"Merestä, läheltä meidän rantaa".
Provasti vaipui jälleen tuolilleen. "Minun olisi pitänyt se arvata.
Jumala! kuin kauan sallit sinä vääryyden, rikoksen riemuta?"
Sorvarin muori tuli nyt kamariin ja laverteli, miten hän rannalta oli
nähnyt jotakuta kääryn tapaista uiskentelevan meren pinnalla. Hän oli
ottanut veneen, soutanut luokse, ja suureksi hirmukseen nähnyt, että
kääryssä olikin aivan tuntemattomaksi mädännyt ruumis. Vaattehista oli
hän kumminkin kohta tuntenut, että tämä ruumis oli patroni vainajan
pojan jäännökset.
"Rikos, sinä riemuitset, mutta kuinka kauan?" -- huokasi provasti.
Mitä tällaisessa tapauksessa oli tehtävä, tehtiin nyt. Nimismies
haettiin. Pienosen kuolleen ruumis tarkastettiin, eikä ensinkään ollut
syytä epäilemiseen, ettei Sorvarin muori ollut oikeassa, kun hän sen
kohta tunsi Rytilän nuoreksi patroniksi. Mutta miten poika lämpimästä
vuoteestaan oli joutunut kylmän meren uhriksi, sitä oli mahdotoin
ymmärtää.
"Meri on antanut takaisin saaliinsa; ihmissydämet antavat takaisin
salaisuutensa --" sanoi provasti, joka ei ensinkään voinut epäillä
mitään petosta tässä löynnissä. -- "Parasta kentiesi oli sinulle, että
pääsit pois katoovaisuudesta isäsi ja äitisi luo; mutta voi sitä, joka
sinun elämäsi nuoran katkaisi!" Ja kuolleen kaulasta otti hän pienen
medaljongin, jossa pienosen äidinkuva talteusi.
"Tämän pidän minä muistona sinusta ja onnettomasta suvustasi" -- sanoi
hän.
Sorvarin muorin löytö tuli pian tunnetuksi. Pienosen katoominen oli
siis saanut selityksensä. Mutta yhtä himmeää oli, millä lailla pienonen
oli mereen joutunut. Joka oli hänen sinne uuvuttanut, siitä ei ollut
eri mieliä; yleinen ajatus mainitsi kapteenin hänen uuvuttajaksensa,
mutta siihen ei mitään todistusta löytynyt. "Viisaasti on hän
asioitansa ajanut, jälkensä ummelleen lakaissut" -- sanottiin. Ja
kapteeni tiesi itse, että näitä tälläisiä puheita hänestä puhuttiin,
mutta hän ei niistä ollut millänsäkään. Hän sanoi niinkuin provasti:
"Salaisuus tulee ilmi kun joutuu, ja silloin nähdään kuka syyllinen
on".
Provastilla ei enää ollut mitään oikeutta holhojana hallita Rytilän
maata. Pieni Kaarle, Rytilän oikea ja laillinen omistaja oli kuollut,
siitä ei epäillyt kukaan. Hänelle tehtiin kuoleman kiitos K----joen
kirkossa ja samalla oli Rytilän kartano menevä hänen perilliselleen.
Mutta se perillinen oli hänen setänsä, kapteeni Konrad Kornman.
Samana päivänä, jolloin pieni Kaarle haudattiin äiti- ja isä-vainajansa
viereen, muutti kapteeni Konrad Kornman isäntänä perittyyn kartanoonsa.
Siitä inhosta, millä häntä katseltiin, siitä nurinasta, mitä kuului
hänen ympärillänsä, ei hän ollut millänsäkään.
Tämä epäluulo oli hinta, jolla hän oli ostanut Rytilän maan. Epäluulo
ei tapa. Pää-asia oli, että kapteeni oli voittanut, mitä oli tahtonut
voittaa. Hän oli nyt ainoa suvustansa maailmassa.