Rytilä saa uuden isännän.
Ymmärrettävä on, että nuoren Kaarle Kornmanin äkkinäinen katoominen
herätti mitä suurinta huomiota. Jo samana yönä, kun se tapahtui,
laitettiin siitä tieto Rytilästä sekä pappilaan että Koivikkoon
kapteenin luo, ja molemmat sekä kapteeni että provasti hämmästyivät
kertojan uutisista: "patroni on kuollut; nuori patroni on kadonnut".
Molemmat kiiruhtivat kohta Rytilään, mistä joitakuita tunteja ennen
olivat lähteneet; molemmat tapasivat jälleen toisensa nuoren Kaarlen
kamarissa, missä vanha Eeva väännellen käsiänsä tuli heitä vastaan.
"Herra kapteeni Kornman, missä on veljenne poika?" oli provastin
ensimmäinen kysymys ja sitä seurasi silmäily, joka tunkeusi, tahi
ainakin tahtoi tunkeutua kapteenin sydämmen pohjaan.
"Siihen kysymykseen voitte te paremmin vastata kuin minä; missä on
holhottavanne? Te lähditte täältä myöhemmin kuin minä".
Provasti heitti häneen ylönkatseellisen silmäilyksen; hän oli
vakuutettu siitä, että rikos tässä oli tehty, hän myöskin varmaan
tiesi, kuka rikoksen oli tehnyt; mutta rikoksen laatua hän ei
uskaltanut ajatellakaan.
"Te tiedätte missä poika on" -- sanoi hän kovasti. "Olkaa varma siitä,
että tällainen rikos, vaikka se kuin salaisesti olisikin tehty, tulee
ilmi".
"Te olette joko hullu tahi kulette ja puhutte unissanne, provasti.
Poika jäi nukkumaan, kun minä läksin; sen te itse tiedätte yhtä hyvästi
kuin minä. Mutta tässä seisominen ei tuo poikaa takasin. Päivä on jo
nousemaisillaan, siis kadonnutta etsimään kaikki".
"Näön vuoksi" -- mumisi provasti.
"Provasti, teidän sananne ovat loukanneet minun", vastasi kapteeni
närkästyneenä; "jos teillä vähänkään kunniantuntoa on, niin ymmärrätte
sen. Te luulette, että se viha, mikä minussa muinoin vallitsi
velipuoltani vastaan, on hänen kuolemallaan muuttanut hänen viattomaan
poikaansa. Ja kumminkin olitte te vasta ikään todistajana minun ja
veljeni sovintoon. Provasti, minä annan teille anteeksi teidän
loukkaavat puheenne ja vakuutan, sillä minä kunnioitan teitä, jolla oli
veli vainajani luottamus, että minä antasin 10 ikävuosistani, jos nyt
poika astuisi elävänä sisään".
Kapteeni oli puhunut, niinkuin se puhuu, joka on vääryydellä syytetty.
Provasti loi silmänsä häneen, kapteeni kesti tämän silmäilyn.
Mutta ennenkuin provasti ennätti mitään sanoa, kuului hirmuinen kolina
huoneesta, jossa kuollut makasi. Kapteeni vaaleni, mutta provastiin
lensi ajatus: "ehkä on poika siellä". -- Ja kiiruhusti astui hän
vainajan kamariin.
Turhaan etsi hän siellä pienoista; tämä ei ollut huonehessa. Suuri
seinätaulu, kuolleen patronin puolisovainaan kuva, oli pudonnut
seinästä kuolleen rinnalle; siitä kolina.
Kapteeni seisoi vaaleana ovella. Kun hän huomasi syyn kolinaan, huokasi
hän syvään. Provasti nosti pois taulun ja lausui:
"He näkevät mitä täällä tapahtuu!"
"Uskotteko sitä?" -- mumisi kapteeni ja vetäysi kiiruhusti toiseen
huoneesen. Siellä, mihin nyt muutamia talon miehistä oli kokoontunut,
tointui hän vähitellen. Hän pyyhki kylmän hien otsaltaan ja voitti
väkisin tykkivää sydäntänsä.
Provasti avasi oven ihan auki. "Täällä lepää nyt hyvän isäntänne
kylmennyt ruumis", sanoi hän väen kuullen; "hänen poikansa on kadonnut.
