Kesänviettoa. -- Vaasan palo ja muutto Uuteenkaarlepyyhyn. --
Pedagogiikanprofessorin-viran haku. -- Opinnäytematka. -- Lukukausi
professorina. -- Muiden ja omaa arvostelua.
Samoinkuin muilla kaupunkilaisilla oli Stenbäckeilläkin tapana
kesäksi muuttaa maalle. He oleskelivat kauniin vuodenajan
tavallisesti Munsalassa. Leskeksi jäätyään oli Charlotte Achrén
vuokrannut itselleen asunnon tilanomistaja Enqvistin luota
sikäläisestä Veksalan kylästä; myöhemmin asettui Marie Ottelinkin
lapsineen samaan paikkaan, ja siinä Stenbäckeilläkin oli
kesäasuntonsa. Vaikka kylän asema ei ollut erittäin luonnonkaunis,
oli se kuitenkin, sijaiten meren rannalla, mieluisa kesäpaikka, ja
Stenbäck viihtyi siellä hyvin lähimpäinsä ja varsinkin lukuisan
kasvavan nuorisojoukon ympäröimänä. Ei myöskään tule unohtaa, että
paikka oli lähellä Härmää, niin että Essenin perheen luona helposti
voi käydä vieraisilla, ja se taas puolestaan saattoi vastata
käynteihin ja joskus kauemmankin aikaa oleskella Veksalassa.
Idyllisestä maalaiselämästä Munsalassa on eräs naissukulainen
pannut paperille muutamia lapsuudenmuistoja: "Kahdeksanvuotiaana",
kirjoittaa hän, "vietin 0. G. von Essenin perheen kanssa muutamia
viikkoja L. Stenbäckin kesäkodissa. Hän oli useimmiten erinomaisen
ystävällinen meille lapsille. Eräänä päivänä hän kutsui meidät
saliin, missä hän istui keinutuolissa kirja kädessä. 'Tulkaa tänne,
lapset, niin luen teille jotain kaunista', sanoi hän. Asetuimme
piiriin hänen ympärilleen, ja hän luki meille pitkän runoelman,
josta en käsittänyt muuta kuin sanat: 'Nu hafva de gått som paddor,
nu blefvo de efter igen'. ['Kuin kilpikonnat ne kulkee, nyt taaskin
ne tielle jää.' (Runebergin 'Luutnantti Zidénistä'.)] Sitten hän
luki vielä toisen kappaleen, jonka jo ymmärsin paremmin. Myöhemmin
huomasin, että se oli 'Sven Tuuva'. Muutamia päiviä sen jälkeen,
kun olin vähän kipeä enkä voinut mennä toisten kera vieraisille
erääseen paikkaan, toi hän minulle, ennenkuin kaikki lähtivät,
kirjan ja sanoi: 'Tässä tuon sinulle lukemista, ettei sinulla ole
ikävä.' Silloin näin ensi kerran 'Vänrikki Stoolin tarinat', ja
aika ei tuntunut pitkältä. Vielä kerran samana kesänä, kun sekä
täysikasvaneita että meitä lapsia oli hänen kamarissaan, luki hän
useita tarinoita 'Vänrikki Stoolista'. Eräs pieni kuusivuotias
tyttö meni pois huoneesta kesken lukua. Lauri Stenbäck katsoi vähän
kummastuen tyttöön ja lausui: 'Hanna ei näy välittävän.' -- Vaikka
Stenbäck piti lapsista, teki hän toisinaan heille kiusaa. Sen olen
kuullut muilta ja itsekin kokenut. Kerran, kun minä, yhä vielä
samana kesänä, kerroin toisille tytöille satua prinsessasta, joka
kulki ilmassa, tuli Stenbäck sattumalta luoksemme, juuri kun sanoin:
'Koko maa näytti hänestä hämärältä möhkäleeltä.' Sitten sain aina
aterioidessa kuulla: 'No, Lyydi, kuinkas sen hämärän möhkäleen laita
oli?' mikä luonnollisesti harmitti minua."
Tähän voi lisätä, että toisetkin todistavat, kuinka suuren arvon
Stenbäck antoi Vänrikki Stoolin tarinoille. Ne tyydyttivät
täydellisesti hänen korkeat runolliset vaatimuksensa, mutta
huomatkaamme, ainoastaan edellinen kokoelma. Toinen ei miellyttänyt
häntä samassa määrin. Hänestä eivät myöhemmät tarinat tuntuneet
yhtä välittömästi runoilijan sielusta lähteneiltä, vaan ainakin
osaksi syntyneen siksi, että Runeberg oli _päättänyt_ liittää toisen
kokoelman ensimmäiseen.
Myös kesällä 1852 Stenbäckit oleskelivat Munsalassa, mutta olivat
satunnaisella matkalla Härmään, kun heidät saavutti kamala sanoma:
"Vaasan kaupunki palaa", joka sanoma 3 p. elokuuta kiiti yli
Pohjanmaan seutujen. Tuli oli kello 10:n tienoissa aamupäivällä
pudonnut erään juopuneen vöyriläisen piippunysästä raatimies Aurénin
talon pihalla lautavajassa olevaan sammalläjään, saman talon, mihin
Stenbäck ensiksi oli asettunut Vaasaan muuttaessaan. Sieltä levisi
hävittävä luonnonvoima hirvittävällä vauhdilla yli kaupungin, jonka
perikatoa kesän tavaton kuivuus ja kuumuus jo kauan oli valmistanut.
Stenbäckin talo oli kesän aikana korjattu ja maalattu, ja työ oli
päättynyt pari päivää ennen paloa. Se palvelija, joka oli talon
vartijana herrasväen poissa ollessa, oli elokuun 3 päivänä aamulla
alkanut pestä huoneita työmiesten poistuttua. Hän kuuli kyllä huudon:
tuli on irti! mutta ei antanut sen häiritä askarettaan, vaan jatkoi
sitä, ajatellen kyllä ajoissa ehtivänsä tulipaloa näkemään. Siitä
seurasi, ettei kukaan koettanutkaan pelastaa Stenbäckin tavaroita,
ennenkuin se oli liian myöhäistä. Ainoastaan rehtorin kirjoituspöytä,
jonka laatikoissa oli joukko papereja säilyssä, pelastui -- kaikki
muu paloi poroksi. Kuullessaan kauniin kirjastonsa palaneen Stenbäck
itki, niin kerrotaan. -- Talon rakennukset olivat palovakuutetut,
joten vahinko ei tullut niin perinpohjaiseksi kuin olisi voinut.
Ennenmainitussa kirjeessä Julius Berghille saman kuun lopulta
Stenbäck itse lausuu onnettomuuden johdosta: "Vaasan palon jälkeen
elän maanpakolaisena poissa varsinaisesta kodistani, odottaen
määräystä koulun tulevasta paikasta. Kaikella todennäköisyydellä ja
Odenvallin ja minun toivomukseni mukaan tulee koulu sijoitettavaksi
Uuteenkaarlepyyhyn ja kymnaasi Pietarsaareen; mutta vielä ei senaatti
ole tehnyt lopullista päätöstä. Olin itse poissa palosta ja tapasin
poroksi palaneena koko omaisuuteni miltei poikkeuksetta: talon ja
irtaimiston, josta vain vähän mitätöntä romua oli ehditty pelastaa.
Raskainta on kuitenkin melkoisen suuren ja monen vuoden aikana
mahdollisimmalla huolella kerätyn kirjastoni menettäminen, joka paloi
kokonaan. Olen varmaan kauan ja katkerasti sitä kaipaava. Tahtoo
kyllä tuntua raskaalta yht'äkkiä olla puilla paljailla ja pakotettuna
alkamaan alusta taas. Mutta yleinen hävitys ja onnettomuus voittaa
ja vaientaa yksityisen. En ole koskaan voinut kuvitella niin kamalaa
ja täydellistä hävitystä ja tuhoa. Se on Jumalan käden isku, joka
varmaan on tuntuva kauan -- suokoon Jumala hyväksi ja parannukseksi."
[Berghin vastaus tähän ansaitsee tulla esitetyksi: "Tuskalla otan
osaa kotisi ja kontusi, mutta varsinkin harvinaisen kirjastosi
menettämiseen, jota sinun ei olisi tarvinnut ilmoittaa enimmän
kaipaavasi. Jo ennakolta -- ennenkuin kirjoitit -- pelkäsin, että
olit kadottanut kaikki. -- Niin katoovaista on tämän maailman hyvyys!
-- Kuitenkin lienee tälläkin tappiolla, tällä onnettomuudella,
hyötynsä, jos se oikein käytetään. -- Nyt on Herra sallinut _sinun_
pikkujumalaisi, kirjojen, palaa. Jos minulla nämä pikkujumalat
olisivat parempia, tahtoisin mielelläni jakaa kanssasi, niin olisi
meillä molemmilla se etu, että olisimme päässeet ainakin muutamista
epäjumalista. Mutta kirjastoni on osaksi ymmärtämättömästi koottu,
osaksi toiseen suuntaan kuin sinun oli. -- Saattaisihan kuitenkin
sattumalta olla yhtä ja toista kelpaavaa. Tahdon siis ehdottaa, että,
jos eukkoinesi tulet meille jouluksi, sinä -- -- joululahjaksi ja
paloavuksi itse valitset puolet kirjastostani, jotta sinulla olisi
jotain alkua. Tarjoukseni on vilpitön, kunpa vain olisi parempaa
tarjota." -- --]
Vaasan palon yhteydessä on mainittava, että Stenbäck julkaisi pikku
vihkosen _"Tvenne predikningar"_, joka myytiin palossa vahingon
kärsineiden hyväksi. [Tämä 61-sivuinen vihko painettiin Helsingissä
1852.] Nämä saarnat, toinen "Hengellisestä kuolemasta heräämisestä",
toinen "Siitä ulkokultaisuudesta, joka estää Kristuksen kirkastumasta
heränneessä sielussa", ovat ainoat Stenbäckin itsensä julkaisemat.
Ne ovat tärkeät ei ainoastaan tutustumiseksi hänen käsitykseensä
kristillisyydestä, vaan myöskin näytteenä hänen yksinkertaisesta,
selvästä ja suorasta, kaikesta sovinnaisuudesta vapaasta
saarnatavastaan.
Stenbäckin otaksunnan mukaan muutettiin ylempi alkeiskoulu
Uuteenkaarlepyyhyn. Kuitenkin alkoi syyslukukausi tavallista
myöhemmin, nimittäin 11 p. lokakuuta, ja ainoastaan 73 oppilasta oli
ilmoittautunut, sillä useiden vaasalaisten poikain, joiden vanhemmat
olivat kadottaneet omaisuutensa palossa, täytyi joko kokonaan
tai ainakin ajaksi keskeyttää koulunkäyntinsä. Maanpaossa olevan
oppilaitoksen hoito tuotti aluksi tavallista suurempaa huolta ja
vastusta rehtorille, eikä jäänyt paljon aikaa kirjallisiin askareihin.
Vuodelta 1853 on niistä mainittava ainoastaan yksi puhe ja yksi
kirje. Puhe pidettiin koulun ensimmäisessä vuositutkinnossa
Uudessakaarlepyyssä kevätlukukauden lopulla. Kiinnitettyään huomiota
opettajan vaivalloiseen, mutta jaloon ja korkeaan kutsumukseen
Stenbäck lausuu seuraavat lämpimät sanat: "Lapsi -- ah -- onhan se
arka, puhdas, pyhä olento, sen otsalla on vielä Jumalan sinetti; sitä
täytyy käsitellä varovaisuudella ja huolella. Mutta tämä huolenpito
maksaa vaivan -- tosi ja hyvä sana, joka sattuu nuoreen mieleen,
määrää kenties sen suunnan eliniäksi -- ja määrää sen kautta jotakin
vielä enempää, jonka seuraukset saattavat käydä kautta vuosisatojen.
