Varpuset.
Me puhuimme tämän kertomuksen alussa muutamia sanoja Suomen merimiehistä
yleensä. Me sanoimme, että useimmat heistä ovat rehellisiä, ja pian
lapsellisiakin olentoja, joiden sydämet ovat vapaat kaikista
rikoksista; mutta me lisäsimme: ei ruista, missä ei rikkaa.
Erään tämmöisen rikkakasvin Suomen merimiesten seassa olemme me
nähneet. Mutta monta semmoista ei toki löydy. Totta on että merimiehet
näkyvät meille raa'oilta, että me hämmästymme heitä, jos tapaamme heitä
esimerkiksi kapakoissa. Ken siellä kuulee heidän puhettansa pullon
ääressä, saa usein aihetta kauhistukseen. Mutta kumminkin ovat useimmat
ne seikat, jotka tätä kauhistusta herättävät, vaan pintapuoliset.
Julmia sanoja me kuulemme, ja arvaamme niitä, joista nämä julmat sanat
lähtevät, julmiksi miehiksi -- mutta useimmasti erehdymme tuomiossamme.
Julmalla sanalla ei ole juurta sanojan sydämessä. Ulkonainen tapa on
raaka, on koleisen kiven pinnan kaltainen. Mutta koleisen kiven sisässä
voi väliin puhdasta kultaa löytyä. Niinpä usein merimiehissäkin. Heidän
suunsa on usein täynnä törkeyttä, mutta suuta syvemmälle ei tämä
törkeys ole päässyt laskeumaan. Rinnassa asuu miehuus, miehuudessa
useinkin lapsellinen viattomuus. Kova työ on kouluuttanut heitä; kova
työ saa aikaan kovia tapoja; työt ja tavat muodostavat miehen. Mutta
näissä töissä, näissä tavoissa ei löydy mitään, joka saastuttaisi
sydäntä. Ja senpä tähden asuukin usein merimiehen kovan kuoren sisässä
sydän, jossa lapsellinen viehkeys ja hellämielisyys vallitsee, --
vaikka pinta on karskea kuin pohjoisen pakkanen.
Kullakin ihmisellä on eri luonteensa. Toiseen koskee kipeästi mitä
toinen ei tunne ensinkään. Toinen muistaa kuolinpäiväänsä saakka
loukkaavan sanan; toinen ei loukkaavasta sanasta loukkau ensinkään.
Toisessa elää koston-himo, joka pimittää hänen elämänsä ilon, toisessa
leimuaa tämä himo salahmana tuleen, mutta katoo ja sammuu niin nopeasti
kuin salahma; toisessa vielä ei saa mikään koston himoa syntymään.
Lujimmissa luonteissa elää muisto kärsitystä vääryydestä unohtamatta.
Lujaluonteinen voi tosin hillitä itseänsä, jottei katkera muisto
muodostu kostonpyynnöksi; mutta itse muistoa ei hän voi tukehuttaa. Se
kalvaa niinkuin ruumiinmato häntä yhä, sitä katkerammasti kuta
syvemmälle hänen sydämeensä kärsitty vääryys koski. Omituista onkin
nähdä hellän, rakastettavan, jota olemme oppineet kunnioittamaan rauhan
sanansaattajana, äkkiä muuttuvan, kun hän muistaa jotakin, joka, jopa
aikoja takaperin, haavoitti hänen sydäntänsä. Mepä hämmästymme niinkuin
se, joka kaunista tarua lukiessaan, käännettyä kirjassa lehden, lukee
jotakin, jota hän ei olisi voinut aavistaa. Niinpä on ihmissydänkin
kirja, jossa löytyy monta lehteä. Aika kirjoittaa niihin; niiden
täydellistä lukiaa kumminkaan ei löydy maan päällä. Mutta jo niistä
muutamista riveistä, mitkä me ihmiset voimme saada selville, saamme me
aiheita hämmästykseen.
Eräänä syksy-aamuna oli rivi, jommoista ei olisi kukaan voinut uskoa
löytyvän kirjoitettuna Lauri Varpusen sydämen kirjassa, luettava
suurilla kirjaimilla; nämä oikeen loistivat ikäänkuin isonnus-lasien
takaa; mutta isonnus-lasit olivat Lauri Varpusen suuret silmät.
