I.

Jolsan Matti ja hänen vaimonsa.

"Oma maa mansikka, muu maa mustikka" -- sanoo suomalainen sananlasku.

Sen sananparren totuus näkyykin kaikkialla Suomessa; sillä harva

kansalainen rakastaa niin maatansa kuin Suomalainen. Hänen maansa on,

jos sitä muihin maakuntiin maailmassa vertaa, köyhä; mutta kumminkin on

se tunne, missä hän ensikerran päivän valon näki, hänelle kallis. Jo

kaukaisia aikoja takaperin huomattiin tämä, ja niin luemme esimerkiksi

eräässä kertomuksessa jo toista sataa vuotta takaperin eräästä

Saksalaisesta merikapteenista, jolla satunnaisesti oli joitakuita

Suomalaisia laivamiehiä laivassaan: "Ihmeteltävä on näiden Suomalaisten

lujuus; mutta vielä ihmeteltävämpi on se alituinen ja syvä rakkaus,

joka heissä elää kylmää, pohjoista kotimaatansa kohtaan. He ovat

uskollisia ja rohkeita; vaaran suuruus ei heitä peloita. Mutta kun

ikävä kotimaahansa saa vallan heissä, silloinpa ei suurin palkkakaan

saa heitä jäämään. Koti elää heidän mielessänsä ja kiiruhtamasta

kotiinsa ei voi kukaan estää heitä, kun ovat jonkun pitemmän ajan

olleet sieltä poissa". -- Ja tässä lauseessa, minkä muukalainen antaa

suomalaisista merimiehistä, asuu totuutta. Meren rannoilla saamme

nähdä, varsinkin merikaupungeissa, vanhuksia tukulta, mitkä ovat ikänsä

kyntäneet Ahden vakoja kaukaisilla vesillä, mutta aina tuon tuostakin

käyneet katselemassa onko koto Pohjassa entisellä paikallaan, -- kunnes

vihdoin jäävät tähän rakastettuun kotimaahansa kuolemaan. Tavallisesti

ovat nämä entiset merimiehet köyhiä, sillä nuoruudessaan eivät he ole

tienneet säästää mitään vanhojen päiväinsä varaksi, ja moni heistä käy

viimeiset aikansa talosta taloon kerjäten, ellei pitäjäs muulla tavalla

ole heistä huolta pitänyt. Useammat heistä ovat rehellisiä, pian

lapsellisia olentoja, joiden sydämet ovat vapaat kaikista rikoksista,

mihin heillä kumminkin olisi ollut tilaisuutta. Moni heistä on ollut

vaaroissa semmoisissa, joita emme me, maa-moukat, voi aavistaakaan. Ja

kun he meiltä leipä-kultaa pyytävät, emme ensinkään osaa ajatellakaan,

mitä kaikkia pyytäjät ovat kärsineet ja nähneet. Mutta jos silloin

sattuu puheeksi tapauksia heidän elämästään, sattuu puheeksi vaaroja,

missä he ovat olleet, haaksirikkoja, joita he omin silmin ovat nähneet,

joissa heidän oma henkensä on ollut onnen nojassa, -- niin onpa silloin

kuin muuttuisi vanha kerjäläinen toiseksi olennoksi. Muistot, mitkä

ovat uinailleet hänessä, heräävät; hänen silmänsä säkenöitsee ja koko

hänen olennossaan astuu henkiin entistä miehevyyttä. Hänelle on merikin

rakas, josko isänmaa on vielä rakkaampi; ja hän kertoo nyt kertomuksia,

joita meidän täytyy ihmetellä, että hänelläkin on ollut päivänsä -- sen

nä'emme ja kuulemme, ja väkisinkin anastaa hän meiltä meidän

kunnioituksemme.