Sillä jalon ihmisen toiminnan hedelmä ulottuu äärettömiin, aina
päivien loppuun asti." -- Kirje taas on kirjoitettu arkkipiispa
Bergenheimille ja koskee pääasiallisesti virsikirjakomiteaa, jonka
jäseneksi Stenbäck tänä vuonna oli kutsuttu. Tämän osan kirjeestä
jätämme kuitenkin tuonnemmaksi käsitelläksemme kysymystä yhdessä
jaksossa; tähän on sitävastoin merkittävä samassa kirjeessä mainittu
aie julkaista käännöksenä eräs teos, "Deutsche Briefe über englische
Erziehung". "Teos sisältää", sanoo Stenbäck, "mieltäkiinnittäviä
tietoja Englannin opetuslaitoksesta, jotka hyvin ansaitsisivat
tulla tunnetuiksi ja harkituiksi, ei sokeasti matkituiksi".
Tämän yhteydessä hän tahtoi esittää omat ajatuksensa muutamista
pedagogisista kysymyksistä tehden sen, itse teoksen mukaisesti,
johdantona olevan kirjeen muodossa. Tämän kirjeen hän oli aikonut
omistaa arkkipiispalle, mutta katsoi velvollisuudekseen ennakolta
pyytää siihen lupaa, sitä enemmän kun luultavaa oli, että arkkipiispa
ei kaikessa yhtynyt hänen mielipiteihinsä, kuten luonnollista on
kahdelle elävälle eikä kokonaan seisahduksissa olevalle ihmiselle.
-- Tämä aie ei toteutunut, mahdollisesti siksi, että vastaus oli
kieltävä (jota emme kuitenkaan tiedä), mutta vielä todennäköisemmin
siksi, että sairaus ja muita toimia tuli esteeksi.
* * * * *
Stenbäckillä oli Vaasassaolo-aikanaan ja aluksi
Uudessakaarlepyyssäkin ollut hyvä terveys ilman sanottavia häiriöitä.
Todisteena siitä kerrotaan, että hän tähän aikaan sai täyteläisemmän
ja enemmän hyvinvoivan näön kuin koskaan ennen. Mutta kolmannen
lukukauden loputtua Uudessakaarlepyyssä tapahtui se surullinen
käänne, joka teki hänen loppuikänsä niin raskaaksi hänen vilkkaalle
hengelleen.
Perhe oli joululuvan alkaessa 1853 matkustanut Ylihärmään Essenin
kodissa viettääkseen loma-ajan. Siellä Stenbäck sairastui ankarasti
keuhkotulehdukseen, joka ainaiseksi mursi hänen, kuten jo tiedämme,
nuoruudesta alkaen heikon terveytensä. Tohtori J. F. Blanck
Uudestakaarlepyystä hoiti häntä, ja hän parantui näennäisesti, mutta
sairaus oli jättänyt tiivistymiä keuhkoihin, mitkä ensiksi tekivät
hänelle vähemmän haittaa, mutta vähitellen muuttuivat märkiviksi
tuottaen hänelle alituisia kärsimyksiä.
Alussa vuotta 1854, jo jotensakin toivuttuaan sairaudestaan, Stenbäck
sai parilta ystävältään, teologisen tiedekunnan professorilta,
hartaita kehoituksia hakemaan vastaperustettua pedagogiikan ja
didaktiikan professorin virkaa, joka oli yhdistetty mainittuun
tiedekuntaan. Kovasti epäröityään hän päätti seurata kehoituksia ja
ottaa askelen, joka huolimatta kaikesta ulkonaisesta menestyksestä
vei hänet pettymyksien ja ikävyyksien tielle. 3 p. huhtikuuta
ilmoitettiin siten konsistorille, että professorinvirkaa oli hakenut
Stenbäck ja silloinen saksankielen opettaja Vaasan kymnaasissa,
tohtori J. O. I. Rancken, sekä määrättiin, että molempain tuli
suorittaa kelpoisuusnäytteensä ennen tammikuun loppua v. 1855.
Päiväämättömässä kirjeenkonseptissa, joka on kirjoitettu tiedon
tultua näytteensuoritus-ajasta, Stenbäck lausuu muun muassa: "Osaksi
suuri haluttomuuteni professorintoimeen ja Helsinkiin palaamiseen,
osaksi viime sairauteni jälkeen vielä heikko terveyteni ovat.
syynä, etten ole vieläkään tullut aloittaneeksi väitöskirjaa."
Kuitenkaan hän ei epäile sen valmistumista. -- Hän kysyy sitten,
onko näytekirjoitus laadittava latinaksi vai ruotsiksi, sekä yhtä
ja toista itse virkaa koskevaa. Niinpä hän tahtoo tietää, kuinka
suuri palkka on, sillä Vaasan palon y.m. takia hän on joutunut
velkaan, jonka vuoksi ei ole aivan yhdentekevää, voiko hän tulla
sillä toimeen; edelleen hän kysyy, onko hänen vain pidettävä
luentoja papinkokelaille vai antaako virka mitään vaikutusvaltaa
koululaitokseen. "Täkäläisessä virassani olen saanut yhtä ja toista
kokemusta kouluihin ja niiden asemaan ja tarkoitukseen nähden, ja
tunnustan, että minulla toisinaan on ollut haluna vähältä osaltani
koettaa kääntää huomiota useihin ylen tarpeellisiin uudistuksiin
tässä suhteessa. Se se juuri etupäässä yllyttikin minua lähettämään
hakemukseni. -- Jos tulevan professorin toimena on vain antaa
vähäpätöinen lisä pappien kehitykseen, niin se näyttää minusta varsin
vähän houkuttelevalta ja merkitsevältä. -- Virkaylennystoiveitteni
päämääränä on ollut saada keskulainen kirkkoherrakunta, missä olisin
voinut saada sen toimialan, joka parhaiten soveltuu nykyiselle
mielelleni ja kenties myös kyvylleni."
Se haluttomuus ja epätietoisuus professorinviran suhteen, joka
selvästi ilmenee tästä kirjeestä, selittää miksi Stenbäck tänä samana
vuonna, tuskin vielä aloitettuaan väitöskirjan laatimista, päätti
hakea toistakin virkaa. Edellisen viranpitäjän kuoltua oli näet
Isonkyrön kirkkoherranvirka joutunut avoimeksi, ja kun esitettyihin
syihin tuli lisäksi, että paikka oli Stenbäckille hyvin tuttu sekä
seurakunta niitä, joissa pietismillä oli lukuisasti kannattajia
kansassa, haki hän kirkkoherranvirkaa jättäen tulevaisuuden
ratkaistavaksi, missä hän oli tuleva toimimaan. Ranckenkin puolestaan
haki paitsi professorinvirkaa myös toista tointa, nimittäin
historianlehtorin virkaa Vaasan kymnaasissa.
Stenbäckin oli siis kirjoitettava professorinväitöskirja. Aika,
7-8 kuukautta, ei ollut pitkä siihen, mutta se ei ollut pahinta;
pahempi oli, että rehtorintoimi yhä anasti hänen aikansa, ja
kaikkein pahinta, ettei hänellä ollut käytettävänään tieteellistä
kirjallisuutta, ei edes niitä kirjoja, jotka hän aikaisemmin oli
hankkinut, ne kun olivat hukkuneet palossa. Stenbäck sen vuoksi
tuskin saattoi tehdä muuta kuin koettaa tutkimuksen muotoon sovittaa
osan niitä pedagogisia ajatuksia, jotka hän sitä ennen oli esittänyt
"Pedagogisissa lauseissaan" ja opettajayhdistyksessä ja jotka olivat
syntyneet hänen mielessään hänen käytännöllisen toimintansa varrella.
Teosta, jolla olisi ollut korkeampi tieteellinen arvo, oli siten
tuskin odotettavissa, mutta joka tapauksessa lausunto tärkeästä
kysymyksestä, sen sisäisen vakaumuksen läpitunkema, joka ilmeni
kaikessa mitä hän kirjoitti.
Sillä tutkimuksella, joka näissä oloissa syntyi, oli laajasisältöinen
nimi: _"Om paedagogien och dess närvarande utveckling"_
(Kasvatusopista ja sen nykyisestä kehityksestä), ja se jakaantui
kolmeen osaan: 1) "Kasvatusoppi ja sen tarkoitus", jonka
sisällyksestä on yhteenvetona (J. V. Snellmanin arvostelussa)
seuraava lause: Kristillinen kasvatus, joka ei katso elämän
päämääräksi tietämistä, vaan toimintaa, nimittäin vapautuneen
hengen itsetietoista ja itsenäistä työtä Jumalalta saamansa
tehtävän suorittamiseksi maan päällä, pitää älyperäisten voimien
kehittämisessä tämän elämäntehtävän ainoana tarpeellisena
silmämääränä sekä antaa intelligenssille arvoa ainoastaan mikäli se
tekee mahdolliseksi ja edistää sen täyttämistä; 2) "Yleissilmäys
kasvatusopin historiaan" sekä 3) "Nykyisiä oloja", missä tekijä
tunnettuun hehkuvaan tyyliinsä vastustaa ajan suuntaa, joka pyrkii
antamaan nuorisolle mahdollisimman paljon kaikenpuolista tietoa, ja
panee painoa siveellisen luonteenkehityksen suurempaan tärkeyteen.
Koska Stenbäckillä ensimmäisinä viikkoina uutta vuotta oli ollut
jonkunmoisia kuumetaudin kohtauksia, matkusti hän vasta lopulla
tammikuuta Helsinkiin, missä hän sai ystävällisen vastaanoton ja
pääsi koko sielläolonsa ajaksi asumaan yliopistonkamreeri A. W.
Wegeliuksen luokse. Hänen ensimmäisestä kirjeestään vaimolleen
(22 p:ltä tammik.) näemme hänen alkujaan ajatelleen, että kaksi
ensimmäistä osaa riittäisi väitöskirjaksi. Mutta kun oli käytetty
suurempaa kokoa ja pienempiä kirjasimia kuin tavallista, näytti
väitöskirja liian lyhyeltä, ja niin hänen oli pakko kirjoittaa
enemmän kuin ajatteli ja aikoi. Hän kirjoitti silloin yhteen menoon
edellämainitun kolmannen osan, ja väitös lykättiin helmikuun
14 päivään. Niin saattoi tapahtua, koska Rancken, joka oli
nimitetty lehtoriksi, ei saattanut hakemustaan perille. Tammikuun
29 p. kirjoittaa Stenbäck: "Saan osakseni kaikkea mahdollista
hyväntahtoisuutta varsinkin kamreerin kodissa, mutta myös muilta.
Kaikki pitävät aivan päätettynä asiana, että tulemme tänne; he ovat
jo ajatelleet palkkani koroittamista, joka tulisi olemaan noin 900
hopearuplaa. -- Väitöskirjani on valmistumaisillaan, vieläpä tulee
vähän pitemmäksi kuin soisin.
"Kuitenkin on minun toisinaan vähän ikävä kotia; mutta ajattelen,
että täällä voi olla hyvin hyvä oleskella ja asua, ja alan pitää
tulevasta vaikutuspiiristäni. Missään tapauksessa emme muuta tänne
ennen syksyä. Yliopisto lopettaa toimintansa huhtikuussa, jolloin
lasten ja vaimojenkin sanotaan täytyvän muuttaa täältä jättääkseen
tilaa sotaväelle, jota kuuluu tänne tulevan kosolta." [Tämä huhu
samoinkuin tuhannet muut rauhattomina sotavuosina jäi toteutumatta.]
