YHDEKSÄS LUKU. 1846-1852.

Asettuminen Vaasaan ja sikäläisiä oloja. -- Koulupuheita, pedagoginen

toiminta. -- Opettajayhdistyksessä. -- Aikakauskirjatuumia. --

Kirjailijatoiminta: "Theologiska Tractater, II", "Ur det dolda

lifvet", Runoelmain toinen painos, "Thomas Arnold" y.m. --

Kirjeenvaihtoa. -- Käänne pietismissä.

Vaikka ollen kyvyltä ja merkitykseltä Runebergia ja Snellmania

vähempi oli Stenbäckillä kuitenkin näiden miesten kohtalo siinä, että

hänet pakotettiin asettumaan pedagogiksi pikkukaupunkiin -- kohtalo,

josta neljännen nerokkaan miehen, Topeliuksen, ainoastaan eräs deus

ex machina esiintymisellään pelasti. Mutta on tapana sanoa: paras

niinkuin käy. Mitä Stenbäckiin tulee, oli se sikäli totta, että se

aika, jonka hän toimi rehtorina Vaasan ylemmässä alkeiskoulussa,

oli hänen onnellisimpansa. Tosin täytyi hänen jättää vaikuttavampi

toimintapiirinsä Helsingissä samoinkuin ne tieteelliset pyrinnöt,

jotka olivat häntä viehättäneet, mutta uusi toimikin oli sellainen,

että hän saattoi antautua siihen koko sielunsa lämmöllä, jota paitsi

säännöllinen työ tuntui levolta pitkän, levottoman yliopistoajan

jälkeen.

Kun seuraavassa käymme kuvaamaan Stenbäckin elämää tänä uutena

aikakautena, on kenties ennakolta sanottava, että tehtävän voisi

käsittää toisella tavoin kuin olemme sen ajatelleet. Kun tähän

saakka päähuomio on ollut hänen sielunkehityksessään, odottaa

kenties joku, että esitys nyt on koettava tieteellisesti selvittää

hänen pedagogisia aatteitaan ja määrätä hänen sijansa Suomen

koulun historiassa. Tämä soveltunee kuitenkin paremmin erityiselle

tutkimukselle; me tahdomme mieluummin edelleen antaa pääpainon

persoonalliselle puolelle ja etupäässä ottaa talteen ne piirteet,

joissa Stenbäckin omituinen mielensävy ilmaiseksen, joissa tunnemme

hänen jalon, syvän tunteensa, hänen "palavan sielunsa".

Alkuaika Vaasassa ei ollut kovinkaan mieluisa, sillä matka Turkuun

ja epätietoisuus hakemuksen tuloksesta oli estänyt Stenbäckiä

valmistamasta ja järjestämästä mitään sinne asettuakseen. Kun hän

rouvineen syyskuun keskipaikoilla saapui kaupunkiin, täytyi heidän

mennä toistaiseksi asumaan "vieraina pietistien yleisen kestikievarin

[raatimies J. F.] Aurénin luona". Kaikki heidän omaisuutensa oli

Helsinkiin jääneessä kodissa, ja muutto vei aikaa. Sen täytyi näet

tapahtua meritse syksyllä tai hevosrahdilla talvella. Joukko kirjeitä

filosofianlisensiaatti, sittemmin arkiaatteri Otto E. A. Hjeltille,

Stenbäckin ystävälle ja alttiille asiamiehelle pääkaupungissa,

ilmaisee mitä huolia ja ikävyyksiä sellainen asia tuotti siihen

aikaan, jolloin höyrylaivoja ja rautateitä ei ollut olemassa. Eräs

pohjalainen laivuri oli ottanut toimekseen tavarain kuljetuksen,

mutta ei päässyt pitemmälle kuin Kaskisiin, kun hänen täytyi laskea

aluksensa satamaan korjattavaksi, ja vaikka hän sitten jatkoi

matkaansa Helsinkiin, oli Stenbäck huolissaan, että ei ainoastaan

kalusto, vaan erittäinkin hänen rakkaat kirjansa ainakin kastuisivat

pilalle, jolleivät menisi meren pohjaan. Kaikki kävi kuitenkin hyvin,

ja muutaman ajan odotettuaan saattoi pieni perhe vihdoin tehdä olonsa

kotoiseksi lääninkirjuri Duvaldtin talosta vuokratussa huoneistossa.

Myöhemmin Stenbäck tuli oston kautta saman, kaupungin eteläosassa

sijaitsevan talon omistajaksi. [Talo maksoi noin 1,400 hopearuplaa,

josta summasta se oli palovakuutettu. Suurimman osan kauppasummaa eli

1,300 ruplaa Stenbäck lainasi takuuta vastaan.]

Sanoimme "perhe", mutta niinkuin jo ennen on mainittu, ei Stenbäckin

avioliitto ollut siunattu omilla lapsilla. Nähdäkseen lapsenilon

päivänpaistetta kodissaan ottivat aviopuolisot kuitenkin yhteisestä

halusta luokseen turvattomia pienokaisia, vieraita ja sukulaisia,

ja vaalivat heitä rakkaudella. Jo Helsingissä he olivat ottaneet

huostaansa pienen, noin nelivuotiaan tytön, jonka äiti, erään

nimismiehen leski, oli ollut herännyt ja kuollut sikäläisessä

sairashuoneessa. Ennen kuolemaansa hän oli pyytänyt Stenbäckejä

ottamaan huostaansa hänen pikku Iidansa, ja he tekivät sen, niin että

turvatti omana lapsena myös sai Stenbäckin nimen. Saman sijan kodissa

ja saman nimen sai myös kasvattipoika Jakob, jonka vanhemmat olivat

torpanväkeä Isostakyröstä ja joka niin ikään otettiin hoidettavaksi

äidin kuoltua 1850. Poika, kotonimeltään Jakkus, oli silloin

ainoastaan noin 10 kuukauden vanha. Tässä luettelematta kolmea

tai neljää vanhempaa lasta, joille Stenbäckit myöhemmin antoivat

oman kodin ja kasvatuksen, on tältä ajalta vain mainittava, että

sisarten Marie Ottelinin ja Charlotte Achrénin turvattomat lapset

kouluaikanaan asuivat enonsa luona. Molemmille leskille, joiden

varat olivat hyvin vähäiset, se oli suuri helpotus heidän huoleensa,

jotavastoin hyvä työ Stenbäckin puolelta oli itsestään selvä asia.

Sillä kuinka hän ei olisi, sen kerran voidessaan, työssä osoittanut

sitä lähimmäisenrakkautta, joka aina oli hänen ominainen piirteensä.

Ja että kaikki tapahtui sulimmasta hyväntahtoisuudesta eikä niin

sanoaksemme "rakkauden kuninkaallisen käskyn" teoreettisesta

tiedosta, sen tunnustavat kaikki, jotka ovat nähneet, kuinka

Stenbäckillä itsellään oli ilona ottaa osaa lasten riemuihin ja

suruihin, heidän leikkeihinsä ja siihen hoitoon, jota he tarvitsivat.