Vastikään, kun nyt esillä oleva lehti sydämenkirjassa vielä piilousi
toisten lehtien takana, välttyivät näitten isonnus-lasien tuolta puolen
sanat: _viattomuus, rakkaus, ystävällisyys, hiljamielisyys,
rehellisyys, uutteruus, miehuus_. Mutta kun lehti käännettiin,
luettiinpa toiselta sivulta: _viha kuolemaan saakka, kostonpyyntö
ijankaikkisuuden rajoja ulommalle_.
Lauri Varpunen oli pienen tilan omistaja, joka asui lähellä K----n
kaupunkia. Hänkin oli nuorena ollut merimies. Mutta merimieheksi, joksi
hän oli ruvennut syystä, ettei hänen kodissansa häntä tarvittu. Siellä
kun oli neljä häntä vanhempaa veljestä työtä tekemässä -- merimieheksi
ei hän kelvannut; siihen oli hänen luonteensa liian tulinen. Hänen
ensimmäinen ja ainoa meriretkensä oli kestänyt kaksi vuotta; maailmaa
oli hän saanut nähdä, mutta vielä enemmän oli hän saanut tuta
laivakuria, milloin syystä, milloin syyttömästi. Kun hän kahden vuoden
kuluttua jälleen pääsi kotiinsa, vannoi hän ei sinä ilmoisna ikänä enää
menevänsä merelle, ja sen valansa oli hän pitänyt. Mutta iloinen poika,
joka merelle oli lähtenyt, toi sieltä maalle muassansa muiston, joka
alati pysyi hänen mielessänsä niin elävänä kuin hetkenä, jona se oli
alkunsa saanut. Lauri oli syytetty varkaudesta ja siitä saanut varkaan
rangaistuksen, vaikka hän oli syytön. Varas oli hänen syyttäjänsä,
tuomari oli hänen oma kapteeninsa, joka -- siitä oli Lauri vakuutettu
-- tiesi hänen viattomuutensa. Tämä käytös Lauria kohtaan piirtyi hänen
sydämeensä kirjaimilla, mitkä liian syvälle painuivat, jotta aika olisi
voinut ne kuluttaa pois. Muisto tästä sai Laurin elämän pimeäksi, ja
samalla kun hän huomasi, että häntä hänen veljensä ja entiset toverinsa
ylönkatsoivat, samalla lujeni kallion kovaksi hänen sydämessään viha
hänen syyttäjäänsä ja hänen tuomariansa vastaan.
Hänen syyttäjänsä oli Jolsan Matti.
Hänen tuomarinsa ja kurittajansa kapteeni Konrad Kornman.
Toistakymmentä vuotta oli kulunut siitä päivästä, jona tämä tapahtui;
Lauri Varpunen oli tämän ajan kuluessa voittanut jälleen yleisen
luottamuksen ja arvon; puhe hänen rikoksestaan ja rangaistuksestaan oli
hiljennyt; sitä ei muistanut enää kukaan muu kuin yksi ainoa.
Ja tämä ainoa oli Lauri itse.
Hän oli niinkuin jo sanoimme ahkera, siivo ja hyvän-sävyinen mies, joka
ei kenellekään vähintäkään pahaa suonut, joka aina piti viattoman
puolta. Mutta jos joku hänen seurassaan sattui mainitsemaan Jolsan
Matin tahi kapteeni Kornman'in nimeä, niin silloinpa joutui Matti
vimmaan, joka ei rajoja tiennyt. Tämän omituisuuden Laurissa oli hänen
vaimonsa ja naapurinsa pian huomanneet, ja senpä tähden ei Jolsan
Matista eikä kapteenista eikä myöskään Laurin meriretkestä mitään
puhuttu. Josko he ensimmäisinä vuosina muistivatkin tätä, unohtivat he
sen vihdoin kokonaan.
Lauri eli nyt pienellä torpantilalla, tavallansa onnellisena vielä,
nuoren vaimonsa ja neljän lapsensa kanssa, joita hän hellästi rakasti.
Peltola oli torpan nimi, mutta siksi sitä harvoin kuultiin mainittavan.
Sen tavallinen nimi oli Varpula ja sen asukkaat kutsuttiin kylän kesken
Varpusiksi.
