Rikos.
Kun herra Kornman tuli kotiinsa, oli jo yötä kotvan kulunut. Kynttilä
paloi hänen kamarissaan ja keski-ikäinen nainen istui sen valossa,
sukkaa kutoen. Tämä nainen oli varsin uninen; monesti oli hän
säikähdyksellä herännyt unelmistaan. Kun hän vihdoin kuuli ovea
avattavan ja näki Konradin astuvan sisään, huokasi hän: "Jumalan
kiitos!"
Konrad iski häneen epäilevän silmäilyn. "Onko kukaan käynyt minua
tapaamassa?" kysyi hän synkällä äänellä.
"On, käsipuolinen merimies on teitä jo kauan odottanut".
"Ei kukaan muu!"
"Ei!"
"Käske hänen tulla puheelleni!"
Nainen meni ja Konrad kulki pitkillä askeleilla edestakaisin
kamarissaan. Hänen pienistä silmistään välkkyi nyt lujuus semmoinen,
joka ei tiedä muuta kuin maaliansa. Hän seisahtui aina väliin
silmänräpäykseksi ja tirkisteli näillä kummallisen rohkeilla
silmillään erästä pientä lipasta, joka oli työnnetty kamarin
pituu-seinän vieressä olevan sohvan ja syrjä-seinän väliin. Mutta tämä
seisahtuminen oli niin pikainen, ja Konrad alkoi taasen niin kiiruusti
kulkuansa, että tuskin olisi huomattukaan hänellä tässä pienessä
lippaassa olevan jotakin, jota hän mietti. Vihdoin aukeni ovi ja
unisena astui Jolsan Matti huoneesen.
"Sinä olet minua kauan odottanut" -- sanoi Konrad. "Oletko vielä sama
mies kuin ennen?"
"Melkeinpä, luulisin ainakin", vastasi tullut ja nauraa irvisteli
rumasti.
"Vaikka olisikin kysymys asioista, jotka tavallisesti saavat
hellätunteisia vapisemaan?"
"Vaikka! Mutta puhukaa suunne puhtaaksi, siitä saanen tietää, mitä
tahdotte ehdoitella. Talvi on tulossa eikä Jolsan saarella eletä, ellei
ole millä elää".
"Ole siitä huoleti..." Ja Konrad meni muutamia askeleita Mattia
lähemmäksi, katsoa tuijotti häntä terävästi silmiin ja kysyi kovalla
äänellä: "Vaivaisiko salamurha raskaasti miehen omaatuntoa?"
"Salamurha!... Herra kapteeni, mitä toki mietitte?"
"Temmata pois tieltä velipuoleni pojan, joka kieltää minulta Rytilän
maan".
"Se on, sanon ma, suora puhe ja siihen vastaan minä suoraan: en rupee
semmoisiin... Mutta", lisäsi hän vähän ajan kuluttua -- "mitäs
antaisitte?"
"500 helisevää kolikkoa on palkkasi".
"Entäs veljenne...?"
"Hän sairastaa, niinkuin tiedät, keuhko-tautia; minä olen vasta käynyt
häntä katsomassa. Hänestä tekee kuolema lopun ilman meidän avuttamme".
Jolsan Matti ei vastannut mitään tähän, hän vaan siinä seisoa
töllisteli... Konrad alkoi taasen kulkuansa. Hän tunsi miehen, jolle
oli ehdoituksen tehnyt; hän tiesi, että kytevä säkene, kun se saa palaa
omia aikojansa, vihdoin sytyttää ilmi-tulen.
Hän ei tässä pettynytkään. "500 kolikkoa! Milloin saan minä ne,
jos --?"
"Niin pian kuin poika on kadonnut".
Taasen kului kotvan aikaa, jona ei kumpikaan puhunut.
"Mutta jos joudun kiini, niin koskee se päätäni", lausui Matti vihdoin.
"Se on sinun oma asiasi; juuri vaaran tähden on palkkasi niin suuri".
"Ja te saatte vaivatta, vaaratta Rytilän kartanon..."
Herra Konrad ei ollut kuulevinansa tätä lausetta. Hän silmäili kelloa.
"Sano ajatuksesi, päätöksesi pian; aika on tärkeä".
"Kuinka pian poika olisi...?"
"Ennen huomis-auringon laskua. Ja jos sukkelasti ja hyvästi asiasi
teet, saat siitä erittäin 50 ruplaa".