Mutta "ei ruista missä ei rikkaa". Suo anteeksi, lukijani, että, kun

nyt pyydän sinun astumaan sisään erään vanhan merimiehen asuntoon, tämä

merimies ei ole aivan semmoisia, joista vasta puhuimme. Kaikissa

säädyissä -- ja merimiestenkään ei tee poikkeuksia tästä -- löytyy,

ynnä hyviä ihmisiä, myöskin niitä, joiden omatunto ja parempi tieto on

kiusausten myrskyssä mennyt haaksirikkoon. Jolsan Matti oli näitä

viimeksi-mainittuja. Hän oli ollut merimies, mutta mereltä toi hän

maalle myrskyä ja vastatuulta; merelle jätti hän nuoruutensa puhtauden

ja omantuntonsa rauhan.

K----joen pitäjäässä oli vähäisellä saarella noin 40 vuotta takaperin

vähäinen asunto. Aava meri lakasi yhdeltä taholta saaren rantoja,

toisilta tahoilta kiilui auringon paisteessa saaria ja moniaista

kohdista mannermaa. Tälle vähäiselle saarelle oli noin 50 vuotinen mies

rakentanut asuntonsa. Saari oli, niinkuin sanoimme, pieni, mutta

kumminkin niin suuri, että Jolsan Matin kaikki omaisuus sinne mahtui.

Ja paljon omaisuutta ei Matilla ollutkaan. Kymmenkunta verkkoja nähtiin

rannalla kuivaamassa väliin, kun Matti oli poissa. Siinäpä Matin

pää-omaisuus olikin.

Huone oli pieni, kalliolle rakennettu. Mannermaan puolella oli ovi,

joka tupaan vei. Noin neljä kyynärää ovesta oli ovi-seinällä vähäinen

akkuna ja seinällä vastapäätä, merelle päin, toinen, isompi. Pöytä,

pari tuolia, isompi arkku, pata ja joitakuita pulloja -- siinä kaikki

huonekalut, johon ehkä vielä voimme panna kaksi pyssyä, kirves ja saha,

sekä yhtä ja toista pikkukapinaa. Takan-puolimaisella seinällä nähtiin

toinen ovi, joka vei pieneen pimeään komeroon, mikä sisälsi vanhoja

vaateryysyjä, mädänneitä verkkoja ja muuta semmoista.

Saari oli, paitsi tätä huonetta, ihan autio. Ei puun pensasta siellä

nähty, ei ääntä siellä kuulunut muun kuin tuulen, joka tuvan ympärillä

pauhasi, ja silloin tällöin jonkun merilinnun. Saari oli kivinen, ja

näitä kiviä oli luonto laatinut toinen toisensa päälle omituisiin

muotoihin, jotta lohkareista meren-puolimaisella rannalla oli syntynyt

jotakin luolan tapaista.

Samana päivänä, jona kertomuksemme alkaa, nähtiin tässä luolassa yhtä

ja toista, jota ei olisi osannut arvata tällä saarella löytyvän. Mutta

kun nämä kalut moniaiden päiväin perästä ovat kadonneet, niin voimme

kohta sanoa, että ne eivät kuuluneet Matin omaisuuksiin; -- ne olivat

kaupan kaluja, joista ei tahdottu tullia maksaa ja jotka Matin avulla

salaisuudessa ja hiljaisuudessa olivat saatettavat omistajansa luo.

Tällä kivisellä saarella, joka tuskin oli saareksi nimitettävä, asui,

niinkuin jo tiedämme, Jolsan Matti ja -- Leena hänen vaimonsa. Matti

itse oli vielä parhaassa ijässään. Ja ikäänsä ja voimiinsa nähden olisi

hän vielä varsin hyvin voinut kelvata merimieheksi, -- jota ammattia

hän olikin toistakymmentä vuotta toimittanut ennenkun rupesi erakoksi

tälle autiolle kalliolle -- ellei hän olisi ollut raajarikko. Hän oli

näet käsi-puoli. Toisen kätensä olkapäästä saakka oli meri korjannut.

Viimeiselle meriretkelle kun hän läksi -- ja silloin ei hän vielä

saarella asunut -- oli hänellä kaksi tervettä kättä, kun hän palasi oli

toinen mennyt, ja Matista ei enää ollut merimieheksi. Silloin muutti

hän saarelle Leenan kanssa, jonka hän pari vuotta ennen

onnettomuuttansa oli nainut.