Peltolan eli Varpulan torpassa olivat kesätyöt loppuneet. Lauri ja
Anna, hänen vaimonsa, olivat riihtä puimassa. Riihtä omaa ei heillä
toki ollut; semmoisen olivat he saaneet lainata Mattilan isännältä,
joka omisti maan, millä Lauri torpparina asui. He olivat ani-aikuisesta
aamulla olleet kovassa työssä, kun eineen aikana moniaat työläiset
kokoontuivat riihen ovelle kummia kertomaan. Mutta eipä siinä sen
kummempaa kerrottu kuin mitä lukia jo tietää, puhuttiin näet Rytilän
patronin kuolemasta ja pienen perillisen katoomisesta, ja tästä
viimeksi mainitusta tapauksesta aprikoitiin jos mitä. Niinkuin ainakin
nähtiin siinä noitumista, ja miten se noituminen oli poistettava,
siitäpä nyt neuvoa hierottiin. Eräs kielekäs eukko tiesi sanoa, että
pitäisi kadonnutta soitettaman, niin hän kohta tulisi näkyviin. Niinhän
oli Jussilan Kyllikki ja Variksilan Muurikki löytynyt; kaksi viikkoa
olivat ne olleet tietämättömissä, mutta niin pian kuin erään tietäjän
neuvosta kirkonkelloa oli soitettu, seisoivat Kyllikki ja Muurikki
kaikkein kummaksi kotivainiolla, missä surullisesti ja nälkäisinä
ammoivat. Olipa sekin ihmeellistä, että kaksi suurta kiveä, jotka
vainiolle ilmausivat kun lehmät katosivat, kohta katosi kun
kirkonkellon ääni oli kolmasti kuulunut; mutta ihan samassa olivatkin
lehmät vainiolla nähtävät. Lehmät olivat tietysti olleet noidutut ja
samaten oli nyt nuoren patronin laita. Jos ei matka Rytilän hoviin
olisi niin pitkä -- koko viisi peninkulmaa -- niin tekisipä eukon mieli
kulkea sinne antamaan neuvoansa ja samalla voittamaan tuo suuri
palkinto, minkä kapteeni Konrad Kornman oli lapsen löytäjälle luvannut.
Näin höpisi eukko ja olisi ehkä kauankin vielä saanut höpistä. Väki
seisoi kuunnellen ja uskoi vahvasti mitä eukko puhui. Mutta kun eukko
sattui mainitsemaan kapteenin nimen, niin keskeyttipä häntä Lauri
äkkiä.
"Mene sinä Rytilään, kyllä sinä palkintoa saat" -- ilveili hän.
"Eilen kuulutettiin kirkossa, että se, joka pojan löytää tahi hänestä
tietoa voi antaa, saa 50 ruplaa" -- vastasi eukko -- "sen on kapteeni
luvannut".
"Hän on luvannut sinulle 50 selkään".
"Sulle hän ne säästää, Lauri", ärjäsi eukko suutuksissaan.
Eipä muuta tarvittu. Lauriin, jonka veri oli ruvennut kuohumaan, kun
kuuli kapteenin nimeä mainittavan, koski eukon muistutus menneistä
ajoista kipeästi. Hänen kasvonsa, jotka olivat harmaat riihen tomusta,
vaalenivat. Vaaleus tosin ei näkynyt, mutta tuli, joka leimusi hänen
silmistään, näkyi, ja turhaan koetti Anna lepyttää häntä.
"Korjaa sorkkasi täältä", huusi Lauri kielekkäälle eukolle vihasta
vapisemalla äänellä, "tahi, Jumal auta, en tiedä mitä teen".
"Mattilan on maa ja riihi!" arveli eukko itsepäisesti.
Lauri seisoi kotvan aikaa sanaa sanomatta. Sitten rupesi hän työhön
niin kiivaasti kuin olisi hän hengen hädässä ollut; jyvät pirisivät,
akanat pölysivät hänen päänsä ympäri ja olet menivät mäsäksi hänen
iskuistaan. Hän koetti täten saada kuohuvaa vihaansa sammutetuksi. Anna
autti häntä.
Riihen ovelle kokoontunut joukko seisoi kotvan aikaa katsellen Laurin
ja Annan työtä; vihdoin kyllästyivät he tähän ja lähtivät. He olivat
närkästyneet eukkoon; jos olisi Lauri ja Anna vähäksikään aikaa
herenneet työstään, olisivat he kuulleet miten joukko puolusti entistä
merimiestä.
Tuskin huomasi Lauri olevansa kahden pikku vaimonsa kanssa, ennenkuin
hän heittäysi pitkäkseen mäsäksi survotuille olille. Syvä huokaus
puhkesi hänen rinnastaan, hänen huulensa värisivät ja hänen nyrkkinsä
olivat kovasti puristetut.
"Jumala armahda minua!" huokasi hän.
