Vaihtelevia harrastuksia. -- "Yhteisen kansan naissivistyksestä." --
Kolmas painos runoelmia: "Epilogi ystävilleni". -- Kotielämää. --
Katovuodet. -- Viimeinen aika ja kuolema.
Edellisestä näkyy, että virsikirjatyö ikäänkuin punaisena lankana
käy läpi viimeisen neljänneksen Stenbäckin elämää. Sillä ei
ole sanottu, että hänen harrastuksensa muutoin olisivat olleet
harvat tai vähäpätöiset. Hänelle antoivat päinvastoin milloin
vapaaehtoista, milloin pakollista työtä monet muut kysymykset, joita
kuitenkin, vastakohtana virsikirjalle, vaihdellen ahtautui hänelle
askareeksi. Paljon olisi tästä kertomista, mutta karttaaksemme
liiallista laveutta mainittakoon ainoastaan pääasiallisimmat seikat
tässä loppuluvussa, jonka sisällys sekä tässä että monessa muussa
suhteessa koskee koko Isonkyrön aikaa. Suomalaisenkin virsikirjan
toimittamisessa Stenbäckillä oli tekemistä, vaikka hän puutteellisen
kielentaitonsa vuoksi ei voinut vaikuttavammalla tavalla ottaa osaa
sen tarkastamiseen. On jo mainittu, että hänen neuvoansa kysyttiin
henkilöistä, joille työ voitaisiin uskoa. Niin tapahtui useampia
kertoja, sillä suomalaiseenkin virsikirjakomiteaan täytyi vähitellen
ottaa lisävoimia, ja kun Essen oli tullut siihen yhdeksi jäseneksi,
pyytää Stenbäck häneltä usein tietoja komitean toiminnasta. Edelleen
voi mainita, että Lönnrot kirjeessä 4 p:ltä elok. 1869 pyysi
Stenbäckiä käymään silloin ilmestyneen ehdotuksen läpi ja häntä
varten huomauttamaan, mitkä virret oli muodosteltava uudestaan, ja
samalla tarkastamaan sen virsivihon, jonka hän itse oli julkaissut.
Edellistä Stenbäck ei ottanut tehdäkseen, vaan kehoitti Lönnrotia
kääntymään lehtori J. V. Johnssonin puoleen, jolle hän itse kirjoitti
asiasta Kuopioon; jälkimmäisen hän oli jo tehnyt aikaisemmin, vaikka
ei erityisellä tyytyväisyydellä. Eräässä kirjeessä Essenille hän
sanoo nimittäin huomanneensa Lönnrotin virret jotenkin "vetisiksi".
[Vielä ankarammin Stenbäck eräässä kirjeessä Lillelle on arvostellut
Ahlqvistin virsiä: "Muutamat Lönnrotin virret ovat minusta jotenkin
hyviä, niinkuin saattoi odottaa kunnioitettavalta kunnonmieheltä.
Mutta mitä on sanottava Ahlqvistin kokeista Suomettaressa? Hän ei
näytä edes tuntevan raamatullista ja hengellistä lausetapaa, saati
sitten kristillistä henkeä ja todistusvoimaa. Ainakin minusta ne
kaikessa fennomanismissaan ovat todella vastenmielisiä."] Lopuksi
vaadittiin Stenbäckiltä virsirunoilijana lausuntoa Nordlundin
koraalikirjasta. -- Mainittujen ja muiden samanlaisten satunnaisten
asiain ohella vedottiin Stenbäckin tietoihin ja kokemuksiin
yhäti siten, että häneltä pyydettiin lausuntoja osaksi omista
virka-asioista, osaksi hänelle heti Isoonkyröön tultuaan määrätyn
Vaasan koulujen tarkastajan toimen johdosta. Monia lausuntoja hän
laati erityisesti kontrahti- ja muita pappeinkokouksia samoinkuin
Vaasan opettajakokouksia varten. Ollessaan näet itse läsnä
sellaisissa kokouksissa hänellä oli tapana esittää joku tärkeämpi,
usein oma nostamansa kysymys; kun taas voimat eivät sallineet muuta,
ilmaisi hän osanottoaan lähettämällä kirjallisen lausunnon jostakin
asiasta.
Suurella huomiolla Stenbäck seurasi valtiopäivien työtä ja niillä
käsiteltäviä suuria kysymyksiä. Kuten tunnettua kuului 60-luvun
tärkeimpiin reformikysymyksiin kysymys uudesta kirkkolaista.
Schaumanin ehdotuksen ensimmäisestä pykälästä oli suuri riita.
Siihen yritti Stenbäckkin ottamaan osaa, hän kun näet, kuten
erään (mahdollisesti Schaumanille osoitetun) kirjeen konsepti
näyttää, lähetti oman muodostelunsa tästä pykälästä. Itse
riitakysymyksestä hän lausuu kirjeessä Lillelle (16 p. toukok.
1866): "On käsittämätöntä, kuinka ihmiset voivat olla niin jäykkiä
tahtomatta _rauhan_ vuoksi uhrata mitään. Minusta nähden on jotenkin
yhdentekevää, kuinka kirkkolain ensimmäinen pykälä muodostetaan;
ei puhtaan opin pysyminen ole lakipykälissä vastedes enemmän kuin
tähänkään asti. Kaiken, jolla on elämää, täytyy kuitenkin kehittyä,
säädettäköön lakeja kuinka hyvänsä. Teologinen viha ja kiihko
kummittelee yhä edelleen. Se näyttää vallitsevan molemmin puolin;
kuitenkin olisi Schaumanin, jollei muuta niin heikkojen vuoksi,
pitänyt olla myöntyväinen ja suvaitseva, varsinkin kun hänen
toimituksensa ei sekään ole suinkaan virheetön ja viisas. Epäilen
olisiko edes Esseninkään tekemä tyydyttänyt kaikkia fanaattisia
kirjaimenmiehiä, mutta yritys oli kuitenkin tehty. Me olemme somia,
me suomalaiset: jos kerran vihdoinkin joudumme ajattelemaan jotakin
uudistusta, niin asetamme vaatimukset niin korkealle, ettei mikään
inhimillinen kyky voi täyttää niitä ja tehdä meille mieliksi. Paras
on, vanhastaan, paremman tiellä, niin yhdessä kuin toisessakin."
Stenbäck oli sanomalehdistön lämmin ystävä, samalla kuin
hän ankarasti tuomitsi sen hairahduksia ja usein esiintyvää
pintapuolisuutta. Hän pani suurta arvoa yleisten kysymysten julkiseen
käsittelyyn sekä lausui itsekin mielipiteensä tuon tuostakin
kirjoituksissa, jotka hän lähetti joko Vasabladetiin tai johonkin
Helsingin tai Turun sanomalehteen. Milloin ne koskivat kirkollisia
kysymyksiä (pappissivistystä, apulaisten palkkausta j.n.e.), milloin
jotakin koulukysymystä, milloin kuntien köyhäinhoitoa (katovuosina),
milloin niinkin kaukaisia asioita kuin Kilpisen "venykkeitä".
Näytteenä Stenbäckin toiminnasta julkisen sanan alalla tältä ajalta
esitettäköön tässä kirjoitus "yhteisen kansan naissivistyksestä",
koskeva kysymystä, jonka ensimmäisenä oli saattanut puheeksi
nimimerkki S. H. A(ntell). Jättäen tekemättä selkoa kirjoituksen
ensimmäisestä osasta, jossa kyläkoulujen ja lainakirjastojen
perustamista suositellaan, otamme tähän loppupuolen, jolla vielä
tänäkin päivänä lienee enemmän kuin historiallinen mielenkiintonsa.
"Mutta paitsi sitä ylen tärkeää sivistyskeinoa, jona hyvin
järjestetyt kyläkoulut ja pitäjänkirjastot ovat tytöillekin
kansan lasten joukossa, tarvitsisivat nämä tytöt tietysti
vielä erityistä tilaisuutta oppiakseen jotakin sellaista, mikä
heidän asemalleen on hyödyllistä ja välttämätöntä. Mutta miten?
Emme aluksi tiedä mitään muuta keinoa kuin siinäkin turvautua
sivistyneiden luokkaan. Useimmissa seurakunnissa on suurempi tai
pienempi määrä leskiä tai naimattomia naisia säätyluokasta, joita
eivät taloustoimet eivätkä muut asiat estä käyttämästä vähäistä
osaa ajastaan jaloon tarkoitukseen. Olisiko liian uskallettua
ja rohkeaa vedota heidän oikeudentuntoonsa, ihmisrakkauteensa,
isänmaallisuuteensa ja mielenjalouteensa? Minkä kauniimman
osan he voisivat toivoa itselleen maan päällä kuin puolestaan
edistää köyhän kansamme kohottamista ja jalostamista? Ja onko
se heille mahdotonta, tai kuvittelevatko he kenties itse
itselleen mahdottomuuksia, jotka estävät heitä hiljaisesti,
siunauksellisesi vaikuttamasta omaksi ja muiden hyväksi? Ah,
elämä tarjoaa niin vähän todellista iloa ja sisäistä tyydytystä,
että meillä ei todellakaan ole varaa hylätä tai laiminlyödä niitä
harvoja tilaisuuksia, jotka meille ovat avoinna. Naimattomiksi
jääneet naiset ovat erittäinkin aina herättäneet sydämellistä
osanottoamme, ja heidän nykyinen osansa on näyttänyt meistä
surkuteltavalta. Sillä mikä voi ajattelevalle jalolle mielelle,
joka ei vielä ole jäätynyt itsekkyyteen, olla masentavampaa kuin
se, ettei koko avarassa maailmassa ole ketään muuta kuin oma
itsensä huolenpidon esineenä, kuin viettää autiota elämää maan
päällä ilman tehtävää, joka voisi antaa todellista tyydytystä
ja iloa, ajatella itsensä tarpeettomaksi olennoksi, joka ei ole
hyödyksi eikä iloksi kenellekään, vaan usein taakaksi omalle
itselleen? Mutta täytyykö niin olla? Miksi tuomita itsensä
tyhjään ja alhaiseen elämään? Mikä estää heitä arvokkaasti
täyttämästä sijansa ihmiskunnassa ja antamasta elämälle paremman
sisällyksen ja korkeamman merkityksen? Suuren ja avonaisen
työvainion tarjoaa heille juuri kysymys naissivistyksen
edistämisestä kansan keskuudessa. Aina heillä on kuitenkin
korkeampi sivistys, suuremmat tiedot ja taidot, laajemmat
näköalat ja kokemukset, avonaisempi mieli järjestykseen ja
hyvään tapaan, siisteyteen ja käytökseen kuin rahvaan suurella
joukolla, ja kaiken tämän avulla he voisivat olla sille
arvaamattomaksi hyödyksi ja palvelukseksi. Jos he uhraisivat
yhden tai puolenkaan päivää viikosta kootakseen ympärilleen
muutamia rahvaan tyttöjä, ottaen heidät ohjattavikseen ja
koettaen persoonallisella seurustelulla vaikuttaa heihin, niin
asia olisi heti pantu käyntiin suuremmitta mutkitta, ilman
arkailevia epäilyjä ja kuviteltuja vastuksia. Kaiken voisi
helposti järjestää niin, että se kummaltakin puolelta olisi niin
vähän rasittavaa kuin mahdollista; kaikki pakkoja kaikki jäykkä
koulumaisuus voitaisiin välttää, kaikki erityisten taitojen
opettaminen jättää pois. Mutta lyhyt aika ei kaiketikaan olisi
turhaan käytetty, jos se käytettäisiin esim. soveliaaseen
käsityöhön, tavallisten taloustoimien harjoittamiseen, lauluun
ja etupäässä yhteiseen opettavaisten kirjojen lukemiseen ja
keskusteluun niiden sisällyksestä, jonka kautta lasten oikea
käsitys, ajatus- ja arvostelukyky kehittyisi ja teroittuisi ja
olisi avoin tilaisuus kaikenlaisten hyvien neuvojen ja ohjeiden
antamiseen. Meillä on suomenkielellä, paitsi uskonnollisia,
varsin sopivia teoksia historian ja maantieteen, maanviljelyksen
ja talouden aloilta -- jopa ei luultavasti ruotsalaista huonompi
'Kokkikirja' -- kertomuksia, kansantajuisia lentokirjasia y.m.