"Ennen huomis-auringon laskua..." mutisi Matti ajattelevasti, ikäänkuin
olisi kysymys ollut varsin tavallisesta, vähäpätöisestä asiasta.
"Aurora laiva tulee varmaankin kotiin näinä päivinä, silloin on aina
vähin minunkin ansaittava saarella. Mutta 550 ruplaa! Tosin on patroni,
veljenne, ollut minulle varsin hyvä, mutta 550 ruplaa -- -- Herra
kapteini, minä suostun kauppaan, mutta en ennen kuin on patroni
kuollut".
"Ennen huomis-auringon laskua. Nyt on maanantai-aamu, siis ennen
tiistain, huomis-päivän iltaa olen minä Rytilän herra, jos sinun on
mieli saada palkkasi".
"Perhana! herra kapteeni, te panette minut lujalle. Toinen oli laita
Espaniassa, siellä ei muuta kuin olkoon menneeksi... Mutta tämä, joka
nyt on tiellänne, on lapsi vielä. Hyi! ilettää!"
"Ei pitkiä puheita nyt enää. Mitä vaadin, sen tiedät; palkkasi saat
tästä", -- ja kapteeni avasi arkun, jossa Matti näki runsaasti hopeaa.
-- "Nyt mene, ja jos keskiviikko-aamuna todistat, että työ on tehty,
niin ovat rahat omasi".
Matti tunsi arvattavasti ennaltaan kapteenin, sillä hän ei enää sanonut
mitään. Hän silmäsi kumminkin, ennenkuin lähti, arkkua. -- -- Yö oli
kolkko ja pimeä. Kylmä tuuli puhalsi ja synkistä pilvistä oli vettä
ruvennut pisaroimaan. Herra Konrad ei ajatellut aikaa. Hän yhä jatkoi
kulkuaan ja viserteli hiljaan, niinkuin hänen tapansa oli, kun joku
miete veti hänen huomionsa.
"Seuraus olkoon, mitä tahansa" -- mutisi hän... "Jos poika katoo
tietämättömiin, ei voi kukaan, ei edes provasti Wern, minussa aavistaa
hänen kadottajaansa; mutta jos hän huomataan murhatuksi?... No, se,
joka elää, näkee". Ja kapteeni meni hiljaan lähimmäiseen huoneesen,
mihin nainen, jonka vasta näimme, oli vetäinnyt. Mutta kapteeni tuli
kohta takaisin ja mutisi itselleen; "hän nukkuu toki; kummapa, etten
voi tottua varovaisuuteen; maallakin luulen olevani laivassani".
Tällä välin oli Matti kulkenut ulos sateesen. Veneensä vieressä seisoi
hän mietiskellen olisiko lähteminen saarelle vai jääminen mannermaalle.
Kolkko yö ei miestä pelättänyt; sade, joka vähitellen kasteli vanhaa
ruumista, ei häntä saanut vilustumaan; esitys, minkä hän vasta oli
kuullut, ei häntä hämmästyttänyt. Tämä esitys ajoi hänen ajatuksiansa
milloin minnekin, mutta aina palasivat ne kapteeni Konradin
rahalippaasen, ja usein kuului miehen huulilta nuo lumoavat sanat: "550
ruplaa!" Mutta Matti ei siinä kumminkaan ollut taistelussa omantuntonsa
kanssa; omaatuntoa oli hänellä tosin kerran ollut; mutta sen ääni oli
jo aikoja takaperin vaiennut; se ei häntä enää missään estänyt. Ihmisiä
löytyy maan päällä tarpeeksi asti, jos toinen tahi toinen ennen
aikaansa kuoleekin -- oli hänellä tapa sanoa; mutta nyt oli kysymys
lapsesta, joka tuskin vielä oli eloon ehtinyt. Esitetty rikos siis
Mattia iletti, niinkuin hän vasta oli esittäjälle lausunut. Mutta
toiselta puolelta loistivat hopea-kolikot niin kauniilta. Kauan seisoi
Matti siinä kahden vaiheella. Useita kertoja oli hän syössyt veneensä
vesille, mutta jälleen taas vetänyt sitä maalle. Tämmöisessä pulassa ei
ollut Jolsan Matti koskaan ennen ollut.