Tämä Leena, Matin vaimo, oli miestänsä joitakuita vuosia vanhempi.

Hänen kanssaan ei ollut hyvä käydä tukkanuotalle, sillä hän osasi

itsensä puolustaa, ja jos suursotaan joku rupesi hänen kanssaan, niin

eipä niin terävä-kielistä, joka Leenaa olisi voittanut. Leenaa

pelkäsivät siis rantamaan asukkaat, mutta Leena itse ei pelännyt ketään

muuta kuin miestään Mattia; ja olipa se niinkuin olla pitää, sillä

onhan mies vaimon pää ja vaimon tulee miestänsä kunnioittaa. Mutta eipä

tiennyt moni, mitä tämä isäntänä oleminen omassa kodossaan Matille

maksoi, sillä Leena-muori ei hyväntahtoisesti ruvennut Matin

alamaiseksi. Ei, useita kertoja oli hän koettanut anastaa isännyyden,

varsinkin kuta vanhemmaksi hän tuli, ja siinä tarvittiin mies

semmoinen, kuin Matti, pitämässä kotivaltikkaa, jottei se joutuisi

Leenan käsiin. Mutta Matissa oli semmoinen koti-valtikan pitäjä, ja

Leenan usein revitty tukka ja siniset posket näyttivät, että kotikuri

se oli, joka pidätti valtikan Matin huostassa. Tähän kotikuriin

tarvittiin voimia; sitä antamaan ei ollut kehnon miehen rupeeminen,

sillä Leenan jäntevät hartiat, vahva vartalo ja kovat kädet osoittivat,

että hänellä oli täyden miehen voimat. Hänen suuret harmaat silmänsä

iskivät tulta, kun hän oli suutuksissa, ja näitä silmäniskuja

pelkäsivät rantanaapurit, sillä samaten kuin ukkosen leimu usein lyö

milloin mihinkin, niin eipä aikaakaan ennenkuin oli Leenan nyrkki

näyttänyt, etteivät hänen silmänsä turhaan tulta iskeneet.

Mutta vaikka Leena oli jotenkin pikaista luontoa, niin vallitsipa

tavallisesti hyvä sopu hänen ja Matin välillä. Leena oli uuttera

työssään ja hyvästi olisivat Jolsan saaren asukkaat tulleet toimeen,

ellei viinaa olisi löytynyt. Mutta niin pian kuin oli jotakin ansaittu,

muutettiin raha viinaan ja silloin heiluivat verkot rannalla ja tuvasta

kuului milloin lauluja, milloin torua -- ja seuraavana päivänä vallitsi

saarella ja tuvassakin syvin hiljaisuus, sillä asukkaat -- --

nukkuivat. Lankokin -- aika-iso englantilainen koira, jonka Matti

viimeisellä meriretkellään penikkana oli tuonut kotiinsa -- makasi

semmoisina päivinä veneessä rannalla ja tiesi, että tämä päivä oli

hänelle paaston päivä.

Syyskuu oli loppuun kulumaisillaan. Päivä oli yöksi muuttumaisillaan.

Matti ja Leena olivat aamusta asti olleet kiireessä työssä, eikä

edellisenä yönäkään ollut kumpikaan heistä joutanut, ei niin

silmänräpäystäkään levätä. Silloin oli näet lähellä olevasta laivasta,

jota ei auringon nousun aikana enää näkynyt, veneitä kulkenut

ehtimiseen saarelle, ja veneistä oli kaluja kannettu tuohon saarella

olevaan luolaan. Saarella oli silloin ollut liikettä. Seuraavana

päivänä oli siellä nähty vieras vene ja kaksi vierasta miestä. Nämä

miehet olivat Matin ja Leenan kanssa työskennelleet puoleen päivään

asti tuossa luolassa. Kalut olivat muutetut toisesta paikasta toiseen.