Minä, kapteeni ja vanha Eeva olimme viimeksi täällä iltapuoleen yötä;
joku meistä on syypää pojan katoomiseen ja -- -- tietää missä hän
on ----" oli provasti aikeessa sanoa, mutta hän hillitsi puheensa ja
sanansa kuuluivat: "ja minä vannon, etten ole syypää siihen; ettei syy
ole Eevan. Sen me näemme, siis voiko kapteeni..."
Mitä provastilla oli mielessä sanoa, sen ymmärsi kapteeni. Hän oli
taika-uskoinen, ja provastin melkein varmuudeksi muuttuneen luulon
kapteenin syyllisyydestä saanee lukea syyksi omituiseen, kovaan
keinoon, jolla hän tahtoi kapteenia kukistaa. Eikä olekaan varmaa,
miten olisi käynyt -- sillä provasti tunsi hyvin kapteenin
taika-uskoisuuden ja oli tiennyt juuri sen hellimpään paikkaan koskea
-- ellei ihan samassa Eeva olisi keskeyttänyt hänen sanojansa ja
heittäytyen ruumiin päälle huutanut:
"Minä, minä olen syyllinen, minä yksin; minä en katsonut poikaa!"
Provastin hyvä aikomus oli rauennut tyhjään. Hän ei enää voinut vaatia
kapteenia valalle; hän olisi silloin samalla lausunut selvän syytöksen
kapteenia vastaan, ja sitä hän ei tahtonut tehdä. Sen sijaan sai
hän nyt, miten taisi, lohduttaa Eevaa, joka ei ensinkään tahtonut
vastaan-ottaa mitään lohdutusta.
Kapteenin neuvosta, joka kaikin mokomin tahtoi päästä pois provastin
vaarallisesta likisyydestä, saatiin nyt toimeen kolme hakia-kuntaa,
joita kapteeni itse innokkaasti otti ohjatakseen.
Provasti antoi väen mennä. "Nä'ön vuoksi", mumisi hän taasen.
Ja siinä oli hän oikeassa. Sillä kun miehet puolipäivän aikana
palasivat kotia, ei niin jälkeä kadonneesta missään. Nimismiestä oli
sillä välin käyty noutamassa Rytilään, ja provastin pyynnöstä alettiin
nyt täydellinen tutkinto. Mutta siinäpä ei tiennyt kukaan muu kuin
vanha Eeva sanoa mitään, ja seuraus tutkinnosta oli, että asiasta ei
entistä enemmän selvää saatu.
Provasti oli ennen väen takasin tuloa puhunut nimismiehelle
arveluitaan, ja nimismies tekikin nyt useita kysymyksiä kapteenilta.
Mutta päivä oli valoinen, yön hoimu ei enää hirvittänyt kapteenia;
tunnotonna seisoi hän kuolleen velivainajansa vieressä. Kapteenia
vastaan ei provasti saanut, ei niin syyllisyyden varjoakaan. --
Provastilla ei ollut muuta tehtävää kuin patroni-vainajan testamentin
nojassa ruveta kadonneen pojan holhojaksi ja Rytilän väli-aikaiseksi
isännäksi.
Tämän ilmoitti hän julkisesti, samalla kuin hän luki patronin
testamentin, johon kapteeni lausui: "Minä olen todistaja siihen, että
se oli veli-vainajani tahto".
Kadonnutta etsittiin vielä kauan; suuret palkinnot luvattiin sille,
joka voisi hänestä mitään tietoa antaa; tästä kuulutettiin ensinnä
likeisessä, sitten kaukaisemmissa kirkoissa; mutta kadonneesta ei niin
jälkeä huomattu.
Jolsan Matin käynti kapteenin luona yöllä, joka käynti oli tullut
provastin tiedoksi, selitettiin niin, että Matin Leena oli kapteenille
kutonut verkkoja, ja ettei Matti tahtonut palata palkkaa saamatta
Jolsan saarelle takaisin.
Muutamia viikkoja kului. Ympäristössä ja vielä loitommallakin puhuttiin
tuosta Rytilän kummallisesta tapauksesta, ja siihen koetettiin jos
jollaisiakin selityksiä. Josko alussa kapteeni olikin kovasti epäluulon
alainen, niin hajosi tämä epäluulo aina enemmän, miten aikaa kului;
sillä kadonnutta hakiessa oli kapteeni innokkain kaikista, innokkaampi
ainakin kuin provasti, joka ei vielä ollut tehnyt mitään, ei ainakaan
näkyväistä, kadonneen löytämiseen. Provastilla oli, niinkuin tiedämme,
omat ajatuksensa tässä asiassa ja niistä ei kapteeni voinut saada häntä
luopumaan.
