Veljekset.
Mannermaalla, puolen virstaa merestä, toista peninkulmaa Jolsan
saaresta on Rytilän kartano. Vähäinen puro tahi joki juoksee sen
vierestä mereen. Joen rannalla on ihana kryytimaa ja sen sisässä seisoo
Rytilän kartanon asuinhuoneet.
Rytilän kartano on suuri sekä veroltansa, että maa-alansa suhteen. Sen
viimeiset omistajat olivat olleet aika hyviä maanviljeliöitä ja senpä
tähden oli nyt kartano kaikin puolin hyvässä kunnossa. Sen avaroilla
pelloilla teki kolmatta kymmentä torpparia työtä. Sen laajilla
laitumilla ammoi viisikymmentä lehmää. Sen heinärikkailla niityillä
nähtiin lato pian ladon vieressä, täynnä heiniä nyt, sillä niitto-aika
oli jo toista kuukautta takaperin loppunut.
Ihanalla paikalla seisoi Rytilän kartanon asuinhuone. Sen ylikerrasta
oli näkyala varsin avara: kaunis ryytimaa tuuheine puineen meren
rantaan asti ja siitä sitten meri saarinensa. Yhdeltä taholta ei silmä
maata eroittanut. Kauniina pilvettöminä päivinä siinti taivahan
rannalta vähäinen saari -- Jolsan saari. Muuta mitään ei tältä taholta
nähty kuin merta, aavaa merta. Kartanolta meren rannalle kävi käytävä,
jonka tuuheat, korkeat pihlajat varjosivat, ja pitkin joen vartta
nähtiin tiheä orjantappura-pensasto, jonka takana kävi polku meren
rannalle.
Iloista, onnellista oli olla Rytilässä. Vieraat ihmettelivät sen
ihanuutta ja kadehtijat kadehtivat sen omistajaa. Mutta kumminkaan kuka
kadehtijoista olisi tahtonut astua omistajan sijaan!
Kamarissa, missä kaikki osoitti rikkautta ja ylöllisyyttä, makasi
vuoteellansa vaalea mies. Hänen silmänsä, joista kumminkin kirkkaat
säteet lensivät, makasivat syvällä päässä. Koko hänen muotonsa osoitti
kuoleman kanssa taistelevaa, joka jo itsekin on huomannut, että kuolema
on voiton puolelle päässyt. Hän oli kumminkin vielä nuori, tämä mies,
vielä ei ollut hän kolmatta vuosikymmenystään nähnyt. Tuolilla hänen
vuoteensa vieressä oli koko patteria rohtoja; mutta mitä ne kuolemalle
taisivat!
Hän on nukkunut ja vasta herännyt. Hän silmäilee nyt kirkkailla
silmillä seinällä vastapäätä vuodettaan olevaa kuvaa. Kuva oli ihanan
nuoren naisen -- hänen vaimovainaansa, joka toista vuotta takaperin oli
löytänyt viimeisen vuoteensa siinä kirkkomaassa, joka nyt puolisoa
odotti. Hän silmäili kuvaa ja hymyili, sillä lääkäri, joka vasta oli
Rytilästä lähtenyt, oli hänelle suoraan sanonut, että hänen elämänsä
nuora oli katkeemaisillaan, että hänellä ei enää ollut monta päivää
jälellä.
Akkunan vieressä istui provasti Wern. Hän katseli surullisesti
sairasta. Hänelle oli sairas uskonut kalliimman aarteensa maailmassa,
ainoan poikansa, pienen kaksi-vuotisen. Ennenkun isä väsymyksestä uneen
vähäksi ajaksi vaipui, oli tämä pieni poika seisonut hänen vuoteensa
vieressä ja nauranut hänelle. Isä oli puristanut pienosen kättä ja
sanonut, viitaten provastiin: "tuossa on, Kaarle, sinun isäsi, kun minä
olen kuollut; kasva hänelle iloksi, niin ilahutat sinä samalla
minuakin". -- Ja provasti Wern oli hellästi isän nähden syleillyt
pienoista ja luvannut olla hänelle todellinen isä. -- Sairas oli sitten
kirjallisesti ilmoittanut viimeisen tahtonsa. Kihlakunnan tuomari oli
kirjoittanut mitä sairas lausui, ja kaksi todistajaa oli piirtänyt
nimensä jälkeen-säätöksen alle. -- Tämä työ oli vienyt voimat sairaalta
ja väsymyksestä oli hän nukkunut.
Nyt oli hän jälle herännyt. Provasti Wern oli kahden kesken sairaan
kanssa.
