme kovaa korva-puustia, joista viimeinen oli ankarin; herra kun
häntä oli ruoskan varrella lyönyt vasten naamaa. Mutta kummaapa kyllä,
Heikki ei nyt itkenyt.
Pojan tuleva luonne astui siinä näkyviin.
Kun marakatti häntä pahana piteli, itki hän, sillä hän piti
rangaistuksen oikeana; samati itki hän kun kestikievarin isäntä häntä
löi; hän piti itsensä silloinkin syyllisenä, vaikka hän
tietämättömyydessä oli rikkonut. Mutta nyt, nyt sanoi hänelle
omatuntonsa, että hän oli syytön, että herra oli häntä syyttömästi
lyönyt, ja sentähden hän ei itkenyt. Hänen poskeansa pakoitti ja verta
juoksi hänen nenästään; mutta näitä kipuja hän tuskin nyt tunsi.
Vakuutus siitä, että hän oli syytön, lievitti kivut.
Puoliväliin oli taipale kulunut, kun Heikki työnnettiin kääseistä pois.
Hän lähti nyt juoksemaan kadonneen matkustajan jälkeen. Hän ei enää
pelännyt kääseissä istujaa.
Heikillä oli, sen mukaan minkä hän muisti, nyt ensi kerta
vastoinkäyminen elämässä kohdannut. Se koetus kävi kipeästi häneen.
"Ja kumminkin tein minä oikein, aivan oikein" -- sanoi hän itselleen.
Kun hän tuli Mannilan kestikievariin, oli herra jo aikaa sieltä
lähtenyt. Heikki tapasi ruunan sidottuna aidan seipääsen pihalla; se
värisi vielä koko ruumiissaan ja hirnui surullisesti, kun tunsi nuoren
hoitajansa. Heikki taputteli sitä ystävällisesti ja kysyi sitten
isäntää, kyytirahat saadaksensa. Mannilassa oli väkeä pihalla
yhtäpaljon kuin Raasilassa, ja kun Heikki viimein tapasi isännän ja
hänelle asiansa sanoi, sai hän vastaukseksi: "Olenko minä sinun
kassahoitajasi, mahdoit itse ottaa maksun kyydistäsi".
Nyt rupesi Heikki itkemään.
Kovinta kovuutta olisi hän voinut itkemättä, valittamatta kärsiä, kun
vaan itsessään tiesi syyttömyytensä; syytön hän tosin oli tässä, syytön
ettei hän rahojansa saanut, mutta rahat eivät olleet hänen, ne olivat
hänen kasvate-isänsä.
Lauri oli joutunut hänen kauttaan vahinkoon -- se sai kyyneleet Heikin
silmiin.
Pihalla oli väen seassa joukko poikaisia. Eräälle näistä, joka taisi
olla noin Heikin ikuinen, kävi itkiää sääliksi; hän lähestyi häntä ja
sanoi:
"Älä itke, minä näin että Mannilan Jaska sai herralta rahaa sinulle
annettavaksi".
"Se on vale" -- huusi joukosta noin 18 vuotinen poika. "Se on sula
vale, lienet itse saanut rahat ja syytät muita".
"Tiedätkö huutia hunsvotti!" ärjäsi isäntä, -- "teetkö poikani
varkaaksi?"
"Minä näin, että herra antoi" -- vakuutti pieni poika.
"Se on Jumal avita valhe" -- huusi Jaska, -- "katsotaanpas lakkariisi,
saadaan nähdä kumpi varas on". -- Ja Jaska, suuri ja väkevä, samosi
kerjäläis-pojan päälle, joka turhaan koetti puolustaa itseänsä.
Painiskelu siinä nyt syntyi, joka vihdoin loppui niin, että Jaska sai
käsiinsä kerjäläisen ryysyistä pienen, vanhan kukkaron, jossa oli noin
neljättäkymmentä kopeikkaa rahaa.
"Enkös minä sitä sanonut! Itse on hän varas ja syyttää muita", huusi
Jaska, heittäen kukkaron Heikille. "Tuossa on kyytirahasi ja kukkaro
vielä kaupan päälliseksi. Kiitä nyt minua."