Mutta tämä luo valoa hänen julkisiin toimiinsakin. Sillä sen

rakkauden lapsia ja nuorisoa kohtaan, joka täytti hänet kotona, hän

toi myötänsä kouluun, ja hänen pedagogina saavuttamansa nimi johtuu

suureksi osaksi siitä.

Nuorille ja keski-ikäisille ihmisille ei liene tarpeetonta

muistuttaa, että tässä puheena oleva Vaasa oli "vanha kaupunki" ennen

paloa 1852. Eräs jutelma Wasa Tidningissä kesällä 1846 sanoo, että

kaupunki on "suurenpuoleinen", siellä on hovioikeus, lääninhallitus

ja oppilaitoksia epälukuisasta Itse asiassa kaupungin suuruus oli

melkoinen vain verraten läänin muihin kaupunkeihin, mutta muuksi

kuin pikkukaupungiksi ei sitä kolminetuhansine asukkaineen syystä

voinut sanoa. Kapeiden, kivettyjen katujen varsilla kohosivat

kaupungin vaatimattomat yksi- ja kaksikerroksiset talot, joista

osa keskelle pitkää seinää rakennettuine puoliyläkertoineen, missä

oli pääty kadulle päin sekä taitekatto ja ullakkokamareja, pisti

silmään kuvaavina muistomerkkeinä edelliseltä vuosisadalta. Kolme

pisintä katua kulki pohjoisen ja etelän suuntaan, ja tavallisella

kävelyllä ehti 10-15 minuutissa kaupunkisuunnikkaan etelälaidasta,

jota jyrkästi rajoittivat Korsholman vallit ja gustaviaanisen siro

hovioikeuden talo sekä niiden välinen lehmuskuja, pohjoislaitaan,

missä peltoja ja Mustasaaren pappilan punaiseksi maalattu rakennus

tuuheiden lehtipuiden varjossa kohtasi katsojan silmää. Jos kulki

suorassa viivassa etelätullista Kauppamiehenkadun kautta, avautui

vähän edempänä kuin puolitiessä pieni tori, jonka pohjoislaidassa

kaupungin kirkko oli, kun taas itäpuolella oli raatihuone sekä

sen takana kellotapuli ja samoin kaakkoisella kulmalla koulutalo

kellotorneineen, joka kohosi ylemmältä perustalta -- muodostaen

yhteensä kaupungin akropoliin. Siitä maa laskeutui länteenpäin

kanavaa kohti, jonka yli Salmisilta vei "vanhaan satamaan" ja jota

myöten oli avoin väylä ei ainoastaan jo puoleksi kuivaneeseen

satamaan, vaan myöskin kaupungin selän yli Brändön ulkosatamaan,

puoli peninkulmaa tai vähän kauempana kaupungista. -- Mainitussa

jutelmassa sanotaan myöskin, että kaupunkielämä oikeastaan

vain talvisin kohosi täyteen loistoonsa, sillä kesäksi kaikki

"sivistyneet" muuttivat maapaikkoihinsa tai vuokrasivat asunnon

rannikkokylän maalaistaloista. Jonkunmoinen muutos tässä kohden oli

kuitenkin tapahtunut kesällä 1846, sen johdosta että yritteliäs

ja tarmokas proviisori, sittemmin kauppaneuvos A. A. Levon oli

avannut kaivohuoneen seurapuistossa lähellä hovioikeuden taloa.

Osa kaupunkilaisia pysyi silloin kotona juodakseen terveysvettä ja

seurustellakseen niiden vierasten kanssa, joita muista osista maata

oli tullut parannuksille. Seura nousi vähitellen 70:een luvultaan, ja

pantiinpa toimeen "kaivotanssiaisiakin Helsingin malliin". Kaupungin

seurustelutavoista mainitaan, että sillä Etelä-Suomessa oli maine

teeskentelemättömän iloisesta elämästään, jota paitsi asukkaita

kiitettiin vieraanvaraisuudesta ja siitä, että heillä ei ollut

"säätyerotuksia eikä nurkkakuntaseurueita".

On sitä vähemmän syytä käydä epäilemään jutelman todenperäisyyttä,

kun seuraelämä varsin vähän koski Stenbäckiä. Siitä hän ei etsinyt

viihdykettä. Muutoin hän tunsi kaupungin ennaltaan, ja hänellä

oli siellä ystäviäkin. Mutta kuinka laita lienee ollutkaan, oli

alusta alkaen selvää, että työ oli antava hänelle tyydytystä eikä

seuraelämä. Muutamat Hjeltille kirjoitettuihin kirjeihin sirotetut

rivit ilmaisevat meille ensimmäisen vaikutuksen. Syyskuun lopulla hän

sanoo: "Minulla on opetusaineina ainoastaan hebrea, latina, suomi

ja uskonto, ne aineet, jotka minua enimmän huvittavat, ja toivon

olevani erittäin tyytyväinen tähän toimeen, jahka olen ennättänyt

siihen vähän perehtyä. Pojat näyttävät kuuntelevan minua kaikella

tarkkaavaisuudella ja tuntuvat hyvin taipuvaisilta. En voi enää

valittaa vaikutusalan puutetta; Jumala antakoon vain kykyä miten

kuten täyttää sen, minkä hän on antanut. -- -- Vielä en ole tavannut

ketään muita kuin niitä, jotka ovat täällä kaupungissa. Luulen

kyllä tulevani kaipaamaan seuraa. Täällä on n.s. heränneitä, miltei

ainoastaan naisia ja muutamia kauppiaita." -- Lokakuun lopulla taas:

"Täällä Vaasassa on niin kuollutta kuin ikinä missään. Väkeä täällä

on kyllin, joita Jumala on ravistanut, mutta ensimmäinen pakottava

ja ajava armo on jo ammoin kadonnut useimmista, ja harvat näkyvät

viitsivän ja jaksavan etsiä sitä taistelulla, työllä ja valistuneella

hengellä Herralta joka päivä ja hetki. Ja missä se laiminlyödään --

mitä on koko kristillisyys muuta kuin varjoa -- voimattomia sanoja

niin täällä kuin siellä."

Kaupungin lähiseudussa Stenbäckillä oli monta uskonveljeä,

joita hän usein tapasi, sillä tähän aikaan, jolloin ei mitään

maakauppiaita ollut, täytyi kaupunkimatkoja tehdä useammin kuin nyt.

Lähimmistä sukulaisista ja ystävistä johdatettakoon muistoon O.

G. von Essen Ylihärmässä, A. W. Ingman Alahärmässä, Alfr. Kihlman

Kruununkylässä, Malmberg Lapualla, Fredr. Östring ja Edv. Svan

Maalahdella, F. O. Durchman Isossakyrössä j.n.e. Vaasan heränneet

ja todennäköisesti muutkin olivat toivoneet Stenbäckin ottavan

tehokkaasti osaa heidän yhdyselämäänsä ja siten tulevan heidän

joukkonsa johtajaksi. Tämä toivo kuitenkin petti. Vaikka hänen

vakaumuksensa oli muuttumaton, pysyi hän yksinomaan virassaan

ja kirjallisissa harrastuksissaan. Vieraita saadessaan hän luki

tavallisesti jotakin heille, mutta häntä ei nähty niissä seuroissa,

joita Vaasassakin pidettiin, varsinkin markkina-ajoin. Malmberg,

Östring tai joku muu tilaisuuteen matkustanut pappi esiintyi niissä.