"Kiitoksia lupauksestanne, hänenkin puolestaan", sanoi sairas. "Minä
näin unta, niin kaunista unta. Minä näin Amandan, joka hymyili minulle,
niinkuin autuas hymyilee. Minä näin teidänkin ja pienen Kaarlen, jonka
Amanda pani teidän helmaanne. Minä en enää murehdi Kaarlen kohtaloa,
minä tiedän, ettette te petä minua, eikä häntä".
"Ole vakuutettu siitä" -- vastasi provasti.
"Jos olisi Konrad täällä, jos olisi hän laskenut kätensä käteeni -- --
niin kuolisin mielelläni. -- -- Mutta missä on hän?"
"Kahdesti on häntä käyty tänään hakemassa; viimeinen kysyjä tiesi
kertoa, että hän oli lähtenyt kalastamaan" -- --
"Ja täällä kuolee hänen veljensä, joka tahtoisi puristaa hänen
kättänsä" -- huokasi sairas. "Jos ymmärtäisin, jos voisin aavistaa
miksi hän minua vihaa, -- miksi hän ei ole käynyt minua katsomassa...
Hänen sydämensä on jäästä" --
Ovi aukeni samassa ja hiljaan astui keski-ikäinen mies sisään. Hän oli
vahvavartaloinen ja käyntinsä osoitti merimiestä. Hänen hivuksensa
olivat mustat ja osaksi valuneet alas hänen otsalleen, ja niitten alta
tuikki kaksi terävää silmää. Hänen kasvonsa olivat ahavettuneet, jopa
jotenkin mustat; pitkä arpi teki ne rumaksi. -- Sairas oli tuskin
nähnyt tämän miehen ennenkuin hän koetti nousta -- --
"Konrad!" huusi hän. "Sinä tulit! Minä puhuin sinusta; minä kaipasin
sinua. Kiitos tulemastasi, veli".
Veljeksi kutsuttu tirkisteli pienillä silmillänsä sairasta. Näissä
silmissä asui ajatus, mutta mikä, sitäpä ei voinut sairas niistä lukea;
ja jos hän olisi voinut nähdä, mitä veljen mielessä liikkui, niin ei
hän olisi hänelle oikaissut laihaa vapisevaa kättänsä puristettavaksi.
Konradiksi kutsuttu puristi tätä kättä. -- "Sinä olet huonona sairassa,
veljeni?" sanoi hän. "Minä tiesin, että sinä olit kivuloinen, mutta
näin huonoksi en sinua uskonut, muuten olisin ennen tullut sinua
katsomaan".
"Minun päiväni on kulunut", vastasi sairas. "Mutta ennenkuin ummistan
silmäni viimeiseen uneen. Sano Konrad, mitä olen minä tehnyt sinulle,
että sinä minua vihaat?"
Konrad piti sairaan kättä yhä vielä kädessänsä. Kummallisia ajatuksia
ajoivat toinen toistansa takaa hänen aivoissaan, se näkyi hänen
silmistänsä, jotka milloin olivat kirkkaat, milloin himmeät, milloin
sumuiset. Hän seisoi siinä sairaan vuoteen vieressä kauan sanaa
sanomatta, silmäillen milloin sairasta, milloin provastia, milloin ulos
ryytimaata, milloin taasen merta. Vihdoin lausui hän kovasti:
"Minäkö vihaan sinua? Mistä sinä olet niin hulluja ajatuksia saanut?"
"Sinun käytöksestäsi minua kohtaan, Konrad! Kun sinä lähdit merelle,
olin minä pieni poikainen; mutta sinä olit minulle paha. Sen minä hyvin
muistan, Sinä löit minua, milloin vaan taisit, ja kun isämme siitä
sinua nuhteli, osoitit sinä yhä vaan pahempaa mieli-alaa minua kohtaan.