"Älä usko häntä!" huusi kerjaläis-poika itkien. -- "Ne rahat olen minä
kaupungista kerjännyt sairaalle äidilleni".
"Pidä suusi taikka korjaa sinua nimismies", ärjäsi Jaska ja töyttäsi
niin voimallisesti poikaa vasten leukaa, että tämä kaatua kolahti
pihalle. "Tuossa saat sen mokoma kerjäläisvaras".
"En minä ole varas!" huusi kurkkunsa täydeltä poika; "sinä rahat sait!"
Onpa vaikea sanoa, miten tämä rettelö, joka jo rupesi väessä
herättämään huomiota, olisi loppunut, ellei vanha herrasmies olisi
poikain tappeluun sekaantunut.
"Siivolla pojat!" huusi hän ja kulki suoraa tietä Jaskan luo, joka
kerjäläis-pojan viimeiselle huudolle oli valmis vastaamaan aika
potkauksella.
"Provasti!" mumisi Jaska hämmästyen ja koetti hiipiä pakoon väen
sekaan. Mutta provasti tarttui häntä kaulukseen kiini. "Kuinka kehtaat
sinä", -- sanoi hän kovalla äänellä, -- "valehdella ja toista --
semminkin köyhää kerjäläispoikaa -- syyttää varkaudesta, johon itse
olet syypää? Meitä oli kolme, jotka näimme, että Rytilän patroni uskoi
sinulle kyytirahat annettavaksi kyytipojalle, joka oli tielle jäänyt.
Meitä oli kolme, jotka sen näimme: minä, tämä kerjäläis-poika ja
Jumala. Sinä poikani siis" -- sanoi provastiksi kutsuttu Heikille --
"anna rahat takasin sille, jolta isännän poika ne ryösti; ja sinä
ilkiö" -- jatkoi hän kääntyen Jaskaan -- "jos sinä tahdot lainkäyntiä
välttää etkä ansaittua rangaistustasi saada, anna sinä paikalla
kyytipojalle minkä patroni sinulle uskoi."
Iloisella mielellä täytti Heikki provastin käskyn ja vielä iloisemmalla
otti kerjäläispoika vastaan mitä omansa oli. Mutta harmitti ja hävetti
Jaskaa kun nyt suuren väkijoukon nähden täytyi antaa rahat Heikille ja
siten tunnustaa ja julkisesti näyttää, mimmoinen hän oli. Väen pilkan
ja naurun alaisena pääsi hän vihdoin piiloumaan häpeäänsä.
"Ole aina rehellinen ja puolusta totuutta, niin Herra auttaa sinua
niinkuin nyt" -- sanoi provasti kerjäläispojalle.
Tämä tapaus koski kummallisesti Heikkiin. Hän seisoi siinä liikkumatta,
huomaamatta, että provasti häntä kauan ja vakavasti silmäili. Hän ei
voinut ymmärtää todelliseksi mahdollisuudeksi semmoista käytöstä kuin
Jaskan vasta. Niin paljon pahuutta ei hän ollut tiennyt aavistaakaan
maailmassa löytyvän. Vihdoin tointui hän ja oli juuri menossa ruunansa
luo, kun kuuli pvovastin kysyvän:
"Kyytipoika! Mistä sinä olet? kuka on isäsi?"
Heikki oli kohta kun provastin näki tuntenut erinomaista kunnioitusta
häntä kohtaan. Nyt kun provasti häneen kääntyi vakavana kysymyksellä,
luuli hän saavansa nuhteita siitä, että oli ottanut vastaan rahat,
mitkä Jaska oli kerjäläispojalta ryöstänyt. Hän purskahti itkuun ja
sanoi: "en minä tiennyt, että rahat olivat pojan."
"Sen minä kyllä ymmärrän" -- vastasi provasti. "Se oli luonnollista,
että sinä uskoit mitä kestikievarin poika todisti; mutta minä kysyn
sinulta kuka on isäsi, ja mikä on nimesi?"