-- Helmikuun 4 p. hän kirjoittaa: "Tänään olen kiertänyt koko
sunnuntai-aamupäivän jakelemassa väitöskirjaani. Siitä tuli aivan
riittävän pitkä ja lavea (64 sivua 8:o!) eikä mielestäni kovinkaan
huono. Kaikki ottivat minut vastaan hyvin ystävällisesti ja kiltisti
-- he näyttivät katsovan minua tulevaksi virkatoverikseen. Hyvä
on, että se on tehty tällä viisituntisella kiertokululla. Tänään
Lönnrotilla ollessani hän vei minut rouvansa luo, joka kuuluu olevan
herännyt, mutta ei seurustele täällä kenenkään ihmisen kanssa. Päätin
jo, että jos tulemme tänne, niin teemme tuttavuutta. -- Jakkus
on saava sapelin ja pyssyn lisäksi, mutta mitään rumpalinkypäriä
ei täällä ole saatavana." -- Viimeinen kirje on 9 p:ltä helmik.
"Juuri nyt sain kirjeesi, jonka kamreeri oli kätkenyt lautaselle
serviettini alle. -- Ensi keskiviikkona on väittely, ja viimeistään
perjantaiaamuna matkustan, niin että luultavasti seuraavana tiistaina
ehdin Härmään. -- Baranovski on erittäin kohteliaalla kirjeellä
kutsunut minut luokseen tänä iltana; sitten meidän täytyy mennä
Palménin luo, ja lopuksi aikoo Schauman pitää kutsut -- kaikki
minun tähteni. Olen kyllästynyt ja toivon täältä pois, päästäkseni
rauhaan kaikelta tältä ystävällisyydeltä. Voi helposti tapahtua,
että tarkastuksessa tulee häpeä lopuksi sille kunnialle, jota tähän
saakka on tullut osakseni. Kuitenkaan, kunnia ei ole niin suuri,
mutta hyväntahtoisuus sitä suurempi, ja se käy todella raskaaksi
ajan pitkään, kun sitä tulee sekä oikealta että vasemmalta. Jos
tulemme tänne, niin saamme kyllä olla ja elää rauhassa, toivoakseni,
niinkuin itse tahdomme. Väitöspäivänä minun täytyy pitää pienet
kemut viranomaisille. -- Sophie Wegelius on pelastanut minut siitä
huolehtimasta ja laittaa pienet illalliset muutamille henkilöille --
ja aamiaiset sitä ennen vastaväittäjille. Niin että kaikki on sujunut
parhaan toivon mukaan -- kiitos hyvän isäntäni."
Virallinen vastaväittäjä, professori Schauman, antoi lausuntonsa
20 p. helmikuuta. Aine saa mitä korkeimman hyväksymisen, sillä
joskin suppeampi-alainen aine olisi tehnyt tyhjentävämmän käsittelyn
ja detaljitietojen esilletuomisen mahdolliseksi, niin oli tässä
tapauksessa, kun oli kysymyksessä tiede, jolla oli syvällekäypä
merkitys sekä julkiselle että yksityiselle elämälle, mitä tärkeintä,
että hakija opinnäytteessään antoi selvän osoitteen mielipiteistään
tieteen elinkysymyksissä ja kyvystään niiden mukaan selkeästi
arvostella nykyisen ajan asemaa ja vaatimuksia kasvatuksen suureen
asiaan katsoen. Tältä näkökannalta on tutkimuksen kansantajuinen
muoto luettava tekijälle ansioksi. Aineensa käsittelyn on tekijä
myös suurenmoisella tavalla suorittanut, sillä tämä käsittely ei
ainoastaan ole oikea ja ankarasti kriitillinen, vaan, mikä on
enempi, tosireformatorinen, siinä kun tekijä selväkatseisesti,
uljaalla rohkeudella ja innostuksen lämmöllä panee voimakkaan ja
vakavan vastalauseen vallallaolevaa nurjaa suuntaa vastaan, joka
miltei yksinomaisesti tavoittaa yksipuolista ymmärryksen kehitystä,
laiminlyöden siveellisen luonteenkehityksen, ja kun hän sen
ohessa, tyytymättä -- monen n.s. parantajan tavoin -- ainoastaan
repimään alas, selvin ja rohkein piirtein on luonut sen uuden
kasvatussysteemin ääriviivat, jonka tulisi astua vanhan sijaan.
Aineen laajuus ja sen reformatorinen käsittely on kuitenkin pannut
tekijän alttiiksi vaaralle jättää syrjään useita tärkeitä kohtia,
niinkuin kurinpitokysymyksen, kysymyksen ihmisen taipumuksista, jota
paitsi tarkempi selonteko kansansivistyksen aineksista puuttuu,
ja samoin jalossa polemiikissaan mennä yksipuolisuuteen ja lukea
älyperäiselle kehitykselle jotenkin ala-arvoisen merkityksen. --
Puutteet eli tutkimuksen varjopuolet arvostelija kuitenkin helposti
jättää sikseen sen kirkkaan valon rinnalla, jonka ansiot luovat
siihen. Jälkimmäisiin kuuluu, paitsi mainittua reformatorista
piirrettä, se selkeys ja selvyys, jolla tekijä on kehitellyt
kasvatuksen periaatteita ja jolla hän, katse alati kiintyneenä näihin
periaatteihin, on tehnyt täysin itsenäisen ja yhtä oikean ja sattuvan
kuin muodon puolesta etevän kuvauksen kasvatusopin historiallisesta
kehityksestä; edelleen tekijän kaunis ja jalo esitystapa sekä lopuksi
se puhdas kristillinen henki ja se vakaumuksen lämpö, joka kultaisena
lankana käy kokonaisuuden ajatusrikkaan kudoksen läpi. Kaiken
tämän nojalla tarkastaja ei ainoastaan katso väitöskirjalla olevan
tieteellistä arvoa, vaan sen myös täysin vastaavan tarkoitusta, jota
varten se on julkaistu. Puolustuksesta sanotaan, että tekijä ei
osoittanut erityistä dialektista taitavuutta, mutta ilmaisi kuitenkin
kykyä yksinkertaisesti ja teeskentelemättömästi lausua ajatuksensa.
Sekä tiedekunnan että konsistorin yhdyttyä tähän lausuntoon tuli
Stenbäck 21 p. maaliskuuta asetetuksi ehdolle professorinvirkaan.
Ainoa, joka ei katsonut häntä päteväksi, oli professori
Gyldén, ja hän esitti syyksi säännösten määräyksen, että
professorinviran-kelpoisuuteen vaaditaan korkein arvosana
kysymyksenalaisessa aineessa lisensiaattitutkinnossa. Kun kuitenkin
lain kirjaimessa pysymisestä tässä tapauksessa olisi ollut tuloksena,
ettei kukaan Suomen mies olisi voinut päästä ehdokkaaksi pedagogiikan
professorin virkaan, koska aine ei ennestään ollut yliopistossa
edustettuna, jäi Gyldén yksinään mielipiteensä kannattajaksi.
Stenbäck saattoi siis kaikella syyllä olla tyytyväinen, kun hänen
ystävänsä Helsingistä ilmoittivat hänelle asian kulun. Mutta ilo oli
lyhyt, sillä nyt alkoi odottamaton välinäytös, joka suuressa määrin
teki tämän kysymyksen huolestuttavaksi ja kiusalliseksi hänelle.
Litteraturbladin maaliskuunnumerossa hän näet näki kirjoituksen
"Lauri Stenbäckin professorin-väitöskirjan johdosta", jossa J.
V. Snellman aivan toisella tavoin kuin Schauman otti tutkimuksen
tarkastelun alaiseksi. [Erään tiedon mukaan lienee tiedekunta
ensin valinnut Snellmanin vastaväittäjäksi, mutta satunnainen
sairaus oli estänyt häntä suostumasta tehtävään.] Viitaten itse
kirjoitukseen (Saml. Arb., IV, s. 652 seurr.) mainittakoon tässä
vain, että Snellman tosin kunnioittavassa muodossa, mutta suoraan
asiaan mennen tuo esille väitöskirjan puuttuvan tieteellisyyden sekä
esityksen ja käsityksen epäjohdonmukaisuudet ja yksipuolisuudet.
Tämä ei kuitenkaan ole kirjoituksen päätarkoitus, vaan ennen
kaikkea aineen, koulujemme uskonnonopetuksen, selvittäminen. Siinä
huomautetaan ensiksi sitä arveluttavaa ristiriitaa, että, kuten
Stenbäck tekee, vaaditaan uskonnonopetus olemaan pääaineena,
jotavastoin kaikki muu pidetään kristilliseltä näkökannalta enemmän
tai vähemmän yhdentekevänä, vaikka itse asiassa uskontoa opetetaan
kahtena tuntina viikossa ja 32-34 on omistettu maallisille
aineille ja harjoituksille. Snellmanin mielipiteen mukaan on
uskonnonopetuksen asiana osoittaa oppilaille myöskin maallisen
tiedon tarpeellisuutta, opettaa heille, että koulu on kirkko,
tiedonhankinta Jumalan palvelusta -- "ainoastaan silloin voi olla
puhe kristillisestä hengestä tietämisessä, tosiuskonnollisesta
mielestä oppilaan töissä ja toimissa". Tähän voidaan vielä siteerata:
"Nuoruudeninnostus ja alttius ihanteellisiin rientoihin, joita
Stenbäck kaipaa kasvatuksen ja opetuksen hedelmänä, eivät ole mitään
muuta kuin rakkautta aatteeseen, teoriaan, tietämiseen, halua
elämässä toteuttaa tietämisen ihanteita." -- Kirjoitus sisältää
luonnollisesti paljon syväaatteisesti ja oivallisesti sanottua tästä
tärkeästä kysymyksestä, ja, emme epäröi sitä sanoa, suurimmaksi
osaksi sellaista, joka itsessään ei jyrkästi sotinut Stenbäckin
omia mielipiteitä vastaan; mutta kun lähtökohta oli aivan toinen ja
Snellman tieteellisen viileällä tavallaan puhui kristillisyydestä
niinkuin mistä muusta historiallisesta ilmiöstä hyvänsä, niin voi
helposti ymmärtää, mimmoinen vaikutus oli oleva. Tosin saattavat
Essenin sanat tästä Stenbäckin elämänkuvauksessa luulemaan, että
arvosteltu tyynesti oli ottanut kritiikin vastaan, mutta niin ei
ollut laita. Päinvastoin todistaa eräälle tuttavalle Helsinkiin
aiotun kirjeen konsepti, että hän ensi hetkessä ajatteli peruuttaa
hakemuksensa. Kuinka loukkautunut Stenbäck oli, nähdään siitä, että
hän luulee arvostelun pohjana olevan vihan kristillisyyttä vastaan
ylimalkaan ja Snellmanin yleensä katkeran mielialan tähän aikaan.
-- "Vaikka minulla Helsingissä", sanoo hän, "oli tilaisuus omin
korvin kuulla Snellmanin misantrooppista tyytymättömyyttä koko
maailman asemaan yleensä ja yliopiston erittäinkin, en kuitenkaan
luullut hänen olevan niin täynnä katkeraa sappea, kuin tämä
arvostelu osoittaa". Itsestään hän sanoo: "Aioin ensin vastata
tähän arvosteluun, mutta koska en tahdo puolustaa omaa persoonaani
ja sitä paitsi minulla ei ollut toivoa voida tehdä sitä ilman
asiaankuulumatonta ja asiaa pilaavaa kiihkeyttä, ja koska itse
asian puolustamiseksi olisi tarvittu kokonainen kristillisyyden
apologia ja syventyminen kaikkiin niihin vääriin edellytyksiin ja
arvostelmiin, joita tässä tarkastuksessa vilisee, olen jättänyt
sen mielestäni. Kaikki tämä on kuitenkin uudella voimalla minussa
herättänyt toivomuksen, jonka ennen tuskin olen voinut voittaa.