Puolen päivän aikoina oli osa näitä kaluja kannettu Matin veneesen, ja

kohta sen jälkeen oli Matti pystyttänyt purjeet ja hyvällä

myötätuulella lähtenyt purjehtimaan mannermaata kohden. Toinen saarella

olevista vieraista miehistä oli sitä ennen kiikarilla tarkastanut merta

ja sanonut: "kaikki hyvin!" -- Ja samalla kun Matti läksi, olivat

miehet käyneet huoneesen ja heittäyneet kursailematta Matin ja Leenan

aviovuoteelle, mistä kuorsaaminen pian ilmoitti heidän uneen vaipuneen.

Leena oli ollut erittäin hyvällä tuulella koko viime yön ja päivänkin.

Hänen silmistänsä oli loistanut tyytyväisyys ja ilokin. Olisi luullut

hänen väsyneeksi samaten kuin miehet, mutta eipä ollut Leenan

väsymisestä puhuttavaa. Kun hän kuuli miesten kuorsaavan, meni hän

kiiruusti heidän veneensä luo. Siinä olivat miehet vähän ennen Matin

lähtöä syöneet ja Leenakin oli vierasten taskumatista saanut aika

kolauksen. Tästä Leenalle hyvä mieli, ja tarkasti oli hän pitänyt

silmällä paikkaa, mihin taskumatti kätkettäisiin. Sitä kiiruhti hän nyt

etsimään. Eväspussin käänsi hän nurin, sillä sinne oli kaiketi

viinapullo kätketty, mutta -- tyhjään haki hän sitä nyt. Vieraat

tunsivat näet Leenan; he olivat ennenkin olleet saarella ja samaten

kuin nyt nukkuneet, mutta herätessänsä huomanneet taskumatin pirstana

ja Leenan makaavan palaisien vieressä ja nukkuvan autuaallista unta.

Tätä estääksensä oli toinen heistä nyt salaa ja hymyillen pistänyt

taskumatin nuttunsa lakkariin, Leenan sitä huomaamatta.

Naurusuin oli Leena mennyt veneen luo. Hymyhuulin oli hän tarttunut

eväspussiin, mutta kun hän näki itsensä petetyksi, kun hän huomasi,

ettei siinä viinapulloa ollutkaan, niin silloinpa muuttui hän ihan

toisellaiseksi. Nauru katosi hänen huuliltaan, hänen silmänsä iskivät

tulta, ja kuin riivattu hyppäsi hän veneestä maalle.

"Te h----tin narrit! Te muukalais-naasikat, te s----n juottovasikat!

Kehtaatte tämmöistä petoskauppaa tehdä! Mihin ovat pullon kätkeneet?

-- -- -- Kielilakeni on kuiva, että halkeaa! Lempo teidät korjaa, te

juutakset, jotka ette suo vanhalle suulle kastetta". Ja ämmä näin

höristen alkoi tarkastella luolaa ja rantaa, mutta turhaan, pulloa ei

löytynyt.

"Olisiko Matti, se peikkojen pesä, saanut käsiinsä sen?" -- mietti

ämmä, kun vihdoin viimein oli hakemasta lakannut. -- "Mutta mitä hän

sillä tekisi? Hän ei juo merellä, hän tietää tehtävänsä, se

hunsvotti... Hän ei ole ottanut sitä. Täällä se pitää löytymän!" -- Ja

ämmä levitti sieraimensa, ikäänkuin olisi hän hajusta tahtonut huomata,

missä aarre talteusi.

"Olisivatko ne kanaljat kuljettaneet sen tupaan... Katsella saa --". Ja

eukko riensi tupaan. Se oli hänen viimeinen toivonsa. Jos ei pulloa

sieltä löytyisi, turhaan sitten etsiminen. -- Hän avasi hiljaan oven.

Vuoteessa kuorsasivat merimiehet. Hän pudisti nyrkkiä heille ja mumisi

hiljaan itsekseen. Hän tarkasteli huoneen kaikki paikat -- turhaan.