Jos lisäksi voitaisiin saada yksinkertaisen laskutaidon ja
rahvaan niin suuressa arvossa pitämän kirjoitustaidon opetusta,
olisi sitä parempi. Näiden oppituntien varsinaisena tarkoituksena
ei kuitenkaan pitäisi olla koneellisen sisäluvun harjoitus ja
vielä vähemmin määrättyjen läksyjen lukeminen, sillä juuri sen
tulee olla kyläkoulujen asiana, vaan sillä tulisi ennemmin olla
pääasiallisena tarkoituksena laajentaa tyttöjen näköpiiriä,
kehittää heidän ymmärrystään ja ajatuskykyään, kasvattaa heidän
tunnettaan ja mielikuvitustaan, totuttaa heitä järjestykseen
ja siisteyteen, antaa heille, mikäli mahdollista, siveellistä
herätystä ja ravintoa, lyhyesti, herättää heidän haluaan ja
mieltään johonkin parempaan ja korkeampaan, kuin mitä heidän
jokapäiväinen elämänsä kykenee tarjoamaan. On luonnollista,
että tämän saavuttamiseksi myös positiivisten tietojen ja
taitojen opettaminen on välttämätöntä. Jos hyväntahtoiselta
opettajattarelta ei kokonaan puutu kasvattavaa kykyä -- ja me
väitämme, että tämä kyky on vähemmin harvinainen kuin luullaan,
varsinkin kun hyvä tahto ja naisellinen vaisto runsaasti korvaa
monet puutteet -- niin emme epäile, että ne, jotka jonkun aikaa
olisivat saaneet nauttia tätä sivistyskoulua, ennen pitkää
edullisesti esiintyisivät ikäistensä joukossa sekä vuorostaan
voisivat vaikuttaa heihin hyvää, sillä sivistyskin on tarttuvaa.
Siten saisimme yksinkertaisia kasvatuslaitoksia kansan tyttäriä
varten ikäänkuin itsestään kasvaneina ihmisrakkauden lämpimästä
sydämestä -- pieni siemen, hentojen, ystävällisten käsien
kylvämä, kastelema ja vaalima, mutta siemen, joka voisi kehittyä
mitä runsaimpia hedelmiä kantavaksi. On epäilemätöntä, että
kansa ilolla vastaanottaisi nämä vaatimattomat laitokset ja
hyväntahtoisuudella suosisi niitä, sillä niin vastahakoiselta
kuin se joskus onkin näyttänyt mukautumaan alentuvan ymmärryksen
neuvoihin ja kehoituksiin tai holhoovan viisauden mahtisanaan,
niin vähän se voisi vastustaa hyväntahtoisen osanoton voimaa
tai sen omaksi hyväksi tapahtuvaa persoonallista uhrausta, joka
kaikkina aikoina on tehnyt suurtöitä. Täten voisivat maamme
naiset ikuiseksi kunniakseen ja isänmaan kiitollisuudeksi
samalla huomaamattomasti, mutta tehokkaasti vaikuttaa sen
onnettoman juovan tasoittamiseksi, joka nyt erottaa herrasluokan
talonpoikaisesta ja joka kaikelle kansalliselle kehitykselle ja
edistykselle on niin ylen haitallinen. Jätämme ehdotuksen, jota
tässä olemme ainoastaan viittauksittain voineet esittää, kaikkien
isänmaallisten sivistyneiden naisien punnittavaksi, siinä
vakaumuksessa, että heidän oma sydämensä ja omatuntonsa parhaiten
voi sille antaa tärkeyttä, täydennystä ja painoa."
Tästä kirjoituksesta, samoinkuin monesta muusta ennen esitetystä,
huomaamme, mikä lämmin isänmaan ystävä Stenbäck oli ja kuinka
hartaasti hän kannatti kaikkea, mikä saattoi olla sille hyödyksi. Sen
vuoksi hän ei myöskään pysynyt vieraana valtiollisille kysymyksille,
vaikka hän ei tiettävästi koskaan lausunut julkisesti mielipidettään
niistä. "Valtiolliselta ajatustavaltaan", sanoo Essen, "hän oli
vapaamielinen, mutta laillisuutta noudattava. Selvästi käsittäen
ne monet puutteet, jotka valtiolaitostamme vielä haittaavat, hän
oli kiitollinen siitä paljosta hyvästä, jonka keisari Aleksanteri
II:n ylevämielinen hyväntahtoisuus oli tuottanut maallemme ja
kansallemme; ja samalla kuin hän ei voinut keksiä kyllin ankaria
sanoja moittiakseen yhden ja toisen korkeamman ja alemman virkamiehen
alamaista liehakoimista, oli hän hallitsijalleen sydämen pohjasta
uskollinen. Pari kuukautta ennen kuolemaansa hän kirjoitti: 'Täällä
käy hirveitä huhuja uusista murhayrityksistä kallista keisariamme
kohtaan. Jos hän tulisi meidän luoksemme, niin suojelisimme häntä
ruumiillamme ja kutsuisimme legioonia enkelejä avuksemme ja hänen
turvakseen.'" -- Mitä erityisesti kotimaisiin kielipuoluetaisteluihin
tulee, tuotti niiden kiivaus hänelle surua; hän pelkäsi, niinkuin
Essen kertoo, niistä olevan seurauksena, "että koko rakennus hajoaa".
Mikään taistelija hän ei siis ollut tällä alalla, mutta hän käsitti
hyvin, kuten hän esittää edelläolleessa kirjoituksessaan, kuinka
tärkeää oli, että herrasluokka ja kansa lähestyivät toisiaan.
Yhtenä ja kenties välttämättömimpänä ehtona siihen on se, että ne
ymmärtävät toistensa puhetta, ja tämän nojalla voidaan myös päättää,
että syvempi ajatus kuin pelkkä käytännöllinen hyöty oli pohjana
Stenbäckin yritykselle saattaa suomi puhekieleksi omassa kodissaan.
Yrityksen onnistumatta jääminen ei riippunut hänestä itsestään.
Ehdotus kohtasi nimittäin vastarintaa naisväen puolelta hänen
lähimmässä ympäristössään.
Muusta kirjallisesta toiminnasta kuin virsikirjatyöstä ja mainituista
sanomalehtikirjoituksista on tuskin puhumista. "Axet" nimisen
runokokoelman toimitukselta tulleesta kehoituksesta, joka kokoelma
julkaistiin ja myytiin hätääkärsivien hyväksi, kirjoitti Stenbäck
1867 pikku runon "Suomi hädässä". Samoin pyynnöstä -- tällä kertaa
"Joukahaisen" kuudennen vihon toimituksen tekemästä -- hän sepitti
1869 runoelman "Kysymyksiä". Näiden molempain runojen syntymisen
väliajalle sattui runoelmain kolmannen painoksen julkaiseminen.
Syksyllä 1868 Stenbäck sai näet konsistorinnotaari Mauritz
von Esseniltä Turusta kustannustarjouksen uudelle painokselle
runokokoelmaa. Hänellä ei ollut mitään sitä vastaan, ja hän määräsi
nimenomaiseen kysymykseen, mitä hän tahtoi palkkioksi, että
kustantaja maksaisi 50 tai 100 markkaa eräälle hänen vanhalle,
Turussa asuvalle naispuoliselle sukulaiselleen. Mitä uuden painoksen
toimittamiseen tulee, lähetti runoilija joukon muutoksia ja oikaisuja
vanhempiin runoelmiin sekä viisi uutta; ne olivat ennenmainitut
kolme virsikirjaehdotusta varten saksalaisista alkuperäis-virsistä
tehtyä vapaata mukaelmaa, lisäksi "Lähetyslaulu", kirjoitettu
1866 virsikirjatyön loputtua, [Essenille osoitetun kirjeen mukaan
(12 p. syyskuuta 1866) Stenbäck lähetti tämän "Lähetyslaulun"
Turkuun Lagi'lle jätettäväksi siltä varalta, että se voitaisiin
ottaa ruotsalaisen virsikirjan n:o 93:n sijaan.] sekä lopuksi
_"Epilogi ystävilleni"_. Tätä viimeistä runoa ei voi lukea tulematta
liikutetuksi, kun ajattelee, mitä kaikkea on sen takana. Kaksi
ensimmäistä stroofia ilmaisee mistä hän on kieltäytynyt, kuinka
syvästi hän on tuntenut mitä merkitsee rientää pois
Från sångens vår, dess fröjd och prakt,
För att bland skuggor hvila
Förstummad, utan glans och makt.
[Laulun keväästä, sen riemusta ja ihanuudesta,
lepäämään varjojen keskellä vaienneena,
vailla loistoa ja valtaa.]
Sitten seuraa kolmannessa stroofissa se hyvitys, jonka hän todella
oli runoudelle velkaa -- hyvitys, joka on koetellun, kaikista
ulkovaikutelmista vapautuneen vakaumuksen kypsynyt hedelmä:
Nej, aldrig vara kan ett brott,
När skön och sann den är, hans dikt!
Den gåfva, som af Gud han fått,
Han bruka må med tillförsikt;
Att sjunga fritt ur hjärtat
Är skaldens rätt liksom hans plikt.
[Ei, ei koskaan voi olla rikos,
kun hänen runonsa on kaunis ja tosi!
Sitä lahjaa, jonka hän Jumalalta on saanut,
hän käyttäköön luottamuksella;
laulaa vapaasti sydämen pohjasta
on runoilijan oikeus niinkuin velvollisuuskin.]
Sitten seuraava tahtoo selittää, miksi hän lakkasi runoilemasta.
Enemmän kuin runoilijan laulu, sanoo hän, on Jumalan totuuden
majesteetti, joka tempaa ja lunastaa ihmissydämet kuolon vallasta.
Se, jolle tämä totuus on ilmestynyt, ei jouda enää haaveilemaan, ja
jos hän on voittanut tämän elämän, joka ei kuolemassa kuole, ja hän
koettaa laulaa ilmi, mitä hän tuntee, niin puuttuu sanoja, ja hän
vaipuu maahan sanattomassa rukouksessa, sillä
Härnere har ej klingat än
I ord det nya lifvets sång;
Men Herrans vän i himlen
Skall sjunga den med fröjd en gång.
[Täällä maan mataloissa ei ole vielä
ihmissanoin kaikunut uuden elämän laulu;
mutta Herran ystävä on sitä taivaassa
kerran riemulla laulava.]
Epäilemättä voisi tehdä muistutuksen ajatuksenjuoksua vastaan, kun
asettaa kolmannen stroofin viimeisten rinnalle, mutta me alistumme
runoilijan antamaan selitykseen. Hänelle itselleen se oli vapautus
entisyydestä ja sovinto sen kanssa, samalla kuin vielä näissä
viimeisissä sanoissa hänen laulunsa ystäville nämä saavat luoda
silmäyksen hänen uskonväkevään, korkeuteen tähtäävään sieluunsa.
* * * * *
Viimeksi esitetyllä olemme likipitäen tyhjentäneet kaiken
käytettävänämme olleen aineksen, jolla on yleisempää merkitystä.
Mutta vielä on kuitenkin puhuttava Stenbäckin kotielämästä
ja esitettävä joukko hänen persoonallisuuttaan valaisevia
yksityispiirteitä. Sillä huolimatta elämänkuvauksen laveudesta on
hänen omituinen luonteensa tuskin täysin selvä lukijalle. "Hänen
olentonsa oli näet", sanoo Essen, "harvinainen vastakohtien yhtymä.