Veli tietää, että minä vastoin haluani hain tätä virkaa, koska
katsoin sen velvollisuudeksi, josta en tahtonut vetäytyä pois, kun
kenties minäkin Herran armon avulla olisin voinut toimittaa jotakin
tällä paikalla, jonka tärkeyden ja vastuunalaisuuden aina olen
käsittänyt; minkä vuoksi katsoin itseni velvolliseksi uhraamaan sen
kykyäni ja haluani tyydyttävän viran, joka minulla nykyjään on, ja
toivoni päästä käytännölliseen papintoimeen." Snellmanin arvostelun
kautta hän katsoo tulleensa "ennakolta julkisesti julistetuksi
aivan kelpaamattomaksi" ja mielten niin kääntyneen häntä vastaan,
ettei ole mitään toivoa, että hän voisi saavuttaa sen vaikutuksen
yleisöön ja nuorisoon, jota hänen toimensa edellyttää. Jos kirje tuli
lähetetyksi, jota tuskin on syytä epäillä, ei se enää kuitenkaan
vaikuttanut asiaan, koska asiakirjat jo olivat menneet Pietariin.
Vaikka Stenbäck ei itse esiintynyt Snellmania vastaan, aiheutti
tämän kritiikki kuitenkin pitkän ja kiusallisen kynäsodan. C. G. von
Essen ryhtyi näet ensin nimettömänä ja sitten nimensä julkaisten
puolustamaan väitöskirjaa, kun taas Snellman puolestaan tavallisella
terävyydellään pysyi kannallaan vastustajaa vastaan, joka ei
suinkaan ollut hänen vertaisensa. Tässä ei kumminkaan ole paikka
tehdä selkoa tästä pitkästä, vihdoin mieskohtaisuuksiin menevästä
polemiikista, jossa Stenbäck yhä sai olla välikädessä. Olisi väärin
epäillä Snellmanin vilpittömyyttä, kun hän useita kertoja lausui
ilmi mielipahansa, että niin oli laita. Hän ei myönnä, että hän
"ylimielisyydellä ja katkeruudella" oli tarkastanut väitöskirjaa,
"jonka tekijää hän kunnioittaa hänen jalon luonteensa ja harvinaisten
sielunlahjainsa vuoksi, ja jota kohtaan pitkällinen ystävällinen
kanssakäyminen on opettanut hänen tuntemaan persoonallista
kiintymystä". [Selonteon polemiikista sisältää Snellmanin Saml. Arb.
IV, s. 652 seurr.]
Aikaa ennen kuin polemiikki väitöskirjasta oli lakannut, nimitettiin
Stenbäck professoriksi. Se tapahtui 31 p. toukokuuta. Mutta kysymys
kirkkoherran virasta oli edelleen avoinna ja kehittyi hitaasti.
Asia oli se, että tuomiokapituli ehdokkaita asettaessaan oli
antanut etusijan kolmelle omalle jäsenelleen, lehtoreille Henr.
Heikelille, Fredr. Hertzbergille ja G. F. Helsingiukselle, vaikka
Stenbäck teologianlisensiaattina kieltämättä oli heidän yläpuolellaan
opissa ja hänen siis voimassaolevan lain mukaan olisi tullut saada
ehdokassija. Tyytymättömänä siihen hän valitti senaattiin, [Koska
tuomiokapituli oli katsonut papintutkinnossa saadun laudaturin
vastaavan teologianlisensiaatti-tutkintoa, lausutaan valituskirjassa
m.m.: "Jokainen kuitenkin tietää, että edellinen tavallisesti
annetaan muiden näkökohtien mukaan ja on tähän saakka ollut
yksinoikeutena muutamilla virkamiehillä, kun näet lehtoreille,
vanhemmille koulunopettajille ja konsistorin notaareille, pois
lukien muut pappismiehet, on annettu tämä arvosana, vaikk'eivät he
ennen tai jälkeenpäin olisi osoittaneet mitään erinäistä teologista
oppia tai etevämpää kykyä kirkon palveluksessa, kun sitävastoin
jälkimmäinen ainakin vaatii monivuotisia opintoja, vaivoja ja
ponnistuksia ja aina edellyttää enemmän tai vähemmän laveaa
tutustumista teologian avaroihin aloihin."] joka myönsikin hänelle
oikeuden, niin että hän sai kolmannen ehdokassijan, jotavastoin
Helsingius sai toisen ja Hertzberg jätettiin pois. Vaalisaarnat
pidettiin elokuun jälkipuoliskolla ja syyskuun alussa, jonka jälkeen
vaali tapahtui syyskuun 16 p. sillä tuloksella, että Stenbäck sai
useimmat äänet. Kun kirkkoherrakunta on keisarinpitäjä, ei asia ollut
sillä ratkaistu, vaan sen tuli mennä tuomiokapitulin ja senaatin
kautta korkeimpaan paikkaan. Kuitenkin oli aika käsillä astua
professorinvirkaan, ja se tapahtui siis siinä harvinaisessa asiain
tilassa, että Stenbäckillä oli hyvä toivo päästä varapaikkaan, jollei
hän viihtyisi siinä asemassa, joka jo ennakolta oli tuottanut hänelle
niin paljon levottomuutta ja niin suurta kiusaa. Tämän johdosta
päätettiinkin, että kodin muuttaminen jäisi tuonnemmaksi ja Stenbäck
viettäisi ensi lukukauden Helsingissä yksin, erossa läheisistään.
* * * * *
Kertomus Stenbäckin professoriajasta, syyslukukaudesta 1855, seuraa
tässä lyhyinä otteina hänen vaimolleen kirjoittamistaan kirjeistä.
Vaihtelevat mielialat ja vaikutelmat esiintyvät siten sillä
päiväkirjan tapaisella tuttavallisuudella, joka voittaa kaiken mitä
elämäkerrankirjoittaja voi tarjota.
Lokakuun 3 p. -- "Ajoin täällä Topeliukselle, niinkuin hän pyysi
Uudessakaarlepyyssä. Turhaan kuulusteltuani huoneita päätin asettua
Topeliuksen luo (hänen perheensä oli täksi lukukaudeksi määrä
jäädä Uuteenkaarlepyyhyn). Kun hän saapui tänne eilen, ei hänellä
ollut mitään sitä vastaan, ja me sovimme asiasta pian. Minun
asuinhuoneenani on heidän sänkykamarinsa, iso ja kaunis huone,
jossa on hyviä huonekaluja niin paljon kuin tarvitsen, saan ruoan,
passauksen ja kaiken mitä on tarpeen. Asunto on siis varsin hyvä,
ja luulen viihtyväni niin hyvin kuin mahdollista. Sangen ikävä
on minulla kuitenkin ollut tähän saakka, mutta kenties se menee
ohitse, kun saan aloittaa työni. -- Yksin saan olla niin paljon kuin
tahdon, ja me olemme suostuneet olemaan häiritsemättä toisiamme.
Topeliuksella on kaksi piikaa ja oma talous, niin että mukavuudesta
ei puutu juuri mitään. -- Pahin, mikä minua vaivaa, on kuurouteni,
[Stenbäck oli edellisenä kesänä Munsalassa, missä hän miltei joka
päivä otti merikylpyjä, huomannut ensimmäisiä korvavian oireita,
joka ajoittain heikonsi hänen kuuloaan eikä koskaan täydellisesti
parantunut. Sen parhaimmillaankin ollessa täytyi hänelle puhua
hiukan koroitetulla äänellä.] joka on yhä vain enentynyt, niin että
tuskin voin puhua kenenkään kanssa, ilman että toisen täytyy vaivata
itseään huutamaan täyttä kurkkua. Matkalla se paheni. -- Toivon
kuitenkin parannusta; [E. A.] Ingman lääkärinä. -- Isonkyrön vaali
on nyt julkaistuna kaikissa sanomalehdissä. Toiveeni ovat samalla
kannalla kuin ennenkin. Kuitenkin tapasin kerran [kirkollispäällikön]
paroni [K. von] Kothenin, joka onnitteli ja arveli minun kaiketi
pääsevän sinne, kun olin saanut äänet. -- Uuden kouluehdotuksen
mukaan, joka astunee voimaan 1857, saan paljon tekemistä tulevista
koulunopettajista, jotka joutuvat minunkin tutkittavikseni. Se
ei minulle olisi vastenmielistä. -- Kuinka paljon parempi olisi
olla sinun hoidettavanasi kuin Topeliuksen vanhan palvelijan, joka
puuhailee espanjankärpäseni kanssa (niskassa). En tiedä koskaan antaa
sinulle arvoa, ennenkuin olen sinusta erotettuna. Voi hyvin, rakas
vaimo!"
Lokakuun 15 p. -- "Minulla on ollut erinomaisen ikävä ja olen
ollut kovin alakuloisella tuulella. Täkäläinen virkani on minulle
peloittavana pöpönä. Kuinka olenkaan katunut, että hain tänne. Näen
selvästi, etten koskaan voi oikein mukautua täällä paikkaani tai
yleensä täkäläiseen elämään. Yliopistollisesta toiminnasta olen
kokonaan vieraantunut, eikä se minussa herätä vähintäkään halua. Jos
minun täytyy jäädä tänne, niin saan vetää raskasta kivikuormaa --
niin kauan kuin jaksan. Pääsisinpä vain Isoonkyröön!" -- (Puhuttuaan
korviensa lääkäröimisestä:) "Olen saanut koettaa millaista on
olla sairaana ja tarvita hoitoa ja nähdä ventovieraita ihmisiä
ympärillään. Ainoastaan muutamia ylioppilaita on käynyt luonani.
Virkaanasettajaiset lykkäytyvät siksi, kunnes uusi varakansleri
[paroni J. R. Munck] saapuu tänne. Pelkään, että kuurous tekee
haittaa katekeettisten harjoitusten pitämiselle papiksi aikovien
kanssa. -- -- Täällä istun siis yksinäni kamariini sulkeutuneena.
Topeliusta tapaan tuskin muulloin kuin syödessämme; aamiainen
tavallisesti erikseen, päivällinen klo 2 ja illallinen klo 9. Lisäksi
on aina vähän kylmää ruokaa ja teetä venäläiseen tapaan. -- Yleisesti
valitetaan elannon kalleutta Helsingissä -- halkosyli maksaa 10-12
hopearuplaa." -- -- (Mainittuaan, että sairaalloisuus vähentää
työkykyä:) "Toivon toisinaan, että Herra auttaa tästä vaikeasta
asemasta ja ohjaa eteenpäin. Kuitenkin, onnelliset me, jos oikein
voimme sanoa mitä luin tänään: jos elämme, niin eläkäämme Herralle,
jos kuolemme, niin kuolkaamme Herralle, joko elämme tai kuolemme,
niin olemme Herran omat. Tämä aika on varmaankin tuleva minulle
hyödyksi -- ja silloinhan se on hyvä alku, mutta kehno professori
minä olen -- sen tiedän."
Lokakuun 21 p. -- "Minulle on hauskaa kuulla, mitä siellä tapahtuu
pienintäkin, ja niin usein kuin mahdollista. -- Kuurouteni on
vähän helpottanut. Tyytymättömänä Ingmaniin, joka mitä puisimmalla
välinpitämättömyydellä hoiti vammaani, käännyin Willebrandin
puoleen, joka antaa hyvää toivoa. -- -- Virkaanastujaisluento, joka
jo aikoja sitten on miltei valmis, ei mielestäni ole hullumpi.
