YHDESTOISTA LUKU. 1856-1869.

Isokyrö ja uusi koti siellä. -- Virsikirjatyö Turussa. --

Kivulloisuutta ja parannuksillakäynti-matkoja. -- Virsikirjatyö

kotona: virsikirjaehdotus. -- Stenbäckin virsikirjaehdotuksen vaiheet.

Niin oli Stenbäck vihdoin saavuttanut sen kutsumuksen ja sen

paikan, jossa hän oli pysyvä päiviensä loppuun. "Palavalla, vaikka

nyt tyyntyneellä ja tasaantuneella innolla, joka häntä elähdytti,

ja runsaalla, monesti koetellulla kokemuksellaan, jonka hän oli

elämän koulussa saanut", oli hän kirkkoherrana varsin vähän niiden

tavallisten pedagogien kaltainen, joiden siihen aikaan, jolloin koulu

vielä oli kirkollisten auktoriteettien alainen, oli tapana hakea

itselleen kirkkoherranvirka levätäkseen penäämisestään vallattomain

poikapolvien kanssa. "Hänellä oli", sanoo Essen, "heti suuret

suunnitelmat, ja hän kävi työhön käsiksi sellaisella innolla, kuin

olisi tahtonut yhdellä kertaa luoda uudeksi koko seurakuntansa",

mutta sen pahempi näyttäytyikin pian, että voimat eivät vastanneet

hyvää tahtoa.

Kaikkein ensimmäisistä kuukausista kirjoittaa Stenbäck veljelleen

Johannekselle (22 p. huhtikuuta 1856): "Tulimme tänne jo alussa

helmikuuta, jolloin heti sain useita viikkoja kiertää lukusilla,

josta jo ennestään heikko terveyteni huononi. Sen koommin en ole

ollut oikein terve, ja kaikki saattaa minut aavistamaan, että aikani

ei ole oleva pitkällinen. Nyt voin kuitenkin vähän paremmin. Muutoin

minulla on ollut lakkaamattomia moninaisia puuhia, jotka ovat olleet

minulle aivan outoja, osaksi yksityisiä, osaksi virkaan kuuluvia.

Niistä eivät saarnat ole helpoimpia, kun olen aivan tottumaton

suomenkieleen, samoinkuin saarnastuoliin yleensä. Kun minulla ei

ole, enkä toistaiseksi halua pitääkään, apulaista, olen saanut

saarnata hyvin usein ja ajan puutteessa ollut pakotettu saarnaamaan

valmistamatta, joka olisi kaikissa tapauksissa parempi, jos vain

kieli ei tekisi niin paljon vastusta. Muutoin on kansa kohdellut

minua hyvin hyväntahtoisesti ja muun muassa suurella halulla pannut

toimeen lastenkouluehdotukseni. Meillä on sunnuntaikouluja käynnissä

miltei joka kylässä. Kuitenkin on kansa ylipäänsä vaipunut tämän

maailman hyvyyteen, jota heillä on kylliksi. Vaikka tulimme tänne

tyhjin käsin, olemme kuitenkin saaneet kodin jotenkin järjestykseen.

Kaikki on täällä suuressa mittakaavassa, ja se on suuri muutos

entiseen vähäiseen, rajoitettuun talouteeni." --

Tähän kirjeeseen liittyen koetamme laatia kuvauksen sikäläisistä

olosuhteista.

Isonkyrön pitäjä, Pohjanmaan suurimpia, käsitti tähän aikaan,

paitsi emäseurakuntaa, Orismalan tehdasseurakunnan ja Ylistaron

kappelin. Väkiluku oli noin 14,000 henkeä, josta suurin osa eli

lähemmä 8,000 kuului kappeliin. Papillinen työvoima oli niin

epätasaisesti jaettu, että emäkirkolla oli kolme pappia (paitsi

kirkkoherraa pitäjänapulainen ja kappalainen), mutta Orismalassa yksi

ja samoin Ylistarossa yksi. Tämän johdosta täytyi tehdä apuvuoroja

jälkimmäisiin seurakuntiin (Ylistaroon kokonaista 15). Stenbäckin

tullessa Isoonkyröön oli ennenmainittu etevä saarnaaja F. O. Durchman

pitäjänapulaisena, kun taas kappalaisen virkaa emäseurakunnassa hoiti

teologian tohtori Johan August Lindelöf; pastori Birger Wegelius oli

saarnamiehenä Orismalassa ja pastori B. H. R. Aspelin kappalaisena

Ylistarossa.

Pitäjän sisällisistä oloista esitettäköön muutamia piirteitä

sikäläisen opetuksen ja siveyden tilaa koskevasta Stenbäckin

kertomuksesta vuodelta 1856. Lukukinkereillä oli lukutaito havaittu

välttäväksi, mutta käsitys ja luetun ymmärtäminen sitävastoin

jättänyt paljon toivomisen varaa. Tämän johdosta oli uusi kirkkoherra

kehoittanut rahvasta perustamaan kyläkouluja, ja oli asiaan ryhdytty

sellaisella halulla, että jo talven kuluessa oli laitettu kouluja

useimpiin kyliin. [Edellä kirjeessä mainitut sunnuntaikoulut

oli jo ennemmin Durchmanin alkuunpanosta saatu aikaan.] Opetus

tarkoitti ajattelevaa sisälukua ja kristinopin tietoa katkismuksen

ja piplianhistorian lukemisen sekä virrenveisuun perustuksella.

Vaikka siis koulut, joiden opettajat tilallinen väestö kustansi,

oikeastaan vain valmistivat oppilaita rippikouluun, olivat ne

kuitenkin edistysaskelena aikaisemmasta kiertokouluopetuksesta. Hyvät

vaikutukset tulivatkin pian näkyviin, ja niiden johdosta perustettiin

paikkakunnan ensimmäinen lainakirjasto. "Selvä syy kirjanluvun

puutteellisuuteen", kirjoittaa tästä Stenbäck, "ja sekä kristillisen

että yleisinhimillisen sivistyksen alhaiseen kantaan on epäilemättä

soveliaan, ajatusta kehittävän ja mieluisan lukemisen puute kansassa;

sillä vaatia nuorisolta halua kirjanlukemiseen, valmistamatta

sille helppoa tilaisuutta kirjain saamiseen, muunkinlaisten kuin

varsinaisesti uskonnollisten, on luonnoton ja turha vaatimus". Sen

vuoksi hän pani alkuun lainakirjaston perustamisen, jota pian hänen

mielihyväkseen ahkerasti käytettiin. [Kun Stenbäck lopulla vuotta

1856 sai rovastin arvonimen, perusteltiin tätä kunnianosoitusta

sillä, että "hän oli viipymättä ryhtynyt valistunutta papillista

intoa todistaviin toimiin kansansivistyksen kohottamiseksi ja

hyvin järjestetyn kristillisen lastenkasvatuksen edistämiseksi"

kirkkoherrakunnassaan.] Puutteellisen kirjanlukemisen hän katsoo

myös olevan syynä siihen, että siveellisyyden tila ei ollut

tyydyttävä -- "laiminlyöty lukeminen ja rikos seuraavat helposti

toisiaan". Juoppouden pahe oli tänä kotitarvepolton aikana yleisin.

Myöskin oli jo yleinen toivomus herännyt, että viinanpoltto oli

joko tyyten kiellettävä tai entistään enemmän rajoitettava.

Siveellisyyssuhteihin katsoen oli muutoin mielipide se, että

venäläisen sotaväen majoittaminen (sotavuosina) oli vaikuttanut

turmiollisesti. -- Suurta huolta herätti edelleen tilattoman väestön

karttuminen. "Tämä luokka", lausuu Stenbäck kaukonäköisesti,

"uhkaa maatamme köyhäläisyyden kaikilla onnettomuuksilla, mikäli

lainsäädäntö ei keksi tehokasta keinoa sen kiinnittämiseksi

pysyväisesti maanviljelykseen tai muulla tavoin avaa sille

mahdollisuutta välttämättömään toimeentuloon ja oman huolenpidon

valmistamaan tulevaisuuteen. Tästä luokasta saa alati lisäjoukkoja

avuntarvitsijain ja avunpyytäjäin suuri lauma joka on käyvä

köyhäinhoidolle yli voimain." Mainitusta seikasta oli luonnollisena

seurauksena, että köyhäinhoito, josta pappien tähän aikaan oli pakko

pitää huolta, antoi hänellekin paljon ajattelemista.

Jo sanotusta ilmenee niiden toimien moninaisuus, joita siihen aikaan

kertyi lavean pitäjän kirkkoherralle. Lisäksi tuli paljon muuta.

Lähinnä kääntyy ajatus saarnatoimeen. Ei voi kieltää, että

Stenbäckiltä puuttui välttämättömiä edellytyksiä siinä erinäisemmin

onnistuakseen. Hänen äänensä oli liian heikko voidakseen kuulua

suuressa, täpötäydessä kirkossa. Sitä paitsi ei hänen esityksensä

suomenkielellä ollut sujuvaa eikä virheetöntä. Muutamat täydellisesti

kirjoitetut saarnat ensi ajalta osoittavat, että hänen korvansa oli

tylsynyt tälle kielelle, jota hän niin vähän oli käyttänyt. Esitystä

häiritsevät useat ruotsalaisuudet (ylösetsiä, napiset sen ylitse

j.n.e.), joita kansa tosin oli tottunut saarnastuolista kuulemaan,

mutta jotka nyt häiritsivät entistä enemmän, sittenkuin pietistisen

suunnan papeilta oli saatu kuulla helkkyvän puhdasta kieltä

kirkossakin. Kuitenkaan ei ole epäilemistä, että Stenbäck aikaa

myöten olisi voinut voittaa kielen puutteellisuudet, mutta kovaksi

onneksi sairaalloisuus pakotti hänet kokonaan lakkaamaan saarnaamasta.

Muutamat papilliset tehtävät, joista esim. kansliatyöt kuuluivat

yksinomaan kirkkoherralle, jätettäköön sikseen. Kuitenkin on tässä

yhteydessä muistaminen, että Stenbäckille kirkkoherrana tulivat

myöskin ne huolet, joita suuri virkatalo toi mukanaan. Hänen

taipumuksensa ja kykynsä sentapaisiin tehtäviin olivat kuitenkin

liian pienet, että hän olisi edes yrittänytkään saada mitään

mainittavaa toimeen maanviljelijänä ja maatalouden pitäjänä. Hänen

uskollisella vaimollaan oli siinä pääosuus, jotavastoin isäntä itse

antoi enimmäkseen asioiden mennä menojaan, ryhtyen ainoastaan siihen,

mistä hän ei mitenkään voinut päästä.

Mutta kodin järjestämistä ja koristamista hän ei heittänyt. Sitä

ajatusta, jonka hän kerran Helsingistä kirjoitti vaimolleen tästä

epävakaisesta elämästä: "Kuitenkin tulee matkan varrella laittaa

olonsa niin hauskaksi kuin voi, jotta ei masentaisi itseään" -- sitä

ajatusta hän koetti toteuttaa ympäristössään. -- Vanha, rappeutunut

päärakennus, joka muinoin oli ollut Elias Brennerin lapsuudenkoti

[Ks. tekijän Elias Brennerin elämäkertaa.] ja jonka seinillä oli

vielä viimeiseen asti nähty kangasverhoja outoine maalauksineen,

oli revitty kymmenkunta vuotta sitten, ja sen sijalla kohosi uusi,

komea rakennus, joka on suurimpia rovastiloita Pohjanmaalla.

Suuret, muhkeat huoneet olivat hyvin tarpeen Stenbäckille, jonka,

kuten saamme nähdä, kohta täytyi oleskella enin aikansa seinien

sisällä. Omalla osallaan hänellä oli kaksi huonetta: etumainen,

kansliahuone, jonka ikkuna oli rakennusten ympäröimälle pihalle päin

ja jossa, paitsi tarpeellisia huonekaluja, oli kaunis kukkapöytä,

sekä sisähuone, jossa oli kaksi ikkunaa pihalle sekä yksi ikkuna

ikivanhaan kivikirkkoon päin, joka vielä oli käytännössä koko

Stenbäckin ajan. Tässä huoneessa oli Vaasan palosta pelastettu

kirjoituspöytä hopeisine kirjoitusneuvoineen asetettuna sohvan eteen

lämpöistä sisäseinää vasten, kaksi lasiovellista kirjakaappia täytti

taas kirkonpuolisen seinän, ja niiden välisellä ikkunapöydällä oli

kanarialintuhäkki, jonka asukkaita isäntä hoiti mitä hellimmällä

huolella. Pihanpuolisten ikkunain välissä taas oli piironki peili

päällä ja toisen edessä pöytä ja keinutuoli, jossa Stenbäck

tavallisesti istui ja luki. Siitä hänellä oli näköala pihalle ja

puutarhaan, jonka yksi nurkka tapasi pihaan, samoinkuin avoimesta

ovesta kansliahuoneeseen, jossa aamupäivin kävi pitäjäläisiä

lukuisasti. Ainoastaan se, joka on nähnyt tai koettanut sitä,

tietää, kuinka monenlaisia ja kuinka monenlaisissa asioissa tulevia

vieraita väkirikkaan pitäjän kirkkoherra saa ottaa vastaan.

Neljännellä seinällä oli sänky. Tässä iloisessa huoneessa, jossa

oli suurikukkaiset karttuuniverhot ikkunoissa, vaaleaksi petsatut

huonekalut, valkeaksi pesty lattia valkeine käytävämattoineen ja

monivärinen ryijy pöydän alla, Euroopan kartta sekä Martti Lutherin,

Melanchtonin y.m. muotokuvia ja suurehko Napoleonin pakoa Moskovasta

esittävä piirros seinillä, vallitsi aina mitä suurin järjestys ja

siisteys. Kaiken tuli olla määrätyllä paikallaan, niin että Stenbäck

viattomasti kerskaten saattoi sanoa pimeässäkin löytävänsä kaikki,

mitä tarvitsi. Huoneen valoisaa vaikutusta melkoisesti lisäsivät

visertävät kanarialintuset, jotka toisinaan lentelivät vapaasti

huoneessa ja välisti koettivat istahtaa kirjoittajan sulkakynälle.

Muutoin oli asunto läpeensä sisustettu samaan yksinkertaiseen, mutta

kodikkaaseen tyyliin. Kaikkialla oli valkoiset lattiat varustettu

ainoastaan käytävämatoilla, joka antoi suuremman puhtauden näön, kuin

jos lattiat olisivat olleet maalatut tai kokonaan matoilla peitetyt,

kaikkialla oli piirroksia Rafaelin ja muiden mestarien teoksista,

enimmäkseen uskonnollisaiheisia, sekä läpikuultavia ikkunaverhoja

ja myöskin ruukkukasveja ikkunain edessä. Salissa oli myös piano,

eikä pelkkänä koristeena. Kokonaisvaikutus oli miellyttävämpi

ja viihtyisämpi kuin useimmissa pappiloissa, joissa, varsinkin

Pohjanmaalla, pietismin ansiosta, sisustus nykyaikaisten käsitysten

mukaan oli kovin vaatimaton, jottemme sanoisi puutteellinen.

Salista vasemmalle oli vierasten makuuhuone eli "vieraskamari",

oikealle ruokasali, jota myöskin käytettiin arkihuoneena. Edelleen

kasvattitytär Iidan huone sekä sänkykamari, josta oli parhain näköala

joelle ja kosken saartamalle saarelle, ja jossa Raamattu alati oli

ikkunan viereisellä pöydällä, missä Stenbäckin oli tapana nauttia

aamukahvinsa. Jos lisäksi mainitsemme kaksi suurta ullakkokamaria

sekä muistutamme, että kahteen rakennukseen toisella puolen pihaa,

kuten muinoinkin, oli kalustettu asuinhuoneita, niin lienee lukija

saanut kuvan Isonkyrön pappilasta Stenbäckin aikaan.

Kuinka mieluisa koti olikin, olisivat kuitenkin rovasti ja

ruustinna kahden kasvattinsa keralla helposti voineet tuntea

olonsa yksinäiseksi, jos he yhä olisivat jääneet sinne itsekseen.

Nähdäkseen enemmän elämää ja liikettä ympärillään kutsui Stenbäck

heti sisarensa lapsineen asumaan Isonkyrön pappilaan, ja kesän

tullessa muutti Marie Ottelin sinne mukanaan kolme täysikasvuista

lastansa, poika Konrad Fredrik, ylioppilas, sekä tyttäret Marie ja

Laura, joista viimeksimainittu 17-vuotias oli enon suosikki, ei

varmaankaan vähimmin tavattoman kauneutensa vuoksi. Kun sisar oli

estellyt tulemasta, oli Stenbäck vakuuttanut, että hän ei sillä

saattanut sisartaan kiitollisuuden velkaan, vaan päinvastoin tämä

hänet. Ottelinit asuivat vanhassa "pikku rakennuksessa" pihan

toisella puolella, mutta kaikki aterioivat yhdessä pöydässä. Siten

vallitsi ensi aikoina iloinen ja vilkas elämä Isonkyrön pappilassa.