Tämän Stenbäckin syrjään-vetäytymisen ei tule kummastuttaa meitä.

Joskin hän Evankelisen Viikkolehden aikana tavallaan oli ollut

johtavassa asemassa, ei hän koskaan johtajaksi pyrkinyt, eikä hän

luonteensa puolesta olisi siksi sopinutkaan. Sitä paitsi oli sekä

häneltä että pietismiltä yleensä varsinainen myrsky- ja kiihkoaika

ohitse; taistelu koski nykyjään vähemmässä määrin maailmallisia

ja välinpitämättömiä kuin alkuperäisestä pietismistä luopuneita

(hedbergiläisiä), ja siitä taistelusta oli m.m. Stenbäck _päättänyt_

luopua. Edelleen on huomautettava, että 40-luvun lopulla, niinkuin

viimeisessä kirjesitaatissa viitataan, monelta välitön innostus oli

kadonnut ja sijaan tullut ulkonainen muodollisuus, joka ei voinut

muuta kuin vaivata häntä. [Vaatimukset m.m. pukuun nähden olivat

Pohjanmaalla ja Vaasassakin paljoa ankarammat kuin Etelä-Suomessa.

40-luvun lopulta kerrottakoon pari kuvaavaa kaskua. -- Kun kerran

eräs papintytär oli matkustanut kaupunkiin lähipitäjästä, katsottiin

mahdottomaksi, että hän vaaleassa pumpulileningissä menisi seuraan.

Hänelle tarjottiin musta hame lainaksi, mutta hän ei puolestaan

tahtonut esiintyä lainapuvussa. Seurauksena oli, että hänen täytyi

jäädä pois hartausseurasta. -- Vielä kuvaavampi on seuraava kasku

sormikasparista. Eräässä kokouksessa huomasivat muutamat naiset

parin sinisiä sormikkaita, joilla ei ollut omistajaa näkyvissä.

Eräs otti sormikkaat käteensä ja huomautti muille, mitä maallista

turhuutta ne osoittivat. Kaikki olivat heti yhtä mieltä siitä, miten

turmiollista oli käyttää sellaisia sormikkaita, -- joko ei mitään

käsineitä tai sitten n.s. "lapaset"! Oikein selvästi osoittaakseen

paheksumistaan eivät he keksineet parempaa keinoa kuin repiä pois

sormet noista viattomista sormikkaista. Sen pahempi oli niiden

omistaja eräs rouva G., joka juuri oli alkanut liittyä heränneihin.

Syvästi kuohuksissaan toisten menettelystä ja ankarasta tuomiosta

kävi rouva-parka synkkämietteiseksi ja -mieliseksi kadottaen kaiken

halun enempiin seuroissa-käymisiin. -- Tämä tapaus herätti melkoista

huomiota ja aiheutti paljon puhetta puolesta ja vastaan. -- Vaikka on

varmaa, että Stenbäck ei lempeästi tuominnut moisia äärimmäisyyksiin

menijöitä, emme voi tässä asiassa siteerata mitään suoranaista

lausuntoa häneltä: mutta hänen ystävästään Essenistä kerrotaan, että

hän vapaasti laski leikkiä sellaisesta. Niinpä sanotaan hänen kerran,

nähdessään muutamilla naisilla, että heidän välttämätön sininen

kaulaliinansa oli värjännyt heidän kaulansa siniseksi, tavalliseen

satiiriseen tapaansa kysyneen, kuuluiko sininen kaulakin univormuun.]

Niin ollen oli luonnollista, että Stenbäck oli mieluimmin ottamatta

osaa maaseutukaupungin pietistiseen elämään.

* * * * *

Kun on luotava kuvaus Stenbäckistä koulunopettajana, kuinka hän

käsitti tehtävänsä ja kuinka hän käytäntöön sovitti periaatteensa,

on paras ensiksi antaa hänelle itselleen puheenvuoro. Muutamissa

yksinkertaisuudeltaan ja välittömältä lämmöltään miltei

klassillisissa koulupuheissa [Puheiden käsikirjoitukset ovat

Stenbäckin jälkeenjääneiden paperien joukossa. Päivämääriä

ilmaisematta, jotka olemme saaneet Wasa Tidningistä ja

Ilmarisesta, ovat puheet ennen olleet painetut _J. A. Cederbergin_

Historiallisissa kokoelmissa, I, Turussa, 1886.] hän on lausunut

mielipiteensä siitä, mikä tässä lähinnä kiinnittää mieltämme.

Marraskuun 24 p. 1846 asetettiin konrehtori, maisteri Esaias

Wegelius, ja toinen kollega, maisteri Ludvig Björkman, virkoihinsa.

Tämä juhlallisuus antoi Stenbäckille aihetta rehtorina alempana

olevan puheen pitämiseen, joka varmaan on tehnyt sitä edullisemman

vaikutuksen, kun juhlallisuuden aloitti Wegelius pitämällä

latinankielisen puheen "siitä sielun viljelyksestä, jota jokainen

humanistinen opinala, mutta varsinkin kaunopuheisuus tuottaa,

ravitsee ja voimassa pitää [!]".

Tarkoittaen jälkimmäistä näistä kahdesta ennenmainitusta opettajasta,

joka oli uusi koululle, lausui Stenbäck:

"Uuden opettajan astuminen virkaansa on tärkeä tapahtuma

koululle ja jokaiselle oppilaitokselle. Kuinka tarkoin määrätty

opetuksen kulku ja sisällys onkin, niin ei kuitenkaan mikään

koulu ole kellolaitos, joka kerran vedettynä sitten koneellisesti

käy käyntiään. Vaaditaan elävää voimaa, joka vuodattaa eloa

opetukseen, jotta se tulisi hedelmälliseksi ja todeksi,

siemeneksi, joka kerran voi kehittyä todelliseksi eduksi meille

itsellemme ja hyödyksi muille. Vaaditaan elävää harrastusta,

joka voi herättää nuorisossa sen halun ja mielen vakavaan

sivistykseen, tietoon ja siveellisyyteen, siihen korkeampaan

yhteiseen henkeen, jota vailla oppilaitos kasvattaa joko

pelkkiä kuivia, ahdasmielisiä pedantteja tai löyhiä, itsekkäitä

onnenonkijoita, joiden kaikki hyörintä ja pyörintä tarkoittaa

vain heidän omaa persoonaansa ja sen mukavuutta. Opettajasta

on tämän elävän voiman lähteminen; hän voi ja hänen tulee

tehdä koulu todelliseksi kasvatuslaitokseksi, missä nuorisoa

ei ainoastaan kehoiteta tietoon ja taitoon, vaan myös jaloon

yhteishenkeen ja siveelliseen vakavuuteen. Sen vuoksi riippuu,

varsinkin koulussa, niin äärettömän paljon opettajan persoonasta.