Hänen himonsa olivat nyt niin kiihtyneet, että kuola valui hänen

suu-pieluksistaan. Mutta turhaan haki hän. Silloin vihan vimmassa

lähestyi hän jälle vuodetta, aikoen väkisten ottaa, mitä ei varkain

saanut. Hän kyykistyi herättääksensä miehiä, mutta -- -- kas nyt! Jo

välähti hänen silmistänsä, hymyily palasi jälle hänen huulillensa, koko

hänen muotonsa kirkastui. Hän oli nähnyt toisen nukkuvan miehen

lakkarin suusta pullon suun tuikkaavan. Hän sieppasi pullon, mutta

varovasti, ja kuin sotilas, joka voitettu lippu kädessä riemuitsee,

hiipi hän hiljaan tuvasta ulos.

"Te pullojunkkarit, hi, hi hii, hiih!" nauroi hän. "Koetitte Jolsan

Matin muijaa pettää, hi hih!" Ja nyt ilmoitti hiljainen: "pull, pull,

puli" että eukko oli maku-juomansa nautinnossa.

Aika kolauksen oli hän pullosta ottanut. Läähöttäen kirvoitti hän

pullon suun huuliltansa. "Te koetitte pettää minua, mutta jos

minä -- -- -- hi hi!" -- Ja varoin laski nyt Leena pullon maahan, hiipi

hiljaan komeroon, toi sieltä vanhan kannun-mitan, kaasi siihen viinan,

täytti puteliin merivedellä ja vei sen tupaan, missä hiljaan pisti sen

entiseen paikkaan. Nyt vasta loisti ilo muijan harmaista silmistä, nyt

kun kivellä istuen tuon tuostakin naukkasi kannumitasta.

Pullo oli ollut tuopin vetävä; siitä oli toista kortelia juotu kun se

Leenan käsiin joutui; hän siis sai täyden määränsä. Mutta jokainoan

pisaran juoksutti hän kurkkutorveansa alas ja sitä tehden joutui ämmä

aina yhä iloisemmaksi. Vihdoin, kun oli viimeinen pisare saapunut ämmän

suuhun, heitti hän kannun-mitan kauas tyköään.

"Te ... naasikat!... Tuon verta! ... kahdelle mie--helle!..." hörisi

hän ja kaatua pölähti kiviselle rannalle.

Ilta oli yöksi muuttumaisillaan, kun vihdoin viimein merimiehet tuvassa

heräsivät. He hypähtivät kiiruusti vuoteelta, kun näkivät, että aurinko

jo oli laskeunut ja että jo oli jotenkin pimeä.

"Nyt perhana meidät korjaa!" huusi toinen... "Olemme nukkuneet liika

kauan. Nyt kiiruusti mannermaalle".

"Leipäpala ja naukki ja valmis olen" -- sanoi toinen, vetäen esiin

pullon lakkaristansa. -- "Missä muija menee, kun ei nyt ole täällä?

Aina ennen se viinan hajun tunsi", ja mies kallisti pulloa suuhunsa. --

"Mitä riivattua! --" huusi hän -- "mitä perhanaa! Kuka lempo on viinan

suolavedeksi muuttanut? -- Muija! Matin Leena, se ilkiö sen on tehnyt!"

Ja vihoissansa heitti hän pullon tuhannen pirstaksi lattialle.

Suutuksissansa riensivät miehet veneensä luo. Rannalla näkivät he

Leenan, joka yhä vielä humalassaan nukkui.

"Luulit tehneesi hyvänkin työn", lausui se miehistä, jonka lakkarissa

viinapullo oli talteunut; -- "mutta et suuresti kiitä meitä, kun

heräät". Ja tämän sanottuansa otti hän esiin puukkonsa ja ajoi

kiiruusti puolet hivuksista Leenan päästä. -- "Ota se vesi-kopin merkki

päähäsi, viina-varas" -- sanoi hän.

Kotvan ajan perästä ei nähty saarella muuta elävätä kuin Leenaa, joka

yhä vielä nukkui, ja Lankoa -- koiraa --, joka Matin veneen sijalla

makasi.