Sitä lisäsi suuressa määrin myös tohtori Lindelöf. Hän oli näet

tavattoman musikaalinen ja kokosi pitäjän herrasväestä kaikki,

joilla oli lauluääni (paikkakunnan musikaalisimpia henkilöitä oli

pitäjänapulainen Durchman ja hänen perheensä), lauluseuraksi,

jota hän johti innolla ja halulla. Sitä paitsi hän soitti viulua

samoinkuin hänen veljensä, tohtori ja dosentti, sittemmin professori

ja valtioneuvos L. L. Lindelöf. Kun sitten tämäkin sattui olemaan

vieraana Isossakyrössä, kuultiin pappilassa enemmän ja parempaa

musiikkia kuin suurin osa kuulijoista oli koskaan saanut nauttia.

Vaikka itse vailla soitannollista harjoitusta oli Stenbäckillä, kuten

hänen soinnukas runoutensa todistaa, taipumusta musiikkiin, ja se

tuotti hänelle suurta iloa, mutta ennen kaikkea hänellä oli huvina

nuorekas elämä.

Ensimmäinen juhlallisuus pappilassa uuden rovastin aikana oli

Stenbäckin virkaanasettajaisjuhla. Se tietysti oli vakavaa laatua.

Mutta sitä iloisemmin vietettiin tammikuussa 1857 ne häät,

joissa Stenbäck itse vihki sisarentyttärensä Marie Ottelinin ja

pastorin apulaisen, sittemmin rovasti K. E. Sandelinin. Silloin

olivat molemmat Lindelöf-veljekset läsnä, ja musiikkia saatiin

kuulla paljon. Myöskin huvitteli nuoriso tansseilla tai ainakin

tanssileikeillä, esim. sarankudonnalla y.m., ja häitä kesti niinkuin

vanhoina hyvinä aikoina useita päiviä. Stenbäck oli koko ajan iloinen

ja leikillinen, mutta heränneiden piirissä häät aiheuttivat paljon

puhetta ja kiivaita muistutuksia, koska niissä oli pidetty niin

maallista menoa. Kerrottiin m.m. sellaisesta sopimattomuudesta,

että eräällä papin tyttärellä oli ollut kultaiset vitjat kaulassa,

j.n.e. Tiedämme jo, että Stenbäck ei katsonut kristillisyyden olevan

ulkonaisissa muodoissa. Mutta jos hän olikin kerran tässä suhteessa

ollut ankarampi, niin oli nyt hänen kantansa lieventynyt, ja hän

antoi jälleen yksinkertaiselle, luonnolliselle ilolle oikeutensa.

Kolme vuotta myöhemmin vietettiin taas häitä Isossakyrössä. Laura

Ottelin meni silloin avioliittoon kasvientutkijana tunnetun maisteri

Otto Alceniuksen kanssa, joka oli Stenbäckin entisiä oppilaita

ja oli ollut Jakkuksen kotiopettajana, kunnes tämä 1859 pääsi

Vaasan kouluun. Häät olivat lopulla maaliskuuta 1860, ja silloin

Stenbäck oli niin sairas, että C. G. von Essen toimitti vihkimisen.

Ensimmäinen, iloisin kausi Stenbäckin olinajasta Isossakyrössä oli

ohi.

Vaikka Stenbäck jo 1853 oli kutsuttu jäseneksi "nykyisen Suomalaisen

ja Ruotsalaisen virsikirjan tarkastuskomiteaan", on kuitenkin

asian puheeksiottaminen lykätty tähän lukuun, koska siitä johtunut

työ pääasiallisesti kuuluu Isonkyrön aikaan. [Sen jälkeen kuin

ensimmäinen painos tätä teosta ilmestyi, on _V. T. Rosenqvist_

julkaissut erikoistutkimuksen "Lars Stenbäcks Psalmboksarbete",

jota varten hänellä on ollut käytettävänään joitakuita minulle

tuntemattomia lähteitä. Sen mukaan olen tehnyt muutamia oikaisuja ja

lisäyksiä esitykseeni.]

Senaatti antoi kutsumuksen 25 p. huhtikuuta mainittuna vuonna.

Elokuun 15 p. samana vuonna Stenbäck pyysi yksityisessä kirjeessä

arkkipiispalta tarkempia tietoja komitean varsinaisesta

tarkoituksesta. "Jos, kuten arvelen", hän kirjoittaa, "tarkoituksena

on uuden virsikirjan aikaansaaminen tai valmistaminen, niin

on minulla, kuten kohtuullista, arka pelko niin tärkeästä,

vastuunalaisesta ja syvällekäyvästä yrityksestä. Mutta kuitenkin

on minulle aivan sietämätöntä pysyä vallan toimettomana jäsenenä

komiteassa, jonka tärkeyttä ja tarpeellisuutta en suinkaan voi

olla tuntematta, ja tahdon mielelläni kykyni mukaan täyttää sen

velvollisuuden, mikä minulle tämän kutsumuksen kautta on pantu. Pidän

mahdottomana, että tämä hajaantunut ja henkisesti voimaton aika

voisi tuottaa mitään arvokasta ja pysyväistä kirkolle virsikirjan

alalla, jos se tahtoisi siinä esiintyä alkuperäisyyden ja oman

luovan kyvyn vaatimuksilla; sillä siihen olisi tarpeen elävä

kristillinen ja kirkollinen tietoisuus, ei ainoastaan yksityisessä,

vaan myös kirkossa, joka voisi kannattaa ja tunkea läpi edellisen.

Ainoa, minkä mielestäni voi tehdä, olisi sen rikkaan ja ihanan

aarteen käyttäminen, joka meidän kirkollamme, ennen kaikkia muita,

on elävämmältä ja voimakkaammalta ajalta, ja joka on jokseenkin

tuntematon meillä. Mieleeni on sen vuoksi tullut koettaa tehdä

valikoima näistä vanhoista virsistä ja kirkkolauluista sekä tulkita

ne niin hyvin kuin mahdollista, säilyttäen alkuperäisen hengen ja

voiman. Siten olisi luullakseni mahdollista saada aikaan jotakin ei

aivan arvotonta, tietysti mikäli valinta vanhemmilta ja myöhemmiltä

ajoilta samoinkuin käännös voitaisiin pitää onnistuneena. On selvää,

ettei myöskään ruotsalaisia virsiä tulisi jättää näkyvistä." Jos

arkkipiispa katsoisi tämän edistävän tarkoitusta, sanoo Stenbäck

olevansa halukas ryhtymään työhön, joskin "suurella ahdistuksella".

Kuitenkin hän pyytää, ettei aikeesta mainittaisi kellekään, etteivät

muut kenties pelästyisi yrittämästä ja hän tulisi sidotuksi siihen.

-- "Minulla oli useitakin hymnologisia kirjoja ja teoksia Vaasassa

ja iloitsin usein kirkkomme kauniista ja tyhjentymättömästä

laulurikkaudesta, mikä epäilemättä on yksi sen jaloimmista,

lämpimimmistä ja kalleimmista aarteista. Tätä nykyä ei minulla ole

mitään sellaisia aineksia, ennenkuin ehdin saada ulkoa." -- --

Tästä näkyy, kuinka varhain Stenbäckissä heräsi se ajatus, joka

hänellä oli yhtenä perusjohteenaan laatiessaan oman ehdotuksensa,

nimittäin olla tarjoamatta seurakunnalle mitään omaa sepittämää,

mutta sen sijaan valita parhaimmat kirkon vanhoista varoista.

Toistaiseksi asia sai kuitenkin toisen käänteen. Arkkipiispa

kehoitti näet virkakirjeellä 17 p:ltä syyskuuta itsekutakin komitean

jäsentä antamaan lausunnon siitä, kuinka vanhojen virsikirjain

uudestimuodostelemisen tulisi tapahtua. Stenbäckin lausunnon sisällys

oli pääasiassa se, että (koska uusien kirjojen ainoastaan vapaan

vakaumuksen tietä tulisi päästä voimaan ja saada alaa seurakunnassa)

vanha aine- ja numerojärjestys olisi säilytettävä edelleen, että

ruotsalaisessa virsikirjassa Spegelin, Svedbergin y.m. vanhoihin

hyviin virsiin tehtäisiin mahdollisimman vähän muutoksia, mutta

sitävastoin saksalaisista tehdyt käännökset keveällä kädellä

korjattaisiin ja tehtäisiin tarkemmiksi, sekä lopuksi, että joukko

arvottomia, harvoin tai ei koskaan käytettyjä virsiä vaihdettaisiin

uusiin. Suomalaisen virsikirjan suhteen olisi samoja periaatteita

noudatettava, mutta erityisiä päteviä henkilöitä käytettävä.

[Soveliaina henkilöinä suomalaisen virsikirjan laatimiseen Stenbäck

mainitsee tähän aikaan A. W. Ingmanin ja (apulaisena) F. O.

Durchmanin. -- Sitä ennen hän oli tiedustellut Essenin mielipidettä

asiasta. Tämä käyttää tilaisuutta kirjoittaakseen ystävälleen,

Stenbäckille, hänen omasta työstään seuraavat vakavat sanat:

"Tehtäväsi on suuri ja korkea. Epäilemättä on Jumala itse kutsunut

sinut siihen. Käy asiaan käsiksi vakavasti ja voimalla! Jonkun ajan

virkavapaus lienee kai tarpeen. Mutta ennen kaikkea, rakas veli,

tarkasta sisällistä elämääsi, ennenkuin alat tarkastaa virsikirjaa,

ja etsi Jumalalta valoa, elämää ja henkeä siihen. Uskallanko

lausua julki pelkoni, että olet joutunut pois elämästä Jumalassa

ja että sielusi on maailman hengen tartuttama? Psalmistan tulee

ennen kaikkea olla palava hengessä. Se on _hänen_ innostuksensa, ja

Jumalan hengen tulee olla _hänen_ runottarensa. Muuten voi teos tulla

vallan oivalliseksi: kristilliseksi sisällykseltään ja runolliseksi

muodoltaan, mutta suuri pääasia -- elämä -- puuttuu."] Komitea,

jonka jäseninä, kuten tunnetaan, olivat, paitsi Stenbäckiä, J. L.

Runeberg ja professori B. O. Lille sekä arkkipiispa Bergenheim,

puheenjohtajana, piti sitten 11-17 p. helmikuuta 1854 kokouksen

Turussa tullen siinä yksimielisyyteen työn periaatteista, mitä

lähimmin edelläesitettyjen Stenbäckin mielipiteiden mukaisesti.

Itse työn suorittamiseen katsoen oli sovittu, että kukin kolmesta

runoilijasta valmistaisi "täydelliset ainekset" uudistukseen, mutta

tositeossa kävi niin, että Runeberg ensiksi laati uuden ehdotuksen

vanhan virsikirjan kaikista 413 virrestä. Että Stenbäckin työ tällä

kertaa supistui vähään, on ymmärrettävää, kun muistamme mitä ennen on

kerrottu hänen sairaudestaan ja professorinvirastaan sekä muutostaan

ensin Helsinkiin ja sitten Isoonkyröön. Hänen mielenkiintoansa

tehtävään todistaa kumminkin eräs pitkä kirje Runebergille,

kirjoitettu ainoastaan kuukausi komitean kokouksen jälkeen, jossa

hän muun muassa tekee selkoa tutkimuksistaan ruotsalaisten virsien

alkuteoksista. Siinä hän myöskin lausuu seuraavat mielipiteet

tehtävän yleisestä laadusta:

"Yleensä ei tarvitse laajoja hymnologisia tutkimuksia

huomatakseen, kuinka taito sepittää hyviä virsiä on häviämistään

hävinnyt ja melkein kuollut pois. Jopa vanhojen virsien

mukailukin on subjektiivisen mielivallan ja yleisen häviön

leimaama. Vanhat virren tekijät eivät -- mielikuvituksen tai

kirjojen avulla -- arvailleet synnin tuskan ja surun, armon

lohdutuksen, elämän ja autuuden laatua, vaan tuntee selvästi,

että he todella olivat kokeneet mitä ovat siitä laulaneet

-- ja laulaneet vakavuudella, totuudella ja miehekkäällä

objektiivisuudella ja kurilla, joka on yhtä kaukana luonnollisen

haavemielisyyden hengellisistä virnistelyistä kuin ahdasmielisen

yltiöpäisyyden lahkohenkisestä yksipuolisuudesta. Uudemmat

hengelliset laulut kärsivät yleiseen edellisestä taikka

jälkimmäisestä virheestä, suuremmassa tai vähemmässä määrässä --

ja niin ikään ne mukailut, joita on katsottu tarpeelliseksi tehdä

kirkkomme vanhempiin virsiin. Tietoisuus kaikesta tästä synnyttää

minussa ainakin suurta miettiväisyyttä ja arkuutta. Psalmistan

täytyy laulaa kirkon nimessä, ja kirkon tulee hänen kauttansa

purkaa sydämensä Jumalalle. Kuinka onnetonta ja mikä edesvastuu,

jos valhe lasketaan sen huulille ja siten sydän nukutetaan

näennäiseen valoon, sumuun ja teeskentelyyn! Epäilemättä on paras

pysyä vanhoissa henkirikkaissa ja koetelluissa virsissä, jotka

ovat kestäneet kokemuksen tulikokeen elämässä ja kuolemassa, ja

koettaa uudistaa ne semmoisella uskollisuudella ja tarkkuudella,

ettei henki karkoitu eikä haihdu, niinkuin enimmiten on

tapahtunut esim. Ruotsin uudessa virsikirjassa, jossa imelän

haavemielisyyden on korvaaminen mitä hävinnyt on."

Vähän ennen ensimmäistä joulua Isossakyrössä (1856) Stenbäck sai

arkkipiispalta tiedon, että Runeberg oli lähettänyt laitoksensa

komitean tarkastettavaksi. Se oli "laadittu neljään vihkoon" ja

kirjettä seurasi yksi näitä vihkoja valmistavaa tarkastusta varten.

Menettelystään oli Runeberg ilmoittanut seuraavaa: "Työssä olen

koettanut uskollisesti noudattaa komitean asettamia yleisiä ohjeita.

Joskus ei kuitenkaan ole noudatettu poisjätettäväksi päätetyn virren

runomittaa sijaan otettavaksi ehdotetuissa, vaan se on vaihdettu

johonkin toiseen tunnettuun ja rakkaaseen sävelmään. Tämä menettely

ei toivoakseni ole synnyttävä mitään häiriöitä, vaan pikemmin

päinvastoin tuleva eduksi, mikäli sillä tavoin käsitellyt numerot

siten ovat saaneet tutumman ja kauniimman sävelen kuin ennen. Tätä

vapautta on kuitenkin käytetty hyvin harvoin ja ainoastaan virsissä,

jotka komitea on päättänyt poistettaviksi ja joita ei kenties koskaan

ole laulettu missään kirkossa -- -- eikä paheksuttane, että hyvin

moni niistä kuitenkin, ainakin paremmilta aiheiltaan, on tunnettavana

sijaan otetuissa virsissä." --

Loppupuolella helmikuuta 1857 kokoontuivat komitean jäsenet taas

Turkuun, yhdessä, virsi virreltä, käydäkseen läpi ja tarkastaakseen

Runebergin ehdotuksen. Työn suureen tärkeyteen ja henkilöiden

huomattavuuteen nähden katsomme asiaksemme Stenbäckin vaimolleen

kirjoittamista kirjeistä esittää kaiken, mikä on omansa valaisemaan

tätä laatuaan harvinaista yhteistyötä.

Turku, 23 p. helmikuuta:

"Rakas Ebba! Siirrän monet kirjani ja paperini syrjään kiireessä

ilmoittaakseni, että elän ja olen täällä. -- -- Tulin tänne

ilman seikkailuja perjantai-iltana, niinkuin tarkoitus oli,

ja tapasin täällä jo saapuneina Runebergin ja Lillen. Kovaksi

onneksi olivat kaikki huoneet täynnä siinä hyvässä paikassa,

missä he asuvat, ja minun oli pakko majoittua seurahuoneeseen.

Täällä minulla on varsin hyvä ja lämmin yksinäinen huone, mutta

haluan kuitenkin kaikin mokomin päästä pois; täällä on kaikissa

tapauksissa ravintola. Olen keskustellut erään englantilaisen

kanssa, joka asuu missä toisetkin, saadakseni vaihtaa huonetta

hänen kanssaan. Hän ei näytä oikein halukkaalta siihen, mutta

antaa tänä päivänä varman vastauksen. Myös tulee meidän

usein olla yhdessä -- meidän komitealaisten -- ja alituiset

kävelymatkat ovat minulle kovin rasittavia ja sitä paitsi

vahingollisia. Jos saisin englantilaisen huoneen, olisi hyvä.

Syön Runebergin asuntopaikassa ja oleskelen siellä enimmäkseen,

mutta siten hukkaan myöskin aikaa. Viipynemme vähintään kolme

viikkoa; ja jos vain olisi enemmän aikaa, niin luulen, että

saisimme kokoon jotakin, joka ei olisi hullumpaa. Kuitenkin

täytyy meidän olla niin ahkeria kuin mahdollista. Vastoin

luuloani ovat myös piispat kaikki kolme [s.o. paitsi arkkipiispaa

Porvoon piispa C. G. Ottelin ja Kuopion piispa R. V. Frosterus]

täällä samassa tarkoituksessa kuin me. Arkkipiispa halusi,

että meillä olisi kokouksia sekä aamu- että iltapäivin ja että

niissä yhdessä kävisimme ehdotuksen läpi pannen päämme yhteen.