Jos hän on innostunut kutsumukseensa, jos hänellä itsellään on

lämmin mieli tosi sivistystä ja jalostusta kohtaan ja hän todella

rakastaa nuorisoa sydämestään, niin ei nuori mieli ikinä voi olla

niin suljettu, että hän ei saisi herätetyksi siihen halua tietoon

ja siveyteen ja kylvetyksi nuorisoon siemeniä, jotka osaltaan

määräävät sen elämän suunnan ja pyrkimyksen. Mutta sitävastoin,

missä opettajalla ei ole nuorekasta mieltä, missä lämmin rakkaus

nuorisoon ja sen parhaaseen puuttuu, siellä opettajan kutsumus

muuttuu kaikkein raskaimmaksi, ikävimmäksi ja kuivimmaksi;

siellä ei ainoastaan opettaja itse laahaa vastahakoisesti ja

ikäänkuin ikeen alla raskasta taakkaa, vaan, mikä pahempi,

hän synnyttää saman haluttomuuden ja raukeuden nuorisossakin,

jolla kyllä on terävät silmät opettajansa puutteita huomaamaan.

Jokaisen sivistyksen ja kasvavan polven ystävän täytyy sen

vuoksi myötätuntoisesti ottaa vastaan koulun palvelukseen astuva

opettaja ja saattaa häntä lämpimimmillä onnentoivotuksillaan."

Sitten luettuaan julki Björkmanin valtakirjan puhuja jatkoi:

"Jättäessäni sinulle tämän valtakirjan, rakas virkaveli, on iloni

olla ensimmäinen, joka täällä julkisesti onnittelen sinua siitä.

Mutta en onnittele ainoastaan sinua; on jotakin sydämelleni vielä

kalliimpaa kuin sinun persoonasi: onnittelen koulua. Oli aika,

veljeni, jolloin koulunopettajan toiminta tavallisesti pidettiin

halpana ja mitättömänä, jolloin hän elää laahusti syrjäytettynä

ja ylenkatsottuna ja jolloin hänet ikäänkuin väkisin pakotettiin

katsomaan tointansa ainoastaan oikotieksi turvattuun

tulevaisuuteen. Ja kuitenkin oli hänen hartioillaan tehtävä

vaivalloisempi, raskaampi ja väsyttävämpi kuin kenties mikään

muu tehtävä yhteiskunnassa; kuitenkin oli hänen hartioillaan

vastuunalaisuus kasvavan sukupolven ohjaamisesta tietoon,

kuntoon ja hyveeseen! Mutta mitä enemmän inhimillinen sivistys

on tullut tunnustetuksi, mitä enemmän on opittu mittaamaan

henkilön arvoa, ei ulkonaisten etujen, vaan sen vaikutuksen

mukaan, joka hänellä on ihmisyyden korkeimmissa asioissa, ja sen

toimen, innon ja kyvyn mukaan, millä hän niitä ajaa, sitä enemmän

on myös opittu antamaan arvoa sille säädylle, jonka huostaan

nuorison opettaminen ja ohjaaminen on uskottu. Ja kun omassa

maassammekin olemme nähneet etevien miesten, joista isänmaa

saattaa olla ylpeä, [Tarkoitetaan Runebergia ja Snellmania.]

omistavan tietonsa, kykynsä ja voimansa koulun palvelukseen,

niin se voi olla meille muille ainoastaan ilahduttavaa ja

kehoittavaa ja antaa meille sen varmuuden, että pian jokaisen,

joka halveksuu koulunopettajan tointa, on itsensä pakko havaita,

että hän siten osoittaa ainoastaan omaa sivistyksen puutettaan,

välinpitämättömyyttään ihmisyydestä ja sen korkeimmista

pyrinnöistä. Mutta sitä enemmän on meidän opettajien asia tukea

koulun arvoa ja osoittaa se sen luottamuksen ja kunnioituksen

arvoiseksi, jota sille on alettu antaa. Siksi on koululle ja

koululaitokselle ilo saada omakseen miehiä, joilla on nuorekkaat

voimat, lämmin mieli ja vilpitön rakkaus nuorisoon. Minä toivon

ja minä tiedän, että sinulla, veli, on tämä halu ja tämä rakkaus,

ja sentähden onnittelen koulua sinun tulostasi siihen. Kestäköön

kauan, kestäköön aina se rakkaus, niin on sinun työsi oleva

koululle hedelmällinen ja hyödyllinen ja sinulle itsellesi

suloinen ja helppo. Mutta jos mieli jäähtyy ja rakkaus nuorisoon

sammuu, tulee koulunopettajan toimi kaikesta ikävästä ikävimmäksi

ja kaikesta puisesta puisimmaksi, niin, menettää kaiken

todellisen hyödyn ja siunauksen. Tyyni ja tasainen mieli, vakava

ja ylivaltias itsensähillitseminen on opettajan välttämättömin

ominaisuus, mutta tämä ominaisuus on ainoastaan siinä, missä

opettajalla on elävä harrastus kutsumukseensa ja lämmin rakkaus

nuoriin. Tämä harrastus ja tämä rakkaus, eläkööt ja palakoot

ne sinussa, kannustakoot ja rohkaiskoot ne sinua vaivannäössä,

pitäkööt ne alati sinun mielesi reippaana ja rohkeana virkasi

toimessa. Näillä toivomuksilla lausun sinut tervetulleeksi ja

kehoitan sinua Jumalan ja tämän ihmisparven edessä tekemään

virkavalasi." -- --

"Niin, olet mennyt suureen sitoumukseen; olet Herran edessä

ottanut hoitaaksesi parhaimman ja kalleimman, mitä maan päällä

on, nämä pienoiset, jotka ovat astumassa elämään. Kun näen

edessäni tämän nuorison, isänmaan toivon ja vastaisuuden kasvavat

miehet, joista tulevan ajan onni tai onnettomuus, sen kunto

ja voima tai turmio ja rappeutuminen riippuu, niin hämmästyn

kutsumukseni vastuunalaisuutta, ja elävänä on sieluni silmissä

pyhä lause: Ei mitään ole se, joka istuttaa, eikä mitään se,

joka kastelee, vaan Jumala on se, joka kasvun antaa. Me voimme

istuttaa ja me voimme kastella, mutta kaikki on turhaa, jollei

Herra anna siunaustaan. Meidän kutsumuksemme on meille totisesti

liian suuri ja liian korkea, jos kuljemme eteenpäin omasta

voimastamme, ja me peräydymme pelolla siitä vastuusta, joka on

hartioillamme. Katso, nämä nuoret heidän vanhempansa vaativat

meidän kädestämme, meiltä vaatii heidät ihmiskunta, meiltä vaatii

heidät Herra Jumala taivaassa. Varmaan me emme pääse pitkälle,

jollei meillä ole puolellamme Jumalan voima ja Jumalan siunaus.

Mutta kuitenkin on suloista, veljeni, on ihanaa olla aseena

Herran kädessä, ja onneksi Hän ei kiellä siunaustaan siltä, joka

Häneltä sitä rukoilee, onneksi Hän ei anna meille kiveä leivän

sijasta. Olkaamme vain alati Hänen aseinaan!"