Muistatko vielä erästä Elokuun ehtoota, jolloin sinä töyttäsit minun
veneestä mereen, johon epäilemättä olisin hukkunut, ellei Jolsan Matti
olisi minua siitä pelastanut? Minä olin tottelematon sinulle silloin,
minä olin ylpeä, sillä minä olin Rytilän maan perillinen. -- Anna
minulle anteeksi, että loukkasin sinua. Mutta olinpa silloin vielä
varsin nuori, vasta kahdeksan-vuotinen... Muistatko mitä samana ehtoona
tapahtui juuri tässä kamarissa isämme ja meidän välillä? Muistatko
niitä sanoja, joilla silloin loukkasit hänen hellää sydäntänsä? Sinä
muistat ne, sillä sinä karkasit merelle samana yönä... Sitten olit sinä
meille tietämättömissä monta vuotta... Vihdoin tulit takaisin, kun jo
luulimme sinun kuolleeksi. Sinä tulit minun kihlauspäivänä; isäni
syleili sinua, minä riensin sinulle kättä tarjoomaan; -- -- sinä et
vastannut isän syleilylle, sinä et antanut minulle kättä. Sinä vihasit
isää, sinä vihasit minua, mutta sinä rakastit Amandaa... Minä tiesin
sen, enkä sitä pannut kummaksi, sillä häntäpä kaikki rakastivat. Sinä
koetit houkutella Amandaa minulta, ja kun ei se onnistunut, katosit
sinä taasen. Ja taasen kului vuosia. Isä kuoli, Amanda seurasi häntä
pian hautaan. Minä luulin olevani pienen Kaarlen kanssa ainoa
suvustani, kun sinä taasen ilmestyit. Mutta nyt et sinä käynytkään
Rytilässä; sinä ostit itsellesi talon pari virstaa täältä, etkä ollut
tietävinäsikään, että sinulla Rytilässä oli veli. Nyt olet sinä jo
kolme kuukautta ollut näillä seuduilla, mutta mitätön olen ollut
sinulle, koska eivät kutsumukseni, joita useita olen lähettänyt, ole
saaneet sinua minua katsomaan. Konrad, nyt kysyn minä viime kerran:
mitä olen minä tehnyt sinulle, että sinä minua vihaat? Minä olen
kysynyt sitä itseltäni, mutta en ole siihen kysymykseen löytänyt
vastausta. Sillä ethän ole niin pitkävihainen, että tuo pieni tapaus
nuoruudestani enää kytisi sinussa?"
Sairas oli puhunut tyyneellä, hiljaisella, pian rukoilevalla äänellä.
Nyt kun hän lopetti, katsoi hän silmillä, jotka olivat kirkkaat,
niinkuin ne usein keuhkotautisella ovat, veljeänsä. Konrad näytti
liikutetulta. Hän yhä vielä piti veljen kuumaa kättä kädessään, ja hän
yritti useita kertoja vastaamaan, ennenkuin vihdoin hänen sanansa
kuuluivat:
"Minä en vihannut sinua ... minä kadehdin sinua; siitä syystä en voinut
sinua kärsiä".
"Minun aavistukseni oli siis oikea! Konrad, jos olisit minun
kihlauspäivänäni nuo sanat sanonut, niin olisin minä lausunut: jaetaan
Rytilä, ota kumpi puoli tahdot".
"Sen sinä olisit tehnyt?" huusi Konrad, ja hänen pienistä silmistänsä
loisti polttava leimu; mutta se leimu katosi ja silmä himmeni. Hänen
ruumiinsa värisi vähän; hän heitti veljen käden, hän nousi ja meni
akkunan luo. Järvellä tuli vähänen venhe Rytilän rantaa kohden soutaen.
Konrad oli tuskin ehtinyt nähdä tämän, ennenkuin hän kiiruusti vetäysi
takasin likemmäksi sairaan vuodetta. Hän oli vaalennut, niin vaalennut
kuin hänen ahavettuneet kasvonsa saattivat vaaleta. Veneessä istui vaan
ainoa mies, Jolsan Matti. Hänkö sai Konradin vaalenemaan?
Kotvan aikaa kului. Sairas seurasi silmillään veljeänsä. Kukaan
huoneessa ei puhunut. Vihdoin nousi provasti, joka oli ollut äänetön
todistaja veljesten yhtymiseen. "Antakaa kateuden kadota, herra
Kornman, antakaa vihan sammua; suokaa veljenne erota maailmasta
sovitettuna teidän kanssanne!"
Konrad oli veljensä puhuessa tuon-tuostakin silmäillyt vanhaa
provastia; sitten oli hän unohtanut hänen läsnä-olonsa; nyt heräsi hän
ikäänkuin tuskallisesta unesta. Hän kohotti olkapäitänsä, vaaleus
katosi; silmänsä tuijottivat kummallisesti. Mutta hänen olentonsa
muuttui samassa ja hän sanoi:
"Minä olen tehnyt väärin sinulle. Minä huomaan sen surulla nyt. Anna
minulle se anteeksi. Itse olen minä enemmän kärsinyt tästä kateudesta
kuin sinä... Tämä kateus sai minun karkaamaan isäni huoneesta, sai
minun ulos autioon maailmaan. Ollut ja mennyt on se aika. Miksi
vanhoihin haavoihin kosket?"
Ilon leimaus leimusi sairaan kirkkaista silmistä. Hänen kasvonsa
valistuivat.
"Niin on viimeinen toivoni maailmassa täytetty", sanoi hän.
Sovinto veljesten välillä oli täydellinen, ainakin sairaan puolesta.