Kapteeni ei ollut sen kovemmin käynyt Rytilässä; siellä hallitsi
provasti isäntänä. Kuinka kauan tämä asiain tällainen olo kestäisi,
sitä oli vaikea sanoa. Yleisesti tiedettiin että, ellei kadonnut
löytyisi, oli kapteeni Rytilän perillinen. Mutta kuinka kauan oli
kadonneen ilmaantumista odotettava? Tuosta puhuttiin ja mietittiin,
semminkin kuin provastin sanottiin vakuuttaneen ettei hän antaisi
Rytilää kapteenille ennenkuin täydellisesti oli toteen näytetty, ettei
nuorta patronia enää ollut maailmassa olemassa.
Kapteeni ei ollut tähän saakka tehnyt mitään voittaaksensa Rytilän.
Hän, joka ei ennen ollut ketään pelännyt, hän pelkäsi nyt provastia, ja
hän pelkäsi häntä yhä enemmän, kuta enemmän provasti salasi aikeitaan
ja ajatuksiaan. Kapteeni näki selvään, että provasti hänessä tiesi
pienen poikasen katoomiseen syyllisen; hän tiesi myöskin, että provasti
ei laiminlyönyt mitään, saadaksensa selkoa tähän hämärään. Hän oli,
niinkuin tiedämme, syypää pienen Kaarlen katoomiseen tahi surmaan;
mutta että Matti niin pikaan tekisi tehtävänsä, sitä ei ollut kapteeni
osannut ajatella. Matti oli saanut luvatut rahat. Kapteeni oli antanut
ne hänelle, uskaltamatta kysyä, miten surma oli tapahtunut; sillä
siitä, että poika oli surmattu, että hän oli mereen upotettu, - siitä
oli kapteeni vakuutettu. Hän oli -- sen tiesi hän -- nyt Rytilän herra.
Mutta varovaisuus vaati, että hän vielä odottaisi.
Oli, kuten sanottiin, muutamia viikkoja kulunut. Kaikki kumma, mikä
maailmassa tapahtuu, jääpi vähitellen unohduksiin. Ihmiset haluavat
aina jotakin uutta. Tuon tiesi kapteeni hyvin. Hän oli hakenut
kadonnutta innokkaasti alussa; hakemisen turhuus väsytti häntä
vähitellen ja viimein lakkasi hän kokonaan. Mutta niin kauan kuin
Rytilä pysyi provastin käsissä, kyti muisti kummallisesta tapauksesta
kansassa ja aina väliin puhuttiin siitä. Se puhe oli saatava
hiljentymään; itse muisto oli sammutettava. Miten?
Siten, että kadonnut oli löydettävä.
Eräänä päivänä seisoo taasen Jolsan Matti kapteenin kamarissa. Niinkuin
viimeinkin käy kapteeni suoraan asiaansa.
"Missä on poika?" kysyi hän.
"Tallella on" -- vastasi Matti.
"Meren pohjassa?"
"Syltä vettä päällä".
"Voitko saada ruumis selkä ylös?"
Jolsan Matti katseli pitkään isäntäänsä. "Ettäkö se löydettäisiin?" --
kysyi hän.
"Niin!"
Matti raapi korvan taustaansa. "Kyllähän se ei olisi mahdotointa ...
mutta..."
"50 ruplaa on palkkasi!"
"Niinkuin kuulutuksessa... Mutta ... en minä rupea sen löytäjäksi..."
"Ei sinun sitä tarvitsekaan".
"No silloin ei estä mikään poikaa tulemasta päivän valoon taasen".
Ei siinä sen enempää puhuttu. Kapteeni ja Matti tunsivat toisensa.
"Aivan oikeen -- -- niinkuin arvasin"? -- ajatteli Matti. "Mutta vielä
sinä Rytilän isäntänä saat minulle muutamia kolikoita tästä maksaa".
"Se mies olisi valmis tappamaan minuakin, jos vaan kukaan siitä mitään
maksaisi" -- mietti kapteeni.
* * * * *
Seuraavana päivänä, kun provasti istui kamarissaan ja mietti miten
saisi epäluulonsa toteen näytetyksi, tuli hänen vaimonsa kiiruhusti
kamariin. Että jotakin oli tapahtunut, sen näki provasti kohta rouvan
muodosta ja käytöksestä. "Mitäs nyt?" kysyi hän.
"Kadonnut on löydetty" huusi rouva, "Sorvarin muori on hänen löytänyt".