Samoinkuin hänen heikko ruumiinsa oli räikeänä vastakohtana hänen
vilkkaalle, tarmokkaalle sielulleen, niin oli sielu itse monessa
suhteessa oma vastakohtansa, osoittaen rinnatusten ja sekaisin
hentoutta ja voimaa, lempeyttä ja ankaruutta, kärsivällisyyttä ja
ärtyisyyttä, nöyryyttä ja ylpeyttä, lapsellista oikullisuutta ja
miehekästä ymmärtäväisyyttä. Saattaisi sanoa, että hänessä asui
lapsen sielu, kaikin lapsen oikuin, mutta samalla miehen vakavin
ajatuksin; hänellä oli _sydän_ sanan täydessä merkityksessä,
ja vaihteleva kuin sydämen liikkeet oli myös hänen ulkonainen
esiintymisensä. Hänellä oli lisäksi _runoilijansydän_, ja helposti
vaihtuvat kuin runoilijan vaikutelmat olivat vivahdukset hänen
esiintymistavassaan."
Kaskas "risti" Stenbäckille oli se, että sairaalloisuus pakotti
hänet lakkaamaan saarnaamasta samoinkuin kaikesta muusta sellaisesta
toiminnasta seurakunnassa, joka saattoi tapahtua ainoastaan
ulkopuolella kotia. Hän valitteli usein sitä ja mietti keinoa miten
päästä kansan yhteyteen. Moisessa tarkoituksessa hän ilmoitti
eräänä syksynä, että hän määrättynä viikon iltana oli halukas
vastaanottamaan seurakuntalaisia keskustellakseen heidän kanssaan
kaikenlaisista asioista. Niin kauan kuin asia oli uutuutena, oli
kävijöitä kyllin, mutta vähitellen ne harvenivat harvenemistaan,
kunnes vihdoin tuli vain yksi ainoa. Silloin ei ollut muuta keinoa
kuin lopettaa. "Ja niin kävi monelle hänen tuumalleen. Hänen vilkas
mielikuvituksensa kuvaili kaikki asiat niin helpoiksi toteuttaa,
mutta ne murtuivat usein jokapäiväisyyden kovia kallioita vasten."
Kuitenkaan ei hänen rohkeutensa lannistunut, vaan hän koki kylvää
siemenen sinne, toisen tänne, missä tilaisuutta oli. Harvoin
hän päästi ketään menemään tekemättä kysymystä, joka oli omansa
tunkeutumaan omaantuntoon. Etteivät kaikki siemenet langenneet
kalliolle, havaittiin hänen kuoltuaan, sillä silloin kuultiin monen
kiitollisuudella muistelevan sellaisia kysymyksiä ja keskusteluja.
Kun hänellä oli jotakin erinäistä laskettavana seurakuntansa
sydämelle, oli hänellä keinonaan kirjoittaa kuulutus, s.o. pitempi
tai lyhyempi lausunto, jonka hän luetti saarnastuolista. Aiheena oli
useimmiten joku seurakunnassa sattunut tapaus, joka oli tuonut ilmi
enemmän tai vähemmän peitettyjä pahoja tapoja tai väärinkäytöksiä.
Näihin hänen lähimmiltään saatuihin tietoihin voi lisätä yhtä ja
toista kansan suusta -- kertojalta, joka silloin kuului pitäjän
kasvavaan nuorisoon. Tämä kertojamme oli itse alati saanut osakseen
mitä ystävällisintä kohtelua rovastin eli professorin puolelta, mutta
kuitenkin hän on säilyttänyt sen vaikutuksen oloista, ettei mitään
oikeaa keskinäistä ymmärrystä syntynyt Stenbäckin ja kansan välillä.
Pääsyynä siihen oli epäilemättä Stenbäckin sairaalloisuus, joka
esti häntä yhtämittaisella seurustelulla täysin oppimasta tuntemaan
ja ymmärtämään kansaa. Toiselta puolen kuuluu kansaa vieroittaneen
se, että hän lukusilla ja joskus muulloinkin otti tehtävänsä liian
koulumaisesti, ja toiselta puolen muistutettiin, että hän puheessaan
useinkin kävi liian "korkeaoppiseksi", s.o. meni yli kuulijainsa
ymmärryksen. Niinpä hän oli puhunut paljon "sivistyksestä", joka
käsite oli siihen aikaan sangen outo kansalle. Lopuksi oli hänen
omituinen vilkkautensa, tulisuutensa ja myös ärtyisyytensä tehnyt
sen, että moni mieluimmin pysyi loitompana. Tällä ei ole kuitenkaan
sanottu, että seurakunnalta olisi jäänyt tietämättä, kuinka hyvää hän
tahtoi kuulijoilleen. Hänen toimenpiteensä opetuksen ja siveellisen
elämän kohottamiseksi tunnustettiin kyllä, ja yksityisissä
tapauksissa hän esiintyi niin, että hän ehdottomasti voitti sydämet
puolelleen. -- Kerrankin hän oli ilmoittanut juhannuspäivänä
tulevansa tarkastamaan Napuen kylän sunnuntaikoulua ja samalla
tahtovansa, että lapset saisivat leikkiä. Joen äyräällä olevalle
nurmikentälle oli tehty suuri lehtimaja koivuista, ja sinne mentiin
koulun päätyttyä. Siellä oli rovastin herrasväki, jonka kaikki
jäsenet olivat läsnä, järjestänyt teetä vapaasti tarjottavaksi
lapsille, ja rovasti itse johti leikkimistä ja opetti lapsille
uusia leikkejä. Sellaista ei oltu ikinä ennen nähty, ja kiitollinen
kylänväki kuuluu kauan puhuneen tästä "juhlasta". -- Toisen kerran
Stenbäck antoi kasvattityttärensä Iidan ryhtyä harjoittamaan
Voglerin Hosiannaa kirkossa laulettavaksi ensimmäisenä adventtina.
Laulajina oli kansan nuorisoa, poikia ja tyttöjä, ja kanttori
Sarelius Ylistarosta kutsuttiin johtamaan laulua. Harjoitukset
pidettiin pappilassa, ja professori itse oli niissä läsnä,
nähtävästi hyvin tyytyväisenä. Tämäkin oli uutta siihen aikaan,
sillä tuskinpa oli ennen kuultu neliäänistä laulua maalaiskirkossa.
Jos osa seurakuntalaisia moitti kirkkoherraansa, että hän salli
sellaista laulettavan kirkossa, mitä ei ollut virsikirjassa, niin
se ei estänyt valistuneempia olemasta hänelle siitä kiitollisia.
[Stenbäckin puuhista kansakoulun aikaansaamiseksi mainittakoon hänen
ehdotuksensa, että aluksi käytettäisiin pitäjäntupaa sitä varten, ja
sitten että neljä tynnyrinalaa lohkaistaisiin pappilan peltomaasta
rakennustontiksi. Jälkimmäisen ehdotuksen käsittely venyi hänen
elämänikäänsä pitemmälle, mutta kuitenkin aloitti pitäjän ensimmäinen
kansakoulu toimensa ennen Stenbäckin kuolemaa talollisen Juho Lakarin
talossa, jonka poika, käytyään seminaarin, tuli ensimmäiseksi
opettajaksi. Koulu avattiin tammikuussa 1869. Stenbäckin toivo oli
ollut saada koulu niin lähelle pappilaa kuin mahdollista, että hän
olisi voinut seurata sen toimintaa.]
Vaikka Stenbäck alussa oli tullut toimeen apulaisetta, täytyi hänen
pian pyytää sitä. Niistä eri henkilöistä, jotka siten olivat hänen
apunaan, antoi hän suurimman arvon yhdelle aikaisimmista, Jaakko
Cederbergille (kuollut Mustasaaren kirkkoherrana), ja viimeiselle,
G. F. Pohjolalle (kuollut Vesilahden kirkkoherrana), sekä teologian
ylioppilaalle, nykyiselle rovasti Albin Mikanderille, joka oleskeli
Isossakyrössä vuoden 1867 ajalla. Kaikki nämä apulaiset asuivat
pappilassa ja kuuluivat siten tavallaan perheeseen. Tämä koskee
etupäässä kahta viimeksimainittua, jotka olivat naimattomia ja
joista Pohjola meni naimisiin Iida Stenbäckin kanssa. Stenbäckin
ympäristön muutoin tunnemme. Mitä sisariin tulee, jäi Marie Ottelin
edelleen Isoonkyröön, sen jälkeenkin kuin hänen tyttärensä joutuivat
naimisiin, jotavastoin Charlotte Achrén ei suostunut veljen
kutsumukseen asua siellä yhtä mittaa, vaikka hän usein oleskeli
pappilassa pitempiä tai lyhyempiä aikoja. Syynä siihen ei ollut
se, että hän olisi ollut veljeensä vähemmin kiintynyt, vaan pelko,
että alituinen yhdessäolo voisi häiritä heidän hyvää suhdettaan.
Stenbäckin sairaalloisuudesta enentynyt ärtyisyys ja kiivaus saattoi
näet joskus tuntua väsyttävältä, ja kun Charlotte luonteeltaan
oli jotenkin hänen kaltaisensa, ei hän ollut aivan taipuvainen
pitämään kaikkea hyvänään. Sitä, että hän yleensä oli ankarampi
veljeänsä kohtaan kuin Marie, oli Stenbäckin tapana joskus leikillään
päivitellä jälkimmäiselle, joka oli luonnostaan lempeämpi ja
hellempi, sekä pyytää häneltä suojelusta ja lohdutusta. Jo nimistä,
oli hän sanonut, voi huomata erotuksen: Lotta Achrén tuntuu kovalta
ja karahtavalta, mutta Marie Ottelin lauhkealta ja suloiselta! [Tähän
oli tekijä aikonut lisätä Stenbäckin avioliittoa koskevan kuvauksen,
joka olisi sisältänyt pääkohdat hänen v. 1912 kirjoittamastaan Ebba
Stenbäckin elämäkerrasta. (Ks. _Eliel Aspelin-Haapkylä_, Muoto- ja
Muistikuvia, III, ss. 109-149.) _Kustantajan muist. _]
Mitä Stenbäckin ärtyisyyteen eli "kärsimättömyyteen" tulee,
josta katsottiin olevan syytä puhua eräässä nekrologissakin, ei
se kuitenkaan ollut, niin todistaa se, joka oli häntä kaikkein
lähinnä, "liian suuri hänen kärsimyksiinsä verraten. Koettakaa
itse 12 vuotta joka talvi 8-9 kuukautta olla suljettuna neljän
seinän sisään voimatta hoitaa virkaanne tai saamatta muuta seuraa
kuin joitakuita naisia [!]." Että vieraatkin saattoivat huomata
tuon "kärsimättömyyden", johtui enimmäkseen hänen heikontuneesta
kuulostaan. Kun luona-kävijä ei puhunut kyllin kovasti, saattoi hän
pyytää niin tekemään äänellä, jonka kiivaus oudoista henkilöistä
tuntui loukkaavalta. Jos joku siitä pahastui, tapahtui se
kokonaan vastoin hänen tahtoaan, sillä itse asiassa hän oli hyvin
vieraanvarainen ja hyvin kiitollinen henkilöille, jotka käynnillään
tuottivat vaihtelua hänen elämäänsä. Erittäinkin mainittakoon, että
hän mielellään näki entisiä oppilaitaan, joiden ystävyyttä hän
piti suuressa arvossa ja jotka muistuttivat häntä onnellisemmasta
toimintakaudesta. -- Vieraista puhuttaessa mainittakoon tässä
ohimennen, että vierasten piiri Stenbäckin ympärillä, kuten
luonnollista, harveni. Kuolema korjasi heistä osan, ja toiset
taas muuttivat pois kuuluvilta. Varsinkin oli tuntuva menetys
Stenbäckille, että Essen 1867 professorina asettui Helsinkiin.