"Lempo tässä seisokoon!" mutisi hän vihdoin. "Pieni temppu vaan, ja
minä olen rikas mies, tahi ... jos jätän tempun tekemättä, jään
köyhäksi kuten ainakin. Ilettää tosin perhanasti, mutta ... narrihan
minä olisin, jos työntäisin pois tyköäni tuon suuren summan... Sitä en
tee, en lempo soikoon". -- Ja Matti työnsi vihdoinkin taasen veneensä
vesille ja alkoi soutaa kaiken voimansa takaa, jott'ei tuo päätös enää
pääsisi horjumaan.
Matka Koivikolta Rytilään oli jotenkin pitkä maatse, mutta sitä vastoin
vettä kulkein hyvin lyhyt. Ulos mereen pistää kolme nientä; toisella,
äärimmäisellä näistä on Koivikon yksinäinen ja vähäinen talo, toisella,
vaikka toista Suomen virstaa rannalta, Rytilä; keskimäinen niemi on
osittain muokattu pelloksi, osittain niityksi. Matti kun myötätuulta
oli päässyt tämän keskimmäisen niemen päähän, lakkasi soutamasta ja
katseli ympärilleen. Jolsan saarta ei näkynyt; siitä hän toki ei ollut
millänsäkään; pimeässä ennenkin oli hän sinne osannut. Mutta Rytilän
hovin akkunoista hohti ryytimaan nyt jo lehdittömäin puitten välistä
valkea. Matti tuijotteli kauan sinnepäin ja lieneepä jotakin johtunut
hänen mieleensä, sillä hän, kun taasen tarttui airoihin, alkoi soutaa
vastatuulta Rytilää kohden, min jaksoi.
Mitä olikin hänellä mielessä?
Jos olisi joku häneltä tätä kysynyt, ei hän olisi siihen voinut
vastata, ja kumminkin eli hänessä, vaikka vielä himmeänä ajatuksena,
syy mintähden hän Rytilää kohden nyt souti. Tämä ajatus, aina kuta
lähemmäksi hän tuli, sai aineellisemman muodon, ja kun vihdoin vene
puski rantaan, puhkesi se sanoihin: "Silmäily ei haittaa", jonka ohessa
kummallinen valo lensi hänen silmästään, mikä, jos sen ken olisi
nähnyt, olisi sanonut: "Jahka sopisi nyt jo?"
Matti oli siis päättänyt näkevin silmin tarttua siihen koukkuun, minkä
kapteeni Kornman oli hänelle syötiksi pannut. Palkka, tuo suuri
rahasumma, hehkui ukon mielessä.
Hän katseli ympärilleen. Valo yhä hohti Rytilän hovista; hän katsoi
taivasta, huomatakseen min verran yötä oli kulunut, puolet matkaa
Koivistosta oli hänellä ollut myötätuulta; toisen puolen matkaa oli hän
vasta-tuulta melonut, ja siihen oli kulunut aikaa, -- sillä Matti oli,
niinkuin muistamme, käsipuoli. Tämä, joka esti hänet rupeemasta enää
varsinaiseksi merimieheksi, oli usein ennenkin, semminkin alussa,
tehnyt hänelle hänen kalastusretkillään häiriötä, mutta Matti oli
vähitellen oppinut toisen kätensä asemesta käyttämään milloin
jalkojansa, milloin hampaitansa, milloin mitäkin.
Taivas oli yhäti pilvessä; ilma samallainen kuin Matin lähtiessä
Koivikosta. Hänen oli mahdotoin aavistaakaan, min verran yötä oli
kulunut. "Samapa se", mutisi hän, kun, vedettyänsä venettään rannalle,
alkoi hiljakseen kulkea käytävää Rytilän hoviin.
Täällä oli asema melkein samallainen, kun kapteenia siinä nähdessämme.
Hovin isäntä, patroni Kaarle Kornman makasi kuumeellisessa unessa.
Paikalla, missä vasta Konrad oli istunut, istui nyt vanhan-puolinen
eukko. Hän ei ollut näitä palkattuja potilaan-hoitajia, jotka odottavat
kituvan kuolemaa ja omaa runsasta palkkaansa. Rytilän Eeva oli ollut jo
entisen patronin aikana kartanon emännöitsiä; hän oli keinutellut
sylissään pientä Kaarlea, jonka kuolinvuoteella hän nyt istui. Hän ei
nukkunut: hänen silmänsä olivat alati käännetyt nukkuvaan, eikä
vähinkään väre tämän kasvoissa jäänyt Eevalle näkymättä. Eevan silmissä
välkkyi siihen lisäksi aina tuon tuostakin kyynele, joka paremmin kuin
lujimmat vakuutukset sanoi, että sairas oli hänelle rakas.