"Lopuksi saan lausua nöyrän kiitoksen niille sivistyksen ja

nuoren polven korkeasti kunnioitetuille ystäville, jotka

ovat kunnioittaneet tätä toimitusta läsnäolollaan. Koulu

voi ainoastaan iloita, kun se näkee miesten, jotka ovat

yhteiskunnan kukkuloilla, ottavan osaa näihin juhliin, kun se

huomaa kaikensäätyisissä ja -ikäisissä ihmisissä osanottoa

toimintaansa. Koulu rakastaa julkisuuden raikasta ilmaa; se

on itse poikasen ensimmäinen julkinen kilpakenttä. Kun hän

lähtee lastenkamarista ja äidin lempeästä ja hiljaisesta, mutta

sanomattoman vaikutusvaltaisesta hoidosta, ottaa koulu hänet

vastaan, jotta hän sen yhdyselämässä ja julkisuudessa kasvaisi,

varttuisi, taipuisi, norjuisi ja valmistuisi julkiseen elämään

valtion palveluksessa. Varmaankaan en erehdy, jos juuri tässä

yhdyselämässä, tässä julkisuudessa ja tässä poikasille niin

soveliaassa valmistuksessa vastaisuuden julkiseen toimintaan

näen yhden koulun olennaisimpia, ihanimpia ja tärkeimpiä etuja,

jota ei mikään muu voi vastata eikä korvata. Koulu tahtoo

olla julkinen ja on sen vuoksi kiitollinen siitä julkisesta

osanotosta, jota se kohtaa. Tämän kiitollisuuden lausun teille,

kunnioitetut vieraamme iloisesti ja vilpittömästi."

"Mutta tahdon sanoa vielä muutaman sanan teille, poikaseni.

Olette nähneet kahden uuden opettajan astuvan virkaansa. Olette

kuulleet ne velvoitukset, joihin he ovat sitoutuneet. Heidän

velvoituksensa ovat suuret ja heidän vastuunalaisuutensa on

kallis. Nyt, rakkaat pojat, älkää tehkö heidän velvollisuuksiaan

heille vaikeammiksi ja heidän vastuunalaisuuttaan vielä

raskaammaksi. Teidän parhaaksenne he uhrautuvat. Jos kouluelämä

on joskus teille raskasta, niin se on paljoa raskaampaa teidän

opettajillenne, mutta kaikkein raskaimmaksi se tulee heille,

jos he teissä kohtaavat haluttomuutta ja tottelemattomuutta,

pahantapaisuutta ja vastahakoisuutta. Mutta jos te osoitatte

heille kunnioitusta ja harrasta mieltä, sitä kuuliaisuutta ja

ahkeruutta, mikä heille on tuleva, niin on teillä itsellänne

suurin hyöty siitä. Silloin teidän opettajanne tekevät

virkansa riemulla eikä huokauksella ja kohtelevat teitä sillä

hellyydellä ja rakkaudella, joka tekee koulun vaivannäön ja

työn teillekin helpoksi. Onnettomin tila koululle olisi, jos

oppilaat alkaisivat katsoa opettajaansa yhteisvihollisekseen,

jolle he mielellään tekisivät kiusan kiusan päälle, ja jos

opettajan puolestaan täytyisi katsoa oppilaitaan epäluulolla ja

vastenmielisyydellä. Toivon, että se onnettomuus ei koskaan ole

kohtaava tätä oppilaitosta. Me, teidän opettajanne, emme tahdo

olla teidän tyranneinanne, vaan teidän ohjaajinanne, isinänne,

parhaina ystävinänne; mutta, rakkaat pojat, emme olisi teidän

ystäviänne, jos sukoilisimme teidän virheitänne. On puhuttu

ja puhutaan paljon koulukurista, ja siitä on mikä mielipide

milläkin. Mutta minä tiedän paremman perustuksen, tiedän ainoan

oikean perustuksen, joka todellisella ja oikealla koulukurilla

tulee olla; sillä se perustus on Jumalan oma sana. Jumala on

itse rakkaus, mutta kuitenkin Hän sanoo: jota minä rakastan,

sitä minä kuritan. Siinä on esikuvamme, joka on ainoa oikea. Se

joka rankaisee rakkaudesta, hän tekee oikein Jumalan ja ihmisten

edessä. Elämä, rakkaat pojat, ei, kuten jo ennen on teille

sanottu, ole mikään leikki, ja meidän täytyy alusta alkaen oppia

katsomaan sitä muuksi kuin leikiksi. Te ette ole tulleet tänne

huvittelemaan tai ajattelemattomasti aikaanne kuluttamaan, vaan

vaivalla ja ponnistuksella hankkimaan itsellenne ei ainoastaan

niitä tietoja, vaan vielä enemmän sitä sielun ryhtiä, lujuutta ja

vakavuutta, joka voi antaa teille kyvyn kestää elämän vakavuutta

ja taidon kerran miehuullisin voimin palvella Jumalaa ja

synnyinmaatanne. Siihen me, teidän opettajanne, tahdomme kehittää

ja johdattaa teitä; älkää tehkö pyrintöämme turhaksi. Varmaankaan

te ette tahdo käyttää kouluikäänne, nuoruutenne ensimmäistä

kevättä, laskeaksenne pohjaa, ei kunnollisuudelle ja voimalle,

vaan haluttomuudelle, löyhyydelle ja velttoudelle, joka seuraa

teitä kautta elämänne. Mutta, rakkaat ystävät, jokaisen ihmisen

todellinen väki ja voima on siinä, että hän nöyrtyy Herran

Jumalansa edessä ja ainoastaan Hänestä etsii voimaansa. Mitä

hyödyttää meitä kaikki maailman tieto ja taito, jos me kuitenkin

saamme sielullemme vahingon emmekä täällä emmekä siellä ole

Herran omat. Ei, jumalanpelko on viisauden alku, niin oli isäimme

oppi; jumalanpelko on ainoa perustus kaikelle kunnolle, kaikelle

voimakkaalle ja oikealle toiminnalle maan päällä, se on ainoa

perustus, jolle voi rakentaa ajassa ja iankaikkisuudessa. Niin,

rakkaat pojat, toivotan teille parasta mitä tiedän ja ymmärrän,

toivotan teille ennen kaikkea: Etsikäät ensin Jumalan valtakuntaa

ja Hänen vanhurskauttaan, niin kaikki nämät teille annetaan.

Siihen antakoon Jumala voimallisen armonsa teille ja meille

kaikille."

Stenbäckin oma virkaanasettaminen tapahtui vasta 28 p. syyskuuta

1850, arkkipiispa Bergenheimin ensi kertaa koulua tarkastaessa. Hän

piti silloin esitelmän, joka sisälsi yhteenvedon ennenmainituista

latinankielisistä "pedagogisista lauseista". [Stenbäckin oman tarkan

käännöksen "Pedagogisista lauseista" on julkaissut J. A. Cederberg,

m.t.]