Minä vastustin sitä innokkaasti, koska siitä siten olisi tullut

vain hutiloimista, ja sain molemmat muut puolelleni. Nyt on

meillä piispallisia kokouksia ainoastaan joka aamupäivä, mutta

työskentelemme itseksemme iltapäivät. Työ kävisi ehkä varsin

hyvin, jos vain saisin tuon mainitun huoneen, että asuisimme

kaikki samassa paikassa -- ja jos terveyteni miten kuten pysyisi.

Se on taas vähän huonompi kuin siellä kotona, osaksi matkan

tähden, osaksi pitkistä kävelyistä täällä Runebergin pitkien

koipien rinnalla. Hyvin hauska meidän on olla yksissä; Lille

on, jos mahdollista, vielä herttaisempi kuin ennen. Meillä --

tai oikeammin heillä -- on vain harvoja tuttavia, taiteilijoita

ja runoilijoita, jotka käyvät heidän luonaan, muutoin olemme

rauhassa. Renvallin olen pari kertaa tavannut, mutta en ole

vielä käynyt tervehtimässä. Eilen oli arkkipiispalla suuret n.s.

aamiaispäivälliset, klo 2 päivällä, komitealle -- missä vilisi

väkeä ja syötiin seisoalta -- kuitenkin oli hauska vilinässä

tavata monta tuttavaa, m.m. Hedberg, kilttinä ja laihana kuten

ennenkin. -- -- Tuomiorovasti Edman on viimeisillään, lääkärien

hylkäämänä, ja syö myskiä." -- --

Maaliskuun 5 p.

"Kiitos ensimmäisestä kirjeestäsi, jonka olen saanut. Minua

ilahduttaa, että voitte hyvin ja että kaikki näyttää menevän

rauhallista menoaan. -- -- Terveyteni on ollut jotenkin hyvä,

ainakaan ei erinäisesti huonompi kuin kotona. Ihmettelen

itsekin sitä. Yskä on tosin toisinaan vähän pahempi, mutta

olen kuitenkin sen kestänyt tuntematta liiallista raukeutta.

Ainoastaan elantojärjestys -- voimakas ruoka ja alituinen

oluenjuonti -- ei ole tehnyt minulle hyvää. Seurahuoneella

asuin ainoastaan muutamia päiviä ja sain sitten täällä hyvän

ja vedottoman huoneen -- ennenmainitulla englantilaisella

olleen -- samassa paikassa, missä toiset komitealaiset asuvat.

Meillä on kaikissa suhteissa hyvä kortteeri, hyvä ravinto,

hyvä palvelus, kohtelias isäntäväki, niin että siinä kohden

meiltä ei puutu mitään. Kuitenkin ikävöin täältä kovin pois, ja

se on oleva ilonpäivä, kun saamme jättää Turun selän taakse.

Työmme edistyy, mutta maksaakin uskomatonta vaivaa; varsinkin

minulle, joka käyn kaikella mahdollisella tarkkuudella kaikki

läpi, ensiksi omin päin ja saaden siinä suurella vaivalla

ja huolella miettiä jotakin sen sijaan, mitä haluan saada

korjatuksi. Voidakseni tehdä sitä edes jollakin huolella olen

usein ollut kotona piispallisista kokouksista. Sittenkuin

itsekseni olen miettinyt, käymme Runeberg, Lille ja minä kaikella

tarkkaavaisuudella sen läpi, jolloin muuttelemme ja kirjoitamme

uudestaan käsikirjoitusta ja joudumme toisinaan aika kiivaisiin

kiistoihin. Kuitenkin on minulla ollut ainakin se mielihyvä, että

korjaukseni miltei poikkeuksetta tulevat hyväksytyiksi. Siihen

menee koko iltapäivä, tavallisesti myöhään yöhön. Mikä siten on

läpikäyty ja korjattu, luetaan sitten seuraavana aamupäivänä klo

10-2 piispoille konsistorinhuoneessa. Viimeksimainitut eivät

tavallisesti tee mitään tai kovin vähäpätöisiä huomautuksia

-- ja siten on tarkastus lopussa. Se tuottaa, kuten näet,

melkoista vaivaa. Kaikesta tästä huolimatta on terveyteni pysynyt

välttävänä -- sinun rukouksesi ovat varmaankin apuna. Istua

aamusta iltaan on kyllä arveluttavaa; mutta mitä tähän saakka

on käyty läpi, tai ainakin enin osa, ei minusta suinkaan näytä

huonolta tai syystä hylättävältä ja loukkaavalta. Kuitenkin kun

ehdotuksessa tulin katumusvirsiin ja muihin, missä sisällinen

kristillinen elämä purkaikse ja vuodattaikse ilmoille, jouduin

epätoivoon, niin että kokonaiseen päivään tuskin saatoin

tehdä mitään. Sellaiseen ei Runebergin runous riitä; sydämen

vuodatusten sijaan, jossa jumalanpelko ja rakkaus elää, hänellä

on enimmäkseen ulkonaista mietiskelyä, runollisesti erinomaisen

kaunista, epäilemättä, mutta ei mitään virttä. Onneksi ovat

useimmat vanhat säilytetyt tai otetaan ne sijaan, vaikka Runeberg

toisinaan kovasti panee vastaan. [Todellisuudessa tuli Runebergin

ehdotukseen 9 Lillen (niiden joukossa muutamia alkuperäisiä) ja 5

Stenbäckin virttä, jotka kaikki olivat vanhojen mukaelmia. Nämä

jälkimmäiset olivat n:ot 7, 59, 227, 240 ja 377.] Summa se, että

minulla vielä on toivoa, että voimme saada virsikirjan, jota

ei toki kohtuudella voi sanoa huonoksi tai arvottomaksi kenen

hyvänsä käyttää. Se ilahduttaa minua: eikähän olekaan kysymyksenä

vanhan poistaminen, jota kernaasti voivat ja saavat käyttää

kaikki, jotka tahtovat, -- tämä on vain ehdotus ja saa käydä

semmoisesta.

"Vähän ikävää ja hankalaa on, että molemmat piispat ovat hakeneet

hauskuuttansa siten, että ovat asettuneet ruokakumppaneiksemme.

Syömme päivällistä yhdessä minun huoneessani. Kuitenkin

kursailemme heitä niin vähän kuin mahdollista, ja heidän

kanssaan tuleekin hyvin toimeen. Emme tahtoneet emmekä voineet

heiltä kieltää seuramme tuottamaa huvia, kun he näyttivät sitä

haluavan, ja meidän täytyi uhrautua hieman heidän tähtensä. --

Luultavasti valmistuu työmme viimeistään 2 viikon kuluttua tai

ehkä pikemminkin, niin että kaiketi en pääse kotiin ennen kuin

noin 3 viikon kuluttua. --

"Toissa päivänä pidettiin tuomiorovasti Edmanin hautajaiset

suurella komeudella tuomiokirkossa. Schauman Helsingistä oli

vartavasten matkustanut tänne, toimitti hautauksen ja piti

(pitkän) ruumissaarnan. Yksi piispa, Lille ja Runeberg kantoivat

ritarimerkkejä, ja minä astuin juhlallisesti saaton etunenässä

surusauva kädessä. Oikeaa ilveilyä kaikki tyynni. -- Ihmiset

ovat erittäin kohteliaita, ne harvat, joita tapaamme tai ehdimme

tavata.

"Kurjalla musteella olen raaputtanut tämän kokoon, sillä aikaa

kuin muut istuvat arvokkaina konsistorissa piispojen kanssa;

mutta aika kuluu ja lopetan tähän. -- -- Voi hyvin -- suokoon

Herra meidän tavata toisemme terveinä taas! Laurisi. Kirjoita

pian."

Maaliskuun 12 p.

"Ainoastaan muutama sana kiireessä. Työmme on niin edistynyt,

että saamme sen valmiiksi ensi viikolla. Keskiviikkona tai

viimeistään torstaina matkustan täältä ja voin siis olla

kotona sunnuntaina, jos kaikki käy hyvin. Tänään kirjoitan

siis viimeisen kerran. Terveyteni on yhä edelleen ollut

ihmeteltävän hyvä; yskä sekä helpompi että vähempi kuin

siellä kotona. Kuitenkin on tämä erityinen touhu kylläkin

raskasta ja voimillekäypää. Eilen, keskiviikkona, olin Bromsin

konsertissa, missä kappaleita sekä laulettiin että esitettiin

näyttämöpuvuissa. Luultavasti sanomalehdet puhuvat siitä

laveasti. -- Arkkipiispan kehoituksesta on Ekman aikonut ottaa

valokuvat meistä kolmesta ja sitten valmistaa ne kivipainossa.

Se olisi naurettavaa; en vielä tiedä, suostunko siihen. -- --

Käsittelemme paraikaa loppumattomia aamuvirsiä, jotka märehtivät

yhtä ja samaa. Kuitenkin ne tulevat vähän paremmiksi. Sitten

on jäljellä vain kuolinvirret, joita en vielä ole käynyt läpi.

-- -- Nyt juuri sain kutsut suurille päivällisille, jotka

hovioikeuden jäsenet ja porvaristo pitävät -- kaikki siunatuille

komitealaisille. Samoin kuuluu lehtoreilla vielä olevan joku

juhlallisuus. Miekkonen, joka täältä pääsisi!"

Jos yhdistää nämä Stenbäckin kirjeet niihin kahteen ennen

julkaistuun, jotka Runeberg samaan aikaan kirjoitti vaimolleen, [_J.

h. Runeberg_, Efterl. Skrifter, II, s. 323 seurr.] käy kuva näiden

kolmen runoilijan yhdyselämästä sangen selväksi. Kuinka olikaan se

omansa herättämään nuoruuden muistoja, muistoja ylioppilasvuosien

toverielämästä, vilkkaita ajatuksenvaihtoja ja kilpailua laulun

taiteessa, joskin toiselta puolen heidän tehtävänsä vakavuus ja

tärkeys koroitti yhteistyön korkeammalle kaikkea, missä he ennen

olivat olleet ja mitä he ennen olivat kokeneet samanlaatuista. --

Kirjeissään Stenbäck ei puhu paljon Runebergista, mutta kotiin

tultuaan hän kuuluu kertoneen sitä enemmän. Varsinkin kuuluu hän

saaneen syvän vaikutuksen eräästä kahdenkeskisestä keskustelusta,

joka oli kestänyt myöhään yöhön ja saanut alkunsa Runebergin

lauseesta, ettei kellään voinut olla oikeaa käsitystä Jumalan

rakkaudesta ihmisiin, joka ei ollut kokenut puhdasta, hehkuvaa

maallista rakkautta. Kertomus oli päättynyt ihailun huudahduksella

ystävän nerokkaista sanoista ja persoonallisuudesta.

Heti Helsinkiin tultuaan Lille järjesti virsikirjaehdotuksen

painattamisen. Hänellä oli oleva pääjohto, paikalla asuvana, mutta

Runeberg, joka oli saanut kustannusoikeuden työhön, johon hän oli

pannut enimmän aikaa ja vaivaa, luki yhden oikaisuvedoksen. Jo 2 p.

huhtikuuta hän palautti ensimmäisen arkin ja sen ohella kirjeen,

jossa hän lausuu vastakuluneesta ajasta:

"Mitä enemmän ennättää levähtää Turussa-olomme jälkeen, sitä

iloisemmaksi ja ylentävämmäksi se käy sielulle ja sydämelle. Sitä

emme koskaan tule unohtamaan, se on varmaa. Me elimme siellä suurta

elämää pikku huoneissamme, taiteellista, jalolle asialle alttiisti

omistettua ja ystävyyden parhaiden aarteiden, luottamuksen ja

keskinäisen avun, täyttämää. Voi kyllä sanoa, että se työ ja vaiva

oli, kun se paras oli, mutta että se oli parhaassa merkityksessä

hyvää ja elämisen arvoista, on yhtä varmaa.

"Jos kirjoitat joskus Stenbäckille, niin sano hänelle lämpimät

terveiset minulta. Kunpahan hän olisi tullut miten kuten terveenä

kotiin ja kesällä voisi saada uusia voimia ja terveyttä,

ukkoparka." --

Jonkunmoisena ulkonaisena muistona Runebergin ja Stenbäckin

yhteistyöstä voi pitää sitä kunnianosoitusta, joka samana vuonna

yliopiston puolelta tuli molempien osaksi, heidät kun siinä

teologisessa promotsionissa, joka pidettiin 28 p. toukokuuta,

kristinuskon maahantulemisen 700-vuotismuiston johdosta vietetyn

riemujuhlan jälkeisenä päivänä, vihittiin kunniatohtoreiksi.

Vihkijänä oli kolmas virsikirjatoimikunnan runoilija, Lille, ja hän

painoi todella tohtorinhatun Runebergin päähän, jotavastoin Stenbäck

kaikeksi ikäväksi ei voinut persoonallisesti ottaa sitä vastaan.

* * * * *

Se lause, jota Runeberg äsken siteeratussa kirjeessä käyttää

Stenbäckistä, oli kovaksi onneksi kirjaimellisesti totta hänen

ruumiilliseen terveyteensä katsoen. Tästä ajasta pitäen, eli

tarkemmin sanoen talvesta 1857-58, hän oli sairauden murtama mies,

mutta hänen sielunsa ei silti ollut heikontunut voimiltaan, vaan

säilytti vilkkautensa ja joustavuutensa yhä edelleen. Jopa voi,

jollei ota lukuun, että se tulisuus ja ärtyisyys, joka kuului hänen

luonteeseensa, kivulloisuuden johdosta tuli useammin näkyviin kuin

ennen, sanoa, että hänen mielialansa yleensä oli iloinen ja että

hän tyyneydellä kantoi kärsimyksensä. Mainittuna talvena hän vielä

ajatteli vastustaa enenevää kylmänarkuuttaan eli toisin sanoen

"karaista itseään" eikä sen vuoksi lakannut käymästä kirkossa, joka

tietysti ei ollut lämmitettävä, vaan istui siellä tuntikausia ja meni

sitten saunaan. Vaikutus oli kuitenkin päinvastainen kuin mitä hän

oli tarkoittanut; rinta huononi, ja hänen täytyi lakkaamatta pysyä

sisällä. Siten alkoi Stenbäckille hänen 12-vuotinen "vankeutensa",

joka oli siinä, että hänen säännöllisesti 8-9 kuukautta vuodessa

täytyi asua seinäin sisällä.

Keväällä 1858 huomattiin, että niin suuri ontelo oli syntynyt toiseen

keuhkoon, että se oli miltei kokonaan toimeton. Vanhan lääkärinsä,

Uudessakaarlepyyssä asuvan tohtori Blankin, kehoituksesta Stenbäck

päätti silloin vaimonsa seurassa tehdä matkan tunnettuun Sodenin

parannuspaikkaan lähelle Frankfurt am Mainia, vaikka tohtori Ghurberg

Vaasassa antoi sen lausunnon, että hän hyvin saattoi jäädä kotia

kuolemaan, sillä ulkomailta hän ei kuitenkaan ollut hengissä palaava.

Kumminkin kävi paremmin. Sodenissa häntä hoiti osaaottavasti eräs

tohtori Kolb sillä seurauksella, että heikontuneet voimat osaksi

palautuivat ja että hän sitten noudattaen mainittua varovaisuutta

vielä eli päälle vuosikymmenen. [Kuinka Stenbäckin tavallisuudesta

poikkeava persoonallisuus kaikkialla teki vaikutuksensa, huomaamme

m.m. siitä, että hän Sodenissa sai hartaan ystävän eräästä papista

nimeltä Albert Schenck Ehringshausenista Hessenissä, jonka kanssa

hän sitten monta vuotta oli kirjeenvaihdossa; Eräs Schenckin kirje

(28 p:ltä elokuuta 1858) on tallessa ja osoittaa, kuinka lämmin

hänen ystävyytensä kaukaista muukalaista kohtaan oli. Käännämme

siitä tähän seuraavat rivit: "Jos tulisitte tänne luokseni, en tiedä

kuinka iloinen olisin. -- Minä olen Teille suuressa kiitollisuuden

velassa siitä henkisestä virikkeestä, jonka Teiltä sain. Kuinka

oikeassa olitte kysyessänne minulta niin usein, oliko saksalaisilla

papeilla myös totista kristillisyyttä eikä ainoastaan kristillisiä

ajatuksia! Tämä Teidän sananne on tullut minulle siemeneksi, joka

vielä elää ja vaikuttaa minussa. Rukoilkaa kanssani Herraa, että

se kantaisi minussa iankaikkisen elämän hedelmän! Vielä en voi

Teille muuta tunnustaa kuin: Ei niin, että olisin sen jo käsittänyt,

mutta minä tavoitan sitä, että sen käsittäisin, sittenkuin Kristus

on minut käsittänyt! -- Jälkimmäistä toivon ainakin. Pyydän Teitä

tuomitsemaan. Tänä aamuna, tultuani kirjeestänne niin hyvälle

mielelle, olen sydämen halulla kirjoittanut huomispäiväisen saarnani.

Rouvalleni on ollut huvi kirjoittaa se puhtaaksi Teitä varten, ja

minä rohkenen lähettää sen Teille, koska olette tullut ystäväkseni.