Ajatellen muinaisia aikoja täytyi tätä tapausta tosin, samoinkuin
A. W. Ingmanin professoriksi kutsumista (1864), pitää myöhäisenä
hyvityksenä pietismille; mutta Stenbäckille persoonallisesti oli
raskasta erota uskollisesta ystävästä, joka hänellä niin kauan oli
ollut naapurina.
Jos kysytään, millä hän täytti pitkät päivänsä on vastauksena:
lukemisella. Lukeminen oli hänen rakkain askareensa. Hyvä kirja
on paras seura, sanoi hän, ja alinomaa hän tilasi itselleen uusia
kirjoja. Mitä kaikkea hän vuosien kuluessa luki, on mahdotonta
luetella, mutta niin paljon voi kuitenkin sanoa, että hän rakasti
vaihtelua. Kirjeissään Lillelle hän joskus koskettelee lukemistaan.
Tammikuun 20 p. 1866 hän kirjoittaa esim.: "Luthardtin kirja [_Chr E.
Luthardt_, Apologetiska föredrag öfver Christen domens Grundsanningar
(öfversättning från tyskan). Örebro, 1865.] näyttää minusta olevan
miellyttävintä ja vakavinta mitä olen nähnyt. Oikein ikävöin sitä
lukeakseni. Tähän saakka en ole ehtinyt, kun on vielä vähän jäljellä
Thiers'in 'Napoleonin' viimeistä osaa. Mikä erinomainen mies, tuo
Napoleon! Harvoin on kaiketi rikaslahjaisempaa ihmisolentoa ollut.
-- Tischendorffin olen lukenut -- sekalaisin tuntein. Oli yhtä
odottamatonta kuin hauskaa hänessä tavata kristinopin ystävä. Minun
silmissäni hän on, tämän teoksen mukaan, hyväätarkoittava mies,
joka vuoren juurella koettaa vaivalloisesti raivata pois muutamia
pieniä ensimmäisiä loukkauskiviä laiskan ja ynseän joukon tieltä,
jolla ei kuitenkaan ole vähääkään halua kiivetä vuorelle ihailemaan
iäisiä näköaloja. Minusta näyttää tuskin vaivaa maksavalta esittää
todistuksia, että evankeliumimme todella ovat olleet olemassa
ensimmäisellä vuosisadalla tai toisen alussa, ihmisille, jotka
kuitenkaan eivät _tahdo_ tietää niistä tai joilla ei ole rahtuakaan
niiden tarvetta. Jos he tulevatkin siitä vakuutetuiksi, niin entä
sitten? Eivät he sillä ole sen lähempänä kristillisyyttä, niin kauan
kuin kaikissa tapauksissa itsekkyyden ja maailman läpitunkematon
kalvo peittää omantunnon ja tukahduttaa kaiken pelastuksentarpeen.
Omasta puolestani soisin noille uljaille kriitikoille tehtäväksi
vastata tyydyttävästi kysymykseen: Jos esim. Johanneksen evankeliumi
ei ole Johanneksen kirjoittama, niin kenenkä sitten? Kuka, paitsi se
apostoli, joka lepäsi Herran, elävän Jumalan pojan rinnalla -- kuka
inhimillinen olento olisi voinut kirjoittaa _siten_ ja _sellaisia?_
Mutta on turhaa odottaa minkäänlaista käsitystä sisällisestä
todistuksesta sokeilta ja sokeitten johtajilta. Jos he tahtovat pitää
itsensä arvottomina iankaikkiseen elämään ja sen sijaan pysyvät
omassa sokeudessaan, niin jää kuitenkin Herran sana eläväksi ja
väkeväksi ja teräväksi 'ja on heidät kaikki musertava'." -- Sellaisen
lukemisen lomassa Stenbäck luki keveämpääkin, esim. Fredrika Bremerin
teoksia, jotka hänestä olivat huvittavia, samalla kuin hän sanoo
niiden tekijää "nerokkaaksi hupsuksi" luottaen varsin vähän hänen
kristilliseen suuntaansa.
Tietysti hän luki runouttakin, mutta kun tiedetään, kuinka ankarasti
hän arvosteli Topeliuksen runoilua, jopa oli sitä mieltä, että se
oli vaikuttanut vahingollisesti nuorempaan polveen, niin on helppo
arvata, että hän harvoin oli tyytyväinen. Muutaman kerran näyttävät
"runoniekat" kysyneen häneltä neuvoa, ja silloin hän ei epäröinyt
puhua suutaan puhtaaksi tapansa mukaan. Tässä suhteessa on seuraava
kirje tuntemattomalle henkilölle varsin mieltäkiinnittävä (konsepti
on päivätty 15 p. toukok. 1867):
"Rakas veli! Sinä olet pannut minut vaikeaan ja kiusalliseen
asemaan. Mitä minun on sanominen? Tietysti totuus ennen
kaikkea, vähäisen käsitykseni mukaan. Käsikirjoitusta olen
lukenut ja lukenut, mutta -- suo anteeksi -- yhä yltyvällä
vastenmielisyydellä. Kansanrunouden naiivisuudesta, puhtaasta
luonnollisuudesta ja fantastisista aineksista siinä tuskin tuntuu
jälkeäkään -- kenties myöskin kovin rosoisen ja onnettoman muodon
vuoksi. Mitä lähtisikään kansanlaulujen 'sananmukaisesta' --
kaiketi proosallisesta -- käännöksestä, joissa vielä enemmän
kuin muussa runoudessa sisällys ja muoto mitä lähimmin yhtyvät,
niin että sulous usein on kielessä, lauseparressa, värissä?
Kuinka paljon ovat esimerkiksi muutoin varsin hyvät Kalevalan
käännökset jäljellä alkuperäisestä! -- Jos aiot painattaa tämän,
niin voi kohtuudella kysyä: miksi hyväksi? Ei unkarilainen
kansanluonne eikä yleisinhimillinen sävy näytä minusta ilmenevän
minkäänmoisella alkuperäisyydellä, selvyydellä ja totuudella;
ei edes romanssintapaisissa kappaleissa ole laisinkaan sitä
hehkuvaa isänmaallisuutta ja reipasta ritarillisuutta, jota
olen ollut huomaavinani muissa kokoelmissa magyarilaisia
lauluja. -- Vilpitön ja hyvää tarkoittava, vaikka luultavasti ei
tervetullut neuvoni on siis, että liität käsikirjoituksen muihin
'jälkeenjääneihin teoksiin' -- neuvo, jonka hyväksyminen tai
hylkääminen tietysti riippuu sinun omasta eikä kenenkään muun
harkinnasta ja päätöksestä. Veljellisesti Lauri Stenbäck."
Lopetettuaan päiväkseen lukemisensa oli hänellä säännöllisenä tapana
klo 6:n ja 7:n välillä mennä ruokasaliin, missä hän mielellään
istui sohvaan, jonka hän oli laitattanut mukavaksi ja sopivaksi
sairaalle rinnalleen. "Jolleivät kaikki silloin olleet saapuvilla,
saattoi hän tulla oikein huonolle tuulelle, ja koetettiinkin varoa,
ettei ketään puuttunut." Jos lapsia oli läsnä (usein sattui, että
sukulaiset toivat pienokaisensa mukanaan), saattoi hän pitkät hetket
askarrella niiden kanssa tarinoiden ja leikellen paperinukkia y.m.
Muutoin hän otti puheeksi vakavampia aineita, sekä hengellisiä että
maallisia; ajatuksetonta joutavaa pakinaa hän ei kärsinyt. Näistä
keskusteluista on vielä moni sana pysynyt muistossa, sillä niiden
suola ja terävyys teki, että ne eivät niin pian unohtuneet. -- Joskus
hän puheli omasta runoilustaankin, ja huomattiin, että hän, kuten
myöskin näkyy "Epilogista ystävilleni", ei laisinkaan halveksinut
laulun lahjaa. Niin paljon kuin hän yhteen aikaan oli siitä saanutkin
kärsiä, lausui hän nyt: "Jos on saanut lahjan Jumalalta, miksi
ei voi sitä kiitollisuudella tunnustaa ja käyttää? -- Tiedättekö
miksi runoni ovat tulleet niin kuuluisiksi? Siksi, että niissä on
rahtunen totuutta." Hän tahtoi totuutta ja selvyyttä kaikessa. Sen
vuoksi hän ei pitänyt tuosta "sumuhämärästä" ja "ruikuttavasta
kurjailevaisuudesta", jota esiintyi monessa nuoremmassa runoilijassa.
"Tulee olla tosi", toisti hän monta kertaa, "täytyy antaa itsensä
sellaisenaan -- turhuutta paljon, tohtor', uskotahan". Mikanderin
mukaan kuuluu hän joskus suorastaan lausuneen tehneensä väärin
lakatessaan runoilemasta, sillä sen, jolla on lahja, tulee viljellä
ja käyttää sitä. Samalla oli hänellä toisinaan tapana levätessään
väsyneenä ja heikkona sohvalla sepittää runoja, vaikka vain pikku
palasia. Tuon tuostakin tapahtui, että hän itse -- samoinkuin
Runebergistakin on kerrottu -- luki jonkun runoelmansa ja kysyi,
eikö se ollut kaunista. Sellaisina hetkinä kuultiin sanoja, jotka
osoittivat, että runoilijan ylpeä itsetunto ei ollut sammunut;
hän saattoi muistuttaa kerran lausutusta arvostelusta, että hän
oli Suomen suurin lyyrikko, sekä hänen virsikirjaansa koskevasta
Wieselgrenin lausunnosta, eikä hän myöskään näyttänyt unohtaneen
muinoin kirjoittamaansa ajatelmaa, että ainoastaan runoilija
saattaa arvostella runoilijaa -- tietysti se ajatus pohjalla, että
monet eivät oikein ymmärtäneet, minkä arvoiset hänen runoelmansa
olivat. -- Tähän voidaan vielä lisätä seuraava Essenin kertoma
kasku. "Muudan nerokas ruotsalainen nainen, joka minun kauttani oli
tutustunut Stenbäckin runokokoelmaan, lausui eräässä kirjeessä siitä
arvostelunsa, joka päättyi selityksellä, että hän ei voinut asettaa
tekijää korkealle runoilijana. Annoin Stenbäckin lukea kirjeen, ja
hän laski sen kädestään sanoen: 'Tervehdi ruotsalaista rouvaasi ja
sano hänelle, että hän ymmärtää yhtä vähän runoutta kuin sinäkin.'"
Kaikki, jotka muistavat Stenbäckiä virsikirjatyön ajalta, puhuvat
yhteen ääneen, kuinka se oli hänelle rakas. Oli kuin hänen
ruumiinvoimansakin olisivat karttuneet, samalla kuin hänen henkinen
tarmonsa kohosi. Joka aamu hänellä oli virtensä kahvipöydässä,
ja hän luki toisinaan ääneensä niitä, joista hän enimmän piti
-- esim. muutamia pääsiäisvirsiä, joita hän sanoi todellisiksi
voittolauluiksi, kuolemaanvalmistumis-virsiä, esim. n:o 383, ja muita.
Työssään hän ei kieltäytynyt kuuntelemasta muiden arvostelua. Jopa
hän kuuluu kerran lukeneen muutaman virren eräälle ruotsiapuhuvalle
palvelustytölle, joka oli laittamassa valkeaa hänen huoneeseensa,
ja kysyneen, mitä hän piti siitä. Yksinkertainen kansannainen oli
silloin lausunut, että Jeesuksen nimi hänen mielestään oli mainittu
liian usein. Stenbäck huomasi muistutuksen sattuvaksi ja muutti
virren sen mukaan.