"Heikki on nimeni ja isäni on Varpusen Lauri Mattilasta", vastasi poika
nyt lohdutettuna.
Provasti katseli vielä vähän aikaa poikaa. Sitten huokasi hän syvästi
ja meni vierastupaan jälle.
Mutta Heikki, joka nyt oli jäänyt kahden kesken kerjäläispojan kanssa,
meni häntä liki, tarttui hänen käteensä ja sanoi: "Anna anteeksi, että
minä rahasi otin vastaan Jaskalta. Mikä on nimesi?"
"Antero Kalvin on nimeni", vastasi kerjäläispoika.
"Jos aiot matkata Raasilaan päin, saat istua ruunan selässä, kun ruuna
on saanut vähän levähtää."
Kotvan ajan takaa ajoi provasti poikain sivu, joista toinen -- Heikki
-- kulki ruunan vieressä, toinen Antero istui ruunan selässä.
Kun poikaset saapuivat takaisin Raasilaan, oli aurinko jo mennyt
mailleen. Raasilan kestikievari-talossa ei nyt ensinkään ollut väkeä
siihen määrään kuin päivällä. Useimmat olivat lähteneet; tiellä olikin
matkustajia tullut kosolta poikia vastaan. Ne, jotka vielä olivat
kestikievavi-talossa, joko äskeisiä tahi vastatulleita, olivat menneet
levolle. Pirtin lattia oli makaajia melkein täynnä.
Heikistä ja Anterosta oli tiellä tullut erittäin hyviä ystäviä. He
olivat puhuneet, mitä viattomat kymmenvuotiset tavallisesti puhuvat.
Heikki oli kertonut Anterolle Varpusista ja olostansa Peltolassa, ja
Antero puolestaan oli kertonut että hänellä K----joella oli köyhä
sairas äiti, joka ei häntä jaksanut elättää, jonka tähden hänen oli
täytynyt lähteä kerjäämään. Hän olikin hyvin tässä onnistunut. Sillä
hänellä oli likimäärin puolen ruplaa rahaa, minkä summan hän nyt tahtoi
viedä äitillensä.
Näin puhellen olivat pojat tulleet kestikievari-taloon. Heikki vei
kohta ruunan entiseen suojaan, missä huomasi vieläkin olevan äskeisen
niinimatoilla peitetyn kuorman. Antero oli sillä välin käynyt pirtissä,
mutta hän palasi pian ja ilmoitti toverilleen, että penkit ja lattia
olivat täynnä vieraita, jotta ei heillä siellä sijaa ollut. "Voimmehan
maata tässä" -- ehdotteli hän.
Kärryt vedettiin nyt suojaan; niiden alle, suojan lattialle levitettiin
vähän heiniä, ja pojat menivät makaamaan. "Kärryjen alla on lämpimämpi"
-- oli Antero sanonut. Mutta ennenkuin uneen vaipuivat, tarjosi Heikki
toverilleen ruokaa eväspussistaan, vähät muistaen, että pussissa oli
vaan ruokaa yhdelle hengelle kolmesti päivää. Kun olivat syöneet, luki
Heikki siunauksen, jota Antero kummastellen kuunteli. Tämä olisi
arvattavasti antanut aiheita keskusteluihin yhä pitempiin poikasten
välillä, mutta väsymys voitti ja poikaiset nukkuivat.
Mutta Heikki heräsi pian. Hän ei ollut tottunut tällaiseen yösijaan.
Hän oli julmaa unta nähnyt. Hän heräsi ja huomasi, että häntä
vilustutti. Siihen lisäksi pakoitti hänen sormeansa, joka molemmin
puolin haavaa oli kovasti ajettunut. Heikki mietti jo nousta, mutta
juuri kun hän oli nousemaisillaan, kuuli hän outoja sanoja, jotka
pidättivät häntä kärryjen alla. Hän kuunteli, hän koetti nähdä, mutta
yö oli pilkkosen pimeä.