Kuitenkaan en tahdo painattaa sitä, osaksi, koska en tiedä, missä
sen voisi julkaista, osaksi sen tähden, että siinä on kaikenmoisia
jälkimuistoja Beckistä. -- -- Terveydestäni olen saanut parempaa
toivoa. Älä pelkää, että tulen kovin pahoilleni, jollen saakaan
Isoakyröä. Kyllä täälläkin näyttää tulevan toimeen. Virkani antaa
minulle vastaisuudessa hyvin suuren vaikutusvallan kaikkien koulun- ja
kymnaasinopettajain kasvatukseen ja valmistukseen. Erityinen
määräys tästä on parhaillaan tekeillä senaatissa ja astuu voimaan
luultavasti vuoden parin päästä. Olen lukenut sen ja pidän siitä
paljon, samoinkuin yleensä useimmista koululaitosta koskevista
muutoksista, jotka komitea viime kesänä ehdotti Tampereella. Kaikella
on toivo tulla korkeimmassa paikassa vahvistetuksi, ja parempi aika
näyttää siten koituvan kouluille ja opettajille. Kenties vielä
kiinnyn hyvinkin virkaani, ja jos Isonkyrön toivo pettää, niin ei
ole muuta kuin mukautua ja koettaa löytää tästä virasta kaikki
se mielenkiinto, minkä se voi antaa." -- (Sitten kerrotaan, että
Lille aikoi hakea Kuopion tuomiorovastin virkaa ja että Stenbäck
sen johdosta voisi saada apupitäjän, niin että Marie Ottelin voisi
asua pappilassa ja kaikki oleskella siellä lupa-aikoina:) "Taas
tuulentupa! -- Minusta tuntuu, etten vielä koskaan ole ollut
koteutunut mihinkään, vaan aina elänyt liikkuvalla jalalla. Kenties
onkin parasta niin, eihän pysyväinen koti ole täällä, eikä maksa
vaivaa majautua tänne niin lujasti ja vakinaisesti. Kuitenkin tulee
matkan varrella laittaa olonsa niin hauskaksi kuin voi, jotta ei
masentaisi itseään. -- -- Näinä päivinä aiomme käydä tervehtimässä
varakansleriamme, joka kuuluu saapuneen jo eilen."
Lokakuun 28 p. -- "Rakas Ebba! Paljon kiitoksia kirjeestäsi ja
lohdutussanoista, jotka todella lohduttivat minua sydämellisesti.
Kadun kuitenkin, että ikävissäni kirjoitin liian alakuloisesti;
sinä käsitit sen pahemmaksi kuin se ansaitsikaan. Nyt ovat korvani
melkoista paremmat, kuitenkin kuulen vielä jotenkin huonosti.
Willebrand sanoo, että moiset vammat aina parantuvat hitaasti,
mutta vakuuttaa minun kuuloni palautuvan. -- -- Eilen pidin
virkaanasettajaisluentoni juhlasalissa. Kuvittele mielessäsi suuri
kokous naisia ja herroja ja minut kullalla koristetussa kateederissa.
Se oli omituinen paikka puhua kristillisyyttä. Kuitenkin olin
erinomaisen rohkealla mielellä, ja oli ainakin voitu hyvin kuulla
kaikkialla mitä puhuin. Monet ovat sitä kiittäneet; mutta luulen --
vaikk'en ole sitä kuullut -- että monet ovat tehneet päinvastoinkin.
Minua on kehoitettu painattamaan puheeni, mutta en tahdo tehdä sitä
-- jollei Snellman mahdollisesti pyytäisi sitä Litteraturbladiin;
siinä se voisi olla vastalauseena hänen aikaisempiin kirjoituksiinsa.
Olen iloinen kaikissa tapauksissa, että puhe on pidetty. Koska se
aina on ollut tavallista, pidin eilisiltana pienet kemut, nimittäin
rehtorille ja muutamille professoreille y.m. -- noin 15 henkilölle.
Topeliuksen palvelijat järjestivät ne miltei liian koreasti, eli
niinkuin täällä pitää olla. Vieraat tulivat klo 7 ja viipyivät klo
12:een eli kunnes olimme syöneet illallisen. Kuitenkaan ei ollut
niin reimaa kuin virallisissa kemuissa ennen Uudessakaarlepyyssä ja
Vaasassa." --
"Pidettyäni puheen vietiin minut koreaan konsistorinsaliin, missä
tein valani, ja heti sen jälkeen osoitettiin minulle sijani
punaisella verhotun konsistorinpöydän ääressä. En voinut olla
vetämättä suutani hymyyn, kun arvokkaasti asetuin paikalleni.
Rehtori piti minulle puheen, ja lopuksi lausui minulle haranginsa
uusi varakansleri, joka oli jäänyt nimenomaan tätä juhlallisuutta
varten. Huomenna klo 5 j. pp. aloitan luentoni. -- Alan, kuten näet,
päästä toimiini käsiksi, ja kun minulla on tekemistä nuorison kanssa,
joka tähän saakka on osoittanut minulle ystävällisyyttä, tullee se
mieluisemmaksi ja mieltäkiinnittävämmäksi kuin olin otaksunut. Minua
suututtaa, etten ole niin aivan kärkäs tulemaan Isoonkyröön kuin
ennen. Kuitenkin se olisi paljon parempi. -- Olen tehnyt jotenkin
epäonnistuneen käynnin kenraalikuvernöörin luona -- kuulin sillä
kertaa tavattoman huonosti, niin että hän sai huutaa korvaani, ja
minun oli hyvin vaikea ymmärtää mitä hän oikeastaan tahtoi. --
Muutoin kaikki toivovat, että jäisin tänne, ja panevat liioiteltuja
toiveita minun toimintaani tällä sijalla. Jumala johtakoon kaikki;
hän voi antaa voimaa ja kykyä, jos hän tahtoo pitää minut täällä.
-- Jos sinulla joskus on aikaa ja tilaisuutta Uudessakaarlepyyssä,
niin sinun tulisi käydä rouva Topeliusta tervehtimässä. Koska hänen
miehensä täällä koettaa kaikin tavoin olla minulle palvelukseksi
ja pitää huolta minun viihtymisestäni, niin voisit sinäkin sillä
osoittaa minun kiitollisuuttani. -- -- Eräs neiti Claesson -- niin
luulen hänen nimensä olevan -- on täällä ja seurustelee Wegeliuksen
kodissa. Hän on herännyt, hyvin sivistynyt ja ajatteleva, on ollut
Amerikassa enimmän aikansa ja on nyt täällä opettajattarena eräässä
naispensionissa. Kuulon mukaan luulisin olevan hauskaa tutustua
häneen, mutta vielä en ole häntä tavannut." --
Tässä keskeytämme kirjeenkirjoittajan tuodaksemme silmäyksen siihen
luentoon, jolla hän 27 p. lokakuuta esittäytyi yliopistossa, sillä
käsikirjoitus on hänen jälkeenjääneiden paperiensa joukossa.
Aloittaen sanoilla: "Suurella ahdistuksella ja pelolla vastaanotan
sen viran, johon tänään astun", ryhtyy Stenbäck lyhyesti
käsittelemään osaksi samaa ainetta, joka on väitöskirjan ensimmäisenä
lukuna. Hän tahtoo tässäkin tehdä selkoa kasvatusopin tarkoituksesta
kristillisyys lähtökohtanaan, mutta näyttää nyt mielineen oikaista
käsittelyn yksipuolisuuden, joka oli antanut Snellmanille aihetta
tärkeimpiin muistutuksiinsa. Ainoastaan surkuteltava sokeus, sanoo
puhuja, voi pitää kristillisyyttä välinpitämättömänä millekään
taistelevan ihmisyyden luonnollisille riennoille tai asettaa
sen vastakohdaksi valtion, tieteen, teollisuuden ja yleensä
yhteiskunnallisen edistyksen harrastuksille, joiden muka luullaan
olevan sulaa pakanuutta. Sellaisesta dualismista henkisyyden
ja maallisen elämän luonnollisten inhimillisten pyrkimysten
välillä ei kristillisyys tiedä. Päinvastoin kristillisyys tahtoo
kajota kaikkeen. Se on elämän uskonto sanan universaalisimmassa
merkityksessä; se tahtoo niinkuin auringon valo valaisten ja
elävöittäen tunkeutua kaikkeen siittääkseen jumalallista elämää
luonnon kylmässä ja kuolleessa povessa. Sen suuri päämäärä on
aikaansaada ihmiskunnan ja maailman uudestisyntyminen, rakentaa
sovinto taivaan ja maan välille, uusi elämänyhteys jumalallisen
hengen maailman ja tämän luonnon maailman välille. -- -- Kasvatusopin
täytyy löytää tiensä ja kääntyä ihmisluonnon sisimpään perijuureen,
nimittäin Jumalan tarpeeseen, ja sovittaa toimintansa tähän
olennonpohjaiseen kohtaan; sen täytyy ymmärtää hoitaa, ravita ja
kehittää sitä pyhää siementä, joka uinuu ihmisessä, ja josta hänen
oikea, arvokas, Jumalan määräämä ihmisyytensä on kehittyvä. -- --
Siirtyen tulevaan toimintaansa lausuu puhuja m.m.: "Nyt, koska
me epäilemättä ennen kaikkea emme tarvitse kasvatusopillisia
järjestelmiä, vaan kasvattajia, emme uusia metodeja ja teorioja, vaan
eläviä persoonallisuuksia, joilla on metodi omassa itsessään, niin
katson kasvatusopinprofessorin-toimen lähimmäksi ja tärkeimmäksi
tehtäväksi koettaa hankkia ja valmistaa näitä persoonallisuuksia,
näitä sydämiä, joissa on elävä rakkaus kutsumukseensa ja se
pyhä into, joka usein voi korvata kyvyn, jotavastoin kyky ei
koskaan voi korvata intoa. Ei tarvitse pelätä, että sellaisissa
persoonallisuuksissa teoria ja käytäntö olisivat ristiriidassa
ja erotettuina toisistaan. Missä ajatteleva henki uhrautuvalla
rakkaudella ja lämpimällä halulla antautuu jaloon kutsumukseensa,
siinä lakkaa teorian ja käytännön erotus, ja ne kulkevat käsi kädessä
tukien toisiaan." -- -- (Sitten koskien opettajan tehtävään:) "Että
älyperäisiä lahjoja tulee kehittää ja kasvattaa, on itsestään selvää,
eikä siitä voi syntyä mitään riitaa; se tapahtuukin opetuksen kautta,
joka kaikessa kasvatuksessa on olennainen puoli ja vaatii erityisen
taitonsa ja kykynsä. Mutta se, että etupäässä ja usein yksinomaan
kehitetään intelligenssia, ja samalla uskonnollis-siveellinen
kehitys jätetään sikseen tai arvellaan sen tulevan itsestään, se
on ajan suuri kasvatusopillinen erehdys, jota minä puolestani en
voi olla yhä edelleen vastustamatta, koska minun juuri siinä täytyy
nähdä pääsyyt sivistyneeseen ja sivistymättömään barbariaan, josta
itsekukin lähemmin tarkastaen meidänkin aikanamme voinee havaita
hyvinkin useita jälkiä. Niitä vastaan, jotka puolustavat tietämisen
ehdotonta arvoa, täytyy kristillisen kasvatusopin pitää siitä
kiinni, että pelkkä tietäminen ei ole kylliksi, ei tarkoitusperä
itsessään; sillä paitsi että kaikki tietämisemme on murusia ja
paljon n.s. tietoa totuuden auringon valaistessa hälvenee paljaaksi
sumuksi, riippuu tietämisen arvo viime kädessä siitä, kuinka ja
mihin sitä käytetään tai voidaan käyttää. Sen vuoksi sanotaankin
sanassa: 'Jos te tiedätte, niin autuaat olette te, jos te sen
teette'; ei tietämiselle itsessään, vaan sen toteuttamiselle elämässä
ja toiminnassa lukee siis Herra, korkein auktoriteetti, autuuden
tulevaksi, s.o. Jumalan armon ja yhteyden ja siitä johtuvan rauhan ja
sopusoinnun. Jos sellaisia kasvattajia olisi, jotka ymmärtävät antaa
ei ainoastaan tietämistä ja tietoja, vaan myös sen mielenlaadun,
joka voi käyttää niitä oikein, silloin sekä yksityinen että julkinen
kasvatus onnellisesti ja pysyvästi uudistuisi tarvitsematta siihen
monia muodollisia määräyksiä, ohjeita ja johtosääntöjä, joilla
monta kertaa on uskottu olevan hedelmällisemmän vaikutuksen
kuin on uskallettu odottaa henkilöiltä. Ei tarvitsisi silloin
yksityiskohtaisilla käskyillä ja kielloilla epäluuloisesti sitoa ja
rajoittaa kasvattajia, jotka kristillisellä mielellä vaikuttavat ja
elävät kutsumuksensa toteuttamiseksi; sillä heistäkin pitää paikkansa
sama vastaus, minkä kauppiaat antoivat Choiseulin herttualle, hänen
kysyessään mitä hän voisi tehdä heidän hyväkseen: 'Laissez nous
faire', vastasivat he.