Tämä viimeinen pikku tarina osoittaa, että runoilijassa joskus
esiintyvää naiivin turhamaisuuden tai runolahjastaan ylpeilemisen
piirrettä ei ole liian ankarasti arvosteltava. Puolet siitä oli
ihmisen luonnollista ja oikeutettua itsetuntoa, toinen puoli taas
jotakin varsin satunnaista, hän kun yhtä usein oli sanoissaan
vaatimaton ja nöyrä. Niinpä mainitsee Essen myöskin, että hän
siinä kirjeessä, jossa hän suostui runoelmain uuden painoksen
julkaisemisesta tehtyyn ehdotukseen, muun muassa sanoo: "Suurin
silmin luin sen ylettömän hyvän ajatuksen noista runoelmista ja
kyvystäni yleensä, jonka niin kohteliaasti suvaitsette lausua,
ja mieleeni johtui silloin kuningas Fredrikin huudahdus: 'Tuhat
tulimmaista, olemmeko tehneet kaiken tämän!'" --
Kuinka valpas Stenbäck oli omasta itsestään ja kuinka hän tukahdutti
luonnollisen "minänsä" taipumukset, osoittaa selvimmin se kertomus
hänen tohtorinhatustaan, jonka Essen myöskin mainitsee, ja joka
erään sukulaisen samanaikaisen kirjeen mukaan on syksyltä 1864,
s.o. virsikirjatyön ajalta. Kertomus kuuluu: "Hän pani suuren arvon
tohtoruuteensa, erittäinkin siksi -- lausui hän kerran -- että
teologian tohtorina ei tarvitse 'orjailla prelaatteja'. Hattukaan,
tämän arvon ulkonainen merkki, ei ollut hänelle yhdentekevä,
ja hän piti sitä, varsinkin ensi aikoina, mielellään. Saksaan
kylpymatkalleenkin hän muisti ottaa sen mukaansa 'herättääkseen
saksalaisissa respektiä', ja hän kertoi kotiin tultuaan suurella
hauskuudella, kuinka se oli herättänyt kunnon saksalaisten ihailua
hyvin tarkoituksenmukaisena -- sadehattuna. -- -- Tekisi mieli
hymyillä sellaiselle lapselliselle turhamaisuudelle kypsyneessä
miehessä, jollei tietäisi, että se maksoi sisäisen taistelun, joka
päättyi voittoon, mikä kyllä monesta saattaa näyttää vähäpätöiseltä,
mutta joka hänelle itselleen epäilemättä merkitsi paljon. Sen voi
päättää eräästä unesta, joka ilmeisesti oli yhteydessä niiden
ajatusten kanssa, joita hänellä valveilla oli ollut mielessä. Hän
uneksi näet, että hän oli menevinään kirkkoon, ja joku muistutti
hänelle, ettei hän unohtaisi ottaa tohtorinhattuaan. Hän vastasi
silloin:
"'Min doktorshatt jag lägger ner,
Jag vill den aldrig bära mer;
Den krona, som min Herre bar,
Af hvassa törnen flätad var.'"
[Tohtorinhattuni minä lasken pois,
en tahdo sitä enää koskaan kantaa;
se kruunu, jota Herrani kantoi,
oli punottu piikkisistä orjantappuroista. --]
[Mainitussa kirjeessä sanotaan Stenbäckin aikaisemmin lausuneen että
tohtorinhattu ja elämän kruunu ovat vaikeat yhdistää -- lause, joka
ilmaisee sitä sisäistä taistelua, mistä Essen puhuu.]
Paitsi kotoisessa iltapiirissä tahtoi Stenbäck välttämättömästi
saada keskustelun käyntiin aterioilla. Hänestä oli ihmisen arvolle
alentavaista -- "eläimellistä", sanoi hän -- äänettömänä täyttää
itsensä ruoalla. Jos kukaan ei puhunut, saattoi hän antaa nuhtelevia
sanoja seuralle, ja tavallisesti lienee lempeä sisar Marie varannut
jotakin puheen ainetta. Jollei se aina ollutkaan niin sukkelaa
ja merkillistä, oli kuitenkin alku annettu. Toisinaan tuli hyvin
vakaviakin kysymyksiä pohdittavaksi. Eräs Stenbäckin muinaisen
Laihian-serkun tytär mainitsee tästä muun muassa: "Kuinka monta
viehättävää keskustelua oppineista saksalaisista teologeista ja
heidän teoksistaan kuultiinkaan Lauri-enon ja Ebba-tädin pitävän,
mutta nuoruudessa sellainen menee korvasta sisään ja toisesta ulos,
kuten sanotaan. -- Suurta arvoa nähtiin enon aina panevan Ebban
lausuntoihin syvemmistä kysymyksistä, ja välisti täti vastusti häntä
sukkelasti ja leikillisesti."
Koulujen lupa-ajoilla oli aina enemmän päivänpaistetta kodissa.
Jakkus oli silloin kotona, ja huolettomana ja iloisena hän oli
päivänsäde siellä, ja vanhempain rakkaus ympäröi häntä niin
lämpimänä kuin konsanaan. Kun hän vihdoin tuli ylioppilaaksi ja
antautui luonnontieteellisiin opintoihin aikoen ruveta lääkäriksi,
oli se tuskin Stenbäckin sisimmän toivon mukaista, mutta hän ei
pannut kasvatilleen tässä enemmän kuin muissakaan suhteissa mitään
pakkoa. Muutoin ei ole mahdotonta, että kasvatusisän kanarialinnut
aiheuttivat sen, että hän ennen kaikkea kiinnitti huomionsa
lintumaailmaan ja aikaa myöten tuli yhdeksi Pohjanmaan lintujen
parhaita tuntijoita. [Jakob Stenbäck tuli ylioppilaaksi 1867,
filosofian maisteriksi 1873, lääketieteen kandidaatiksi 1880 ja
lisensiaatiksi 1884, oli sitten erinäisissä lääkärintoimissa ja kuoli
1900 Pudasjärven piirilääkärinä. Aikakauskirjoissa ja sanomalehdissä
hän on julkaissut vähäisiä havaintoja eläinten elämästä ja varsinkin
Pohjanmaan linnuista.] Toinen kasvattilapsi, tytär Iida, oli
kotona umpimielisempi; täysikasvaneena ystävät kiittivät häntä
tavattoman vaatimattomaksi, tunnolliseksi ja ystävyydessä lujaksi
henkilöksi. Hän soitti ja lauloi miellyttävästi ja tuotti sillä
isälleen suurta iloa, ja niin kaino ja syrjäänvetäytynyt kuin hän
olikin, ei hän koskaan kieltäytynyt, kun tämä pyysi häntä esittämään
jotakin, ei silloinkaan kun vierasten läsnäolo teki sen hänelle
epämieluisemmaksi. Sitä paitsi hänen osallaan oli muutamia muita
toimia, esim. ottaa posti vastaan ja _huolellisesti_ taittaa lehdet,
ennenkuin ne luettiin, sillä Stenbäck ei suvainnut _hutiloiden_
taitettuja sanomalehtiä, hoitaa huonekasveja, lukea ääneen j.n.e.
Joululahjavärssyistä, joilla Stenbäckin oli tapana varustaa
omaisilleen antamansa lahjat, olkoot näytteenä seuraavat säkeet,
jotka tulivat Iidalle peilin keralla:
Sin bild man endast skådar här,
Ej hurdan man i själen är --
Men dåren i sig själf är kär. --
[Tästä näkee ainoastaan kuvansa,
ei millainen on sydämessään --
mutta houkka se, joka on itseensä ihastunut. --]
Kuten aikaisemmin on mainittu, otti Stenbäck myöhempinä aikoina
muitakin kasvatuslapsia luokseen. Niitä oli Fausta Nygren, Lapuan
nimismiehen tytär, jonka isoäiti oli ollut Stenbäckin äidin sisar,
Hanna Gyllenberg, kauppiaantytär Uudestakaarlepyystä, otettu
hoitoon vanhempainsa kodin hävittyä kaupungin palossa, sekä Karl
Schwartzberg, jo v. 1851 leskeksi joutuneen Laura-sisaren nuorin
poika.
Stenbäckin vieraanvaraisuus on jo tullut mainituksi, mutta kuvaus
kotielämästä ja hänestä itsestään ei olisi täydellinen, jollemme
kuvaisi isäntää sellaisena kuin hän oli ystäviensä ja vierastensa
silmissä ja kertoisi, kuinka hän kohteli heitä ja varsinkin
nuorisoa. Ensiksi tahdomme kuitenkin siteerata, mitä Essen sanoo
hänen luonteestaan ja suhteestaan muihin: #/ "Ominaisin piirre
Stenbäckin luonteessa oli lapsellinen naiivisuus ja suoruus,
jommoista en ole nähnyt kenessäkään muussa. Hänen sielunsa oli
-- voimme sanoa -- läpikuultava niinkuin entisen roomalaisen
talo, joka oli niin rakennettu, että sen läpi voi nähdä kaikilta
puolin. Hänellä ei kenties ollut enemmän eikä suurempia heikkouksia
kuin useimmilla muilla, mutta ne olivat kaikki selvästi jokaisen
nähtävinä. Ei tullut koskaan kysymykseen, että hän olisi koettanut
peittää ainoatakaan niistä. Hän käänsi, niin sanoaksemme, sydämensä
nurin. Kaikki salamyhkäisyys oli hänelle sen vuoksi kauhistus, ja
usein hän meni niin pitkälle, että hän julisti teeskentelyksi ja
ulkokultaisuudeksi, mitä muut sanovat itsensähillinnäksi. Hän oli
mitä uskollisin, lämminsydämisin ystävä. Mutta hänen ystävänsä eivät
saaneet olla arkoja. Hän säästi heitä yhtä vähän kuin muitakin.
Missä hyvänsä hän näki jotakin, toisessa tai toisessa, joka hänestä
oli epämieluista, kävi hän sen kimppuun ankarasti ja säälimättä,
milloin vakavan nuhteen sanalla, milloin purevan satiirin ruoskalla.
Hän tuntui siten useinkin loukkaavalta ja katkeralta; mutta häneen
ei voinut kauan olla vihoissaan, joskaan ei aina voinut havaita
ojennusta oikeaksi. Usein ei hänellä itsellään ollut aavistustakaan
sanainsa ankaruudesta. Se oli hänelle niin luonnollista, että hän
ihmetteli, kuinka kukaan voi niistä loukkaantua, ja jälkeenpäin
samoinkuin ennenkin hän kohteli niitä, joita ne olivat kohdanneet,
niinkuin ei mitään olisi tapahtunut. Mutta jos hän huomasi jonkun
pahastuneen sanoistaan, riensi hän viipymättä sovittamaan mitä niissä
oli loukkaavaa, jotavastoin itse asiassa ei mikään myönnytys tullut
kysymykseen."
Sen verran Essen, jota täytyy pitää todistuskelpoisempana kuin
ketään muuta tässä asiassa. -- Stenbäckin suhteesta nuorisoon,
joka niin paljon kiinnitti hänen mieltään, tiedämme, että hänen
suorasukaisuutensa aina pisti esiin, ja se, joka tahtoi kestää
tässä epätasaisessa taistelussa, ei -- kuten Essen sanoo -- saanut
olla arka, mutta ei myöskään -- tyhmä; helpoimmin näet hänet voitti
avomielinen, sukkela vastaus. Tämä halu hyökätä nuorten kimppuun,
joka niin helposti käsitettiin väärin, tämä taipumus "pitää kurissa"
ihmisiä ja mitä viattomimmalla naamalla viskellä teräviä sanoja,
oli kieltämättä virhe, sillä sitä ei aina voinut sovittaa se, että
hän naiivisuudessaan tuli hyvin kummiinsa siitä ikävästä, jonka
hän oli saanut aikaan, ja että hän jälleen koetti hyvittää kaikki
vastustamattomalla herttaisuudella. Mutta merkillistä on, että
kaikilla kuitenkin on hänestä lopuksi rakas muisto. Niistä, jotka
ovat oppineet tuntemaan Stenbäckin luonteen eri puolia, on eräs
supistanut huomionsa seuraaviin sanoihin: Kun ensi kerran olin
Isossakyrössä, jäi mieleeni kuva marisevasta, ikävästä ukosta; kun
palasin sinne täysikasvuisena useita vuosia myöhemmin, tuli hän
herttaisena ja ystävällisenä vastaani, katsoen minuun syvillä,
kauniilla silmillään, ja minusta näytti, kuin olisi hänen olennossaan
ollut jotakin hengen kuninkaallisuutta. Toinen taas on lausunut:
Kaikkineen päivineen, kaikkine puutteineen ja heikkouksineen, elää
mielessäni Stenbäckin koti unohtumattomassa muistossa ihannekotina.