"Hän makaa sisemmäisessä vieras-kamarissa... Parempi olisi ollut
kohdata häntä metsässä, mutta käynee se täälläkin laatuun."
"Joko on vaate tervattu? Perhana kuinka pimeä... Älä jätä mitään
paikkaa tervaamatta..."
"Mutta jos hän herää ja rupeaa vastarintaa tekemään?"
"Kyllä siihen aina joku neuvo saadaan".
"Jos aiot hänet tappaa, niin minä luovun koko yrityksestä, sen sanon.
Hän on pappi ja hän on kastanut minun".
"Kuka perhana on aikonut häntä tappaa!... Kastanut sinun!... Työnnä
sinä tervaryysy hänen suuhunsa, jos hän rupeaa ääntämään".
Heikki oli tämän keskustelun kuullut. Hän ei siitä paljon ymmärtänyt.
Sen huomasi hän vaan, että tässä mahtoi olla kysymys jostakusta
rikoksesta. Ja mitä laatua tämä rikos oli selveni hänelle vähin, kun
hän kuuli toisen puhujista kysyvän:
"Oletko ihan varma, että provastilla on rahat muassansa?"
"Niin varma, kuin että sinä olet suuri pelkuri. Neljä tuhatta ruplaa on
provastilla kapusäkissään, osittain helisevässä hopeassa, osittain
hyvissä papereissa".
Sana provasti sai Heikin kuuntelemaan vielä tarkemmasti.
"Akkunan vieressä sinä kumarrut, painat lujasti pääsi seinää vastaan;
minä nousen niskoillesi, sovitan tervaryysyn akkunalasille ja rikon
sen. Jos tervalla on entinen omaisuutensa vielä, ei äännä akkuna...
Oikeen, luulenpa, että nyt ollaan valmiit. Etuhuonehessa makaa vanha
rouva ... onko puukkoni tupessaan?... No nyt..."
Miehet lähtivät. Heikki näki pimeässä heidän hiipivän ulos ja oven
suulta silmäilevän pihaa. Sitten kuuli hän toisen sanovan: "Kaikki
nukkuvat ... joudutaan nyt".
Kun miehet olivat lähteneet, uskalsi Heikki hengittää vapaasti. Hänen
ensimäinen työnsä oli herättää Antero. Tämä nukkui sikeästi, jotta
Heikki ainoastaan suurella vaivalla sai hänet ymmärtämään mistä kysymys
oli. Mutta kun Antero sen vihdoin käsitti, hypähti hän kohta ylös. "He
tahtovat ryöstää provastin rahat. Rannilassa kerrottiin, että provasti
on käynyt kaupungista noutamassa suuren rahasumman, jolla K----joen
uusi kirkko on rakennettava", -- sanoi hän.
"Mitäs nyt teemme... Jos ne meidät näkee, tappavat he meidät".
"Pelkäätkö sinä sitä?"
"En juuri pelkää, sillä oikeuden edestä pitää ihmisen heittämän vaikka
henkensä, sanoi pastori viime lukukinkereillä, ja oikeenhan se on,
ettemme anna rosvojen varastaa. Eikö ole Antero?"
"On kaiketi. Mene sinä akkunan taakse, josta miehet pyrkivät
vierashuoneesen, minä juoksen pirttiin herättämään väkeä".
Antero antoi neuvon, ja olipa se neuvo aikamiehen neuvo, eikä
kymmenvuotisen pojan.
Siinä ei kauan mietitty. Heikki ei enää tuntenut, että sormeansa
pakoitti, hän ei tuntenut vilua. Pimeässä hän hiipi vierashuoneen luo.
Pihan puolella ei ollut ketään, kaikki oli hiljaista.
"Rosvot pyrkivät taka-akkunasta sisälle", sanoi Heikki itselleen. "Mitä
jos koettaisin herättää provastin".
Mutta juuri kuin hän tätä mietti, kuuli hän että vierashuoneessa jo
oltiin hereillä. Heikki juoksi sentähden huoneen toiselle puolelle,
sillä arvattavasti olivat miehet jo ehtineet sisään.