Niin minä saarnaan, _niin minä kirjoitan_ saarnani, niin minä pidän

ne sydämestäni." -- --.]

Tässä yhteydessä on soveliainta mainita muutamia muita matkoja, joita

Stenbäck teki, saaden niistä ainakin lievennystä ja virkistystä,

joskaan ei täyttä parannusta. Kaikki nämä matkat tapahtuivat

Turun Kupittaan terveysvesi- ja kylpylaitokseen, jota silloin

johti professori Evert Julius Bonsdorff. Ensimmäisen matkan hän

teki 1860, toisen 1861 ja kolmannen 1863, jolla viimeisellä oli

toinenkin tarkoitus; kesällä 1863 oli nimittäin virsikirjakomitealla

taas kokous. -- Matkalla ollessaan Stenbäck kirjoitti, kuten

tavallisesti, kirjeitä vaimolleen, joten meillä siis olisi tilaisuus

seikkaperäisestikin kertoa näiden matkain kulusta. Kuitenkin

lienee kylliksi, kun esitämme ainoastaan muutamia piirteitä. --

Sekä 1860 että 1861 Stenbäck asui erään rouva Westerlundin luona,

jonka hän sanoo hämmästyksellä tunteneensa vanhaksi tuttavaksi,

entiseksi Cecilia Fonténiksi. Muina vuokralaisina oli muutamia

vanhanpuoleisia naisia, jotka vaivasivat häntä lähentelevällä

tuttavallisuudellaan, vaikka hän sanoo voivansa helposti pitää

heidät loitolla (!). Ensimmäisellä matkalla olivat kasvattilapset

Iida ja Jakkus mukana, ja heistä Stenbäckillä oli suurta hauskuutta,

samoinkuin Otto ja Laura Alceniuksesta, jotka silloin oleskelivat

Turussa. "Vesihomma", joksi hän sanoo kylpemistä, ei häntä yleensä

miellyttänyt. Ensiksi häntä vaivasi myöskin "alastomain olentojen

näkeminen" kylpylaitoksessa; ne "näyttivät hänen tottumattomissa

silmissään rumilta ja pelästyttäviltä". Hän ikävöi kotia ja

kyselee usein, kuinka kasvit menestyvät: "kuinka peltojen laita

on kotona; kirjoita myös kuinka puutarhassa on kasvanut, kukat,

puut, marjapensaat y.m." Kesällä 1860 oli opettajakokous Turussa,

ja Stenbäck otti siihen osaa, vaikka pitkällinen istuminen vaivasi

häntä niin, että hän oli iloissaan, kun se loppui. Kesällä 1861 taas

hän m.m. kuuli kiitettyä laulajatarta Michaeli'a. "En ymmärtänyt",

kirjoittaa hän sen johdosta, "luonnollisesti sitä laisinkaan; hän

huusi ja liritteli ilman mitään pontta ja perää -- pelkkää turhuutta

ja koreilua". Heinäkuun 17 p. samana vuonna pidettiin "kokous,

jossa valtiollisia asioita harrastavat henkilöt kaikista luokista

neuvottelivat tulevasta valtiopäivävaliokunnasta. M.m. laadittiin

vaalilistoja tulevista edusmiesehdokkaista jo Helsingissä ehdotetun

listan perustuksella. Jälkimmäisessä ehdotettiin Turun hiippakunnan

papiston edusmiehiksi: Schauman, Kenvall, [C. K.] Forsman Ilmajoelta

ja minut. Olin kahden vaiheella, pitääkö minun koettaa saada

nimeni poistetuksi, ja puhuin siitä Bonsdorffille, joka hartaasti

kehoitti moiseen matkaan katsoen sen olevan enemmän hyödyksi kuin

vahingoksi terveydelleni. Annan heidän siis ehdottaa itseni, jos

tahtovat. Aatteles, jos vielä kerran elämässämme tulemme Helsinkiin

politikoitsemaan." (Tunnettua on, että Stenbäck ei tullut valituksi.)

Ensimmäiseltä matkalta Stenbäck palasi kenties vähän parantuneena,

toiselta, jonka ajalla hän yleensä oli tuntenut itsensä reippaammaksi

kuin edellisenä kesänä, "ei suinkaan huonompana kuin ennen";

sitävastoin ei kolmas matka, jonka pääaiheena otaksuttavasti oli

virsikirjakomitean kokous, näytä tuottaneen hänelle edes ohimenevää

helpotusta. Tänä viimeisenä kertana hän ei myöskään kuten edellisinä

kesinä tavannut kylpyvieraiden joukossa miellyttäviä henkilöitä,

joiden seurassa hän olisi viihtynyt. Hän ikävöi siis kovin kotia

ja lakkautti ennen aikojaan kylpykautensa. "Ainoana toivonani on

pian päästä pois, ja kun kerran olen kotona, pidän vastedes varani

-- jos elän -- siitä hulluudesta, että mennä löyhähtäisin johonkin

kylpylaitokseen. Rukoilen ja toivon, että Herra suo minun ummistaa

silmäni rauhassa kotona." -- Stenbäck pysyi tässä päätöksessään.

Alistuvasti hän jätti toivon terveytensä palaamisesta.

* * * * *

Stenbäckin viimeinen matka Turkuun on tuonut meidät jälleen

virsikirjatyöhön, josta nyt tulee kerrottavaksi yhdessä jaksossa.

N.s. Runebergin ehdotus, jossa myös Stenbäckillä ja Lillellä

oli ollut jonkun verran osaa, [Eräässä kappaleessa Runebergin

virsikirjaa, jonka on omistanut turkulainen kirjanpainaja J. F.

Granlund, joka kuuluu mitä suurimmalla mielenkiinnolla seuranneen

työtä, on seuraavat viimeksimainitun tekemät muistiinpanot:

"Omarbetade af Lars Stenbäck n:ris 7, 227, 240, 377, af Lille n:ris

130, 218, 222, 250, 280, 320, 339, 402. Resten af Runeberg."]

ilmestyi painosta 1857. Se sai osakseen monipuolista arvostelua

asiantuntijoilta, jotka osaksi persoonallisesta harrastuksesta,

osaksi hallituksen kehoituksesta ryhtyivät siihen. Painetuista

lausunnoista osoitti varsinkin C. G. von Essenin ja Alfred Kihlmanin

yhteisesti tekemä tarkastus "harvinaista hymnologista käsitystä ja

kristillistä arvostelukykyä", vaikka sen "toisinaan ajattomasti

ilkkuva esitystapa" vaikutti loukkaavasti osaan lukijoita. Ei

yksikään tarkastaja ollut katsonut voivansa pitää työtä kokonaan

hylättävänä, mutta silti oli suuri joukko perusteltuja muistutuksia

tehty ja muutamien virsien perinpohjaisen tarkastuksen ja uuden

toimituksen tarpeellisuus tuotu esiin. "Kaivattiin", sanoo Stenbäck,

"useita virsiä ja virrenvärssyjä, jotka olisi kannattanut ottaa

vanhasta virsikirjasta, pidettiin eräitä muutoksia onnistumattomina

ja levottomuutta ja tyytymättömyyttä herättävinä, paljoksuttiin

uusien alkuperäisten virsien lukua, jotka muutoin liian räikeästi

pistivät silmiin monien tarpeettomasti ja jonkunmoisella

keikailevaisuudella vanhoissa virsissä säilytettyjen vanhentuneiden

sanamuotojen ja lauseparsien rinnalla, sekä huomautettiin yleensä

oikean raamatullisen tarkkuuden, puhtauden ja yksinkertaisuuden

puutetta". Tämän johdosta kokoontui virsikirjakomitea jälleen

Turkuun alussa heinäkuuta 1863, josta kuitenkin Runeberg jäi

pois. Arkkipiispa vaati, että tarkastus heti oli pantava toimeen,

jotavastoin Stenbäck ja Lille olivat sitä mieltä, että työ,

voidakseen tulla suoritetuksi "sillä huolellisella tarkkuudella

ja tyynellä maltilla, jota asian tärkeys vaati", oli tehtävä

kotona, niin että he kukin erikseen toimittaisivat tarkastuksen.

Tämä käsitys pääsikin voimaan, jota paitsi päätettiin, että

uuden ehdotuksen tuli olla valmis v:n 1865 ajalla. Toimituksen

periaatteihin katsoen määrättiin m.m., että vanhan virsikirjan

aine- ja numerojärjestys oli edelleen säilytettävä, proosanumerot

sovitettava runomuotoon laulettaviksi, jotta eivät virsikirjassa

olisi tarpeettomana eriskummaisuutena, muutamia poisjätettyjä

virsiä ja virren värssyjä vanhasta virsikirjasta tarpeellisilla

muutoksilla otettava, ala-arvoiset Runebergin alkuperäisistä virsistä

poistettava ja korvattava toisilla, kaikki lauseparret, jotka

saattavat herättää levottomuutta ja väärinkäsitystä, karsittava

pois sekä ylipäänsä, pannen asianmukaista huomiota muotoon ja

nykyajan yleisesti tunnustettuihin vaatimuksiin, säilytettävä vanhan

virsikirjan kristillinen henki niin puhtaana ja heikentymättömänä

kuin mahdollista. Samalla katsottiin muutamain tarkastajain

toivomuksesta tarpeelliseksi, että, mikäli mahdollista, virsiä

erinäisiä sieluntiloja, tilaisuuksia ja olosuhteita varten olisi

lisättävä liitteenä, jonka kuitenkaan ei välttämättömästi tarvitsisi

olla valmis yllämainittuna aikana.

Lille näyttää viipymättä käyneen käsiksi tehtävään, jotavastoin

Stenbäck lykkäsi sen kokonaista vuotta tuonnemmaksi. Tämä näkyy

eräästä kirjeestä Lillelle 23 p:ltä marraskuuta 1864, jossa

Stenbäck kirjoittaa: "Osaksi vaivan pelosta ja ajan puutteesta,

osaksi suuresta epäluottamuksesta kykyyni ja voimiini en tullut

ryhtyneeksi toimeksi saamaani virsikirjamme tarkastamiseen,

ennenkuin velvollisuuteni tänä syksynä pakotti minut siihen, kun

ei ole enää pitkä aika jäljellä, ennenkuin työn tulee olla valmis.

Nyt olen askaroinut sen ääressä niin ahkerasti kuin mahdollista on

ollut kovin heikoille voimilleni, ja kuin kansatulvan alituisesti

keskeyttämä aikani on sallinut. Mutta kuitenkin olen sielulla ja

sydämellä kiintynyt yritykseen, niin vaivalloinen kuin se onkin.

Ponnistuksissani olen monta kertaa tuntenut Herran mahtavaa apua ja

tullut erinomaisesti rohkaistuksi hänen läsnäolostaan ja armostaan.

Toivon ja uskon, että hän ei vastakaan ole ottava pois kättään,

niin kauan kuin hän antaa elämän kipunankaan säilyä, ja ettei hän

salli rakkauden tähän työhön sammua. Vielä en ole ehtinyt pitkälle

-- vain kappaleen toiselle sadalle -- mutta arvelen voivani päästä

loppuun ensi keväänä tai kesänä, jos terveys on sellainenkaan kuin

nyt. Mitä pitemmälle ehdin, sitä enemmän tulen siihen vakaumukseen,

että uusi toimitus on todella tarpeen; mutta pelkään suuresti, että

muutokseni havaitaan moniksi ja suuriksi. Mutta sen ohessa huomaan

myös yhä enemmän, kuinka suuressa kiitollisuuden velassa kirkkomme

on Runebergille, ja kuinka suuri hänen ansionsa on virsikirjamme

parantamisessa. Kuten sanottu, työ on tullut minulle hyvin rakkaaksi.

-- -- Monien erilaisten muistutuksien tuottama puuha lisää työtä

melkoisesti ja johtaa helposti tarpeettomiin aprikoimisiin, mutta

niitä ei tietysti suinkaan voi jättää huomioonottamatta."

Kirje päättyy sanoilla: "Jos joskus tahtoisit ilahduttaa minua

muutamilla riveillä, niin ole hyvä ja ilmoita minulle lähemmin,

kuinka Runeberg jaksaa; olen kauan ollut vailla tietoja hänen

tilastaan enkä ole koskaan oikein kuullut, kuinka hänen laitansa

oikeastaan on. Jospa hän olisi täysissä sielun voimissa, vaikka

ruumis on heikko! -- Elän tavallista kamarielämääni ja odotan Herran

kutsua." -- 14 p. joulukuuta Lille vastaa ja kirjoittaa ensiksi

suuresta ilostaan, kun Stenbäck on ryhtynyt tarkastukseen, kertoo

sitten mitä hän itse on tehnyt asian hyväksi ja lupaa lopuksi

seuraavana kesänä tulla Isoonkyröön suullisesti neuvottelemaan.

Muistellen heidän entistä yhteistyötään hän jatkaa: "Ja tässä

rakkaasti muistellessani tuota hyvää aikaa, jolloin se tapahtui,

on juuri oikea hetki lausua sinulle Runebergilta mitä lämpimin

tervehdys, jota vartavasten olen ollut Porvoossa hakemassa! Tervehdi

Stenbäckiä ja sano hänelle, etten suinkaan ollessamme yhdessä Turussa

uskonut vielä 8 vuotta sen jälkeen voivani lähettää tervehdystä

hänelle, ja että olen sydämestäni iloinen siitä, että hän tuntee

itsellään olevan voimia ja halua virsikirjatyöhömme -- niin kuuluivat

hänen sanansa -- ilolla huomaat siitä, että hänen muistinsa ja

ajatuskykynsä on säilynyt -- ja että hän voi puhuakin, vaikka se

kyllä käy vähän kankeasti. Mitä edelleen virsien tarkastukseen

tulee, antoi hän meille täyden vapauden nyt menetellä virsiensä

kanssa niin kuin hän itse menetteli vanhoja virrentekijöitä kohtaan,

katsoen että ne eivät enää olleet hänen, vaan kirkon omia. Itsensä

hän katsoi voimattomaksi tekemään niille enää mitään ja yleensä

kirjallisen toimintansa loppuneeksi. Ja kovaksi onneksi niin

lieneekin. Tosin hänen sielunvoimansa ovat tallella; täysi selvyys,

muisti tavattomassa määrin, mielenkiinto kaikkeen; mutta hän ei

siedä mitään ajatuksenponnistusta, ei voi kuulla mitään luettavan

itselleen (itse hän ei voi lukea mitään tuntematta pyörrytystä),

väsyy pian keskusteluun ja puhuu jäykästi. Suuri heikkous tuntuu yhä

vielä hänen sielussaan, huomaa että se kärsii ruumiin keralla, joka

on niin murtunut. Sillä oikea puoli on edelleen halvautuneena, käsi

kokonaan ja jalka myös kovin, niin että hän talutettaessa laahaa sitä

jäljessään. Mieliala on kuitenkin muuttumaton -- lukuunottamatta

vähäistä kärsimättömyyttä -- ja sielunvoimalla ja alistuvasti hän

kantaa onnettomuutensa; mutta on kuitenkin surullista nähdä tämä!

suuri henki niin heikontuneena, voimattomana" -- -- (loppu puuttuu)

-- -- Seuraavassa kirjeessä 5 p:ltä helmikuuta 1865 Stenbäck

kirjoittaa tämän johdosta: "Tiedonantosi Runebergista liikutti

sydäntäni; kaikki on turhaa ja katoovaista maan päällä -- kuitenkin

se, joka kuulee Poikaa ja uskoo häneen, on elävä iankaikkisesti.

Suotakoon se armo meille!"

Viimeksimainitussa kirjeessä Stenbäck ilmoitti tarkastaneensa puolet

virsikirjasta. -- "Mitä pitemmälle tulen, sitä enemmän minusta on

tarpeen muutoksia ja muodostuksia. -- -- Mutta aiottua liitettä

varten on -- pelkään minä -- minun mahdoton tehdä mitään; koko talvi

ja kevät menee tyystin vanhojen tarkastamiseen." Hän ehdottaa siis,

että Lille erityisesti ottaisi huolekseen lisien keräämisen liitettä

varten eikä "kaivelisi" itse virsikirjaa. -- "Samoinkuin sinä en

minäkään tahtoisi tuoda mitään omaa sepittämääni, kun meillä on niin

runsaat aarteet kirkkomme parhailta ajoilta niin monessa kokoelmassa,

joita minulla on useampia: Raumerin, v. Stipin, Pasigin y.m. Siten

me -- luullakseni -- helpommin saamme sanotun liitteen aikaan, joka

minusta tuntuu sangen vaikealta osalta työstä, yli kykyni ja haluni

käyvältä."

Menettelytavastaan Stenbäck itse mainitsee samassa kirjoituksessa

(vuodelta 1869), josta jo yhtä ja toista on siteerattu: "Lakkaamaton

pyrintöni oli noudattamalla komitean muistutuksia säilyttää

vanhan virsikirjan sisällys niin hämmentymättömänä, että sen ja

kristillisyyden todelliset ystävät niin vähän kuin mahdollista

tapaisivat mitään uutta ja vierasta, vielä vähemmän mitään

asiaankuulumatonta. Kuitenkaan ei mielestäni siihen suinkaan ollut

pyrittävä siten, että vanhentuneita sanamuotoja, lauseparsia ja

sanajärjestyksiä ajalla ja ajattomasti käytettäisiin, ollen siitä

varma, että nykyjään ei enää voinut olla monta, jotka luulivat, että

n.s. henki on näissä arkaismeissa. Päinvastoin luulin ehdottomaksi

velvollisuudekseni koettaa teeskentelemättömästä ja arvokkaasti

tulkita jalon sisällyksen niin huolellisessa muodossa kuin kykenin

saamaan aikaan, kielellä, joka ei ainoastaan eroa nykymuotisen

salongin ja teatterin, vaan myös harmaan muinaisajan kielestä.