"Virkani velvoittaa minua vaikuttamaan sellaisten kasvattajien
kehittämiseksi, eikä kukaan oudoksune, että minä epäluottamuksella
itseeni katson tämän tehtävän yhtä tärkeäksi kuin suureksi. Mutta
hyväksi onneksi on asialla ja aineella itsellään kykyä herättää
mielenkiintoa ja lämmittää halua, joka ei voi olla tehoamatta
avoimeen mieleen. Ennen kaikkea kasvatusopin sankarien ja sen
historian tunteminen ei voi olla vaikuttamatta herättävästi
ja elähdyttävästi jokaiseen, paitsi sitä, että kasvatusopin
historiallinen kehitys samalla antaa mitä tärkeimpiä viittauksia
sen metodista ja senkin tähden on paras johdanto kasvatusopin
tutkimiseen. Mutta useinkin joudutamme sääntöjä liian aikaiseen
ja annamme havainnon ja konkreettisen tutustumisen tulla
vasta abstraktisen säännön perästä. Muutoin on kasvatusopilla
kristillisyyden kanssa sekin yhteistä, että jokainen luulee
tuntevansa sitä kylliksi osatakseen siitä väitellä ja antaa viisaat
arvostelunsa siitä. Mutta se on asialle vain kunniaksi, sillä
ainoastaan sellaisesta, jolla on mitä yleisin mielenkiinto, tahtoo
joka mies mielellään sanoa sanansa. Siitä seuraa kuitenkin samalla,
että tuskin kukaan on monipäisemmän arvostelun alainen kuin pedagogi.
Mutta olkoonpa niin! hänen tulee siis omistaa sitä laajempi ja
perusteellisempi vakaumus ja sen mukaan toimia ja elää horjumatta.
Niin tahdon minäkin pitää vakaumuksestani kiinni ja puolustaa
sitä vapaasti ja rohkeasti kaikella sillä johdonmukaisuudella,
mihin kykenen. Sillä on kahdenlaista johdonmukaisuutta, nimittäin
muodollinen, joka riippuu ajatuksen filosofisesta terävyydestä ja
dialektisesta taidosta, ja se on lahja, jota pidän arvossa, mutta
joka ei ole tullut osakseni; mutta on toinenkin johdonmukaisuus, joka
riippuu peruskäsityksen yhtenäisyydestä ja vakaumuksen lujuudesta ja
joka toisinaan on liian kiihkeä ja innokas noudattaakseen dialektisen
johdonmukaisuuden tasaista kulkua -- ja sen puutetta en tahdo
syykseni väitettävän sanassa enkä työssä."
Sanottiin, että Stenbäck puheessaan polemiseerasi Snellmania
vastaan, ja viimeiset lauseet tähtäävät varsin suoraan hänen
muistutuksiinsa, mutta toiselta puolen näkyy, että Stenbäck -- joskin
itsetiedottomasti -- oli melkoisesti lähestynyt Snellmanin käsitystä
siitä, mihin kristillisen kasvatuksen oli pyrkiminen, ja sen vuoksi
ei puheella itse asiassa ollut "vastalauseen" luonnetta tarkastajaa
vastaan, joksi puhuja sitä mainitsee kirjeessään vaimolleen. Pahaksi
onneksi puhe jäi julkaisematta, eikä Snellman ollut kuulijain
joukossa; samana päivänä oli hänen kodissaan ristiäiset.
Palaamme kirjeisiin.
Marraskuun 4 p. -- "Nyt olen pitänyt luentoja viikon ajan, ja se
alkaa käydä miten kuten. -- Ei ole niin helppoa laatia tieteellistä
luentoa joka päiväksi. Mutta olen päättänyt niin pian kuin
mahdollista vapautua kaikista konsepteista, ja luulen, että se
kyllä käy päinsä. Toisinaan on oikein hauskaa, joskin se välisti on
rasittavaa. Kuulijoita on minulla tähän saakka ollut kyllin, mutta
en ole kuullut mitä he pitävät luennoista. He ovat kyllä sellaisia,
jotka sekä voivat että tahtovat arvostella, vanhoja miehiä osaksi.
Virkaanastujaispuheeni sai kiitosta, sanomalehdissäkin, jonka kyllä
saat nähdä. -- -- Kuuloni on parantumassa, vaikka se ei ole oikein
hyvä. Ainakin voin toki kuulla katekeettisissa harjoituksissakin.
Muutoin olen ollut hyvin terve. Yskänikin on miltei vähentynyt
entisestään. -- Yhä huonoja toiveita Isostakyröstä. Eivät luultavasti
tahdo laskea minua täältä. Niin pian kuin senaatti on antanut
päätöksensä Isostakyröstä, voin päättää jotakin eteenpäin. Vakaannun
kuitenkin yhä enemmän siinä luulossa, että me jäämme tänne. -- --
Eilisiltana olin filosofian ylioppilaiden kemuissa, jonne koko
professorikunta, miltei joka mies, oli kutsuttu. Siellä pidettiin
useita puheita, maljoja juotiin, ja nuoriso oli hyvin innoissaan.
Ei ollut hauskuuttaan vailla olla jälleen ylioppilaskemuissa, mutta
paljon oli kuitenkin muuttunut toisenlaiseksi minun ajastani.
Ylioppilaat herramaisempia ja kaikki suuremmassa mitassa, mutta
nuorison mieli yhtä innostunut kuin ennen ja elämänintoa ja --
suomalaisuutta kiehuva. -- -- Kirjoitan tämän ohella Jakkukselle.
Tänään maanantaina sataa lunta. Talvi tulee."
Marraskuun 15 p. -- "Tulen juuri luennoltani hyvin väsyneenä ja
menehdyksissä; on toisinaan kovin rasittavaa puhua lakkaamatta
tunnin aika. -- Olen pahassa pälkähässä näine luentoineni. Paitsi
useita kaupungin pappeja olen saanut paroni Kothenin, jonka ei
koskaan ole tapana kuunnella ketään, kuulijakseni. Hän näyttää
yhä vielä jatkavan. En ymmärrä, millä voin pitää vireillä näiden
sivullisten huomion, kun olen suuresti epätoivossa niidenkin
kuulijain säilyttämisestä, joita minulla on ylioppilaiden joukossa.
Onpa vähän mairittelevaa saada niin ylhäisiä kuulijoita, mutta sitä
suurempi on myös velvoitus esittää jotakin, joka ei ole kokonaan
vailla merkitystä ja arvoa. Kuitenkaan en tahdo etsiä suosiota;
mutta jospa voisin olla joksikin todelliseksi hyödyksi, olisi siinä
kaikki mitä toivon. Sen verran on varmaa, että Jumala on antanut
avoimen oven ja että tarvitsisin hengen valoa ja voimaa oikein
käyttääkseni tarjotun tilaisuuden. On uskomatonta, kuinka heikot
kristillisyyden tiedot ovat monella kuulijoistani, jotka kuitenkin
aikovat papeiksi ja muiden opettajiksi. Kyselyharjoituksissani olen
sen saanut kyllin nähdä. Kuitenkin on teologian ylioppilaissa yksi
ja toinen, jolla on todellinen kristillisyydenpyrkimys. En ole vielä
tullut lähempään yhteyteen kaikkien kanssa; he eivät ole käyneet
luonani eivätkä käynekään, niin kauan kuin asun täällä, koska he
luultavasti ujostelevat asuintoveriani. Jos jään tänne, tahtoisin
mielelläni tulla lähempään seurusteluun ylioppilaiden kanssa, kuin
täällä professorien parissa on tavallista. Joka tapauksessa ovat
kuulijani enemmän karttuneet kuin vähentyneet ja näyttävät seuraavan
tarkkaavaisuudella ja huomiolla. Kunpa vain olisin palava hengessä,
niin että voisin olla heille hyödyksi!" -- --
"Yksi ja toinen on neuvonut minua antamaan teidän kaikkien jäädä
Pohjanmaalle vielä ensi lukukaudeksi. Odotetaan vain, että ensi
keväänä vihollinen kokonaan hävittää tämän kaupungin. Huhu kulki,
että Ruotsin kuningas oli luopunut hallituksesta, ja siinä
tapauksessa Ruotsikin vallan varmaan aloittaisi sodan. Sitä paitsi
varustetaan Ranskassa 100,000 miehen suuruinen sotajoukko, joka
kuuluu olevan määrätty lähtemään Itämerelle ensi keväänä. -- -- Aika
on kulunut hitaasti ja yksitoikkoisesti; kuten ennenkin olen harvoin
ollut käymässä kenenkään luona, ensiksikin asun niin kaukana vanhasta
kirkosta, jonka seudussa useimmat tuttavani asuvat, toiseksi ovat
luentoni vasta iltapäivällä, ja minun täytyy valmistautua niihin
päivällä, ja niiden jälkeen väsyttää, niin että mieluimmin tulen
kotiin. Kuitenkin olen ollut Paciuksen suuressa konsertissa ja
viran puolesta kaksissa komeissa ylioppilaskemuissa, joissa minua
on kohdeltu suurella hyväntahtoisuudella. [Toinen näistä keimista
oli epälaillisen pohjalaisen osakunnan pitämä Porthaninjuhla.
Siellä kerrotaan maisteri, sittemmin professori C. G. Estlanderin
esittäneen maljan osakunnan 'honoratioreille' ja, kääntyen
erityisesti Stenbäckiin, m.m. lausuneen, että hän oli Suomen etevin
lyyrillinen runoilija. Tätä arvostelua kuuluu Stenbäck yksityisesti
keskustellessaan puhujan kanssa sanoneen 'erehdykseksi', mutta
tuonnempana saamme nähdä, että se ei kadonnut hänen muististaan.]