Vierashuoneessa oli kolme suojaa, porstuasta tultiin suureen saliin ja
salin takana oli kaksi kamaria. Salissa nyt ei maannut ketään, mutta
pihan puolimaisessa kamarissa nukkui provasti ja vieressä olevassa
kamarissa eräs vanha rouva.
Kun Heikki ehti huoneen talopuolelle, ei hän siellä ketään huomannut.
Huoneestakaan, mistä vasta oli ääni kuulunut, ei nyt enää kuulunut
mitään. Rosvot olivat arvaamattoman vähässä ajassa päässeet sisään, sen
huomasi Heikki, sillä toinen saliin vievistä akkunoista oli rikki.
Hän säikähti suuresti. Tietämättä, miettimättä, mitä teki, oli hän
juuri kurkkunsa täydeltä huutaa: Rosvoja, varkaita! ottakaa kiini.
Mutta ennenkuin hän sai ääneen, huomasi hän, että pieni kapusäkki
heitettiin ihan hänen viereensä ulos akkunasta. Ajatuksen nopeudella
tarttui hän siihen. "Rosvoja, varkaita! ottakaa kiini!" huusi hän nyt
ja lähti samassa kapusäkkineen juoksemaan pihalle.
Julma kirous kuului huoneesta.
Antero oli sillä välin saanut henkiin ihmiset tuvassa. Väkeä tölmäsi jo
vierashuoneen luo, kun Heikki pihalle pääsi. "Ottakaa kiini, akkunasta
takapuolelta karkaavat", huusi hän. Samassa avattiin ovi vierashuoneen
porstuasta ja sama ääni, minkä Heikki päivällä oli kuullut Rannilassa,
huusi: "Ottakaa kiini, ottakaa pois kapusäkki!"
"Se on jo tallessa" -- vastasi Heikki ja kiiruhti kapusäkki kainalossa
provastin luo.
Nyt saatiin kynttilöitä sytytetyksi ja väkeä samosi vierashuoneesen.
Puoli-kuolleena pelosta makasi rouva kamarissansa. Rosvoista ei näkynyt
niin jälkeäkään. Paikka akkunan ulkopuolella tarkastettiin; että rosvot
siitä olivat hypänneet ulos, samalla kun Heikki huusi, oli aivan
varmaa; mutta mihin olivat ne kadonneet, kutka olivat ne? Väkeä oli
Raasilassa paljon; rosvojen kasvoja ei ollut kukaan nähnyt, pimeässä
kun olivat työnsä toimittaneet.
"Äänestä ne tunnen" -- vakuutti Heikki. -- "Eikä ne mahda kaukana olla"
-- arveli Antero.
"Ja sitten mahtaa heillä olla tervaiset kädet" -- lisäsi Heikki, joka
muisti äskeistä puhetta.
Kauan siinä nyt mietittiin mitä tehdä. Yö oli pimeä, rosvoja
hakeminen nyt olisi siis melkein turhaa; siihen lisäksi ei kellään
ollut sanottavaa halua siihen. Lisempi tutkinto jätettiin sentähden
huomiseksi. Se vaan nyt huomattiin, ettei kellään, mitkä
vieras-huoueesen olivat kokoontuneet, ollut tervaisia käsiä.
Väki vetäysi vähitellen jälleen pirttiin, mutta rouvan pyynnöstä tuli
saliin kaksi Raasilan trengeistä. Provastin kehoituksesta jäivät sinne
myöskin Heikki ja Antero, mitkä nyt saivat tarkasti kertoa, miten
olivat voineet estää rosvojen aiottua varkautta.
Eipä levosta enää tänä yönä tahtonut tulla mitään. Aamupuoleen yötä
heräsi Heikki lyhyestä unesta ja meni suojaan ruunaa katsomaan. Silloin
huomasi hän kummakseen, että niinillä peitetty kuorma oli poikessa.
"Voi minua hupsua!" torui hän itseään. "Tuon kuorman omistajat, nepä
juuri varkaat olivatkin. Minä hupsu, kun en muistanut yöllä puhua
kuormasta mitään".