Rauhallisia vuosia.
Pieni orpo oli tuonut siunauksen Varpusten alhaiseen mökkiin. Laurilla
oli nyt hevoinen ja kolme lehmää, ja torppari, kellä sen verran
elukoita on, on varalliseksi kutsuttava. Tosin oli Lauri alussa ollut
pahoillaan perheensä äkkinäisestä, odottamattomasta lisäyksestä, mutta
eipä käynyt syökseminen pientä viatonta maantielle, sairaana ja pian
kuoleman kourissa kun oli. Naapurit antoivat Laurille apua. Saipa hän
sitä pappilastakin, jotta Lauri jo ens'viikolla huomasi, että hän oli
saanut monin vertaisesti enemmän kuin poika hänelle maksoi. Kaikki mitä
Lauri taisi, teki hän saadaksensa tietää, mistä poika oli, kuka hänen
oli näin armottomasti jättänyt, mutta eipä siihen mitään selitystä
saatu. Omituista oli monen mielestä, itsepä Laurinkin, että tämä orpo
tuli tietämättömistä hänen mökkiinsä samaan aikaan, jolloin Rytilästä
oli nuori patroni kadonnut. Tuo oli saanut aikaan kaikenmoisia
mietteitä, ja olivatpa muutamat arvelleet, että löytölapsi kentiesi
saattaisi olla Rytilän kadonnut isäntä. Mutta ken tätä tällaista
arveli, hänen ei tarvinnut muuta kuin käydä Peltolassa näkemässä pientä
Heikkiä ja arvelunsa hajosi; sillä mahdotointa oli, että tämä sairas,
kituva lapsi, joka pian päästä kantapäähän saakka oli yhtenä rupena,
saattaisi olla Rytilän patroni-vainajan poika; hänpä oli kadotessansa
ollut ihan terve, lihava ja siihen lisäksi löytölasta paljon pitempi.
Ja elleivät nämä seikat olisi saaneet arveluita kuolemaan, taukosivat
kumminkin pian kaikki puheet tähän suuntaan, kun saatiin tietää, että
pienen Kaarlen ruumis oli löydetty. Se seikka esti huhun, joka jo
löytölapsesta oli ruvennut leviämään, pääsemästä naapuri-pitäjään
K---joelle.
Pieni Heikki -- siksi oli tuo ilkeä akka, joka pojan Peltolaan jätti,
häntä nimittänyt, jäi siis ottolapsena Varpusten luo. Loviisa, Laurin
vanhin tytär, piti hänestä äidillisen murheen, Laurin yhä odottaessa,
että pienonen tautiinsa kuolisi.
Mutta pieni Heikki ei kuollut. Hän tointui Loviisan hoidolla; hän
parani vähitellen. Ja vaikka hän vähän liikkasi, vaikka ruvet olivat
hänen kasvoihinsa jättäneet syvät arvet, vaikka ne olivat saaneet
toisen silmän toista vähän pienemmäksi -- kun hän tautivuoteeltaan
uunin päällä nousi, niin oli hän pian ihan terve. Lauri kun ei saanut
pienoista hautaan sulkea, ei sanonut mitään, päivä seurasi toista ja
Heikkiä pidettiin Peltolaan kuuluvana.
Siunaus oli, kuten jo sanoimme, hänen kanssansa käynyt Varpusten luo
asumaan. Vaikka Lauri oli hyvän-sävyinen mies, olisi hän kumminkin
joskus nureksinut löytölapsen elättämistä; mutta sitä hän ei tehnyt
koskaan, ja parhain este siihen lienee ollut juuri se, että hän Heikin
tähden sai runsaita lahjoja. Anna oli hänelle tästä puhunut, ja Lauri
oli myöntänyt, että vaikkapa pojasta oli kyllä vaivaa, se vaiva oli
runsaasti palkittu saaduilla antimilla. Sittemmin, miten aikaa kului,
osoitti Anna miehelleen, miten ihmeellisen hyvälle kannalle heidän
elämisensä oli kääntynyt siitä päivästä, jona löytölapsi tuli mökkiin.
Olipa kuin olisi tulot enentyneet ja menot vähenneet, ja selityksen
tähän luuli Anna löytäneensä Pyhästä Raamatusta, josta oli lukenut:
joka köyhälle antaa, hän antaa Jumalalle. Lauri ei siihen nytkään
sanonut juuri mitään. Mutta kun hän eräänä syksynä kävi kaupungissa ja
sieltä palasi omalla hevoisellaan, silloin sanoi hän: "Anna, sinä olet
oikeassa. Heikki on tuonut siunauksen mökkiimme. Nyt kun meillä on
viisi lasta, käy elämisemme kahta vertaa paremmin kuin silloin, jolloin
me kahden rupesimme taloa pitämään".