* * * * *

Seuraavana aamuna heräsi Leena omassa vuoteessaan, kun aamun ensi

säteet koittivat. Hänellä oli himeä muisto eilisestä tapauksesta, ja

tämä muisto yhä selveni, kuta enemmän hän sitä mietti. Hän nousi

vihdoin istualle; hänen päänsä oli raskas. Hän kulki hoperoiden ovelle

ja siitä vähäiselle lähteelle likelle luolaa. Siellä nyt kelpasi

muijalle vesi. Juotuansa juohtui kaikki eilispäivän tapaukset hänen

mieleensä, ja hän haki kannun-mittaa -- -- "jos siinä vielä ehkä

löytyisi pisarekaan". Mutta kannun-mitta oli tyhjä. Huo'aten otti ämmä

sen ja kulki tupaan jälle.

"Missä hiideessä Matti viipyy! Hänellä olisi varmaankin vähän kastetta

kuivalle kielelleni", mumisi eukko ja heittäysi jälle vuoteellensa.

Mutta kiiruusti hypähti hän siitä nyt ylös ja silmäsi sitä tarkkaan.

Ei, hänen silmänsä eivät valehdelleet -- siinä, ihan hänen vieressään,

missä hän vasta oli maannut, makasi pieni kaksi-vuotinen poika. "Noh,

kaikki pyhät", huusi ämmä. -- "Sen sanon minä! Olisiko tuo minun

lapseni, yöllä saamani! Mistä Jumalan nimeen on poika tähän tullut!" --

Ja käsin kupeissansa seisoi ämmä kauan ja katseli poikaa. -- Silloin

kuuli hän kuorsauksen kamarista. Hän riensi avaamaan ovea ja näki Matin

makaavan verkkoryysyjen päällä.

"Kylläpä olen perhanasti nukkunut, kun en huomannut Matin kotiintuloa!

-- Ja miten hiiden lailla jouduin minä omaan vuoteeseni? -- Milloin

läksivät miehet? -- -- Onko nyt kaikki noiduttua!" -- huusi hän

kurkkunsa täydeltä, sillä hän oli sattunut käymään käsin päätänsä ja

tuntenut, että toinen puoli oli keritty. Poika heräsi ja rupesi

itkemään. "Ulos sinä, lemmon sikiö. Mistä perhanasta oletkin tullut!

Suus kiini, tahi sinun juubeli korjaa! Minä olen Jolsan Leena!...

Herras-lapsi!" huusi hän hämmästyen, kun poika heitti pois peitteen,

jotta vaatteensa näkyivät. "Herras-lapsi... Matti on sen pelastanut

veden hädästä. No noh, älä itke lapsi, ei Jolsan Leena ole paha...!

Sinun pelastuksesta aina joitakuita kolikoita lähtee... Älä itke

lapseni! älä" -- ja Leena koetti kaikin mokomin lepyttää pienoista,

mutta turhaa.

"No huuda sitten, sinä vintiön tuoma!" ärjäsi eukko ja peitti vanhalla

hauteella paljaan päänsä... "Kuka Lempo on hivukseni teilannut...

Matti! ... Miehet?"

Ei kumma, että lapsi itki, sillä heräsipä Mattikin vihdoin viimein

eukon huudosta ja kirouksista ja astui unihorroksissa kamarista. --

"Korento käteesi ja takaanpa, ettei ole pääpiru julmempi kuin sinä nyt

tuossa" -- sanoi hän. "Mitä siinä huudat kuin riivattu, vai kihelmöikö

humala päässäsi, sinä viina-lekkeri -- häh! Ja mikä on pääsi nylkenyt,

sinä emäsika? -- Nyt jos mielesi tekee säästää vanhoja sorkkaluitasi,

niin ole ääneti, että saa väsynyt nukkua tahi, lempo vie, saat tästä"

-- ja Matti pudisti nyrkkiänsä.

"Sanohan mistä lapsi on -- --"

"Sen ehdit huomenna tietää ... ole huutamatta penikka!... Tuki kappa

kivejä sen suuhun, jotta herkeää rääkkymästä". -- -- Ja Matti meni

jälle kamarikomeroon ja löi oven kiini.