Asia on se, että nuoret vaistomaisesti tuntevat kuka heitä rakastaa,
ja että Stenbäck, kun hän ei ollut satiirisella ja sotaisella
tuulellaan, saattoi yksityisiin lauseihin panna sielunsisällyksen,
joka teki ne unohtumattomiksi vastaanottaville sydämille. "Muistan
erään syksyillan", kirjoittaa jo mainittu serkuntytär, "kun hän
katseli lainehtivia viljavainioita eikä virkkanut muuta kuin
sanat: 'Pelto kypsyy leikattavaksi!' Moni muu olisi voinut puhua
tuntikauden, vaikutuksen tulematta niin syväksi. Toisella kertaa
hänen sanansa koskivat kahden nuoren salaista, mutta arvattua
ystävyyttä. Stenbäck kysyi nuorelta neidolta: eikö _hän_ ole täällä?
(mainiten nuoren miehen nimen). Joku toinen vastasi: ei, mutta se,
jolle kysymys oli tehty, painoi punastuen katseen työhönsä. Silloin
kysyjä silmäili häntä pitkän tuokion ja virkkoi vihdoin: 'Minäkin
olen ollut nuori kerran.'" -- Kenties ajatteli Stenbäck silloin sen
ajatuksen, jonka hän viimeisten vuosiensa käsialalla on kirjoittanut
paperilapulle: "On muistoja, jotka ikäänkuin päivänpaisteinen pilkku
sydämessämme säilyvät himmentymättömässä huomenhohteessa, vaikka" --
ja sitten seuraa eri rivillä: "Sellaiset muistot pitää mieluimmin
itsellään."
Kun nuorisoa kokoontui pappilaan, teki Stenbäck parhaansa sen
huviksi ja ratoksi ja otti itse monesti osaa leikkeihin, useinkin
alkuunpanijana. Mielellään hän ehdotti sellaisia leikkejä - esim.
"kysymyksiä ja vastauksia", riimileikkiä y.m. -- jotka vaativat
ajattelemista. Jos seura oli lukuisa niinkuin uudenvuodenpäivinä,
jolloin pitäjäläiset vanhan tavan mukaan kokoontuivat pappilaan,
leikittiin muitakin leikkejä ja tanssittiin, jota Stenbäck pitkät
hetket saattoi istua katsomassa. Sellaisessa tilaisuudessa oli
Mikander nuorten puolesta kysynyt Stenbäckiltä, antaisiko hän luvan
franseesin tanssimiseen. Lupa saatiin, ja kun tanssi oli lopussa,
kysyi hän itse, osasivatko jotkut läsnäolijoista tanssia polkkaa.
Ja niin tanssittiin sekin tanssi. -- Joitakuita aikoja ennen oli
puhe kääntynyt tanssiin, ja sitä oli puolustettu sekä vastustettu.
Stenbäck omasta puolestaan oli sanonut, ettei hän nähnyt mitään pahaa
siinä, että nuoret ovat iloisia ja myöskin tanssivat; mutta, oli hän
lisännyt, täällä ei osata tanssia. Ulkomailla hän oli kerran nähnyt
tanssia, joka oli kaunista, todellista tanssia -- mutta meillä ei
osata tanssia niin! Kuinka vakavat ajatukset Stenbäckissä olivat
lähellä keskellä leikkiä ja pilaakin, näkyy seuraavista säkeistä,
jotka ovat kirjoitetut riimileikkiä leikittäessä:
Till lifvets ljusa himla_land_
går tåget genom dödens _dal_,
och bortom grafvens dunkla _rand_
som skyar flykta jordens _qval_.
O du, som mörk och nedtryckt _står_
och sörjer dina dagars _tal_,
höj ögat upp! din gyllne _vår_ du återfår i lifvets _sal_,
och vid cherubers seger_sång_
du glömmer jordens mörka _dal_,
där rädd du vandrade en _gång_
och brann af oro, nöd och _qval_.
Till himla_borgen_
igenom _sorgen_
går vägen för hvar trogen _själ_.
Som örnen kan han _svinga_
från jordens grus, det _ringa_,
på fria vingar modigt _opp_.
Att tröstlös _längta_,
att fången _trängta_
kan ej den kristnes tro och _hopp_,
ty fri han kan från _fara_
vid Jesu hjärta _vara_,
så snart han vill, och där är _väl_.
[Elämän valoisiin taivasmaihin
käy kulku kautta kuolon laakson,
ja tuolla puolen haudan tumman partaan
pakenevat pilvinä pois maiset tuskat.
Oi, nosta silmäsi sinä, joka seisot synkkänä
ja masentuneena päiviesi lukua surren!
kultaisen kevääsi sinä saat jälleen elämän salissa,
ja kerubien voittolaulun kaikuessa
sinä unohdat maan pimeän laakson,
missä pelokkaana vaelsit kerran
povessasi polttava levottomuus, hätä ja tuska.
Taivaan taloon käy
kautta surun
jokaisen uskollisen sielun tie.
Kotkana se kohoaa
maan tomusta matalasta
vapain siivin uljaasti korkeuteen.
Lohdutonna ikävöidä,
vankina vaikeroida
ei saata kristityn usko ja toivo,
sillä vapaana vaarasta hän voi
olla Jeesuksen sydämellä,
niin pian kuin hän tahtoo, ja siinä on hyvä olla.]
Kesillä Stenbäck aina virkistyi, sillä silloin hän voi liikkua
ulkoilmassakin. Puutarhaviljelys ja ennen kaikkea kukkain hoito
oli hänen mielitöitään, eikä tilaisuutta siihen puuttunut. Pihan
ja maantien välillä leviää suuri puutarha tarjoten runsaasti
tilaa kaikenlaisille puutarhakasveille ja kukille, jota paitsi
Stenbäck raivautti rakennuksen alapuolella olevan karun joenrannan
istuttaakseen syreenipensaita ja laittaakseen kukkapenkkejä siihen,
missä ennen oli ollut vain kiviä ja rikkaruohoa. Mikään taituri hän
ei kuitenkaan liene ollut puutarhanhoidossa. Kukkain sanotaan olleen
"mitä yksinkertaisinta laatua, mutta hän rakasti niitä kuitenkin, ja
silloinhan oli samantekevää, jolleivät ne olleetkaan niin kauniit
muiden silmissä. Sittenkin niitä täytyi huolella hoitaa." -- Kuinka
nämä rakkaat kukkasetkin välillisesti saattoivat tuottaa hänelle
harmia, nähtiin eräänä aamuna, jolloin huomattiin, että porsaat yöllä
tai ensi aamunkoitteessa olivat päässeet puutarhaan ja tonkineet
kokonaisen kukkapenkin. Ensi kiivaudessaan Stenbäck tuomitsi kaikki
nämä nelijalkaiset pahantekijät armotta -- teurastettaviksi!
Luonnollista on, että Stenbäckin harrastus puutarhaan ja siihen
kuuluviin seikkoihin tarttui ympäristöönkin, ja siihen hän pani
arvoa. Kun hän näki muutoksia tarpeelliseksi puutarhalaitoksissa, oli
hänellä tapana kehoittaa nuoria ja vanhoja tekemään ehdotuksensa sitä
varten. Silloin piirustettiin uutterasti, jonka jälkeen piirustukset
tarkastettiin ja vertailtiin, kunnes tultiin yksimielisyyteen
siitä, kenelle ensimmäinen palkinto oli tuleva, s.o. kenen ehdotus
oli parhaiten toteutettavissa. Erityisen huolen alaisena oli
kahdeksankulmaisen paviljongin rakentaminen suureen puutarhaan ja
samoin huvihuone pappilan-aliselle kauniille, tuuhealle saarelle.
Seudussa, missä laveat viljavainiot ovat tunkeneet metsän loitolle,
oli tämä saari rakkaana kosteikkona Stenbäckille, joka oli viettänyt
lapsuutensa ja nuoruutensa vaihtelevammassa luonnossa kuin Isonkyrön
tarjoamassa. -- Mutta hän ei rakastanut ainoastaan viljeltyjä kukkia;
myös viljelemätön kasvullisuus ilahdutti häntä. Mielellään hän antoi
kukkien raikasten, valoisain värien hyväillä silmäänsä, mutta poimia
hän ei tahtonut niitä. Jopa hän saattoi vihastua, jos kävelyllä hänen
toverinsa otti kukkasen ja alkoi "tutkia" sitä. Se oli hänelle yhtä
vastenmielistä nähdä kuin kuulla kasvien latinaisia nimiä. "Anna
niiden kasvaa rauhassa", sanoi hän, "mihin Herra on ne kylvänyt, ja
katso niitä, missä ne seisovat, tai aseta ne nenäsi alle; mutta älä,
hupsu, revi niitä rikki!"
Kun päivänpaahde tai sade esti Stenbäckiä kävelemästä ulkona tai
kun viimeisinä kesinä voimat pettivät, oli hänellä hupina istua
perheensä tai jonkun vieraan seurassa katetuilla, "ihmeen hauskoilla"
portailla, jotka olivat rakennetut puoliympyrän muotoon ja sen vuoksi
"ikäänkuin avosylin ottivat tulijan vastaan".
* * * * *
Stenbäckin viimeisiä vuosia synkisti se kato, joka silloin kohtasi
maata. Mitä hän tunsi ja ajatteli sen johdosta, näemme hänen Lillelle
kirjoittamistaan kirjeistä.
Helmi- ja maaliskuussa 1866 hän koskettelee ensi kerran kysymystä
valittaen, että kerjäävät pohjalaiset täyttävät tulvallaan koko
Etelä-Suomen. "Mitä on tehtävä tämän kansallisonnettomuuden
estämiseksi? Ainakaan eivät papit voi heitä pidättää." -- "On
raskasta ja nöyryyttävää Pohjanmaalle, kun on pakko ottaa almujakin;
mutta arveluttavinta ja onnettominta on hirveä kansanvaellus, joka
varmaan kantaa pitkällisiä, katkeria hedelmiä. Täällä on myös
yökunta-kerjäläisiä tusinoittain, paitsi niitä, jotka tulevat
ja menevät. Eikö mitään pidäkettä ja apua voi keksiä?" Itse
Isossakyrössä oli hätä vielä silloin pienempi kuin sisämaassa; mutta
hädän seuralainen, lavantauti, tuli sinne kuljeksivain kerjäläisten
mukana. Päiväämättömässä kirjeessä (todennäköisesti saman vuoden
huhtikuulta) Stenbäck kirjoittaa siitä:
"Neljä rengeistäni ja useita piikoja sairastaa paraikaa lavantautia.
Sairauden toi tänne kerjäläispoika, joka makasi täällä useita
viikkoja, mutta kuitenkin vihdoin parani; nyt se on tarttunut
talonväkeen yhä enemmän. Tähän asti ei kuitenkaan ole ketään muita
kuollut kuin eräs hurskas 'koturi', vaimo, joka on elänyt ja asunut
täällä monta vuotta. Muuallakin pitäjässä on kaikki talonväki samassa
taudissa, niin ikään kerjäläisten kuljettamassa."
Seuraavana vuonna oli laita kahta pahempi. Huhtikuussa 1867 Stenbäck
mainitsee ohimennen, että hänen vuositulonsa tekivät tuskin kolmannen
osan tavallisestaan, "ja kaiken, mitä taloudenpidossa voin säästää,
tarvitsen enemmän kuin hyvin hädän auttamiseksi".