Hevoisellansa ansaitsi nyt Lauri paljon rahaa. Anna ja Loviisa ynnä
tämän nuoremmat sisarukset hoitivat Peltolan taloutta. Heikkikin oli
heillä tässä avullinen, sen mukaan kuin ikänsä sitä salli. Hän oli
hyvänluontoinen poika, joka kaikissa koetti, jo nuorimmasta
lapsuudestaan, osoittaa kiitollisuuttaan Laurille ja Annalle. Tämä
hyvänsävyisyys antoi hänen rumille kasvoilleen jotakin jaloa, jotakin,
joka teki, että häntä mielihyvällä, jopa rakkaudellakin näki. Hänen
käsityksensä oli sukkela, hänen ymmärryksensä selvä ja hänen
oppihalunsa suuri. Monesti sai Lauri ihmetellä hänen sukkelia tuumiaan,
kummastella hänen selityksiään ja aivanpa usein joutua pulaan, kun
Heikki kysyi semmoisia asioita, mitkä ilmoittivat hänen
ajattelevaisuuttaan, mutta joista Lauri ei ensinkään ollut mitään
miettinyt, kaikkia, mitä hän kuuli, pani hän muistiinsa, ja varsinkin,
jos missään kuuli jotain luettavan, siinä oli hän aina hiljaisena,
uteliaana kuulijana ja tiesi aina sitten selkeästi kertoa, mitä oli
kuullut. -- "Hänestä voisi tulla pappi" -- sanottiin. Ja kun hän
ensimäisillä lukukinkereillä oli, taputti pastori häntä päälaelle ja
sanoi: "Jatka, niinkuin olet alottanut, kyllä edistyt". -- Siitä
lauseesta oli Heikki onnellinen.
Näin oli aikaa kulunut kymmenen vuotta. Mitään erityistä ei ollut
niiden kuluessa Peltolassa tapahtunut; rauhassa ja rakkaudessa oli
eletty; ja rauhan ja rakkauden välittäjänä oli Heikki ollut, semminkin
Laurin nuorimpain lasten keskuudessa. Mutta nyt, kun yhdestoista vuosi
oli kulumassa, tapahtui seikka, joka sai löytölapsen elämän-aluksen,
mitä tähän saakka hiljaista myötätuulta oli uinut rauhallisessa
lahdelmassa, ulos myrskyisemmille ja avarammille aloille.
Eräänä päivänä tuli Jussi, Mattilan isäntä, Varpusten luo Peltolaan ja
pyysi, että Lauri hänen sijassaan lähtisi Raasilaan hollin tekoon. Oli
nyt Jussin vuoro, mutta hänellä olisi muita tärkeämpiä toimia.
Lauri oli usein ennen tälläisissä toimissa ollut Jussille avullinen,
mutta nyt sattui hän olemaan pitkästä matkustuksesta väsynyt ja vieläpä
vähän sairaskin, jonka tähden hän ei tällä kertaa ensinkään tahtonut
suostua isännän pyyntöön. "Hevonen kyllä joutaisi, mutta ei ole
ajomiestä" -- mietti Lauri, -- "sillä Antti, vanhin poika, tarvitaan
kotona"
Juuri kun ukot tästä puhelivat ja Mattilan isäntä jo oli aikeessa
lähteä jonkun muun naapurin luo, tuli Heikki tupaan. Hän kuunteli
tarkoin, mitä siinä puhuttiin, ja tahtoen aina olla kasvate-isällensä
mieliksi sanoi hän:
"Pankaa minut Raasilaan, kyllä minä hevosta katson".
Heikki oli, ehkä vielä varsin nuori, jotenkin pitkä ikäänsä nähden,
jotta hänen olisi paljoa vanhemmaksi uskonut. Viime vuonna oli hän
useissa ajotöissä ollut, mutta tälläisessä, josta nyt oli kysymys, ei
koskaan vielä. Lauri sentähden ajatteli kotvan aikaa ennenkuin vastasi.
"No, jos luulet voivasi kyyditä, niin lähde, mutta katso hevoista,
ettei liian kovaa ajeta. En juuri mielelläni poikaa siihen pane" --
lisäsi Lauri Jussille, "mutta joutaa hevoinen muutaman kopeikan
ansaita, ja luulenpa, että pojasta on kyytipojaksi siinä, missä
toisestakin".
Tämä lupaus ja semminkin Laurin kehuminen olivat erittäin Heikille
mieleen. Hän juoksi paikalla talliin hevosta hyväilemään. Sitten söi
hän vähän. Sai eväslaukun rattailleen ja läksi kolmeksi päivää Raasilan
kestikievari-taloon. Lapsellinen ilo ja uskallus loisti hänen
silmistänsä, kun hän lähtiessään huusi Loviisalle; "Nyi mennään!" --
Poika parka meni tietämättömiä kohtaloita kohti.