Johdannossa Stenbäck sanoo niinä kolmena vuotena, joina oli

rehtorintointa hoitanut, monta kertaa hämmästyneensä koulunopettajan

toimen laajuutta ja tärkeyttä. "Sinä pitkänä ja ratkaisevana aikana,

ensimmäisenä keväisenä kehitysaikana, jolloin nuoret käyvät koulua,

tavallisesti kodista erotettuina, täytyy heidän joko kasvattaa

itseänsä -- mikä on mahdotonta -- tai myös jäädä kaikkea kasvatusta

vaille, jollei opettaja, paitsi että hän edistää heidän älyperäistä

kehitystään, samalla yhtä hellästi ja ennen kaikkea pidä huolta

heidän varsinaisesta kasvatuksestaan, s.o. heidän siveellisestä ja

uskonnollisesta suunnastaan, sekä heihin koeta istuttaa hedelmällisiä

siemeniä aikaa ja iankaikkisuutta varten ja muodostaa heitä

_ihmisiksi_, joiden tarkoituksena ja päämääränä ei ole ainoastaan

tämä elämä, vaan paljon enemmän tulevainen, haudan tuolla puolen."

Päästyään sitten varsinaiseen aineeseensa käsiksi puhuja esittää

koulun tehtävästä ja toiminnasta seuraavia ajatuksia.

Kirkko käsittää ihmisen siveelliset ja iankaikkiset asiat,

valtio sen luonnolliset ja ajalliset, ja koska kummallakin on

oma alansa, voivat ne ilman keskinäistä ristiriitaa vaikuttaa

päämääränsä saavuttamiseksi. Kaikki kasvatus ja opetus tarkoittaa

välttämättömästi sekä kirkkoa että valtiota, mutta koska

kristillisyyden tulee pyhittäen tunkea kaikkien maallisten

olojen läpi, täytyy koulun seisoa kirkon perustalla. Näiden

periaatteiden selvittämisestä siirrytään luomaan silmäys koulun

historialliseen kehitykseen uskonpuhdistusajasta, jolloin se

mitä lähimmin riippui kirkosta, meidän päiviimme, jolloin se

samoinkuin tiede on maallistunut, jopa pakanallistunut, sillä

eivät filantropistit, jotka ovat asettaneet aineellisen hyödyn

kasvatuksen tarkoitusperäksi, eivätkä humanistit, jotka pitävät

yleistä sivistystä, antaen pääpainon ihanteelliselle puolelle,

koulun päämääränä, ole kristillisellä perustuksella. Syynä siihen,

että kehitys on saanut tämän suunnan, on kirkon hengen ja voiman

puute. Uudistus on kuitenkin välttämätön. Koulun täytyy käsittää

itsensä kasvatuslaitokseksi, ei ainoastaan tätä elämää, vaan

myöskin tulevaista varten, ja kun kirkko nykyaikana kaikkialla

on alkanut osoittaa ilahduttavia elonmerkkejä, voi toivoa, että

vaikutus siitä on ulottuva kouluunkin. -- Siirtyessään kysymykseen

tieteellisestä opetuksesta koulussa tunnustaa puhuja humanisteihin

yhtyen, että yleinen sivistys, joka tarkoittaa sitä, mikä soveltuu

ja on hyödyksi ihmiselle ihmisenä, mikä sopusuhtaisesti kehittää

hänen luonnollisia sielunvoimiaan, on välttämättömästi käypä kaiken

määrättyä, ulkonaista toimintaa tarkoittavan sivistyksen edellä;

Tähän katsoen ovat kieltenopetus ja matematiikka, [Ohimennen

mainittakoon, että Stenbäckillä itsellään ei ollut taipumusta

matematiikkaan. L. L. Laurén lausuu tästä (Åbo Underrättelser, 1875,

22 p. tammikuuta): "On kyllä totta että erään vanhan opettajan

oli tapana sanoa, että sen, joka ei osaa matematiikkaa, voi

narrata puihin kiipeämään, mutta toiselta puolen olemme tunteneet

miehiä -- kuuluisia miehiä -- esim. Lauri Stenbäckimme, joka ei

koskaan voinut oppia matematiikkaa nykyajan vaatimusten mukaan."]

yleinen historia ja luonnontieto kouluopetuksen neljä luonnollista

peruspylvästä, kaksi edellistä tarkoittaen sielun voimien muodollista

kehittämistä, kaksi jälkimmäistä aineellista. Mitä erityisesti

kieliin tulee, ovat vanhat kielet tärkeimmät, jotavastoin saattaa

riittää, että nykyaikaisista kielistä vain alkeet opitaan. Mutta

on vielä yksi kieli, jonka perinpohjainen ja uuttera oppiminen

itsessään on mitä tärkeintä ja sen ohessa erinomaisen yhtäpitävää sen

sivistyksen tarkoituksen kanssa, jonka koulu on antava. Tarkoitamme

äidinkieltä, suomea, joka sekä kielenä on täydellisesti omituisella,

alkuperäisellä ja kansallisella pohjalla että sitä paitsi on

nuorekkaassa kehityksessään; sen vuoksi siinä on yhdessä sekä

muodollisia että aineellisia etuja suuremmassa määrin kuin missään

muussa kielessä. Jos me tässä jätämmekin syrjään sen syystä niin

innokkaasti puolustetun tärkeyden ja välttämättömyyden kansallisuuden

ja kansallisen sivistyksen herättäjänä ja voimassapitäjänä, niin

on sillä jo kielenä katsoen se monivivahteinen muotorikkaus ja

rikasilmeinen eloisuus, että sitä voi pitää tarpeellisena täytteenä

klassillisten kielten eheään plastilliseen täydellisyyteen. -- Sitä

reformia, joka on tarpeen, ei saavuteta kristinuskon opetuksen

laajentamisella, ei myöskään tule tieteellistä opetusta asettaa

kirkollisen sensuurin alaiseksi, joka panisi jonkunmoista ulkonaista

pakkoa sen itsenäisyydelle ja vapaudelle; tarvitaan vain, että kirkon

välttämätön ja olennainen vaikutus kouluopetukseen tunnustetaan

ja myönnetään sekä että tieteellinen opetus, ollakseen oikea ja

hyödyllinen, tapahtuu kristillisessä hengessä. --

"Että kaikki tämä samoinkuin koulun koko kasvatus ylipäänsä", lausui

puhuja lopuksi, "pääasiallisesti ja olennaisesti riippuu opettajan

persoonasta, täytyy jokaisen tuntea, joka tietää mitä kasvatus

on. Ei yleinen ulkonainen koulukuri yksin riitä siihen, eivät

myös parhaatkaan opetukset, kehoitukset ja määräykset. Läheinen

ja alituinen opettajan ja oppilaiden välinen kosketus vaikuttaa,

että edellisessä elävä henki, hänen sisäinen henkinen tilansa ja

elämänsä ehdottomasti, tiedottomasti ja välittömästi vaikuttaa

oppilaihin ja kaikkein enimmin määrää heidän kasvatuksensa, heidän

siveellisen suuntansa ja muodostumisensa sekä alati kohtaa heidän

avointa, nuorekasta mieltään innostaen tai vieroittaen, elähdyttäen

tai saastuttaen. Luultavasti ei missään säädyssä tämä itse henkilön

sisäinen laatu ja luonne ole niin tärkeä, niin vaikuttava, niin

tehokas ja ratkaiseva kuin opettajantoimessa, missä varsinainen

pääpaino on hengen välittömällä vaikutuksella henkeen ja inhimillisen

persoonallisuuden elävällä voimalla ja vaikutuskyvyllä. Se että

koulun täytyy pitää huolta ei ainoastaan oppilaiden älyllisestä ja

ajallisesta, vaan myös henkisestä ja iäisestä puolesta, että sen

täytyy kasvattaa ei ainoastaan valtiota, vaan myös kirkkoa varten ja

juuri olla molempien välittömänä, syvästi juurtavana yhdyssiteenä;

että koulunopettajan persoonassa tulee olla yhdistettynä isän

ja opettajan velvollisuus -- se tekee hänen kutsumuksensa niin

äärettömän vaikeaksi, mutta samalla niin tärkeäksi ja korkeaksi.