Ei ollut asiana säilyttää vanhain virrentekijäin ja kääntäjäin

sanoja ja lauseparsia, vaan heidän ajatuksensa, aiheensa, koko

heidän katsantotapansa, ja ne kunkin yksilöllisessä omituisuudessa.

Lyhyesti sanoen, pääasia näytti minusta olevan vain se, että

Jumalan totuus, joka vanhoissa virsissä elävästi ja voimakkaasti

lausutaan julki, uudessa laitoksessa esiintyisi väärentymättömässä ja

vähentymättömässä puhtaudessa ja voimassa. Onko se tapahtunut, sen

päättäkööt ja ratkaiskoot ne, jotka ovat saaneet Jumalalta valistetut

silmät; tiedän vain, että se on ollut vakava aikomukseni ja

alituinen rukoukseni. Sen vuoksi koetin myöskin, mikäli hymnologiset

tutkimukseni myönsivät, jokaisen virren alle asettaa alkuperäisen

tekijän nimen, siten edistääkseni ja helpottaakseni vertailua heihin;

sillä varsinaisten alkuvirsien neuvoksi- ja harkittavaksi-ottaminen

näytti luonnolliselta ja itsestään selvältä. Ainoastaan Runebergin

ja muiden vielä elävien runoilijain alkuperäiset virret ovat ilman

tekijännimiä, koska olin epävarma, hyväksyivätkö he ne muutokset,

jotka komitean nimenomaisella luvalla mielestäni voi ja tuli tehdä

niihin, samoinkuin myös Ruotsin uudesta virsikirjasta otettuihin

virsiin."

Kesällä Lille todella tulikin Stenbäckin luo, ja silloin

tarkastettiin loppuunsuoritettu työ, vaikka ei täydellisesti, sillä

käsikirjoitus näyttää olleen hänen hallussaan syksyn alkuun asti.

Saatuaan sen takaisin päätti Stenbäck arkkipiispan nimenomaisesta

kehoituksesta painattaa ehdotuksen omalla kustannuksellaan.

[Oikeastaan olisi Stenbäckin ehdotus samoinkuin Runeberginkin ollut

komitean tarkastettava, mutta kun sekä Stenbäck että Runeberg

sairauden takia olivat estetyt matkustamasta Turkuun, ja Lille

oli ilmoittanut arkkipiispalle Stenbäckin mielellään painattavan

ehdotuksensa sekä että hän (Lille), jota asia läheltä koski, ei sitä

vastustanut, on ymmärrettävää, että arkkipiispa suostui Stenbäckin

aikeeseen, jopa kehoitti häntä siihen.] Hän toivoi sen siten joutuvan

kaikenpuolisen arvostelun alaiseksi ja mahdollisesti myös tuottavan

jotakin taloudellista voittoa. "Minulla on ollut", kirjoittaa

hän Lillelle, "rakkaana ajatuksena hiljaisuudessa saada käyttää

se, mitä tämä teos mahdollisesti tuottaa, tulevan vakinaisen ja

täydellisemmän kansakoulun hyväksi tässä seurakunnassani -- ja siksi

olisi suotavaa, että se tuottaisi jotakin, jos mahdollista." Lokakuun

15 p:n vaiheilla käsikirjoitus meni Turkuun saamaan painoluvan, ja

sieltä se oli lähetettävä Helsinkiin. -- Sillä välin Stenbäck oli

kirjeenvaihdossa Lillen kanssa painatuksesta ja siihen kuuluvista

asioista. Kysymys ei ollut samantekevä runoilijalle, sillä hän

tunnustaa kuten oikea kirjojen ystävä ainakin: "Pidän kovin paljon

_hyvin_ painetuista kirjoista ja toivoisin hartaasti, että tästä

tulisi ulkoasultaan (mitä paperiin ja painoon tulee) miellyttävä,

yksinkertainen, mutta aistikas." Kun Lille koettaa tässä noudattaa

hänen toivomustaan, vastaa Stenbäck rakastettavalla naiivisuudella:

"Minua suuresti ilahduttaa, ettet pilkkaa ja paheksu heikkouttani

tahtoa kirja siististi, aistikkaasti ja virheettömästi painetuksi.

Panen todella suuren ja kenties liian suuren painon siihen." Lille,

aina alttiina palvelemaan, ottaa korrehtuurinluvun huolekseen;

ainoastaan viimeinen korrehtuuri oli lähetettävä Isoonkyröön. Hän

myös keskustelee kirjanpainajan ja jakajan y.m. kanssa, sillä, sanoo

Stenbäck, "ekonomiset asiat ovat minulle kovin vastenmieliset, ja

minä olen kokonaan kelpaamaton niihin". Lopullisena tuloksena oli,

että virsikirjaa piti painettaman 2,000 kappaletta, jotka G. W.

Edlund otti jakaakseen.

Painatuksen ja korrehtuurinluvun kestäessä oli alituinen

kirjeenvaihto Stenbäckin ja Lillen välillä. Kirjeet osoittavat,

kuinka väsymätön Stenbäck oli huolenpidossaan työstä, ja monta

mieltäkiinnittävää muistutusta esiintyy niissä. Alati hän teki

vähäisiä muutoksia varsinkin alussa, josta hän sanoo: "Huomaan, että

tarkkaavaisuuteni on ollut tylsin alussa virsikirjaa." Näytteeksi

otettakoon seuraavat: 29 p. marraskuuta: "Olen epäröinyt hyvin

paljon, mitä minun olisi tekeminen virrelle n:o 37 [Himlars rymd sin

Konung ärar]. [Tässä samoinkuin tuonnempana on tekijä virren numeron

jälkeen pannut alkusanat.] Tässä Runebergin kauniissa ja muhkeassa

-- mutta myös jääkylmässä -- virressä ei minusta 3:s värssy ole

paikallaan, varsinkaan kun kuningas Davidin teksti ei siinä ole aivan

oikein käsitetty. Olen kuitenkin koettanut vähän muuttaa sitä, ja

kenties se siten voi jäädä siihen, niin ettei latojille tule vaivaa

ja työtä sen poisjättämisestä. Mitä arvelet?" Värssyä ei jätetty

pois. -- 27 p. joulukuuta hän kirjoittaa m.m.: "Ahmivalla ilolla olen

käynyt läpi myötäseuraavat arkit; ne sisältävät mielestäni miltei

koko kirjan parhaimmat virret, pääsiäisvirret -- mitä kristillisiä

voittolauluja!" -- Sekä edelleen: "Minua todella ilahduttaa, että

epäilet aiotun liitteen tarpeellisuutta. Olen kauan ajatellut samaa.

400-500 virttä on mielestäni riittävä luku. Est modus in rebus,

sunt certi deniqve fines; hymnologinen aisti ja valikoimiskyky

näyttää minusta kieltävän laatimasta yleisesti käytettäväksi aiottua

virsikirjaa laveaksi, niin laveaksi, että kansa siitä hämmentyy

eikä voi oikein oppia sitä rakastamaan. Lyhyt, mutta voimakas,

se olisi kai parhain. Sanotaan, että papeilla ei ole soveliaita

graduaalivirsiä. Se on hyvin typerää puhetta: siltä papilta, joka

ensiksikin tahtoo valita liian erikoisia saarna-aiheita ja toiseksi

ei vanhasta kirjasta -- Davidin psalmit siihen luettuina -- voi

keksiä sopivia graduaaleja kaikkiin tavallisiin saarnoihin, puuttuu

arveluttavassa määrin arvostelu- ja valitsemiskykyä, sanon minä."

-- 24 p. tammikuuta 1866: "Muistaen, että Runeberg ei tahtonut

sallia mitään muutoksia Elsa Andersdotterin kauniiseen virteen

n:o 411 [Eja, mitt hjärta, hur innerlig], koetin mahdollisimman

mukaan olla siihen koskematta. Siinä on kuitenkin yksi kovin kehno

stroofi, 9:s, missä en voinut olla ensimmäisissä säkeissä koettamatta

korjata virheellistä runomittaa. Mutta samassa stroofissa on vielä

viimeisissä säkeissä muuttamatta olennainen virhe, jota muutoin

ei esiinny koko kirjassa. Niillä säkeillä on näet yksitavuinen

loppusointu, kun sen pitäisi olla kaksitavuinen. Pelkään suuresti,

että syntyy sietämätön vaikeus laulamiselle, joka sen vuoksi käynee

miltei mahdottomaksi. Eikö voisi muuttaa noita kolmea säettä

esimerkiksi seuraavasti: _'Vid harpoklangen och englasången Ej lång

blir dagen, som är uppgången Oändlig'_. Siten lieventyisi myöskin

niiden liian suuri ja, mielestäni, sopimaton naiivisuus, sekä värssy

paremmin liittyisi seuraavaan: 'En evig ro' j.n.e. Jos olet samaa

mieltä, niin muuta se, veli rakas, ennenkuin latoja ehtii siihen

saakka, säästääksesi häneltä vaivaa ja harmia! Myöskin pitäisi

samassa virressä 7:nnen värssyn alkaa: _'En gång skall klarare

där än gull'_ j.n.e. -- sen dogmaattisen virheellisyyden varjon

poistamiseksi, että myöskin ruumis tulee päätäpahkaa taivaaseen." -- --

"Mitähän kansa mahtanee pitää Kolmodinin 'kaidasta tiestä' [n:o

260, Gå varsamt, min kristen, gif akt på din gång!], joka on sangen

mehevä? Minulle oli todellinen ilo, kun huomasin, että tämä vakavain

kristittyjen rakastama ja paljon käyttämä laulu soveltuu samaan

nuottiin, mikä oikeastaan on virrellä n:o 260 koraalikirjoissa. Sen

pitäisi kaiketi korvata tuo vanha laulu konstikkaine mietelmineen.

Niin, se on rehellinen näyte vanhasta arvokkaasta kunnollisuudesta.

Uudemmat hengelliset laulut häipyvät niin usein abstraktisiin,

utuisiin ilmapiireihin, missä on tilaisuutta kaikenmoisiin enemmän

tai vähemmän hengellisiin haaveiluihin; mutta tämä ja monet vanhat

virret on reippaasti temmattu itse elämästä, joka valaistaan

kristillisyyden kirkkaalla valolla, ja sen vuoksi ne osuvat

omaantuntoon. Siksi olikin minusta paljoa vaikeampi muutella esim.

Runebergin virsiä kuin vanhoja; edellisissä oli ajatus toisinaan

tyhjä ja toisinaan niin epämääräinen, että siitä tuskin voi pitää

kiinni, jälkimmäisissä tarvittiin enimmäkseen pätevä, mutta huonosti

lausuttu ajatus vain tehdä selvemmäksi." -- 7 p. helmikuuta:

"Vaikeudella olen käynyt tässä palaavat virret läpi, koska olen ollut

pahoinvoipa, siitä saakka kuin äskettäin pidin pitkän ja mieslukuisen

pitäjänkokouksen, joka itsessään oli sangen mieltäkiinnittävä, mutta

tuotti minulle, kuten tavallista, verenyskimisen, voimattomuuden

ja heikkouden, josta en ole vielä toipunut." -- Kirje päättyy

huudahduksella: "Ensi kerralla se lienee jo lähimmittäin lopussa.

Hurraa!" Kuitenkin päättyi painatus vasta maaliskuun alussa, ja 14

p. Stenbäck kirjoittaa: "Kiitos ja kunnia siitä, mitä lähetit, ja

kaikesta paljosta, mitä olet tehnyt! Suurella ilolla otin vastaan

loput, ja varmaan se ilahduttaa sinuakin, että onnellisesti olemme

päässeet puuhamme päähän. Erityisesti olen sitä paitsi sinulle

kiitollisuuden velassa, että olet ollut kärsivällinen minun suurelle

saivartelevaisuudelleni, jota toisinaan olen salaisesti hävennyt.

Mutta sitten olemmekin saaneet kirjan, joka tietääkseni on vapaa

kaikista painovirheistä -- paitsi mitä välimerkkienpanoon tulee, joka

on ollut minun asianani ja jonka puutteihin ja epäjohdonmukaisuuksiin

siis itse olen syypää. Kysymysmerkistä [ensimmäisen säkeen lopussa]

y.m. virressä 282 [Hvi käns mig tungt det kors jag bär?], joka

todella on väärin siinä vedoksessa, joka tuli tänne, mainitsin

ainoastaan pilanpäiten, sillä välttämätön kohtalo näyttää säätävän

sen virheen kaikin mokomin jäämään: se ei ole ainoastaan Runebergin

virsikirjassa, vaan myös hänen kootuissa teoksissaan. Se on kyllä

pikkuasia. Olisin suorastaan mieletön ja aivan kiittämätön, jollen

olisi täydellisesti tyytyväinen kirjaan semmoisena kuin se on --

selvä, siisti ja virheetön toivon mukaan. Ulkoasu on kylläkin hyvä,

olisipa vain pääasia -- itse sisällys sitä myöten! Lasken sen

Herran jalkain juureen, antakoon hän sille, kaikkine vikoineen ja

virheineen, joita olen huomannut hyvän joukon, siunauksensa."

Stenbäckin virsikirjaehdotus, [ Eräästä tekijävainajan

muistiinpanosta käy ilmi, että hän on aikonut kirjoittaa

tämän kohdan uudestaan, mutta kun kuolema ehti väliin, on

esitys jäänyt entiselleen. _Kustantajan muist._] jonka esipuhe

päättyy sydämellisellä toivomuksella, "että rakkaasta vanhasta

virsikirjastamme, joka sisältää niin paljon puhtainta kultaa, ei

muuta kuin ajan kuonaa ja tomua huomattaisi jonkun verran hellävaroen

poistetun", käsittää ainoastaan viisi hänen omaa tekemäänsä virttä,

nimittäin n:ot 113 (Jag brister ut i glädjeljud), 114 (Välsignad

Gud, som Israel förlossat), 176 (Uppfaren Herren Jesus är), 224 (O

Gud, ditt folk församlar sig) ja 296. Ei yhtään niistä ole otettu

hänen runokokoelmaansa, mutta ne ovat tavattavina kaikki, joskaan ei

muuttumattomina, nykyisessä hyväksytyssä ruotsalaisessa virsikirjassa

(n:ot 287, 288, 56, 74 ja 274). Kolme virsikirjaehdotuksesta

runokokoelmaan otettua virttä, n:ot 328 ("Brudsång"), 338

("Lofsång") ja 368 ("Aftonbön"), ovat kaikki mukaelmia saksalaisista

alkuperäisvirsistä. Edellisistä pantakoon tähän rukousvirsi n:o 296:

Välsigna, Herre Gud, vår Furste och vårt land

Och sträck din milda allmaktshand

Utöfver hvarje hydda.

Gif enighet och frid, oss upprätthåll oss stärk,

Befrämja våra händers verk

Och våra hem heskydda.

Gif tålamod, gif mannamod

I motgång och i fara,

Gif alla kraft att lif och blod

För allmänt väl ej spara.

O Gud, var de betryckta god,

De lidande försvara!

Gif att ditt dyra ord predikas bland oss rätt

Med Andans ljus och kraft, att det

Må lifvets frukter bära;

De säkras stora hop ur syndens sömn väck opp,

De väckte låt i tro och hopp

Förkofras till din ära.

O Gud, om detta kära land

Dig ville rätt tillhöra,

Och vi, i trons och fridens band,

Din helga vilja göra:

Så skulle ingen oväns hand

Förmå att oss förstöra!

[Siunaa, Herra Jumala, Ruhtinastamme ja maatamme

ja ojenna kaikkivaltasi laupias käsi

jokaisen majan ylitse.

Suo sopu ja rauha, tue ja vahvista meitä,

suo menestys kättemme työlle ja turvaa kotimme.

Suo kärsivällisyyttä ja miehuutta

vastuksissa ja vaaroissa,

suo kaikille voimaa panna henkensä ja verensä

alttiiksi yhteisen hyvän edestä.

Oi Jumala, ole sorretuille hyvä,

puolusta kärsiviä!

Suo että kallis sanasi saarnataan keskuudessamme oikein,

Hengen valolla ja voimalla, jotta se

kantaa elämän hedelmät;

suruttomien suuri lauma herätä synnin unesta,

suo heränneiden uskossa ja toivossa

menestyä sinun kunniaksesi.

Oi Jumala, jos tämä rakas maa

tahtoisi oikein olla sinun omasi,

ja me, uskon ja rauhan liitossa,

tehdä sinun pyhän tahtosi:

niin ei kenenkään vihamiehen käsi

voisi meitä tuhota!]