Että sairas unessansakin kärsi, sen sanoivat hänen kasvonsa, mitkä aina
väliin osoittivat tuskaa. Ei siis kumma, ettei hellä-sydämminen eukko
muistanut eikä huomannut mitään muuta kuin häntä, joka vuoteella
makasi. Jos hän olisi kääntänyt silmänsä akkunaan päin, olisi hän
nähnyt jotakin outoa. Mutta hän ei kääntänyt. Ja kun hän vihdoin nousi,
juuri kuin kello lähimmäisessä huoneessa löi 2, ja meni pöydän luo --
jonka vieressä seisoen Konrad muutamia tunteja ennen oli järveltä
nähnyt Jolsan Matin -- ja lääkärin määräyksen mukaan kaasi lusikkaan
rohtoja, sairaalle annettavaksi, -- niin ei hän enää mitään nähnyt. Ja
vaikkapa hän vielä olisi nähnytkin mitä outoa ihan vasta oli ollut
nähtävänä, niin tuskinpa hän olisi omia silmiänsä uskonut; hän olisi,
taika-uskoinen kuin oli, luullut näkönsä aaveitten kuvaamaksi.
Mutta mitä olisikin hän nähnyt?
Eipä muuta mitään, kuin akkuna-pieluksen vieressä, akkunan alimaisella
reunalla, vähän miehen tukkaa, vähän miehen otsaa ja poskea, mutta
kokonaisen silmän.
Se näkö oli ollut siinä nähtävä ainoastaan silmänräpäyksen --
sitten oli se kadonnut. Mutta se, jonka silmä oli, oli nähnyt
silmänräpäyksessä, minkä tarvitsi.
Eeva kun oli kaatanut rohtoja lusikkaan lähestyi hiljaan sairasta ja
tiputti varovasti, jottei hän häntä herättäisi, hänen suuhunsa lusikan
sisällön.
Ovi lähimmäiseen kamariin oli vähän raollansa. Siinä kamarissa makasi,
niinkuin tiedämme, sairaan ainoa perillinen, nuori poikainen. Hän
nukkui lapsen viatonta unta.
Samaan aikaan kun Eeva kaasi rohdot patronin suuhun, tirkisteli silmä
kamariin, missä pieni Kaarle, kuolevan ainoa lapsi, makasi. Se näkyi
tässä enemmän aikaa nyt, kuin vasta sairaan kamarin akkunassa. Mutta
se katosi kumminkin pian.
Eeva istui taasen patronin vuoteen vieressä ja silmäili häntä
surullisesti. Hän näki selvästi, että patronilla oli viimeiset hetket
käsissä; hän mietti pitäisikö hänen lähettää provastille sana, jota
tämä, kun täytymyksestä lähti Rytilästä, oli vaatinut, vai pitäisikö
hänen antaa provasti nukkua. "Ehkä elää patroni vielä kun päivä
vaalenee". Mutta provastin käskyä muistaen, nousi hän vihdoin ja oli
juuri menemäisillään pienen Kaarlen kamariin, kun sairas avasi silmänsä
ja hiljaan lausui: "Minä näin hänen, minun rakastettuni. Hän kutsuu
minua".
Sitten loi sairas silmänsä uskolliseen palkolliseen. "Vai istut sinä
täällä, Eeva! Kohta saat sinä nukkua, kohta. Sillä minä olen nähnyt
hänen ja minä saan pian yhdistyä hänen kanssansa. Mutta ... viimeiset,
tuoreimmat terveiset tahtoisin minä sanoa hänelle pieneltä Kaarlelta...
Mene ja tuo hän tänne".
Juuri kun patroni avasi silmänsä ja alkoi puhumaan, oli toisesta
huonehesta kuulunut ikäänkuin olisi ovi porstuaan avattu, ja samassa
oli puoleksi tukahutettu uikutus sattunut Eevan korviin. Hän ei
kumminkaan tästä mitään pitänyt. Hän kuunteli rakkaan isäntänsä puhetta
loppuun saakka ja oli jo valmis astumaan pienen Kaarlen luo, kun hän
tunsi raollaan olevasta ovesta kylmän viiman. Luullen jonkun
palkollisista tulleen toiseen kamariin, suuttui eukko, ja täyttämään
isäntänsä tahtoa, mutta myöskin kovasti torumaan varomattomaa tulijaa,
kiiruhti hän ulos.