Olipa omituista nähdä suomalaisen talonpojan tuollaisessa tilassa.
Viha, ääretön viha raivosi hänen sisässään; hän koki kaikin voimin
saada se tukehutetuksi -- mutta hän ei sitä voinut.
Hän hypähti äkkiä ylös. Hän mumisi jotakin, jota ei Anna, joka
hämmästyksellä häntä katseli, voinut kuulla, ja läksi kiiruhusti
riihestä.
Oli, niinkuin jo sanoimme, eineen aika. Lauri ja Anna olivat aina ennen
ehtineet eineeksi päästä riihestä, jonkatähden ei heillä evästä ollut
mukanansa. Nyt oli viimeinen lottia puitavana; tunnin kuluttua olisi se
ollut puitu ja jyvät viskattu ja puhdistettu; mutta nyt keskeytyi työ.
Anna kun näki miehensä, joka ei hänen kysymyksiinsä mitään vastannut,
kulkevan kotiin päin, seurasi häntä.
Lauri kulki sanaa sanomatta kiiruusti kotiinsa. Kun hän sinne tuli,
heittäysi hän vuoteelle, tomuisena, nokisena kuin hän oli, ja puristi
kovasti käsiänsä rintaansa vastaan, ikäänkuin olisi hän pelännyt
sydämen puhkeevan. Hän kärsi siinä äärettömästi, kärsi vielä enemmän
kuin päivänä, jolloin hän oli varkaudesta rangaistu.
Anna tiesi, ettei häneen tälläisinä hetkinä mikään vaikuttanut. Hän
pani einettä pöydälle ja odotti Laurin asettumista. Lapset olivat
kaikki ulkona. Vanhin tyttö Loviisa kantoi nuorinta puolivuotista
sisartaan.
Silloin astui vanha kerjäläis-akka Peltolan torppaan, pieni lapsukainen
sylissä. Ryysyihin oli ämmä, ryysyihin lapsi puettu, ja päänsä ympäri
oli eukko monin kerroin käärinyt vanhan vuodepeitteen, jotta hänen
kurjuutensa vielä enemmän pisti esiin.
Hän pyysi suruisella äänellä ruokaa, sanoi kulkeneensa pitkät matkat
etelästä, sanoi vielä saavansa kulkea pitkät matkat, ennenkuin ehtisi
miesvainajansa veljen luo; hän kertoi kielekkäästi pieniä uutisia, aina
tuon tuostakin valittaen nälkäänsä ja kurjuuttansa.
Annan kävi eukkoa, mutta etenni lasta sääliksi. Pienen poikaisen kasvot
olivat aivan ruvessa, jottei niissä muuta eheää ja tervettä paikkaa
nähty kuin huulet ja silmät. Siihen lisäksi näkyi lapsi kituvan jotakin
sisällistä tautia, sillä hän ei jaksanut tuskaansa itkeä, ainoastaan
hiljaisesti uikutella.
"Käykää tänne muori syömään", sanoi helläsydämminen Anna. "Jahka
Loviisa tulee sisään, annetaan pienoiselle velliä".
Eukkoa ei kahdesti tarvittu käskeä. Hän pani, lupaa siihen kysymättä,
lapsensa Annan nuorimman lapsen kätkyeesen, missä väsynyt pieni
vähitellen lakkasi vaikeroimasta ja vaipui uneen.
Tämä tapaus oli saanut Laurin ajatukset hajoomaan. Hänen kuohuva
verensä rupesi vähitellen asettumaan ja kotvan ajan kuluttua kelpasi
hänelle leipä, piimä ja silakka, mitkä Anna eli pannut eineeksi
pöydälle.
"Mikäs on vieraan nimi?' kysyi hän, kun eukko oli syönyt ja kiittänyt
ruoasta.
"Ompahan vaan Katrina Tanhuansuu, Aapeli Tanhuansuun leski" -- vastasi
eukko.
Ei siinä sitten paljon enempää puhuttu. Lauri muisti nyt, että hänellä
oli riihi vielä kesken. Hän meni sinne, mutta Anna jäi nyt kotiin
kehräämään.
Iltapuolen päivää, jolloin rupinen lapsi, joka nyt makasi penkillä,
jälleen oli uneen vaipunut, läksi vieras ulos, sanoen käyvänsä taloissa
pyytämässä vähän evästä matkalle. Loviisa lupasi syöttää pientä
Heikkiä, jos tämä heräisi. Lauri oli mennyt saunaan ja Anna vaavutteli
pientä lastaan uneen.