Kuitenkaan tehtävän vaikeus ei vapauta häntä velvollisuudestaan,

mikäli hän ei tunnottomasti tahdo matkaansaattaa ainoastaan

arvaamatonta vahinkoa. Mutta hänen on mahdoton täyttää tätä pyhää

tehtävää ja velvollisuuttaan, jollei hänellä itsellään ole ei

ainoastaan sitä korkeaa käsitystä ja tyyntä itsensähillitsemistä,

joka tekee hänet kykeneväksi oikein hoitamaan opetustaan, vaan

myös etupäässä ja ennen kaikkea se uusi hengellinen mieli, jota

kenelläkään ihmisellä ei ole luonnostaan, vaan jonka jokainen voi

voittaa totisen parannuksen ja uskon ja jokapäiväisen harjoituksen

kautta, niin että elämän pyrintö ja järkkymätön päämäärä hänelle

on tullut siksi, mikä on kaiken inhimillisen kasvatuksen päämäärä,

nimittäin Jumalan kadonneen kuvan ehjistyttäminen pyhyyteen,

viisauteen ja vanhurskauteen meissä langenneissa ihmisissä. Ja juuri

tästä johtuu viime kädessä koulun harras yhteys kirkon kanssa ja

papin- ja opettajantoimen läheinen sukulaisuus."

Kun Essen kirjoitti muistokuvauksensa Stenbäckistä, sai hän

avusteeksi siihen kuvauksen hänen toiminnastaan Vaasan koulun

opettajana ja rehtorina, jonka oli laatinut eräs entinen oppilas,

professori Otto Donner. Tähän kuvaukseen on myöhemmin samanaikainen

Vaasan kymnaasin opettaja, tohtori Oskar Rancken, [Ks. _J. Oskar I.

Rancken_, Lars Stenbäck inom skollärareföreningen i Vasa. Helsinki,

1871.] tehnyt oikaisuja ja lisäyksiä. Jos vertaa edelläolevia puheita

siihen, mitä nämä kertojat ovat ilmoittaneet, niin huomaa, kuinka

niissä on lausuttuna Stenbäckin sisäinen vakaumus ja kuinka hän

kaikella kyvyllään koetti toteuttaa koulun tarkoitusta, niinkuin hän

oli sen käsittänyt. Paitsi valpasta älyä ja tietoja hän tahtoi, että

nuoret saisivat koulusta elämän varalle vakaan siveellisen pohjan,

mihin siemeniä oli kylvetty kypsymään taivaalliseksi sadoksi. Niistä

korkeista vaatimuksista taas, jotka hän asetti opettajan persoonalle,

ei hän, mitä häneen itseensä tuli, tinkinyt pois mitään, kuinka

vaikea hänen olikin voittaa itsensä, sillä hänen kiivas luonteensa ei

ollut suorastaan sovelias opettajakutsumukseen.

Alusta alkaen hän vaati ankaraa järjestystä ja siisteyttä. Kohta

rehtoriksi tultuaan hän täydellisesti uudistutti ikivanhan koulutalon

sisäpuolelta, saaden siten aikaan jonkunmoisen muhkeuden ja

iloisemman vaikutuksen, sekä kartutti samalla koulukalustoa. Mutta

ei ainoastaan ulkonaisissa seikoissa, kuten järjestyksen pidossa

oppilaiden kesken, osoittautunut hänen selvyyttä ja järjestystä

tavoittava henkensä; opetuksellekin hän antoi samanlaisen läpikäyvän

järjestyksen ja yhtenäisyyden leiman. Ensiksikin on tässä kohden

mainittava vanhain kielten sekä uskonnon opetus. "Klassillisten

kirjailijain ja myös hebreankielen lukemiselle", sanoo Donner, "hän

osasi antaa eloa alati viittaamalla sisällykseen, joko sen ylevään

vakavuuteen, niinkuin Genesistä luettaessa, tai ajatuksien ja

tunteiden jalouteen, tai joskus vastakohtiinkin, kuten siinä, missä

turhamainen Cicero liian räikeästi toi esille omia ansioitaan. Minkä

painon hän pani vanhain kielten lukemiselle nuorison kehitykseen

katsoen, osoittaa se arka tarkkuus, mitä hän käännökseltä vaati.

Sen täytyi olla mahdollisimman sananmukainen, mutta samalla

lausuttu _huolellisessa muodossa_. Edistääkseen oppilaiden oikeaa

käsitystä alkutekstistä hän pani sekä latinan että hebrean ja myös

suomen opetuksessa alkuun sen tavan, että kun kappale alkukielellä

oli luettu, oppilaat kertoivat sen sisällyksen ulkomuistista

samalla kielellä. Ja tämä huolenpito pienimpään saakka ulottui

itse alkukielen _ääneenlukemiseen_. En voi koskaan unohtaa, minkä

raikkaan vaikutuksen teki meihin kaikkiin, kun hän kerran lukiessamme

Caesarin Gallian sotaa, sittenkuin oppilas toisensa perään oli

koettanut kykyään, ottaen vaarin kaikista välimerkeistä, selvästi

ja jonkunmoista retorista vaikutusta tavoittaen lukea kertomusta,

Stenbäckin onnettoman marttyyrin tavoin väännellessä itseään

kateederissa, yht'äkkiä laittoi meidät tunniksi lumisille sitten

paremmalla vauhdilla jatkaaksemme lukemista. Tästä tarkkuudesta

seurasi myöskin verraten perinpohjaiset tiedot oppiaineissa,

varsinkin kieliopilliset; etenkin hän saattoi hebreankielen lukemisen

niin pitkälle sekä kieliopissa että käännöksessä, että oppilaat

seuraavina kolmena vuotena eivät lukeneet kymnaasissa mitään uutta

tullen täydellisesti toimeen entisillä tiedoillaan."

"Uskonnon opetuksen muuttaminen", jatkaa sama kertoja, "dogmien

selityksestä Raamatun lukemiseksi ja Uuden Testamentin tekstin

selittämiseksi saattoi Stenbäckin vaikutuksen käänteentekeväksi.