Marraskuun 27 p.: "Elän todella, kuten kirjoitat, keskellä pahinta
hätää; kaikkialla vallitseva puute ja suuri kulkutie Vaasaan,
jonne niin monet ovat menossa, muistuttaa siitä alati ja pitää
mielen usein kyllä kuumeisessa jännityksessä. Mutta kuitenkaan en
tahtoisi olla täältä kaukana, sillä paljon on oppimista. Tässä
kovin hädänalaisessa pitäjässä on kummallista kyllä paljon vähemmän
kirkuvia ja valittavia köyhiä ja avunpyytäjiäkuin ennen. He tietävät,
että kaikki yhteiset ja kaikki köyhäinhoitovarat ovat tyhjennetyt,
ja heidän on täytynyt itse ryhtyä hankkimaan elatustansa. En
käsitä, millä he kaikki elävät. Sammalia, akanoita, olkia y.m.
hätäleipäaineita käyttävät tilallisetkin, joilla ei ole suurta
vastusta irtolaisväestä. Saatavani tuottavat kenties viidennen osan
tavallisestaan. Mutta kuitenkin on kansa alistunut; he taipuvat
merkillisellä kärsivällisyydellä kovaan välttämättömyyteen, ovat
masentuneita ja ikäänkuin kuritettuja lapsia toistaiseksi. Mikä
Herran armo, jos se tästä suuresta, katkerasta koettelemuksesta voisi
nousta parantuneena ja jalostuneena. Toisinaan rohkenen sitä toivoa,
ja se ilahduttaa minua luihin ja ytimiin asti. Mahdotonta on, että
tämä aika menisi ohitse jättämättä syviä vaikutuksia -- ja tahtoohan
Jumala elämää eikä kuolemaa. Jota hän rakastaa, sitä hän kurittaa.
Hänen kurinsa opettaa meitä tietämään huutia, mutta myös niin paljon,
paljon muuta." -- Saman kirjeen lopussa on seuraava jälkikirjoitus:
"Sain juuri tämän päivän postissa kunnioitettavalta isänmaanystävältä
E. Julinilta kirjeen Turusta sekä kakun _heinä_leipää, varsin
hyvää, ja se kuuluu olevan ravitsevaa ja terveellistä. Ihmeellistä!
Piankin saamme leipää paljaasta kivestä. Kiittäkäämme Jumalaa
syntisillä polvillamme. Ja mitä uusia toiveita! Vihdoin on kaiketi
karjanhoito meilläkin pääsevä voimaan, niityt antavat ravintoa
meille ja lehmillemme, niin että ne tulevat kauniiksi ja lihaviksi
niinkuin sinun ja antavat meille maitoa ja hunajaa -- voita piti
sanoani. Sitten alkaa teollisuus ja käsityö kukoistaa, saamme
köyhästä Suomestamme toisen Sveitsin -- jolleivät vain tuhoisat
rautatietuumat sitä ennen ehdi saattaa meitä perin pohjin vararikkoon
[!]. Surkuttelen Snellmania, jonka täytyy olla vaiti ja suostua.
Leveäraiteisia strategisia rautateitä, ja koko tämä nälistynyt,
ryysyinen kansa liikkeelle rakentamaan -- hautaansa."
Tammikuun 4 p. 1868 (C. G. von Essenille): "Olemme nyt viettäneet
joulupyhämme vierainemme jotenkin entiseen tapaan, vastoin tahtoani
-- kun ajat ovat niin huonot, Hätä kasvaa, mutta kansan alistuminen
on ihmeteltävä."
Tammikuun 27 p. (samalle): "Emme ole sairaampia kuin ennen, mutta
yltympäri tässäkin pitäjässä on kuolevaisuus paljoa suurempi kuin
tavallisesti."
Helmikuun 28 p.: "Hätä yltyy, kansa on kuin ruoskitut lapset,
mutta luulen, että se on tästä katkerasta koettelemuksesta nouseva
parantuneena. Suokoon Jumala sen!"
Kovaonnisesta kevättalvesta 1868, jolloin kuolo korjasi kamalan
satonsa nälistyneestä väestöstä, ei ole muita kirjeitä. Sitävastoin
on yksi 25 p:ltä marraskuuta, ja siitä näkyy, etteivät olot
Isossakyrössä tänäkään vuonna yhtään valjenneet. Kirjeessä sanotaan
näet: "Täällä on rahanpuute ja suuri köyhyys kaikkialla; ei mikään
vuosi ole Isollekyrölle ollut niin huono kuin viimeksikulunut.
Onneksi on kuitenkin muilla seuduin tällä kertaa hyvä vuosi."
Tähän tarvitsee tuskin lisätä, että Stenbäck teki mitä tehtävissä
oli moisissa oloissa. Anteliaisuus Isonkyrön pappilassa oli yhtä
muuttumaton kuin missä muussa näiden seutujen pappilassa hyvänsä.
Useat Stenbäckin jälkeenjääneiden paperien joukossa tavatut
lehdet todistavat lisäksi, kuinka hän koetti tehdä erilaisia
hätäleipäaineita tunnetuksi seurakunnassa ja kuinka hän koetti
opettaa hädänalaisia kristityn tavoin ottamaan koettelemuksen
vastaan. Kuinka hänen sydämensä kärsi, kuinka hän rukoili kansan
puolesta ja toivoi, että hätä oli oleva sille hyväksi, ilmenee
kylliksi edellä siteeratuista sanoista sekä runoelmasta "Suomi
hädässä", jonka loppu kuuluu:
O land, o land, du dyra land,
Hör Herrans ord!
Nu hvilar öfver dig hans hand,
O fosterjord:
Den vill ej ditt fördärf, till stöd
Den räckes dig uti din nöd,
Den vill dig väcka ur din död.
[Oi maani, kallis maani,
kuule Herran sanaa!
Nyt lepää hänen kätensä päälläsi,
oi synnyinmaa:
se ei tahdo sinun turmiotasi,
tueksi se ojentuu, sinulle hädässäsi,
kuolostasi se tahtoo sinut herättää.]
Kesällä 1869, joka oli Stenbäckin viimeinen, hän oli miltei yhtä
reipas kuin sen edellisinä. Hän nautti lämpimästä vuodenajasta, ja
hänellä oli voimia omistaa mielenkiintonsa sille perhejuhlalle,
joka oli tänä suvena, nimittäin Iidan häille. Häät vietettiin
asianmukaisella komeudella sydänkesällä. "Suuri sali pikku puolella"
järjestettiin ruokasaliksi, pöytä katettiin hevosenkengän muotoon
ja koristettiin kasveilla ja kukkasilla samoinkuin koko huone.
Stenbäck kulki tarkastaen ympäri ja nyökkäsi mielihyväänsä nuorten
puuhille. Sulhanen, pastori Pohjola, oli talollisen poika Nakkilasta,
ja vierasten joukossa oli hänen vanha isänsä ja muita sukulaisia,
paitsi Isonkyrön talonpoikaisväkeä, paikkakunnan herrasväkeä sekä
Stenbäckin perheen sukulaisia. Päivällisillä Stenbäck esitti pitkässä
suomenkielisessä puheessa maljan Suomen talonpoikaissäädylle.
Hän huomautti ensiksi, kuinka kuningasvalta muinaisaikoina oli
ollut suuri ja yksinään määräävä, kuinka valta sittemmin oli
siirtynyt aateliston käsiin ja kuinka nyt oli koittamassa aika,
jolloin talonpoikaissääty oli saava tähän saakka aavistamattoman
merkityksen ja valta-aseman. Sitten hän teroitti mieliin tietämisen
ja sivistyksen arvoa vallan oikeinkäyttämisen ehtona samoinkuin
kansakoulujen tavatonta tärkeyttä kansan kohottamiseksi ja
valmistamiseksi vastaamaan uuden ajan vaatimuksia; puolisivistys ei
kelpaa, oli hän sanonut, paljon enemmän kuin puoliherraa hän pitää
kunniassa yksinkertaista talonpoikaa, joka voi olla sivistynyt,
vaikk'ei hänellä olekaan muodinmukaista takkia. Sensuuntainen oli
ajatuksenjuoksu, ja puhe lausuttiin tavattomalla voimalla, niin
että se teki suuren vaikutuksen. Vaikka ollen alun pitäen syvästi
kansanmielinen, ei Stenbäckillä ollut ennen ollut aihetta pitää
mitään sellaista puolivaltiollista puhetta, ja sen vuoksi enensi
asian uutuus hänen sanainsa vaikutusta. Läsnäolijain joukossa oli
myöskin eräs tehtaanisäntä, jolla oli aatelisnimi, ja sanotaan
hänen pitäneen puhetta kovin demokraattisena. Kun sitten eräs
talonpoika katsellessaan franseesia osui pitelemään sikariaan
niin varomattomasti, että poltti reiän tehtaanpatruunan hienoon
hännystakkiin, oli tämä vielä lisäksi huomauttanut, että professorin
ylevä puhe oli antanut toisen kuvan oloista kuin todellisuus!
Vielä syksykin kului, kuten näytti, tavallista menoaan. Mutta väärin
tehtäisiin, jos luultaisiin, että Stenbäck edes helpoimpinakaan
päivinään olisi lykännyt mielestään ajatuksen tulossaolevasta
lopustaan. Monet aikaisemmin esitetyt sitaatit hänen kirjeistään
osoittavat, kuinka valmistunut hän oli ja kuinka hän ikävöi
haudantakaiseen kotiin, ja vielä mainittakoon, että hän jo syksyllä
1865 oli kirjoittanut Lillelle tuntiessaan vointinsa tavallista
paremmaksi: "Olen niin tottunut pitämään kuolemaa silmissäni, etten
mielelläni jättäisi toivoa pian päästä kotiin." Nämä sanat ilmaisevat
varmaan hänen sydämensä perustunnelmaa siitä saakka.
Joulun jälkeen tai alussa uutta vuotta 1870 Stenbäckin voimat
alkoivat huomattavasti vähetä samalla kuin vaivat enenivät. 25
p. helmikuuta hän kirjoittaa epätasaisella käsialalla Essenille:
"Nyt kun on tullut selkeä ja kylmä sää ja raikas talvi-ilma, on
terveytenäkin tullut vähän paremmaksi. Se on riippuvainen joka
säänmuutoksesta, vaikka istunkin sisällä. Kuolema leikittelee
kanssani niinkuin kissa kiinnisaamallaan hiirellä; juuri kun
luulee, että se musertaa leukojensa väliin, päästääkin se vielä
juoksentelemaan hetkeksi -- ei kuitenkaan liian kauas. Suotakoon
minun pian autuaana hetkenä vaipua sen syliin -- ei, rakkaan Herrani
ja Vapahtajani Jeesuksen Kristuksen syliin!" Omaistensa kanssa hän
puhui usein kuolemastaan, mutta uskoi kuitenkin elävänsä ainakin
toukokuuhun asti, vaikka hän viimeisinä aikoina viikkomäärin oli niin
voimaton, ettei hän auttamatta jaksanut nousta, kun oli ruvennut
istumaan. Paikalle kutsutun lääkärin vakuutus, että hän vielä voisi
elää muutaman vuoden oikealla keuhkollaan, jollei muuta sattunut, ei
vahvistanut sairaan uskoa elämään. Hän tunsi itse parhaiten, kuinka
runneltu hänen poloinen ruumismajansa oli. Miltei joka aamu värisytti
häntä ankara vilutauti, jota paitsi häntä vaivasi hengenahdistus ja
unettomuus, joka ajoi hänet vuoteeltaan keskellä yötä, puhumattakaan
muusta.
Voi syystä ihmetellä, että kuolema niin kauan viipyi, mutta enemmän
kuitenkin sitä, että sielun virkeys säilyi aivan viimeiseen asti.