Tavasta, millä Stenbäck käsitteli Runebergin alkuperäisiä virsiä,

sanottakoon vain, että se todistaa suurta varovaisuutta. Kaksitoista

kuudestakymmenestäkahdesta on komitean päätöksen mukaan vaihdettu

toisiin. Muutokset, jotka harvoin ovat suuria tai syvällekäypiä,

eivät suinkaan osoita suvaitsemattomuutta runollisuutta kohtaan,

vaan tarkempaa sanain ja lauseparsien valitsemista kristilliseen ja

kirkolliseen (siis ei erikoisesti pietistiseen) suuntaan samoinkuin

vanhanaikaisten muotojen (glader, dinom j.n.e.) poistamista. Tarkasti

verratessa tuskin voi keksiä muutoksia, joiden paheksumiseen voisi

otaksua Runebergiltä olleen syytä.

Mutta on aika siirtyä Stenbäckin virsikirjaehdotuksen vaiheisiin.

Kokonaisuudessaan oli "ehdotus" suuri pettymys tekijälleen,

hänen viimeisten vuosiensa kova koettelemus. Hän ei ainoastaan

ollut laskenut saavansa takaisin kustannuskulut, 2,087 markkaa,

vaan myös jonkun säästön kansakoulun perustamiseksi Isoonkyröön;

hän oli toivonut työnsä, samoinkuin Runebergin tekemän, tulevan

julkisen, asiantuntevan arvostelun alaiseksi, ja vihdoin hän oli

ajatellut mielessään mahdolliseksi, että hänen virsikirjansa,

joskaan ei aivan muutoksitta, kuitenkin pääasiassa saavuttaisi

seurakunnan hyväksymisen ja otettaisiin käytäntöön. Mutta kaikki

tämä jäi tapahtumatta, ja hän eli parhaiksi niin kauan kuin

oli tarpeen, jotta hän itse saisi kokea, kuinka kokonaan hänen

toiveensa olivat olleet tuulentupia. -- Nyt jäljestäpäin katsellessa

tapahtumia ei voi kieltää, että Stenbäckiä vainosi kova onni.

Runebergin ehdotuksen johdosta tuli useita arvosteluja, mutta

Stenbäckin tekemästä ei ainoatakaan. Kuinka se on selitettävissä?

Ansaitsiko se vähemmän huomiota? Varmaankaan ei, mutta komitean

kiireellinen kokoonkutsuminen ei antanut siihen aikaa. Jo ennen

painatuskustannuksien maksamista Stenbäck kirjoitti Lillelle:

"Uhkaava on myös arkkipiispan tuuma heti panna toimeen uusi

laitos, kenties minun tekemäni perustuksella, ja siten saattaa

koko minun painokseni virumaan, joka kuitenkin julkaistiin

hänen kehoituksestaan." Tiedettiin siis jo samana vuonna kuin

ehdotus ilmestyi, että komitea oli kokoontuva, ja se tapahtuikin

alussa vuotta 1868. Siis ei jäänyt mitään aikaa syventyneemmille

arvosteluille. -- Runebergin arvostelijat olivat tarvinneet 4-5

vuotta siihen. [J. H. Roosin muistutukset ilmestyivät 1861, A.

Mobergin samoinkuin C. G. von Essenin ja Alfr. Kihlmanin molemmat

1862. -- Stenbäck itse lausuu eräässä kirjeessään sen arvelun,

että myös katovuosien huolet estivät asiantuntijoita ryhtymästä

hänen työnsä arvosteluun.] Muilta tahoilta tulevan arvostelun

puute teki taas, että komitealla oli mahdollisimmassa määrin

vapaat kädet. Lopuksi on huomattava sen uusi kokoonpano. Kun sekä

Runeberg että Stenbäck sairauden tähden olivat estetyt saapumasta,

tuli siihen edellisistä runoilijoista ainoastaan Lille, ja

poissaolevien sijaan oli kutsuttu Z. Topelius. [Paitsi mainituita

otti tarkastustyöhön ahkerasti osaa Porvoon hiippakunnan piispa F.

L. Schauman, ja hän lienee siihen hyvin määräävästi vaikuttanut.

Kuitenkin Stenbäck tuonnempana mainittavassa kritiikissään pitää

vain runoilijoita silmällä.] Sen käsityksen mukaan, mikä meillä

nyt on viimeksimainitusta, ei näyttäisi syytä olleen muistuttaa

komitean pätevyyttä vastaan, mutta itse asiassa hänen runoutensa

ei vielä silloin esiintynyt niin ylevänä kuin 30 vuotta myöhemmin,

ja varsinkin arvosteli häntä hyvin ankarasti, kuten saamme nähdä,

Stenbäck. Heti kuultuaan, että Topelius oli otettu kysymykseen

soveliaana komiteaan kutsuttavaksi, lausuu hän Lillelle pelkonsa,

että virsikirjatyö hänen vaikutuksestaan olisi käyvä toiseen

suuntaan. Ja tavallaan hän oli oikeassa. Topelius sai näet uusia

mielipiteitä voimaan niiden periaatteiden rinnalle, joita komitea

aikaisemmin oli kannattanut, tai niitä vastaan, ja siten syntyi

uusi laitos -- tosin Stenbäckin ehdotuksen perustalla -- mutta

niin erilainen, varsinkin kielelliseen muotoon katsoen, että se

auttamattomasti oli sysätty syrjään.

Niin kauan kuin mahdollista koetti Stenbäck kuitenkin pysyä kiinni

toiveissaan -- työ oli näet käynyt hänelle niin rakkaaksi, että hän

alati kiitti Jumalaa siitä, että hän oli sallinut hänen saada sen

valmiiksi. Mutta ei siinä kyllin, hän koetti yhä edelleen parantaa

sitä. Erityisesti ansaitsee mainita, että hän oli aloittanut

kirjeenvaihdon R. T. Lagi'n kanssa, joka paraikaa tarkasti

koraalikirjaa, ja esittäen hänelle moninaisia huomioitaan virsien

suhteesta sävelmiinsä teki hän musiikkimiehen neuvojen nojalla

useita muutoksia ehdotukseensa. Stenbäck vastustaa innokkaasti sitä

yksitoikkoisuutta, joka yleisesti vallitsee kirkkolaulussamme, ja

haluaa sävelten vanhaa kansanlaulun-tapaisuutta palautettavaksi.

Edelleen nähdään, että hänellä, vaikka häneltä puuttui musikaalista

kasvatusta, jo ehdotusta tehdessään oli ollut sävelmät mielessään

ja ohjeena. Moneen Lagi'n muistutukseen hän teki oikeutetulta

tuntuvia vastaväitteitä. Kun Lagi esimerkiksi virressä n:o 32

(Hjälp, Herre, de heliga äro nu få) vaati, että daktylien piti

sattuman samaan runojalkaan, on se hänestä "liian koneellinen pakko

jokaiselle kirjoittajalle, joka ei tahdo tehdä työtä lestin mukaan",

ja hän osoittaa, että sellaista ei aina noudateta maallisessa

eikä hengellisessä laulussa. Samoin hän pyytää Esseniä (kirjeessä

27 p:ltä tammikuuta 1868) sanomaan Lagille, että hän älköön enää

vaatiko "muodostelua Svedbergin mestariteoksesta, hänen parhaasta

virrestään: 'O Jesu Krist, du nådenes brunn', joka sen ehdottomasti

pilaisi ja turmelisi. Sitähän on hyvin voitu laulaa 300 vuotta --

miks'ei siis vastakin? Niin pitkälle älköön kuitenkaan mentäkö, että

tämä ihana virsi, joka on ilahduttanut niin monta hurskasta sydäntä,

auttamattomasti tärvellään, niinkuin Ruotsin uudessa virsikirjassa,

ainoastaan sävelmän vuoksi." -- Ne muutokset ja oikaisut, jotka

Stenbäck osaksi Lagi'n kehoituksesta, osaksi muista syistä teki,

julkaisi hän, samaan aikaan kuin komitea työskenteli Turussa,

Kyrkligt Veckobladissa (1868, n:o 2).

Asia päättyi kuitenkin kuten on mainittu. Kun Stenbäckille alkoi

selvitä mitä oli tekeillä, kirjoitti hän Lillelle (se tapahtui jo

27 p. marraskuuta 1867): "Sanottakoon siitä [ehdotuksesta] mitä

hyvänsä; minä kiitän Jumalaa, että hän saattoi minut siihen, ja

totuudenmukaisesti voin sanoa, että jokainen tärkeämpi korjaus on

tehty hänen silmiensä alla ja tuotu rukouksessa hänen eteensä:

_minulla_ ainakin on ollut hyvää ja hyötyä siitä, jos ei keliäkään

muulla. Mutta, rakas veli, mitä ihmettä teen 2,000 kappaleellani?

Häpeän kuin koira kuvittelujani, että voitolla perustaisin

kansakoulun -- eikä kukaan ihminen osta kirjaa." [C. G. von Essenin

tiedon mukaan levisi kirjaa kaikkiaan 200 kappaletta. Menekin

vähyys johtui osaksi siitä, että maata kohdannut katovuosi vähensi

ostohalua, osaksi siitä, että jakaja ei viitsinyt ilmoittaa eikä edes

lähettää kirjaa kaukaisempiin kaupunkeihin. -- Myöhemmin Stenbäck

esitti eräässä kirjeessä 18 p:ltä helmikuuta 1868 laveasti epäilynsä

siitä työstä, joka parhaillaan tapahtui Turussa. Siinä esiintyy

m.m. seuraava lause: "Liitteestä en tahdo sen enempää sanoa, kun

pidän varmana, että te jo ennakolta olette laatineet sen ettekä

suinkaan pidä mahdollisena nyt siellä -- kemujen y.m. kesken --

yhdessä vilauksessa sepittää virsiä pyhälle Jumalalle kunniaksi ja

ihmisten kuolemattomille sieluille hyödyksi, minkä välttämättömästi

täytyy tapahtua yksinäisyydessä, monissa rukouksissa, sisällisissä

taisteluissa ja kiusauksissa." Lille näytti Topeliukselle kirjeen,

ja kuinka nämä sanat kaivautuivat tämän mieleen, näemme siitä,

että hän eräässä kirjeessä tekijälle (26 p:ltä marraskuuta 1897)

kirjoittaa: "Samoinkuin hän [Stenbäck] säälimättömästä, mutta

parhaassa tarkoituksessa, ruhjoi maahan ensimmäiset runoyritykseni

1835-36, samoin hän luki meille totuuden virsikirjakomiteassa 1868,

missä me, kuten hän sanoi, kirjoitimme virsiä yhdessä vilauksessa

kemujen kesken. -- Hän oli palava sielu, täynnä rakkautta, silmitön

sotiessaan sen puolesta, mitä hän piti oikeana."] Huolimatta tästä

ja muista samanlaisista purkauksista hän olisi kuitenkin tyynesti

tyytynyt kohtaloonsa, jos hän olisi voinut tunnustaa komitean uuden

ehdotuksen olevan paremman tai edes havainnut hyväksyttäviä syitä

muutoksiin. Mutta niin ei ollut laita, kun hän sai 1868 tarkastetun

ja 1869 painosta tulleen ehdotuksen käsiinsä. Vielä kerran nousi

hänen taisteluun valmis luontonsa ja saattoi hänet vastustamattomasti

lausumaan julki mielipiteensä pitkässä kirjoituksessa: "Uusin

ruotsalainen virsikirjaehdotus" (Helsingfors Dagblad, 1869, n:ot

145-147, 28, 29 ja 30 p. kesäkuuta). Alkuperäinen käsikirjoitus

osoittaa, että hänen käsialansa ei ollut enää tasainen, niinkuin

ennen, mutta sisällyksellä on silti selvyyden ja vakaumuksen,

koristelemattoman suoruuden leima. Emme voi olla tekemättä selkoa

kirjoituksen pääkohdista.

Historiallisessa katsauksessa virsikirjatyöhön vuodesta 1854 alkaen

on Runebergin ehdotuksen johdosta seuraava lausunto: "Omasta

puolestani on minusta toisinaan tuntunut, että Runebergin erinomainen

runoilijalahja tuskin milloinkaan on esiintynyt niin korkeana ja

ihmeteltävänä kuin tässä ehdotuksessa; ei siksi, että ehdotus

itsessään olisi niin ylenmäärin oivallinen, vaan siksi, että se niin

selvästi osoittaa oikean runoilijan varman vaiston ja hienon tunteen

pysyä objektiivisena, hänen kykynsä käsittää mikä kussakin asiassa

on olennaista ja jättää se vaikuttamaan minkä voi, hänen sielunsa

heimous kaiken kanssa, mitä ihmisyydellä on korkeinta ja parasta.

Vanhat virret ovat siinä yleensä edukseen muutetut odottamattomalla

uskollisuudella, hellävaroisuudella ja tunnollisuudella sekä osaksi

saatetut lähempään yhtäpitäväisyyteen alkuperäisten virsien ja itse

raamatuntekstin kanssa. Hänen omissa virsissään on taas muutamia,

jotka koristaisivat mitä virsikirjaa hyvänsä, esimerkiksi n:o 37

(Himlars rymd sin Konung ärar), 225 (En dyr klenod, en klar och ren),

282 (Hvi käns mig tungt det kors jag bär?), 344 (Qväll eller morgon,

hvarje stund) y.m. Varmaa on, että virsikirjareformi tämän ehdotuksen

kautta oli mennyt suunnattoman askelen eteenpäin ja että ura oli

aukaistu mitä ansiokkaimmalla tavalla." -- -- Sitten Stenbäck siirtyy

omaan työhönsä. Siitä, mitä hän tästä lausuu, on jo aikaisemmin

ollut yksi ote, mutta vielä siteerattakoon seuraavat rivit: "Minun

oli pakko yrittää, ja vaikka se tapahtui pelolla ja vavistuksella

heikkouden ja sairauden alaisena, tunsin kuitenkin sitä tehdessäni

Herran armollista läsnäoloa ja apua, niin että työ vähitellen tuli

minulle äärettömän rakkaaksi ja oli mielessäni yötä ja päivää.

Olin selvemmin kuin koskaan näkevinäni, mikä kallis aarre meillä

on vanhassa virsikirjassamme, jolla raikkaan evankelisluterilaisen

henkensä ohella on se raamatullinen puhtaus, mielenraittius ja

uskollisuus, että sen sisällys, samoinkuin itse Raamattu, pysyy

iäti nuorena kaikissa vaiheissa, ja jossa ainoastaan muoto tarvitsi

muokkailua, jotta tämä sisällys tulisi lähemmäksi meidän aikaamme."

-- -- Johdantona kolmannen virsikirjaehdotuksen käsittelyyn, itse

kirjoituksen aineeseen, Stenbäck lausuu mielipiteensä Topeliuksen

soveliaisuudesta työhön.

"Mutta silloin kohtasi koko maata", sanoo hän, "suru Runebergin

äkillisestä sairastumisesta, joka teki hänet kykenemättömäksi enää

ottamaan osaa komiteaan. Luultavasti tämän johdosta kutsuttiin

hänen sijaansa professori Z. Topelius, jonka suuren harjaantuneen

runollisen muodon mestaruuden luultiin kenties voivan korvata

Runebergin runoilijalahja. [Tässä kohden on hyvin ankara

arvostelu Topeliuksen runoudesta jätetty pois. Otamme sen tähän

käsikirjoituksesta. Se näet ei enää voi loukata eikä vahingoittaa

Topeliusta ja ansaitsee tulla säilytetyksi, koska se niin hyvin

kuvaa Stenbäckiä itseään. On kuitenkin muistaminen, että hän puhuu

runoilijaveljestään 'Kanervankukkien' runoilijana. Topeliuksen

suuruus selveni ja sai muodon hänen kansansa käsityksessä

vasta hänen elämänsä viimeisinä 30 vuotena. Arvostelu kuuluu:

'Tuskin voineekaan todella osoittaa mitään runoutta, joka olisi

musikaalisempaa, sointuvampaa ja laulettavampaa kuin Topeliuksen.