Täällä kotona on kuitenkin se ikävä järjestys, että syömme ja juomme
tuota siunattua teetä hyvin myöhään, niin että vasta noin klo 11
pääsen vuoteeseen ja töin tuskin silloinkaan saan unta. Sitävastoin
nousevat kaikki ihmiset ja minäkin hyvin myöhään, 7:n ja 8:n
välillä. En pidä tästä järjestyksestä, mutta en voi muuttaa sitä,
ennenkuin saan oman asunnon. Topeliukselle maksan, hänen määräyksensä
mukaisesti, 25 hopearuplaa kaikesta. Kenties se ei ole paljon näinä
tavattoman kalliina aikoina. -- -- Kuuloni parantuu, ja juuri äsken
sanoi Willebrand, käydessään täällä Topeliuksen luona, joka on
sairastanut lievää vilutautia, että olen alkanut näyttää terveemmältä
kuin ennen." --
"Äsken oli täällä Forsnäsin kanssa kolme ylioppilasta, joilla on
kristillisyyden murhe, muutamat aivan ymmärtäväisiä ja vakavia.
Luultavasti täällä on useampia kuin ne, ja kenties luku karttuu. Ah,
jos Jumalan henki puhaltaisi eloa kuolleihin luihin! On kaikissa
tapauksissa hauskaa nähdä edes joitakuita ja havaita, ettei
kuitenkaan ole niin aivan kuollutta. Täällä olisi paljon tehtävää;
antakoon Jumala tuulahduksen hengestään, ettei hänen työnsä estyisi,
vaan edistyisi."
-- -- "Olin tänään iltajumalanpalveluksessa kirkossa, missä Schauman
saarnasi täydelle huoneelle. Hiukan teeskenneltyä mielestäni,
puhdasoppista, mutta abstraktista ja oppinutta, nuhteetonta,
mutta ilman elävää sovelluttamista; lyhyesti, en pitänyt siitä.
Täällä on niin paljon kristillisiä mielipiteitä, ja siinä kyllin.
Harjoitusta ja sen ohella elämää ja henkeä tahtoo enimmäkseen
puuttua. -- Kirkosta menin Wegeliuksen luo, missä vihdoin tapasin
neiti Claessonin, josta ennen olin kuullut paljon puhuttavan.
Hän näyttää olevan vilkas ja innostunut ihminen, lukenut ja
vapaamielinen, puhuu kuin professori. Se on oleva hauska tuttavuus
sinulle. [Nti Claesson (= rva Constance Hodgin) kuoli Vinonassa
Yhdysvalloissa 14 p. syysk. 1877. Morgonbladetissa 2 p. marrask. s.v.
on valaisevia muistosanoja tästä etevästä suomalaisesta naisesta.]
-- Täällä Topeliuksen luona on nykyjään hänen serkkunsa, rouva
Lagermarck Uudestakaarlepyystä, joka tuli pahimmalla kelirikolla
tänne ruvetakseen laupeudensisareksi. On naurettavaa nähdä, kuinka
hän koettaa kaunistella epäilemättä jotenkin vaivaavaa asemaansa
muiden joukossa, jotka elävät hyvin ankarasti -- miltei kuin nunnat,
ja joilla on ankarat säännöt pienimmällekin askelelle." [Tässä
esitettäköön täytteeksi, mitä Z. Topelius lausuu muistiinpanoissaan
Stenbäckistä tältä ajalta. Mainittuaan, että perhe oli jäänyt
Kuddnäsiin Maria-tyttären syntymisen johdosta, jonka "isokummi"
Stenbäck oli, jatkaa hän: "Suuresta, tyhjästä asunnostamme vuokrasi
Lauri Stenbäck sänkykamarin, serkkuni Josefina Lagermarck asui
toisessa huoneessa, ja molemmat aterioivat kanssamme. Stenbäck oli
sairaalloinen, arka ja epätasainen luonteeltaan, mutta muutoin
sieluna niissä kirjallisissa ja tieteellisissä iltapiireissä, joita
nyt nähtiin talossa useammin kuin ennen. Me opimme nyt vasta lähemmin
tuntemaan, mutta emme kuitenkaan täysin ymmärtämään toisiamme.
Hänessä yhtyi lapsen hurskauteen sairaalloisen miehen ärtyisyys, hän
oli milloin itsepäinen, milloin myötämielinen, taipumaton uudessa
elämänkäsityksessään ja suvaitsematon muiden omistamaa kohtaan. Kun
joskus olimme joutuneet erimielisyyteen, vältin mieluimmin riitaa, ja
kenties me juuri sen tähden kuitenkin pysyimme vilpittöminä ystävinä.
Mutta etevämpänä sekä opissa että uskossa ei hän 14 vuotta myöhemmin
voinut ymmärtää, kuinka oli mahdollista, että minä saatoin tarkastaa
hänen virsikirjaansa, vielä vähemmin hän ymmärsi käsitystäni
virrestä." --
[Kuten viime lauseesta näkyy, ovat nämä muistelmat kirjoitetut paljoa
myöhemmin, joko Topeliuksen oleskellessa Cannes'issa Etelä-Ranskassa
talvella 1875-76, sillä silloin hän aloitti nämä muistiinpanonsa,
tai Koivuniemellä, missä hän niitä jatkoi.]
Marraskuun 24 p. -- "Silmäni sattui ensin viime sivulle kirjettäsi,
ja minä aivan säikähdyin, kun siinä näytti kerrottavan, että Jakkus
oli hukkunut. Onnellista, ettei kuitenkaan sen pahemmin käynyt.
Mutta säikähdyksesi olisi voinut tehdä sinulle pahaa; toivon,
ettei niin ole tapahtunut, koska et siitä kirjoita mitään. --
Nyt tänään on ollut tärkeä päivä; kysymys Isostakyröstä on ollut
senaatin käsiteltävänä. Olen jo kaksi kertaa käynyt Waenerbergin
luona kuullakseni päätöksestä, mutta kovaksi onneksi tapaamatta
häntä kotona. -- Sillä välin olen jännitetyssä odotuksessa ja
uteliaisuudessa. Näinä päivinä olen käynyt niiden senaattorien
luona, joilla on tekemistä asiassa. Se oli sangen ikävä ja
vastenmielinen tehtävä. Kaikki olivat kuitenkin erittäin kohteliaita
ja suosiollisia. Paroni Kothen antaa suosituksensa varmasti,
kenties muutkin. Paroni Haartmanin luona olin hyvän aikaa, miltei
tuntikauden. Hän oli sairaalloinen ukko, mutta täydessä sielun
vireydessä, ja hyvin hauska oli häntä kuulla ja puhutella. Hän
vastusti jyrkästi minun suosittamistani ja katsoi senaatin tekevän
aivan väärin, jos se antaisi minulle puoltosanansa. Ei kuitenkaan
epäsuosiosta minua kohtaan, vaan koska hän katsoi minut tätä nykyä
korvaamattomaksi professorina. Muutoin eräs toinenkin surkutteli
yliopistoa, jos se menettäisi minut. Voisi tapahtua, että hyvä
luulo minusta tulee onnettomuudekseni. Paroni Haartman huomautti,
että olisi järjetöntä ja korkeimmassa paikassa puolustamatonta,
jos senaatti, juuri lähettäessään ehdotuksen perinpohjaisiksi
muutoksiksi koululaitoksessa, puoltaisi eroani, kun ei ketään muuta
ollut pantavana minun sijaani. Minä väitin, että olisi suuri vääryys
tehdä minut yleisen asian marttyyriksi ja estää minun menestykseni
sellaisella perusteella. Me väittelimme innokkaasti, mutta hän pysyi
siinä, että kun kerran olin käynyt koukkuun, niin piti minut siinä
pitääkin. Vihdoin hän ilmoitti, että oli onni minulle, että hän ei
voinut olla siinä senaatinkokouksessa, missä kysymys oli ratkaistava.
Se virkistytti toivoani. Jollei olisi tämä onneton professorinvirka
tiellä, olisi Haartman epäilemättä suosittanut minua, sillä Heikeliä
hän ei suinkaan puolustanut. Enimmin minä luotan paroni Kotheniin,
hän on valpas, vilkas mies, joka vilpittömästi tahtoo parasta ja joka
sitä paitsi on osoittanut minulle suurta hyväntahtoisuutta. Luulen
useimpain muidenkin olevan puolellani, mutta kaikki näkyvät pitävän
yliopiston n.s. tappiota tärkeänä esteenä." -- --
"Pari päivää sitten olin filosofi-professori Tengströmin luona,
joka vietti häittensä vuosipäivää. Siellä oli läsnä ainoastaan
perhe ja muutamia lähimpiä, niiden joukossa Snellman, joka edelleen
on hyvin ystävällinen ja koettaa saada entiset peittoon. Hän
pakotti minut pitämään puheen isännälle ja emännälle, huolimatta
vastenmielisyydestäni ja kaikesta valmistamattomuudestani. Se olikin
sitä myöten. Ikävää sellaisissa tilaisuuksissa on, että täytyy viipyä
niin kauan ja myöhään. Mennään vasta klo 7-8, sydänyöllä syödään,
jonka jälkeen onneksi saa heti lähteä pois."
"Kas nyt -- nyt tulen Waenerbergin luota. Senaatin päätös tietysti
ei ole tarkistettu -- -- Mutta ystävyyden vuoksi Waenerberg ilmoitti
minulle tuloksen sillä ehdolla, etten hiiskuisi siitä kenellekään,
paitsi sinulle. Senaatti on yksimielisesti puoltanut -- minua. Siis
vielä hyvä toivo, Jumalan kiitos! -- Jos pääsemme Isoonkyröön, niin
voimme ottaa sen Jumalan kädestä ja nähdä, että hän tekee mitä emme
tohdi ajatella emmekä toivoa. -- -- Mitä enemmän täällä tutustun
asemaani, sitä raskaammaksi käy minulle tämä virka, ja sitä enemmän
ikävöin täältä pois. Syventyä ennen tuntemattomaan aineeseen, vielä
vanhoilla päivillä ikäänkuin alkaa alusta, voidakseen täyttää kaikki
mitä näissä muutoksissa on tehtävänä, oleskella täällä näissä
vaikeissa oloissa, se olisi enemmän kuin mitä voin kestää. Ajattelin
jo, ellen pääse Isoonkyröön, hakea mitä hyvänsä, kappalaisen paikkaa
jollei muuta. Kuitenkaan emme voi vielä pitää asiaa ratkaistuna
tai tehdä mitään tulevaisuutta varten. Meidän täytyy odottaa kuten
tähänkin asti. Keisari ratkaisee kysymyksen vasta 6-8 viikon
kuluttua, s.o. luultavasti vasta joulun jälkeen. -- Älä nyt kerro
kenellekään senaatin päätöksestä, ennenkuin ensi kerran kirjoitan;
lupaukseni Waenerbergille on tietysti pidettävä pyhänä. Täällä on
hyvin kylmä, 15 astetta, täysi talvi, vaikka vähän lunta. Yskäni on
ilmanmuutoksen tähden taas ollut pahempi."
Joulukuun 3 p. -- "Koska senaatin jäsenet itse jo ovat kertoneet,
että minua yksimielisesti on puollettu, niin ei sitä enää tarvitse
pitää salassa. -- Hyvin mielelläni matkustaisin Pohjanmaalle, niin
pian kuin suinkin pääsen. -- Hirveän kylmää; tänään päälle 20
asteen." --
Joulukuun 9 p. -- "Täällä ovat ikävät ja raskauttavat poikamaisuudet
ylioppilaiden piirissä herättäneet paljon pelkoa ja levottomuutta.
Muutamat, jotka Töölössä viettivät Antinpäivää, olivat siellä
fanfaarein ja torventoitotuksin juoneet maljoja liittoutuneille ja
useille vihollisillemme, tosin kyllä pilalla ja ajattelemattomassa
vallattomuudessa, mutta asia on kuitenkin ilmoitettu korkeampaan
paikkaan. Kurinpitotoimikunta on tuominnut 9 erotettavaksi, osan
kahdeksi, osan yhdeksi vuodeksi, ja 7-8 karsseriin, mutta ei
tiedetä vielä, voiko asia Pietarissa saada pahemman päätöksen.