Pienen Kaarlen kamarissa ei ollut ketään, jota hän olisi voinut torua;
mutta joku oli siellä käynyt, sillä ovi kylmään porstuaan oli heitetty
auki. Eeva kätki torat, antaaksensa ne vuokralla syylliselle sopivassa
tilaisuudessa. Hän veti kiiruusti oven porstuaan kiinni ja meni pientä
Kaarlea herättämään.
Mutta Kaarlen pienessä vuoteessa ei ollut ketään. Sia, missä hän oli
maannut, oli vielä lämmin.
Eukko seisoi siinä suu auki eikä tiennyt mitä ajatella.
"Tuo tänne pikku Kaarle!" kuului sairaan ääni toisesta huoneesta.
"Herra Jumala, missä on poika!" -- huudahti vihdoin eukko ja säntäsi
ulos. "Hän on ehkä kulkenut unissaan".
Eeva oli unohtanut, ettei pieni Kaarle ensinkään olisi ylettynyt
avaamaan oven lukkoa. Hän oli, kun ulos juoksi, itse unohtanut töytätä
kiini oven, joka vei porstuaan. Ja kun hän tuon huutonsa päästi, ei hän
muistanut sairasta. Mutta kuolevainen kuuli huudon, ja se väristytti
häntä.
"Kaarle, tuo Kaarle tänne!" huusi hän.
"Kaarle, pieni Kaarle!" vastasi eukon huuto ulkoa.
Mutta pieni Kaarle ei vastannut.
Kenen silmä tirkisteli ensinnä sairasta, sitten pientä Kaarlea
akkunasta, arvaa lukija; mistä syystä pienoisen vuode oli tyhjä, kun
Eeva meni sen luo, ei myöskään ole lukialle salaisuus, mutta Eevan oli
mahdotointa ymmärtää, mihin poika oli kadonnut. Jos hän olisi tiennyt,
missä pieni Kaarle nyt oli, olisi hän rientänyt polkua merelle ja
polulla olisi hän tavannut Jolsan Matin ja tämän sylissä sen, jota hän
kaipasi.
Mutta hän ei sitä tiennyt.
Unen hörröksissä olevaa pientä kantoi Matti poveensa litistettynä; hän
riensi kiiruusti veneensä luo. Uusi ajatus, ajatus, joka sai
käsipuolisen pian iloiseksi, oli hänessä herännyt; ajatus: "minun ei
tarvitse vuodattaa pienosen verta".
Tämä ajatus sai hänet yhä enemmän kiiruiseksi. Pian oli hän veneensä
luona, eikä aikaakaan ennenkuin ihmisvaras uhrinensa oli ehtinyt Jolsan
saarelle.
Eipä paljon puuttunut, ettei Jolsan Matti olisi kiittänyt Jumalaa
siitä, ettei tarvinnut ruveta salamurhaajaksi.
Leenan vuoteesen heitti Matti pojan, joka siinä itki kunnes nukkui;
sitten kantoi hän humalapäisen eukkonsa sisään ja asetti hänet
makaamaan lapsen viereen.
* * * * *
Kun aurinko nousi ja Jolsan saarella vielä kaikki nukkuivat, oli asema
ihan toisellainen Rytilässä. Patroni Kaarle Kornman oli kuollut,
saamatta viedä terveisiä ainoiselta lapseltaan rakastetulle
puolisollensa.
Mihin pienonen oli kadonnut, ei voinut kukaan ymmärtää. Hänen
vaatteensa, mitkä Eeva illalla oli asettanut tuolille vuoteen viereen,
olivat myöskin poikessa; ei missään näkynyt mitään, joka olisi sanonut
hakijoille suuntaa, mistä Rytilän uusi patroni oli haettava.
Me tiedämme missä hän oli -- poika parka! Taimi, joka oli istutettu
hyvään maahan, oli siitä väkivaltaisesti revitty ylös ja heitetty
rikkaruohona tietämättömiin. Taimi juurtui siellä uudestaan, mutta
mitkä hedelmät on se kantava?