Mitä helkkyviä säkeitä, mitä kauniita sanoja, mitä leikkiviä, hyvin

harkittuja varjoja ja valonpilkahduksia! Arvattavasti tämä muodon

täydellisyys sekä mystillinen puolihämärä on tehnyt tämän runouden

niin monelle rakkaaksi, vaikka minä puolestani en ole voinut koskaan

asettaa sen arvoa kovin korkealle. Sillä siinä on vähän tai ei

laisinkaan sellaista, mikä herättäisi, kehoittaisi, nostaisi ja

elähdyttäisi, voimistaisi ja karkaisisi; se on vain keinumista

epämääräisten tunteiden aalloilla, 'dolce far nienteä' lazzaronien

tapaan, jotka loikoilevat Napolin kauniin auringon alla, kuohuvaa

vaahtoa, vähän viiniä seassa. Se ei ole puhtaan intuitsionin eikä

näkemyksen innostunutta esineen tai aineen jälleen-esittämistä,

ilman edeltälaskemista ja pitämättä silmällä rakasta 'minää',

joka sekin aina tahtoo päästä mukaan; se ei ole mikään elämän

asia, mikään sydämen asia, vaan niin toinen kuin toinenkin

näyttää ikäänkuin tilauksesta kirjoitetulta. Siinä ei ole mitään

ajatuksen keskittämistä, toisinaan ei mitään ajatusta lainkaan,

ei tunteen syvyyttä, vaan ainoastaan leikkimistä sovinnaisilla,

salonkikelpoisilla tunteilla.' -- Lisäksi mainittakoon vielä, että

Topeliuksessa ilmenevä fantastinen, romanttinen piirre näyttää

erittäin loukanneen Stenbäckiä. Kaksi vuotta aikaisemmin hän

kirjoittaa kerran Lillelle: 'Tosiaan, Topelius on taas aloittanut

taikauskoisen tarinan Åbo Underrättelserissä. Uskookohan hän

todella noituuteen ja kummituksiin? Miksi sitä aina pitää olla

mukana?'] Todella näyttääkin Topelius sekä erinomaisen muodollisen

kykynsä että pitkän publisistisen toimintansa kautta, jolla hän

ansiokkaasti kohotti sanomakirjallisuutta meillä ja saattoi

sanomalehtimiehen jalon tehtävän puhua koko kansalleen meilläkin

kunnioitetuksi ja rakastetuksi, vaikka tämä sanomalehdistö vielä

silloin ennen 'Saiman' esiintymistä oli poikavuosissaan, vailla

miehekästä kypsyyttä ja kansallista merkitystä, mutta kuitenkin

avoin ja lämmin kaikelle jalolle ja kauniille -- -- hän ennen

monta muuta kykenevältä tehtävään, missä pääasiallisesti muoto oli

kysymyksessä; vaikka minä tosin väitän, että siihenkin, kun asia

koskee virsikirjaa, välttämättä tarvitaan jotakin muuta ja paljon

tärkeämpää ja korkeampaa. Vanhat klassilliset virrentekijät olivat

hyvin harvoin eteviä runollisesti katsoen, he olivat tavallisesti

sangen kehnoja runoilijoita; mutta he olivat sitävastoin ilmieläviä

kristityitä, joilla oli vakaantunut usko, saavutettu ja puhdistettu

Pyhän Hengen koulussa, jumalallinen valo ja elämä, joka perehdytti

heidät kristillisyyden maailmaan, joka olennaisesti on toinen kuin

se, minkä täällä näemme silmillämme. Se usko ja se elämä heille

opetti nuo kuolemattomat laulut, jotka meidän kirkkomme tunsi ja otti

omiksensa, ja jotka tuottivat katolisille heidän oman arvostelunsa

mukaan enemmän huolta ja vahinkoa kuin monet saarnat. Ainoastaan se,

mikä on lähtenyt samasta uskosta ja mitä elähdyttää sama elämä, voi

vielä kirkossa saada pysyvän olinoikeuden, ja ainoastaan kirkolla

on oikeus tuomita ja päättää, kenen se tahtoo tunnustaa sen iäisen

totuuden totiseksi tulkiksi, jonka se on saanut Herralta lahjaksi

ja hoidettavaksi. Niin myös Suomen kirkko kieltämättä ei ainoastaan

ole oikeutettu tutkimaan mitä sille iäiseksi mielenylennykseksi

tarjotaan, ja millaiset ne ovat, jotka ottavat tämän kalliin tehtävän

suoritettavakseen, vaan se on siihen ehdottomasti velvoitettu,

jos se tahtoo totella sanan nimenomaista käskyä: 'Älkäät jokaista

henkeä uskoko, vaan koetelkaat henget, ovatko he Jumalasta: Kun

kukaan ei ole minua valtuuttanut, sallittakoon minun lausua vain

yksityinen iloni siitä, että Topelius ei koskaan ole kuulunut niihin

sanomalehtimiehiin, jotka ovat nopeat ja valmiit erityisiksi valon

ystäviksi ja eteviksi edistyksen miehiksi toitottamaan kaikkia

vähäpätöisiä kynäniekkoja, jotka häpeämättömästi rohkenevat nousta

Kristusta ja hänen taivaallista valtakuntaansa vastaan. Hän on

päinvastoin aina puhunut lämpimällä kunnioituksella ja arvonannolla

sekä suoranaisesti kristillisyydestä että välillisesti kirkosta ja

sen palvelijoista; johon nähden voi ainoastaan muistuttaa, että

kaikki suosio ja kaikki kunnianosoitukset eivät läheskään riitä,

ja että ainoastaan niiden kautta ei luonnollisesti kukaan tule

osalliseksi armon uudesta elämästä, uskon jumalallisesta lahjasta,

Jeesuksen Kristuksen armosta, Isän Jumalan rakkaudesta ja Pyhän

Hengen osallisuudesta -- ne ovat kaikki asioita, jotka olennaisesti

vaaditaan ja jotka eivät kenellekään tule ikäänkuin unessa, ilman

hänen täyttä, selvää ja syvää tietoisuuttaan; se on jotain, joka ei

tungettele kenellekään vastoin hänen tahtoaan, jota ei myöskään voi

saavuttaa eikä löytää etsimättä sitä jakamattomalla, vilpittömällä,

rajoittamattomalla hartaudella ja kestävällä uutteruudella. Ja missä

se on löydetty ja missä se uskollisesti säilytetään, siinä se painaa

ihmiseen oman leimansa, joka erottaa hänet kaikista tämän maailman

ihmisistä, niin että 'hänen olemuksensa ei sovellu, heidän ja hänen

elämänsä on kerrassaan erilainen'. -- Tämä olkoon ohimennen sanottuna

vain huomautukseksi persoonallisuuden arvosta yrityksessä sellaisessa

kuin puheenaoleva; ja olemme erityisesti viipyneet Topeliuksessa,

koska luulemme, että ne toimenpiteet, jotka ovat tarkastettavinamme,

etupäässä johtuvat hänestä, ja että Lillen vaikutus ja osallisuus on

ollut suhteellisesti vähempi, joka viimeksimainittu ainakin ennen on

kannattanut aivan toisia mielipiteitä." [Tässä on taas jätetty pois

arvostelu Lillestä. Otamme tähän senkin lyhyen luonteenkuvauksen

sitä mieluummin, kun se lienee täysin sattuva. Lausuttuaan sen

arvelun, että Lillen myötävaikutus on ollut vähäpätöinen, Stenbäck

jatkaa: "Sillä vaikka hänellä onkin varsin kaunis runollinen taito,

on hänellä luonteensa epäitsenäisyyden johdosta tavallisesti

ollut kohtalona olla toisten työtoverina; hänen rakastettava,

sydämellinen hyvänsävyisyytensä ja lämmin mielenkiintonsa taiteeseen

ja kirjallisuuteen ovat aina tehneet sen, että hän hartaasti on

liittynyt jokaiseen etevämpään tai ainakin rohkeampaan kykyyn,

samalla kuin hänen suuri epäluottamuksensa omaan itseensä on estänyt

häntä seisomasta omalla pohjallaan ja kulkemasta omin neuvoin."]

Ennenkuin menemme edemmäksi selostuksessamme, on mainittava, että

komitealla, niinkuin esipuheessa lausutaan, oli ollut pääsilmämääränä

työssään tehdä virret "kansantajuisiksi" sekä koettaa saavuttaa

tätä tarkoitusta "lausekeinolla, jolla on esikuvana Raamatun

samalla kertaa niin yksinkertainen ja juhlallinen kieli, kuvilla,

jotka ovat kansan kokemuspiirissä, lempeydellä, sydämellisyydellä

ja jonkunmoisella naiivisuudella, mietiskelyä karttamalla sekä

lopuksi lauseparsilla ja sanajärjestyksellä, jonka yhteinen kansa

helposti ymmärtää". Näitä periaatteita vastaan ei Stenbäckillä

ollut syytä esiintyä, sillä ei hänkään ollut tavoitellut mitään

muuta, mutta hän huomaa komitean tavan noudattaa niitä käytännössä

ehdottomasti vastakkaiseksi omalle käsitykselleen. Hän sanoo ensiksi

pintapuolisimmankin vertailun osoittavan, että hänen ehdotuksensa

oli pantu työn pohjaksi, eikä hän kielläkään komitealta oikeutta

niin menetellä, mutta panee kumminkin kysymyksenalaiseksi, onko

ollut oikein ilman julkaisijan tietoa ja suostumusta käyttää hänen

yksityisellä kustannuksellaan äskettäin julkaistua kirjaa, joka

siten muuttuu arvottomaksi makulatuuriksi. Kuitenkin hän jättää

tämän sikseen vielä viimeiseensä saakka pannakseen mitä jyrkimmän ja

kiivaimman vastalauseen tehtyjä muutoksia vastaan. -- "Enenevällä

hämmästyksellä ja surulla", jatkaa hän, "olen nähnyt, kuinka kevyesti

ja löyhästi siinä on menetelty. Osaan näitä muutoksia on hyvin

vaikea keksiä mitään järjellistä syytä: ne on tehty niinkuin äkäinen

koulumestari väliin korjaa kirjoituksen vain korjaamisen halusta.

-- -- Mitä Runeberg ja kirjoittaja parhaan kykynsä mukaan ovat

koettaneet, komitean yhteisen mielipiteen ja päätöksen johdosta,

saada yhdenmukaisuuteen nykyajan käsityksen kanssa runollisesta

muodosta, se nyt ikäänkuin oikusta julistetaan epäkelpoiseksi

ja palataan aivan yksinkertaisesti vanhaan. -- -- Luulla, että

rahvas niin erityisesti pitäisi kiinni puutteellisesta muodosta

virsikirjassaan sekä sen kautta tulisi enemmän sitä rakastamaan tai

käsittämään, se on täydellinen erehdys ja tuulesta temmattu luulo;

on aivan varmaa, että tässä kansanluokassa on monta, joilla on aivan

yhtä elävä kauneudentunto kuin hienoimmallakin neidillä ja kenties

paljoa elävämpi. Mutta jollei sitä rahvaalla olisikaan, niin onhan

meidän velvollisuutemme koettaa kehittää ja viljellä sen makua tällä

alalla ja opettaa sille jotakin parempaa. On toisinaan todella

liikuttavaa nähdä, kuinka moni yksinkertainen, hyvää, tarkoittava

sielu, joka myös halulla tahtoisi koroittaa äänensä laulamaan Herran

ylistystä, siinä takertuu muotoon ja voimattomana jankkaa sitä,

kun ei edes virsikirjakaan tarjoa hänelle mitään esikuvaa. Mutta

että sellaisetkin, jotka voisivat tehdä sen paremmin, tahallaan

valitsevat rosoisen, kömpelön, huolimattoman ja ruokkoamattoman

muodon ja hengellisessä runoudessa noudattavat huolimattomuutta, jota

tarkoin välttäisivät lemmen- ja juomalauluissa, ikäänkuin kaikki

olisi kyllin hyvää Herralle -- se on mieltäkuohuttavaa julkeutta ja

anteeksiantamatonta kunnioituksen puutetta Jumalaa kohtaan." -- Jos

"moinen teeskennelty vanhanaikuisuus ja taikauskoinen kunnioitus

tuota puutteellista vanhaa kohtaan" tässä olisi paikallaan, niin

olisi koko virsikirjatyö tarpeeton, sillä vähän enemmän tai vähemmän

on varsin samantekevää. Vieläpä tarkastajan mielestä rehellinen

vanha virsikirja on vähemmin vieroittava kuin komitean "kirjava

sekoitus". Siinäkin komitean äärimmäisyyksiin menevä pieteetti vanhaa

kohtaan näyttäytyy, että proosanumerot vastoin aikaisempaa päätöstä

on otettu takaisin. Edelleen huomautetaan, että komitea ei ole

katsonut tarpeelliseksi hakea neuvoa alkuperäisistä virsistä, josta

toisinaan on seurannut, että värssyihin, jotka Stenbäck on niistä

kääntänyt ja lisännyt aikaisempiin käännöksiin, on tehty erinäisiä

muutoksia, arvatenkin koska komitea on luullut hänen sepittäneen

ne omasta päästään. (Niin on virressä n:o 206 kolme hyvin tarkoin

alkuperäisestä käännettyä värssyä "kovin taitamattomasti muuteltu ja

typistelty"). Lopuksi mainitaan sisällystä koskevat muutokset, mutta

ne ovat enimmäkseen makuasioita laadultaan, ainoastaan harvoin kohtaa

parannuksia, niinkuin osassa Davidin psalmeja.

Antautumatta läpikotaiseen yksityiskohtain tarkastukseen Stenbäck

tekee kirjoituksensa lopussa joukon erikoismuistutuksia, joista

muutamilla yksityisiä virsiä ja virrentekijöitä koskevilla on kyllin

suuri yleinen mielenkiintonsa ottaaksemme ne tähän: N:o 11 (Himmelske

Fader fromme) lauletaan hyvin usein yhteisen kansan kokouksissa,

jonka tähden vaihtelun vuoksi olin lisännyt vielä yhden värssyn

tunnetulla sävelellä, mutta komitea on sen sijaan ottanut yhden

Runebergin kaikkein heikoimpia virsiä, aaveen ratsionalistiselta

ajalta, jolloin juljettiin sopertaa tyhjiä, teeskenneltyjä

kohteliaisuuksia Jumalalle, ikäänkuin kunniatervehdyksillä käydessä

jonkun maallisen mahtimiehen luona ja sulkeutuessa hänen suosioonsa

parhaimman mukaan. -- N:o 120 (Bereden väg för Herran). Komitea on

hylännyt Franzénin adventtivirren, yhden Ruotsin uuden virsikirjan

parhaita kaunistuksia, ja ottanut sijaan, tietysti arkaismeineen,

vanhan, jotenkin heikon jäljittelyn Lutherin ihanasta virrestä

n:o 219 (Hvar man må nu väl glädja sig). On kummasteltavaa, että

kaksi runollista miestä on voinut niin ylen suuresti aristella

sitä, mikä runollisesti katsoen on vaikuttavaa ja kaunista, että

he tässä niinkuin muuallakin säälimättä jättävät pois kaiken

sellaisen ja sijaan valitsevat jokapäiväisiä saman asian toisteluja

-- kaikki luultavasti lujassa luulossaan rahvaan typeryydestä ja

kauneudentunnon puutteesta. Jos kerran kristillistä henkeä on,

niin totta kai se ansaitsee tulla lausutuksi ilmi mitä kauneimmin;

siinähän ei voi olla mitään pahaa. -- N:o 146 (O Jesu Krist, att

se på dig). Epäilemättä täytyy jokaisen antaa etusija Runebergin

sydämelliselle virrelle komitean tuntematonta alkuperää olevan

rinnalla. -- N:o 161 (Ditt lidande har nått sitt slut). Vaihtaa

Wallinin oivallinen virsi, yksi hengellisen runouden kauneimpia

helmiä, tähän kömpelöön, proosalliseen muodosteluun Runebergin

runollisesta, mutta soveltumattomasta laulusta osoittaa merkillistä

runollista ja vielä merkillisempää hengellistä makua. Ohimennen

huomautettakoon, että meillä näyttää olevan liian suuri ennakkoluulo

Wallinia vastaan, joka kuitenkin kieltämättä oli rikaslahjaisimpia

hengellisiä laulajia. Tosin on useimmissa hänen virsissään jälkiä

siitä hengellisesti unenpöpperöisestä ajasta, jonka lapsi hän oli,

ja siitä akateemisen pyntätystä mausta, joka silloisessa runoudessa

vallitsi; mutta usein nämä jäljet ovat ainoastaan tomupilkkuja, jotka

helposti voi puhaltaa pois, jolloin puhdas kulta jää. Wallin oli

itse, niinkuin hänen kuuluisat puheensa pipliaseurassa osoittavat,

paremman ajan voimakkaimpia esitaistelijoita, vaikka se murros,

joka parhaillaan tapahtui silloin, kun hän julkaisi virsikirjansa,

ei voinut olla tulematta siinä näkyviin ja monta kertaa tuomatta

kristillisen hengen sijaan sentimentaalista äitelyyttä. -- Kuinka

kauan luullaan voitavan kääntää onneton juoppo uhkaamalla häntä

helvetin tulella ja iankaikkisella kadotuksella? Se raukka tietää

sen kyllä ennakolta ja on kuullut sen satoja kertoja. Parempi

on epäilemättä Runebergin tapa vedota hänen ihmisarvontuntoonsa

ja koettaa herättää se hänessä eloon. -- N:o 277 (Ho är den för

Herren träder). On käsittämätöntä, kuinka Wallinin oivallisen ja

rohkaisevan, yleistarkoituksellisen virren sijaan voidaan valita

se, mikä tähän on otettu, antiteeseineen ja komitean vielä enemmän

erikoisiksi tekemine erikoisuuksineen, varsinkin kun rumaa pahetta jo

edellisessä on kylliksi tuotu esiin. -- N:o 282 (Hvi käns mig tungt

det kors jag bär?). Ei monella olisi sydäntä hylätä Runebergin niin

runollisen kaunista, hengellisesti lohdullista virttä tämän vanhan

virren typistellyn mukailun vuoksi. -- N:o 343. Säilyttääkseen tämän

heikon virren, joka muodostelusta ei ole mitään voittanut, on komitea

hylännyt Runebergin n:o 344:n (Qväll och morgon hvarje stund), joka

on oivallisimpia hänen kirjoittamistaan, tuore laakerilehvä hänen

runokruunussaan. -- N:o 374 (Jag i tysta skuggors timmar Herrans lof

förkunna skall), vanha joutava virsi sen sijaan, joka jo esiintyy

Svedbergin virsikirjan ensimmäisessä painoksessa, jota tuo hirveä

odium theologicum niin kovasti ahdisti. Tuo kunnianarvoisa Svedberg,

jota tosin ei voi syyttää liian runollisesta mielestä, valitti tämän

kauniin virren hylkäämistä ja sanoi sitä "loistavaksi timantiksi

kultakehyksessä". -- N:o 394(Hvar är den vän, hvars anlete jag

söker?). Taas Wallinin kaunis virsi hylätty ja pantu sijaan vanha

huono käännös eikä sanottavasti parempi muodostelu juuri samasta

virrestä, joka jo esiintyy lähinnä edellisessä numerossa. Mitä

harvinaisempi virsikirjassamme kristillinen luonnonmietiskely

on, sitä suuremman arvon näyttää ansaitsevan tämä Wallinin

korkeanrunollinen, mutta silti ei suinkaan arvoton virsi, josta esim.

seuraavat iäiset sanat ainoastaan kerran tarvitsee lukea muistaakseen

ne aina:

"O när så mycket skönt i hvarje åder

Af skapelsen och lifvet sig förråder,

Hur skön då måste själfva källan vara,

Den evigt klara!"