Iltaa kului. Pieni Heikki oli syötetty ja jälleen nukkunut; Lauri oli
jo aikaa tullut saunasta ja laskeunut vuoteeseen; torpan katossa paloi
valkea, jonka valossa Anna ja Loviisa kehräsivät. Ämmää ei kuulunut
palaavaksi.
Iltaa kului yhä enemmän. Perhe oli jo illallisen syönyt; pieni vieras
oli asetettu makaamaan uunin päälle, siellä olisi muka lämpimämpi;
valkea talossa oli sammutettu; Anna, Lauri ja Loviisa rupesivat jo
maata.
Eukkoa ei kuulunut.
Torpan väki tuota ihmetteli, mutta eipä tuosta sen enempää puhuttu kun
oli Anna lausunut: "Arvattavasti oli eukko väsynyt, josta syystä on
jäänyt Mattilaan yöksi. Huomenna ennen päivän nousua on hän taasen
täällä".
Kaikki torpassa nukkuivat sitten yönsä rauhassa, paitsi Loviisa, jonka
aina väliin oli täytynyt hyräillä eukon pienelle pojalle, saadaksensa
häntä leppymään. Aamu koitti, koko perhe oli herännyt; isäntä ja emäntä
oli jo jalkeilla. Kummaa: eukkoa ei näkynyt.
"Olisiko hän kääntynyt kipeeksi?" arveli Anna.
"Se on mahdollista; muuten kai olisi hän jo palannut lapsensa luo",
vastasi Lauri.
Päivää kului. Mattilassa oli eukkoa kysytty; muistakin naapureista oli
häntä etsitty, mutta häntä ei ollut kukaan nähnyt, Sepä toisista varsin
outoa. Naapurit riensivät Varpusten luo katsomaan poikaparkaa. Kaikki
surkuttelivat häntä. "Ei hänelle ole monta päivää jälellä", arvelivat
he. Ja sen ohessa arveltiin pojan äidistä kaikenmoista. Uskalsipa tuo
ämmä, joka eilen riiteli Laurin kanssa, puhua jotakin noitumisesta,
tietäjissä käymisestä ja muuta semmoista, ja väki olisi ollut varsin
taipuvainen suostumaan eukon tuumiin, elleivät Lauri ja Anna olisi
panneet jäykästi vastaan, ja vakuuttaneet, että kadonnut ämmä eilen oli
siunannut ruokaa niinkuin kristityt ihmiset ainakin.
"Mutta mihin hiiteen olisi ämmä joutunut?" kysyi Mattilan isäntä.
"Siitäpä juuri nyt on kysymys, ja minä sanon, sanokoot muut mitä
tahansa, että eukko, joka lapsensa tänne jätti, on kun onkin noita". --
lörpötti kielekäs ämmä.
"Mutta entäs on eukko tiellä kylään kuollut johonkin ojaan?" arveli
Loviisa. -- "Niinpä kävi viime talvena kauppa-Eskon".
Ukot tuota mietettä kuullessaan, kynseivät päätään ja arvelivat, että
olisi se semmoinenkin tapaus saattanut tapahtua.
Mitäpäs siitä! Loviisan arvelu näkyi aina, miten mietittiin,
todenmukaisemmalle ja vihdoin päätettiin lähteä kadonnutta hakemaan,
"sillä eihän eukko ole voinut maan päältä kadota".
Kielekäs ämmä ei puhunut enää mitään; hän vaan pudisti päätänsä,
ikäänkuin arvellen: "hakekaa vaan, mutta ette niin mitään löydä".
Ja siinä oli ämmä ihan oikeassa. Kadonnutta haettiin päivä, toinen,
mutta häntä ei näkynyt, ei kuulunut. Vihdoin viimein arvasi Lauri
totuuden, kun oli kolme päivää haettu. "Turhaan haemme; minä pelkään,
että eukko on karannut päästäksensä lapsestaan vapaaksi", arveli hän.
Tämä lause vaikutti kummia väessä. He olivat tässä tapauksessa nähneet
jotakin ihmeellistä; he olivat odottaneet saavansa nähdä eukon
kuolleena tahi murhattuna ja nyt -- olisiko hän vaan ollutkin
pahanjuoninen kerjäläinen, jolle lapsensa elättäminen tuli tukalaksi?
He lakkasivat kohta hakemasta ja menivät kiroten kotiin.
Mutta Varpuset olivat lisääntyneet yhdellä hengellä.