Sairas puhui kuluneista, puhui tulevista ajoista; ja kuluneista ajoista
kun hän puhui, puhuipa hän silloin enimmiten Amandasta, suloisesta
vaimostaan, mutta kun hänen ajatuksensa juoksu sai hänet tulevaisuuteen
silmäämään, näkipä hän enimmiten vaan Kaarlea, pientä iloista
poikaansa.
Konrad antoi hänen haaveilla. Eipä ollut varmaa, että hän kuuntelikaan
mitä sairas puhui. Hän istui syviin ajatuksiin vaipuneena, vaikka hän
oli kuulevinansa veljen toivelauseita, vaikka hän väliin koetti
sairaalle hymyilläkin. Aina väliin nousi hän ja meni akkunan luo, josta
kauvan silmäili merelle. Sieltä ei nyt kumminkaan enää mitään näkynyt.
Jolsan Matin vene oli kadonnut niemen taakse suurelle lahdelle, joka
eroitti Rytilän Koivikosta, kapteeni Konrad Kornman'in tilasta,
Mutta sairas puhui yhä vaan pojastansa. Hän uskoi hänen, sanoi hän,
sovitetulle veljelleen, jonka hän käski ynnä provastin pitää silmällä,
ettei pieni Kaarle poikkeisi pois avujen tieltä. "Minä olen tehnyt
testamenttini", lisäsi hän. "Minä panin pienen Kaarlen provasti Wernin
huostaan; sinun vihasi, Konrad, esti minun uskomasta hänet sinulle.
Mutta nyt, valvokaa yhdessä hänen tulevaisuuttaan. Rytilän ja kaiken
omaisuuteni olen minä hänelle antanut; ne olivatkin hänen, sillä ne
olivat minun äitini. Valvokaa, ettei rikkaus saa Kaarlea pilata".
Näitä sanoja kuuli Konrad, se nähtiin varmaan, sillä omituiseen hymyyn
levisivät hänen huulensa, kun sairas puhui omaisuudestaan. Mutta hymy
katosi pian, ja vakavalla äänellä lupasi hän tehdä, voimiensa mukaan,
mitä veli häneltä vaati.
"Hyvin teit" -- sanoi hän -- "kun provastille uskoit pienen; minussa ei
ole lapsen kasvattajaa; minä siihen lisäksi en kauan menesty maalla.
Jos olisit tahtonut pojastasi merimiestä, olisin minä jonkun vuoden
perästä voinut ottaa hänet merelle, mutta minä tiedän, että sinä
kamoksut merta".
Vielä kotvan aikaa puhui sairas, mutta väsymys alkoi jo voittaa hänet.
Hänen puheesensa sekausi haaveksimisia, ja sanansa osoittivat nyt
tuon-tuostakin, että kuume oli anastanut hänen sielunsa voimat.
Provasti havaitsi tämän. -- "Hyvää yötä! Te tarvitsette lepoa" -- sanoi
hän. "Teidän hoitajaanne tahdon käskeä. Tulkaa kapteeni Kornman!"
Konradin käsi makasi taasen sairaan veljen käsissä. "Hyvästi!" sanoi
hän. Kamarissa vallitsi melkoinen pimeys; mutta pimeydenkin läpi
tunkeusivat sairaan silmäilykset. Konrad tunsi sen. Olipa hänestä kuin
olisivat ne polttaneet häntä. Värisipä hänen ruumiinsa kun sairaan
jäähyväiset kaikuivat hänen korvissaan: "Hyvästi, Konrad! Valvo pienen
Kaarlen tulevaisuutta!"
Kun Konrad tuli toiseen huoneesen, huokasi hän syvästi. Oli kuin olisi
suuri kuorma vyörynyt hänen sydämeltään.
"Suokoon Jumala, että vihanne viimeisetkin tähteet olisivat
kuoleuneet!" sanoi provasti Wern hiljaan.
Konrad et vastannut mitään. Hänen silmänsä olivat käännetyt pieneen
vuoteesen, missä pikkuinen kaksi-vuotinen poika nukkui. Pieni Kaarle ei
tietänyt lapsuutensa viattomuudessa aavistaa mitä hän juuri nyt oli
kadottamaisillaan. Hän nukkui lapsen rauhallista, makeaa unta.
Provastikin huomasi hänen: "Pieni raukka! Niin nuori ja kohta aivan
orpo maailmassa!" sanoi hän hiljaan.
Konrad, joka muutama silmänräpäys oli nukkuvaa katsonut, läksi
kiiruusti. Provasti, kun näki hänen menneeksi, lausui itselleen:
"Jumala tietää...!"
Mitä hän ajatteli, kun hän nämä sanat lausui, sitä ei hän ilmoittanut.
Hän siunasi pientä nukkuvaa.