"Kun hänen ruumiinvoimansa jo olivat miltei kokonaan tyhjentyneet,
välähteli hänen elävästä hengestään vielä salamoita, joita hänen
ympäristönsä oli ihmetteleminen." Useita kertoja hän lausui ilonsa
siitä, että oli löytänyt Kristuksen ja omisti elämän hänessä, ja
kummasteli ihmisten hulluutta, kun he eivät etsineet Jumalaansa
ja vapahtajaansa eläessään -- "jos he sen tekisivät, niin heillä
olisi lohdutus elämässä ja kuolemassa". Hänen omasta kehityksestään
kirjoitti hänen vaimonsa muutamia kuukausia hänen kuolemansa
jälkeen, että hän sairautensa aikana ikäänkuin "pian poimittava
hedelmä kypsyi iäisyyttä varten" ja että hän kuoleman lähestyessä
iloitsi kuin lapsi, joka pääsee kauan ikävöityyn isänkotiin. --
Jos mikään hänen elämänharrastuksistaan oli hänen sydämellään, oli
se varmaankin virsikirjatyö. "Vielä viimeisinä kuukausina", sanoo
Essen, "tarkasti hän ehdotuksensa ja merkitsi ne muutokset, joita
hän katsoi sen kaipaavan. Nämä muistutukset hän jätti kuollessaan
minulle toimitettavaksi ynnä ohjeen niiden käyttämisestä aikanaan."
Vieläpä viimeisessä kirjeessä tälle ystävälle (26 p. maalisk.)
hän kirjoitti samasta asiasta. "Avatessani tämän kirjeen", kertoo
Essen, "pelästytti minua muuttunut käsiala samoinkuin sanojen ja
rivien epätasaisuus. Näin että nyt oli loppu tulossa. Hän käsitti
sen itsekin, ja kirje päättyi sanoilla: 'En jaksa enää. On alkanut
hämärtää silmissäni, niin että kirjaimet tanssivat kuin hassut. Se on
kaiketi kuoleman hämärä. Hyvästi, hyvästi!'" --
Lähimmät päivät tämän kirjeen kirjoittamisen jälkeen Stenbäck
enimmäkseen vietti nukkuen. Käydessään levolle 30 päivänä maaliskuuta
hän valitti tavatonta väsymystä, ja kun hän yöllä heräsi, pelästyivät
läsnäolijat siitä, etteivät voineet ymmärtää hänen puhettaan. Aamulla
hän nousi, mutta vasen puoli oli ikäänkuin rampautunut, suu ja vasen
silmä olivat hervottomat. Hän oli saanut halvauksen, mutta siitä
huolimatta hän pysytteli ylhäällä seuraavina päivinä. Sunnuntaina
3 p. huhtikuuta kohtaus uudistui ja tällä kertaa ankarampana. Kun
posti saapui seuraavana tiistaina, tahtoi hän vielä istuallaan
lukea sanomalehtiä, mutta hän piti lehden ylösalaisin itse sitä
huomaamatta. Seuraavana päivänä havaittiin, että hän oli kadottanut
näkövoimansa, ja se oli katkerimpia hetkiä hänelle itselleen ja
hänen rakkailleen. Hänen vaimonsa oli kysynyt, eikö hän tahtonut
aamiaista. -- "Enhän toki syö keskellä yötä", oli sairas vastannut.
-- "Johan nyt on päivä pitkällä", vastattiin. Sen kuullessaan hän
pyysi sytyttämään kynttilöitä. Hänen vaimonsa asetti kaksi palavaa
kynttilää pöydälle sängyn ääreen, ja hän koetti kädellään hapuilla
valoa kohti, kunnes pisti sormensa liekkiin. -- Silloin hän painoi
suruisesti päänsä alas ja sanoi: "Niin, en näe mitään." Itkien koetti
hänen vaimonsa lohduttaa häntä sanoen: "Kyllä Jumala sinua rakastaa,
vaikka hän paneekin raskaita kuormia päällesi." -- "Niin, sen uskon
varmaan Kristuksen tähden", vastasi sairas siihen. -- Samana päivänä
hän tahtoi nauttia ehtoollisen. Hänen vävynsä Pohjola ripitti hänet
kaikkien läheisimpien läsnäollessa. Itse hän luki synnintunnustuksen
hairahtamatta, hartaasti ja nöyrästi. Sen jälkeen laulettiin pari
virttä.
Stenbäckin lähimmät hoitajat olivat hänen vaimonsa ja hänen sisarensa
Marie, molemmat yhtä uhrautuvaiset, Uskolliselle puolisolleen
hän sanoi kerran: "Ei kukaan toki osaa paremmin asettaa tyynyä
minulle." Mutta kiitollinen hän oli myöskin lempeälle, väsymättömälle
sisarelleen. 3 p. huhtikuuta oli lähetetty hakemaan Charlotte-sisarta
ja 11 p. sähkötettiin Jakkukselle Helsinkiin; hän saapui jo 14 p.
Sairas ilahtui kovin hänen tulostaan, vaikka ei enää voinut tulijaa
nähdä. Isän muuttuneen ulkonäön valtaamana Jakkus pysähtyi muutaman
askelen päähän hänestä. Silloin sairas pyysi häntä tulemaan luokseen
lausuen: "En kyss på pannan, på mun en annan!" (suutelo otsalle,
suulle toinen), ja läsnäolijat eivät voineet olla hymyilemättä
tervehdyksen runolliselle muodolle. "Niin hän pysyi samana viimeiseen
saakka."
Näiltä viimeisiltä päiviltä muistetaan useita lauseita, jotka
avasivat hänen sisimpänsä ja ilmaisivat hänen lapsenmieltänsä.
Liikuttavan nöyrästi hän pyysi halvimmiltakin ympärillään olevilta
anteeksi, jos hän kärsimättömyydellään oli loukannut heitä, ja
sydämellisellä hartaudella hän puhutteli heitä kaikkia. Usein
hän vähän houraili; silloin kun hän oli täydessä tajussaan ja
silloinkin kun hän ei ollut, nähtiin että hän taisteli Jumalan
kanssa, sillä epäuskokin tahtoi kuiskuttaa epäilyksensä: kuka
tietää? -- Mutta ne lauseet, jotka ovat jääneet hänen lähimpäinsä
tietoon, todistavat kuitenkin kaikki, kuinka hän pysyi uskollisena
itselleen. "Tahdon langeta Kristuksen jalkojen juureen ja kiittää
häntä kaikesta -- kaikesta", sanoi hän esim. kerran; ja kun hänen
vaimonsa kysyi häneltä, oliko hänellä voimia rukoilla, vastasi
hän: "Miksi en jaksaisi ojentaa tyhjää kättäni ja tyhjää sydäntäni
ja rukoilla, että hän täyttäisi ne armollaan ja lahjoillaan." --
Edelleen hän sanoi kerran: "En ole saanut helmasyntejäni anteeksi
ennen kuin nyt kuolinvuoteellani." Vielä mainittakoon, että hän
Charlotte-sisarelleen toisti vanhan virrenvärssyn: "Ho nu en syndare
är af drafven mätter, ej bjuder till sig själf att göra bätter,
men ligger såsom död för Jesu fötter, en sådan blir af honom ej
utstötter." (Kuka syntinen siis on rapaan kyllästynyt, eikä koeta
tekeytyä paremmaksi, vaan makaa niinkuin kuollut Jeesuksen jalkain
juuressa, sellaista hän ei heitä pois luotaan.) -- "Runollisen
kaunista se ei ole", oli hän jaksanut lisätä, "mutta se kuvaa
kuitenkin lyhykäisyydessään kristityn koko elämän". -- Samalla tavoin
hän luki koko virren n:o 383 ("O Jesu Krist, sann Gud och man, som
dödens välde öfvervann") vielä kuuluvalla äänellä.
Huhtikuun 17 p. oli pääsiäispäivä, ja silloin sairas istui vielä
hetkisen keinutuolissa, joka siirrettiin ikkunan luo, että hän olisi
voinut katsella joelle, missä jäänlähtö tapahtui. Sattui näet joskus,
että hän saattoi nähdä, vaikka hän toisina hetkinä oli aivan sokea.
Nytkin hän näki kevään voittokulun ulkona.
Saman päivän iltana hän sanoi olevansa niin väsynyt, että saattoi
kuolla milloin hyvänsä. Hänen puheestaan erotettiin sen jälkeen
ainoastaan katkonaisia sanoja, niinkuin: vapahtaja, anteeksianto,
lunastus j.n.e. Tiistaina ja keskiviikkona oli sairaalla ankaria
tukahduspuuskia, ja yöllä torstaita vasten (21 p. huhtik.) oli
hänen unensa hyvin levoton. Aamulla hän oli jonkunmoisessa
horrostilassa, kunnes hän äkisti kohottautui vuoteestaan lyhyessä
kuolonkamppauksessa. Sitten hän lepäsi muutamia tunteja hiljaa
raskaasti hengittäen, kunnes hengitys vähitellen heikkeni -- hiljeni
hiljenemistään, ja huulet vihdoin ummistuivat ihmeelliseen vakavuuden
ja rauhan ilmeeseen.
* * * * *
Hautajaiset olivat ihanana kevätaamuna 5 p. toukokuuta. Jo edellisenä
päivänä olivat sukulaiset saapuneet ja niiden joukossa vaasalaisia,
jotka olivat tuoneet mukanaan kukkia omista ja ystäväinsä kodeista.
Nuoret neitoset olivat tulleet ajatelleeksi kukkasia, ja kun hauta
oli tehty valmiiksi aivan vanhan kirkon viereen, alkoivat he omin
päin koristaa runoilijan viimeistä lepopaikkaa seppeleillä, joita
olivat sitoneet puolanvarsista, ruusuista ja muista sellaisista
auringon ja kevään kasvateista, joita hän oli rakastanut niin
suuresti. Äkisti häiritsivät koristajia heidän toimessaan ankarat
sanat: "Tähän saakka on ainakin hauta ollut rauhassa turhuudelta;
koristetaanko nyt synnin palkka ruusuilla ja otetaan kuoleman
kauhu pois kurjalta ihmiseltä?" Tytöt seisoivat hämmästyneinä,
mutta päättivät kysyä vainajan puolisolta, mitä hän ajatteli. --
"Mielellänne saatte koristaa haudan", sanoi hän, "ystävyydestä
ja rakkaudesta te sen teette!" -- Ja hauta oli pian keväisessä
puvussaan valmiina sulkemaan syliinsä vainajan tomun. Sitten
alkoi hautajaisvieraita tulvia pappilaan, ja osa tulijoista kulki
hautausmaan poikki. Vanha, harmaaseen körttiröijyyn puettu talonpoika
pysähtyi haudan ääreen ja katsoi kauan sitä hiljaa. Vihdoin hän
pyyhkäisi hihallaan pois muutamia kyyneliä, jotka valuivat hänen
poskilleen, ja sanoi: "Kaunis ja tavaton on hauta, mutta kyllä saa
ollakin, sillä eihän vainajakaan ollut niinkuin muut tavalliset
ihmiset."
Talonpojat kantoivat arkkua olallaan sen muutaman sadan askelen
matkan, joka erotti kodin kirkosta. Siihen aikaan ei ollut tapana
koristaa arkkua kukkasilla, ja sen vuoksi kiintyivät saattajain
silmät vain Lauri Stenbäckin nimeen, joka kauniisti loisti
päivänpaisteessa. Kirkossa pidettiin ruumissaarna ja toimitettiin
siunaus, jonka jälkeen arkku kannettiin ulos ja laskettiin kukkivaan
hautaan. Kun surupukuiset joukot vihdoin olivat hajonneet, sekaantui
umpeenluodun haudan yläpuolella lintujen liverrys auringon kultaiseen
valoon ja kahleensa luoneen virran keväiseen solinaan. Se oli
ikäänkuin kaikua runoilijan pääsiäislaulusta:
Mut taivaan perin mä; ja voiton kruunuun,
Min Herra mulle tallentaa, oon noussut.
"Oi noussut, noussut", laulaa kevään tuulet
Ja päivyt valaistessaan maan, oi noussut.