-- N:o 397 (Jag går mot döden hvar jag går). Kuinka erilainen maku

saattaa olla! Poisjätetystä virrestä olen näkevinäni tuikkivan

äärettömän suloisen, viattoman enkelinkatseen, joka tunkeutuu

sielun syvyyteen, mutta etusijan saaneesta olen kuulevinani äreän

koulumestarinäänen, joka kaikella paatoksellaan tekee vähän

vaikutusta. Mutta komitea on toista mieltä; siitä ei siis ole sen

enempää sanomista. [Kuten näkyy, koskee Stenbäckin lämmin puolustus

sitä virttä, jota nykyjään yleisesti lauletaan hautajaisissa. --

Esiinpannut alkusanat ovat niistä virsistä, joita Stenbäck puolusti.]

Komitea oli myös laatinut sen virsikirjan-liitteen, josta ennen on

ollut puhe. Käymättä sitä lähemmin tarkastamaan lausuu Stenbäck

sen arvosta samat mielipiteet, jotka jo edellä on esitetty (ks.

siv. 541), Siinä hän vertaa liian laveaa virsikirjaa lyyrilliseen

runouteen yleensä ja lausuu: "En luule olevani ainoa, joka aivan

pelkään noita paksuja kokoelmia lyyrillistä runoutta, joissa

tekijä isänrakkaudesta tai hänen jälkeenjääneet ystävänsä syvästä

kunnioituksesta ilman asianmukaista arvostelua kokoavat ja

heittävät yleisön keskeen kaiken, mitä ikinä on sattunut valumaan

hänen kynästään, jolla he todennäköisesti eivät suurenna lukijan

osanottoa eikä tekijän arvoa. Lukija hukkuu niin paljoon lyriikkaan,

hämmentyy siitä eikä saa oikeaa hengähdysaikaa erottaakseen paremman

huonommasta -- sillä ei missään ole kaikki oivallista -- niin että

kaikki tyynni vihdoin sulaa epäselväksi sumuksi, joka monelle pian

käy väsyttäväksi, yksitoikkoiseksi ja yhdentekeväksi." --

Lopuksi Stenbäck sanoo, että hänestä on ollut kovin vastenmielistä

nousta hämärästä sopestaan moittimaan miehiä, joita hän aina on

pitänyt hyvinä ystävinään ja joita hän edelleen kunnioittaa ja

rakastaa. "Mutta totuus on kalliimpi. Jos ystävyyden täytyy olla

toistensa imartelemista ja hyväilemistä, niin ei minulla ole siitä

rahtuakaan käsitystä; mutta olen vakuutettu siitä, että rakkaat

ystäväni ajattelevat samoin kuin minä, että ennen kaikkea tulee

osoittaa toisilleen totuutta ja vilpittömyyttä."

Muistokuvauksessaan C. G. von Essen tarkoittaa tätä kirjoitusta

lauseella, että Stenbäck teki itsensä syypääksi "kylläkin

aiheettomaan hyökkäykseen" Z. Topeliusta vastaan. Meidänkin on

tunnustaminen, että osa siitä, mitä hän sanoo viimeksimainitusta,

ei ainoastaan ole aiheetonta, vaan myös vääryyttä sisältävää.

Kuitenkin olisi väärin luulla, että Stenbäck kirjoitti kirjoittamansa

jonkunmoisesta kostonhalusta tai vihassa. Sillä moittiessaan

Topeliuksen runoutta hän ei lähde mistään satunnaisesta näkökohdasta,

vaan pitää kiinni niistä korkeista vaatimuksista, jotka hän, jo

kauan ennen kuin "Kanervankukat" olivat ilmestyneet, oli asettanut

kaikelle runoudelle. Jos hän arvostelussaan menetteli negatiivisesti,

näkemättä mitä Topeliuksessa oli positiivisesti hyvää, hänelle

ominaista, niin hän teki sen virheen, minkä usein kohtaa

runoilijoissa ja taiteilijoissa, heidän arvostellessaan toisia.

Leivonen virittää iloisen liverryksensä leijaillen päivänpaisteessa

yli vainion, laulurastas syvemmät sävelensä salon hämärässä -- jos

ne joskus kuulevatkin toinen toisensa äänen, niin voi kuitenkin

epäillä, ymmärtävätkö ne täydellisesti toisiaan. Mutta vaikka

myönnetäänkin, että Stenbäck oli liian ankara Topeliusta kohtaan,

ei kuitenkaan hänen arvostelunsa siitä ehdotuksesta, jonka tieltä

hänen omansa oli syrjäytetty, varmaankaan ollut oikeudeton. Täydellä

syyllä Stenbäck oli kuohuksissaan siitä, että se täydellinen muoto,

jota hän oli tavoittanut, ehdoin tahdoin hylättiin kansantajuisuuden

saavuttamiseksi, jota hänkin oli kyllin pitänyt silmämääränään. Oli

todella omituinen sallimus, että hänen, joka kerran uskonnollisen

vakaumuksensa tähden oli luopunut taiteesta ja runoudesta, viimeisinä

päivinään täytyi esiintyä kauniin muodon, taiteen, puolustajana.

Ja kuinka lämpimästi hän sen teki! Hän ei puolusta teoreettisia

käsityksiä, vaan sydämen asiaa, runoilijauskoaan, että korkein on

lausuttava ilmi mitä täydellisimmässä muodossa.

Mutta oliko se kohtalo, joka tuli Stenbäckin virsikirjan osaksi,

yleensä ansaittu ja pääasialle eduksi? Tähän tahdomme omasta

puolestamme ainoastaan sanoa, että lopputulos epäilemättä olisi

ollut toinen, jos joko hän itse tai Runeberg edelleen olisi voinut

olla myötävaikuttamassa. Silloin olisi varmaan paljoa enemmän hänen

ehdotuksestaan otettu talteen, vaikka nytkin voi sanoa, että Stenbäck

on antanut ylen tärkeän osan siihen työhön, jonka lopullisena

tuloksena nyt on seurakunnan vihdoin hyväksymä ruotsalainen

virsikirja. Muutoin tahdomme viitata seuraaviin asiantuntevalta

taholta annettuihin lausuntoihin.

Jo muutamia kuukausia työnsä valmistumisen jälkeen Stenbäck sai

P. Wieselgreniltä, kuuluisalta kirjailijalta ja yhdeltä Ruotsin

etevimpiä asiantuntijoita, seuraavan kirjeen (päivätty Warbergissa 25

p. elok. 1866), joka tuotti hänelle paljon iloa:

"Suurella kiitollisuudella tunnustan, että rakas lahja, 'Förslag

till Psalmbok, Helsingfors 1866', on saapunut, ja että se on

tuottanut minulle ja perheelleni erinomaista mielihyvää -- se

on yksi niitä harvoja kirjoja, jotka otettiin mukaan Warbergin

kylpypaikkaan ja jota siis olen voinut paremmin lukea ja tarkastaa,

kuin jos olisin ollut Gööteporissa -- 40,691 sielun kirkkoherrana.

Varsinkin olin iloissani, että lahja saapui ennenkuin viimeinen

täysiarkki Sv. Kyrkans Sköna Litteratur-teoksen kolmatta painosta

oli valmiiksi painettu. Saatoin siis sivulle 587 tehdä lisäyksen

sivuun 444, missä uusin virsikirjahistoriamme sai synninpäästönsä, ja

kehoittaa suomalaisia, etteivät antaisi tämän työn jäädä ainoastaan

ehdotukseksi, huudahtaen: Olisipa sellainen koevirsikirja annettu

meille 1819! Ansaitsee myöskin miettimistä, kun ottaa vaarin ajan

merkeistä, että ensi sukupolvi ei kenties tyydy siihen, että _kieli_

muutetaan ajanmukaiseksi, vaan tahtonee silloin vallitseva polvi

tehdä opitkin 'ajanmukaisiksi'. Silloin olisi hyvä, että Suomen

kirkolla olisi virsikirja, jonka kieli ja runollisuus on ajan

sivistyksen tasalla, niin että enemmistö, joka parhaiten ymmärtää

_tämän_ asian, ei ole uudistuksen vaatijain joukossa, vaan tyytyy

siihen, mitä sillä on. Mutta niin ei ajan pitkään voi käydä mitä 1695

vuoden virsikirjaan tulee. Olen kehottanutkin tapaamiani suomalaisia

pyytämään tätä 1866 vuoden ehdotusta _hyväksytyksi virsikirjaksi_.

Varsinkin tulee Suomen seurakunnan iloita siitä, että sillä on niin

monta Kristuksen vertausta tyydyttävästi virsiksi sovitettuna!

"Maanmiehenne ovat kertoneet, että hra rovastin terveys on heikko,

minkä myös esipuhe mainitsee. Palautukoon terveys, jos niin on Herran

hyvä tahto! Minäkin olen heikko ja tulen yhä heikommaksi. Saakaamme

pian kohdata toisemme siellä, missä lauletaan 'Nova Cantica Regis in

curia'! Veljellisessä rakkaudessa."

Toinen Ruotsin miehen antama lausunto ansaitsee sitä enemmän

huomiota, kun sen pohjana on vertailu Stenbäckin ja 1868 vuoden

ehdotuksen välillä. [Sitaatti on eräässä Ebba Stenbäckin tekemässä

kopiossa. Valitettavasti en ole voinut saada selville, missä

arvostelu on julkaistu. Sen vuoksi ei tekijän nimi myöskään ole

tiedossa, mutta kenties on tämänkin lausunnon kirjoittaja P.

Wieselgren, joka kuoli 1877.] Se seuraa tässä:

"Lauri Stenbäckin julkaisemassa virsikirjaehdotuksessa ei ollut

merkkiä sellaisesta virheellisyydestä. Runomitta on kepeästi

juoksevaa, loppusoinnut olivat aina oikeat ja soinnukkaat,

kieli oli mitä kauneinta ja lämpimintä, muoto aina ihana ja

sopusuhtainen. Täytyy todella ihmetellä, että Suomi ei ojennetuin

käsin vastaanottanut Stenbäckin virsikirjaa. Harvat maat ja harvat

vuosisadat voinevat osoittaa miehiä, joilla siinä määrin on kaikki

ne ominaisuudet, mitkä virsirunoilijalla tulee olla ja mitkä,

ominaisuudet niin suuressa määrässä olivat Lauri Stenbäckillä.

Vakavimpaan uskonnollisuuteen yhtyi hänessä mitä lämpimin sydän

ja suuri runoilijalahja, joka erikoisesti juuri oli omansa

virsirunouteen. Kenen kädestä olisi Suomen ruotsalainen väestö

suuremmalla luottamuksella voinut ottaa virsikirjansa kuin Lauri

Stenbäckin! Ruotsilla on Wallininsa, Pohjolan Davidin-harppu,

mutta kauniimmin ja paljoa kauniimmin helisivät sävelet Stenbäckin

Davidin-harpusta, mutta niitä ei ole kuunneltu. Maa, jolla oli onni

lukea omakseen Lauri Stenbäck, ei olisi laisinkaan hänen elämänsä

aikana tarvinnut mitään virsikirjakomiteaa, mutta se oli olemassa, ja

Stenbäckin Davidin-harppu kaikui turhaan."

Näihin sitaatteihin lisättäköön vielä kolmas arvostelu. Se on Julius

Berghin, joka, huolimatta ystävyydestä, ei sellaisessa asiassa

koskaan olisi puhunut vakaumustaan vastaan. Eräässä kirjeessä

(päivätty Limingassa 27 p. elok. 1869), jossa johdatteeksi m.m.

sanotaan: "Sinun tulee kuitenkin, vanha, kaivattu ystävä, uskoa,

ettei enää ole ketään ihmistä maan päällä, jota niin hartaan

hartaasti ja sydämen koko halulla toivoisin vielä saavani nähdä,

tavata ja puhutella [kuin Sinua]", lausuu hän: "Näiden rivien

päätarkoituksena oli kuitenkin mitä veljellisimmin ja sydämellisimmin

kiittää Sinua -- -- _varsinkin_ ja ennen kaikkea kalliista ja

siunatusta virsikirjalaitoksesta ja työstä, jonka Sinä Herran

erityisestä armosta ja suomasta olet lahjoittanut maallemme.

Toivon, ettet turhaan ole tehnyt työtä ja siihen pannut Herran

Sinulle suomia lahjoja. -- Ainakin olisin minä puolestani nyt

valmis allekirjoittamaan sen hyväksymisen maamme ruotsalaiseksi

virsikirjaksi. -- Mitä suurimmalla mielenkiinnolla luin äskettäin

Dagbladista rohkeamielisen todistuksesi ja tarkastuksesi

Lillen-Topeliuksen toimittamasta, ja vaikka en vielä ole sitä

nähnyt, olen kuitenkin kirjoituksesi luettuani täysin vakuutettu

koko työn oikeudettomuudesta ja samoin sen taantumuksellisesta --

teennäisyydestä." --

Virsikirjakomitean puolesta esiintyi ainoastaan Lille, koska,

kuten hän viittaa, Topelius sen tavan johdosta, millä Stenbäck

oli lausunut ajatuksensa hänen "persoonallisuudestaan ja

ominaisuuksistaan", ei katsonut voivansa ryhtyä vastaamaan. Lille

myöntää, että hän oli osaksi luopunut ennen kannattamistaan

mielipiteistä. Vastauksen (H. D., 1869, n:ot 226 ja 228, 30 p.

syysk. ja 2 p. lokak.) päämuistutuksena Stenbäckin virsikirjaa

vastaan on "puuttuva kansanomaisuus ja subjektiivinen mietiskely".

Kun Stenbäck, hämmästyneenä siitä, pyysi todistuksia väitteelle,

kirjoitti Lille vielä toisen kirjoituksen (H. D., 1869, n:o

272, 23 p. marrask.). Epäilemättä oli Topelius auttanut Lilleä

kirjoituksien sepittämisessä, sillä kun hän vihdoin, monta

vuotta Stenbäckin kuoleman jälkeen, erityisessä kirjoituksessa

[Z. _Topelius_, 1868 års förslag till Svensk Psalmbok för de

evangeliskt-lutherska församlingarne i Finland. Anmärkningar

och Rättelser. Porvoossa, 1876.] julkisesti esitti käsityksensä

virsirunoudesta ja Stenbäckin ehdotuksesta, niin tapaamme siinä

samoja ajatuksia. "1868 vuoden komitea oli", sanoo Topelius, "vanhaan

virsikirjaan katsoen konservatiivisempi kuin Runeberg, siis vielä

paljoa konservatiivisempi kuin Stenbäck. Katsottakoon se komitealle

moitteeksi tai kiitokseksi, johtui tämä konservatismi siitä, että

komitea enemmän kuin sen edeltäjä pani painoa virsien kansanomaiseen

luonteeseen ja tarkoitukseen". Erityisesti lausutaan Stenbäckin

ehdotuksesta, että se "sen ohella kuin se sisälsi erinomaisen

kauniita hengellisiä helmiä, merkitsi _kirkollisen_ tietoisuuden

reaktsionia edeltäjän runollista maailmankäsitystä vastaan".

Lopuksi on tässä yhteydessä sanottava, että Stenbäck vähän ennen

kuolemaansa kirjoitti kirjeen Lillelle ja sai "palmusunnuntaina 1870"

päivätyn vastauksen vanhalta ystävältään, joka vastaus osoittaa,

että polemiikki ei ollut vieroittanut heidän sydämiään toisistaan.

"Suo minun", lausuu Lille, "kiittää sinua lämpimästä, ystävällisestä

loppusanastasi riitaamme -- kuinka hyvää ja suloista tietää sen

siten päättyneen sovintoon". Mitä taas Topeliukseen tulee, ei hän

Stenbäckin kuoleman jälkeen kieltäytynyt kirjoittamasta muistosanoja

Helsingfors Dagbladiin ja siinä antamasta vainajalle kaunista

todistusta: "Kuinka kirkko vihdoin päättäneekin hänen ehdotuksestaan,

varmaa on, ettei koskaan ole virrenlaulaja laulanut vilpittömämmästä

sydämestä, ei myöskään kauniimmassa muodossa, Jumalansa kunniaa."