Järjettömien poikien vallattomuus voi panna maan tai yliopiston
menestyksen alttiiksi -- näin arveluttavina aikoina. Varakansleri on
parhaillaan Pietarissa, jonne kenraalikuvernöörikin on matkustanut
näinä päivinä. Odotamme levottomuudella, mitä sieltä kuuluu.
Ilahduttavaa on kuitenkin se, että asia on herättänyt suurta ja
yleistä paheksumista ylioppilaskunnassa, joka kirjallisesti selittää
olevansa sitä vastaan. -- Saattaisi tapahtua, että tämä vaikuttaisi
Isonkyrön kysymykseenkin, jos keisari lukee sen yliopiston syyksi -- --
kaikkein vähimmin pitäisi opettajilla voida olla mitään haittaa,
he kun poikkeuksetta ovat kovin harmissaan ja pahoillaan moisista
mielettömistä päähänpälkähdyksistä."
Joulukuun 10 p. -- "Ei ole vielä päätetty, loppuuko lukukausi 15 p.
joulukuuta kuten tavallisesti vaiko vasta 22 p., niinkuin konsistori
on ehdottanut, mutta mihin ei vielä mitään vastausta, yleiseksi
kummastukseksi, ole saapunut Pietarista. Jos sitä ei tule tämän
päivän postissa, niin lienee sitä pidettävä kieltona, ja silloin
lukukausi loppuu sittenkin 15 p. Jos matkustan, niin matkustan
noin 18-19 p:n paikoilla ja tulen Härmään lauantaina tai ehkä
sunnuntaina. Voisittehan järjestää niin, että jo silloin olisitte
siellä. Olisi ikävä tulla sinne, ennenkuin olette saapuneet. Siis
ainakin 23 p. joulukuuta." -- --
"Kuulen pelättävän, että yliopistoa ei laisinkaan avattaisi
ensi lukukautena niiden poikamaisten vallattomuuksien vuoksi,
joista mainitsin. Se ei kuitenkaan ole luultavaa. Mutta taas yksi
epätietoisuus lisää. Juuri nyt emme tiedä tulevaisuudestamme sinne
emmekä tänne. Sen täytyy kuitenkin pian kyllä selvitä; jospa
pääsisin ja olisin jo päässyt täältä, olisin iloinen kuin häkistä
laskettu lintu. Suokoon Jumala sen! Hän tietää mikä on parasta.
Välisti tavatessani heränneitä ylioppilaita (eilisiltana oli useita
luonani) ja nähdessäni heidän kiintymyksensä en tiedä, minkä
mieluummin valitsisin. Valitkoon siis Herra. Voitavani olen tehnyt
päästäkseni pois. Viime viikolla kirjoitin, paroni Kothenin neuvosta,
varakanslerille Pietariin ja esitin hänelle haluni päästä täältä. Nyt
en tee enää mitään. Kenties saan Pohjanmaalla tiedon päätöksestä."
Joulukuun 26 p. Stenbäck nimitettiin Isonkyrön kirkkoherraksi,
ja hän oli siis saman vuoden aikana suorittanut opinnäytteen
professorinvirkaa varten, nimitetty professoriksi ja ollut
professorina yhden lukukauden sekä lopuksi taas saanut eron tästä
virasta.
Edellisestä käy selvästi näkyviin, minkä tähden Stenbäck ei
viihtynyt yliopistossa. Niin vakavasti kuin hän olikin antautunut
tehtäväänsä Vaasan koulun rehtorina, oli kuitenkin kasvatusoppi
tieteenä hänelle vieras. Lisäksi tuli, kuten Essen mainitsee,
että hän oli kuvitellut tehtävänsä pääasiassa käytännölliseksi,
mutta nyt hän havaitsi, että luennot edellyttivät lakkaamattomia
tutkimuksia, sanalla sanoen työtä, joka ylen määrin rasitti
hänen jo heikontuneita voimiaan. Edelleen hän oli jo Helsingistä
poissaolonsa aikana vieraantunut sikäläisistä oloista sekä kärsi
ylipäänsä pääkaupunkielämän rauhattomuudesta. Vähemmin hermostunut
luonne olisi voinut jälleen tottua siihen, mutta Stenbäckiltä se ei
käynyt. Hän ikävöi maalaiselämän lepoa, ei viettääkseen päiviään
laiskuudessa -- ei mikään ollut hänelle vastenmielisempää -- vaan
vaikuttaakseen yksinkertaisemmassa ja rauhallisemmassa ympäristössä
ja kutsumuksessa, jota hän oli ajatellut itselleen jo herätyksestään
asti. Lyhyesti sanoen: yliopisto antoi hänelle oppi-istuimen kymmenen
vuotta liian myöhään.
Mutta harvat tiesivät kaiken tämän. Kun uutinen Stenbäckin
poismuutosta levisi, kysyivät ihmiset: Miksi hän haki
professorinvirkaa, kun hän heti pyrki pois? Eikä pysähdytty
kysymykseen, vaan ruvettiin tavallisuuden mukaan edellyttämään
itsekkäitä syitä tekoon, jota ei ymmärretty. Ankaria tuomioita
langetettiin siis poislähtijän selän takana. Saapuivatko ne hänen
korviinsa ja häiritsivätkö ne hänen rauhaansa, emme tiedä tältä
ajalta, mutta varmaa on, että se tapahtui kerran kokonaista kuusi
vuotta myöhemmin. Silloin paheksuminen lausuttiin julki muodossa,
joka on varsin vähän kunniaksi sille, joka otti sananvuoron asiassa,
vaikkakin se oli itse Fredr. Cygnaeus, ja joka paheksuminen
luultavasti enimmäkseen liioittelunsa vuoksi herätti yleistä moitetta.
Se kutsumuskirjoitus, jolla Cygnaeus, historiallisfilologisen
osaston dekanuksena, kutsui yleisöä uuden pedagogiikanprofessorin,
Z. J. Cleven, virkaanasettajaisia 12 p. huhtikuuta 1862, alkoi
näet mitä loukkaavimmalla hyökkäyksellä Stenbäckiä vastaan. Tekijä
johdattaa mieleen professori Schaumanin kutsumuskirjoituksen
Stenbäckin virkaanasettajaisia ja "ne kaikkien yhteiset toiveet",
jotka kirjoituksessa oli lausuttu siitä, "että uuden professorin
toiminta oli tuleva siunaukselliseksi tieteelle, yliopistolle
j.n.e." -- "Tämä yhtä lämmin kuin oikeutettu toive", jatkaa hän
sitten, "kuului kovaksi onneksi niihin moniin, jotka ovat pettäneet.
Erehdyttiin, kun luultiin professori Stenbäckin tarkoituksen olleen
saada pysyväinen asema sillä yliopistollisella oppisijalla, joka oli
odottanut häntä tullakseen ensi kerran täytetyksi. Se oli hänelle
ainoastaan portaana, jolta hän sitä varmemmin saattoi siirtyä
siihen viinamäkeen, minkä kirkko on istuttanut keskelle Isonkyrön
vainioita, joiden pituus ja leveys jo ammoisista ajoista on käynyt
sananlaskuksi tässä maassa." Sitten viitataan Isonkyrön pappien
antamaan hylkäävään lausuntoon Uno Cygnaeuksen tekemästä ehdotuksesta
maan kansakoululaitoksen järjestämiseksi, ja puhuja antaa tietää,
että Stenbäck sen kautta samoinkuin luopumalla professorinvirasta
enemmän kuin kukaan muu on vaikuttanut ajan suuntaan vapauttaa koulu
kirkosta(!).
Stenbäckin kaunis vastaus tähän on eräässä professori Lillelle
kirjoitetussa kirjeessä, jonka otamme tähän professoriepisodin
loppulauseeksi:
"Veli Lille! Sydämellinen kiitos, rakas uskollinen veli,
ystävällisestä kirjeestäsi. Sinun lämmin hyväntahtoisuutesi ja
veljellinen rakkautesi teki minulle todella sydämen pohjaan
asti niin hyvää, että varsin vähän tunsin tuon odottamattoman
hyökkäyksen katkeruutta. Sydämellinen osanotto on toki tiellämme
päivänpilkahdus, jota monen varjon on väistyminen. Etkä nyt ensi
kertaa sillä minua rohkaissut."
"Kenties oli 'lausuntomme' kansakoulukysymyksestä liian ankara;
minulla ei sitä enää ole käsillä. Mutta syynä oli, että, siihen
aikaan kuin se kirjoitettiin, sanomalehtien aiheeton ihastus
näytti uhkaavan vetää harhaan yleisen mielipiteen Cygnaeuksen
ehdotuksesta, joka minun ja monien muiden vilpittömän vakaumuksen
mukaan olisi antanut meidän kaikkien hartaasti haluamalle
kansakoululle väärän ja turmiollisen -- maallemme vahingollisen
suunnan. Katsoimme siis velvollisuudeksemme panna, ei
epämääräisesti ja kuiskaavasti, vaan äänekkäästi vastalauseemme,
ei suinkaan kansakoulua, vaan mainittua ehdotusta vastaan --
vaikka yksi ja toinen on koettanut ilmeisellä väärinselityksellä
kääntää sen siksi, kuin olisi vastalauseemme halpamielisestä
'hierarkkisesta' obskurantismista oikeastaan tarkoittanut
juuri edellistä. Kummastuksella näen, että Fredr. Cygnaeuskin
tahtoo tehdä sentapaisia viittauksia. Se loukkasi minua paljon
enemmän kuin nuo murhaavat tähtäilyt likaiseen ahneuteeni
ja voitonhimooni -- vikaan, johon jo luonto on kieltänyt
minulta kaikki taipumukset. Sille, joka on haudan partaalla
niinkuin minä, ovat moiset ihmisten tuomiot, samoinkuin heidän
hyväksymisensä tai moitteensa ylipäänsä, jotenkin samantekeviä
ja haihtuvat tyhjiin sen suuren, kaikki ratkaisevan tuomion
rinnalla, joka on edessä; ne ovat ainoastaan uutena syynä
tunkeutua lähemmä Kristuksen sydäntä, missä armon iankaikkinen
rauha on avoinna. Kuitenkin on ikävää, että tämä tarpeeton
ylimääräinen hyökkäys -- vieläpä akateemisessa kirjoituksessa
-- rumentaa Cygnaeuksen ohjelmaa, joka muutoin sisältää niin
paljon totta ja nerokasta, kuten tavallisesti Cygnaeuksen työn
laita on, niin pian kuin hän vain voi unohtaa oman itsensä ja
persoonalliset sympatiansa ja antipatiansa. Luulen, että monelle
muulle on siitä koituva enemmän mielipahaa kuin minulle, joka
kaikissa tapauksissa olen vakuutettu siitä, ettei tarkoitus ollut
niin perin paha. Katson myöskin tätä hyökkäystä luonnolliseksi
seuraukseksi elämäni suuresta erehdyksestä, että nimittäin hain
yliopistovirkaa muiden kehoituksen ja oman väärinkäsitetyn
velvollisuudentunteeni kannustamana. Epäröimiseni ja
haluttomuuteni siihen saattoi minut miltei samaan aikaan hakemaan
nykyistä virkaani; kuka saattoi silloin kuvitella, että saisin
kumpaisenkin? Tervehdi tavatessasi C:ta sydämellisesti ja vakuuta
hänelle puolestani, ettei hänen ainakaan tarvitse olla huolissaan
siitä, että hän olisi loukannut tai solvaissut minua, sillä
luulen, kuten sanottu, varmaan, että hän ei ole tarkoittanut
pahaa, ja että kenties asia tuottaa hänelle itselleen enemmän
mielipahaa kuin minulle." -- --