Se johtui hänen yleisestä harrastuksestaan tehdä koulun oppiaineet

keinoksi nuoren luonteen kehittämiseen, ja hän ajoi tätä asiaa

kaikella sillä hartaudella ja lämmöllä, joka oli hänelle ominaista.

Uskonto ja isänmaa olivat ne kaksi polttopistettä, joihin hän

tahtoi koota kuulijainsa korkeimman harrastuksen, ollen tässäkin

Grundtvigin kaltainen hänen jalossa harrastuksessaan Tanskan kansan

sivistyttämiseksi. [Kuvauksensa johdannossa Donner oli sanonut, että

Stenbäckin toiminta Vaasassa muistutti jonkun verran Grundtvigin

työtä Tanskassa. Tätä Rancken ei katso oikein sattuvaksi, varsinkin

koska Grundtvig pani pääpainon isänmaalliseen puoleen, mutta

Stenbäck taas uskontoon, samalla kuin hänen kristillisyytensä oli

yksinkertaisempi, raamatunmukaisempi.] Mahdollisuuden mukaan otettiin

sen vuoksi isänmaallisia aineksia koulun oppikurssiin. Vaikka n.s.

ainekirjoitus ei ollut tavallista muissa opistoissa, otti hän sen

jo 1840-luvulla kouluun, jolloin etupäässä suomalaisia oloja,

elämän tehtävää j.m.s. koskevia aineita annettiin kirjoitettaviksi.

Lausuntoharjoituksissa tutustuttiin Vänrikki Stoolin tarinoihin,

ja tuon tuostakin pidetyillä ylimääräisillä laulutunneilla pantiin

erityistä painoa kotimaisiin sävelmiin. Luulen varmaan, että

kansanlaulun ja runouden siten nuorisossa herättämä tunnelma

monellekin heistä tuli itse perustaksi heidän isänmaallisuudelleen ja

tietoisuudelleen, että olivat saman kansan jäseniä."

"Mitä vihdoin koulukurin pitämiseen tulee, vaikutti siihen jonkun

verran hänen vilkkaasti vaihteleva mielenlaatunsa, eikä se sen vuoksi

aina ollut ankarasti johdonmukainen. Hänen tarmokas, äkkipikainen

luonteensa saattoi hänet toisinaan rangaistessaan ja nuhdellessaan

unohtamaan mielensä tasapainon. Tunnettua on, kuinka hän kerran,

tyhjennettyään omat voimansa patukan käyttämiseen, kutsui erään

sillä alalla väkevyydestään tunnetun kollegan jatkamaan toimitusta,

mikä tapahtuikin. Varsinkin valetta ja petollisuutta rangaistiin

aina suurimmalla ankaruudella, sitä enemmän kun hän aina koetti

istuttaa totuudenrakkautta ja rehellisyyttä mieliin ensimmäisenä

ihmisen täytettävänä ehtona ja alati osoitti oppilaille mitä

suurinta luottavaisuutta. Muita virheitä hän rankaisi milloin

ankarammin, milloin leppeämmin; [Valaiseva on myöskin seuraava

kasku, jonka rovasti S. Hirvinen on kertonut: Kerran syytettiin

erästä koulun vanhempaa oppilasta tappelusta katupojan tai kisällin

kanssa. Kun rehtori tämän johdosta piti kuulustelun, tunnusti

oppilas avomielisesti asian sekä kertoi, että hän oli nähnyt suuren

roikaleen pitelevän pahoin pikku poikaa eikä ollut silloin voinut

olla käymättä suuremman kimppuun ja antamatta hänelle selkäsaunaa.

'Se oli oikein tehty!' oli Stenbäck sanonut siihen ja päästänyt

syytetyn menemään.] mutta jos hän milloin vihassaan oli mennyt

liiallisuuksiin, tunnusti hän aivan avomielisesti äkkipikaisuutensa,

pitäen kiinni rangaistuksen välttämättömyydestä. Kun tähän yhtyi

loppumaton, alati ilmenevä rakkaus nuorisoon, unohti se helposti

hänen jalon, lämpimän sydämensä vuoksi nämä heikkoudet." -- Rancken

muistelee, että se epätasaisuus, jota joskus ilmeni Stenbäckin

suhteessa kurinpitokysymyksiin, välisti tuotti pieniä selkkauksia.

Kun hän sellaisissa tapauksissa oli epätietoinen mitä tehdä, kuuluu

hän toisinaan kysyneen neuvoa proosallisen järkevältä, voimakkaalta

kymnaasinrehtori Odenvallilta. Neuvo annettiin rehellisesti ja

hyvässä tarkoituksessa, ja Stenbäck seurasi sitä toivotulla

menestyksellä.

Suullisten kertomusten mukaan voimme tähän lisätä yhtä ja toista.

Kerran oli Stenbäck tyytymättömänä siihen, mitä luokka oli osannut

eräässä aineessa, antanut sille pitkän kertausläksyn, vaikka

oppilaiden aika olisi tarvittu muihin jo määrättyihin tehtäviin. Kun

hän sitten seuraavalla kerralla teki kysymyksiä siltä alalta, joka

oli kertausläksynä, ilmoitti oppilas toisensa perään, että heille ei

ollut jäänyt aikaa sen kertaamiseen. Silloin Stenbäck kiivastui ja

ajoi ulos koko luokan. Mutta seuraavana aamuna rukouksen jälkeen hän

kehoitti koko koulua jäämään paikoilleen ja piti puheen, jossa hän

tunnusti, että hän edellisenä päivänä pikaisuudessa oli erehtynyt,

ja pyysi poikia antamaan anteeksi hänen vikansa. -- Tämän kertoja

oli itse ollut niiden oppilaiden joukossa, joita asia koski, ja hän

muistaa elävästi, kuinka Stenbäckin puhe sattui nuoriin. Että hän

asemassaan nöyrtyi tunnustamaan rikkoneensa oppilaita vastaan, ei

vaikuttanut ainoastaan sitä, että he antoivat hänelle anteeksi, vaan

että heidän sydämensä liikutuksella ja rakkaudella kiintyi häneen.

-- Rancken mainitsee, että Stenbäckin tapa kohdella oppilaita oli

rakkaudellinen, joskus lapsellisen naiivi, ja mahdollista on, että

moni voi pitää moista synnintunnustusta koulun edessä naiivisuutena.

Varmaa on, että se ei kävisi päinsä kelle hyvänsä, mutta juuri se,

että Stenbäck niin menetteli ja siten voitti vain enemmän rakkautta

ja kunnioitusta oppilailtaan, todistaa, kuinka avoin ja puhdas

hänen persoonallisuutensa oli. Oppilailla ja nuorilla on tavattoman

hieno tunto erottamaan, mikä heitä kohtaavassa rakkaudessa on

todellista, mikä epätotta. -- Paitsi kiivautta lienee Stenbäckillä

ollut toinenkin heikkous, se nimittäin, että hänellä oli suosikkeja

poikain joukossa. Siinä häntä kuitenkin johti itsetiedottomasti hänen

tunteensa, sillä tietensä hän ei olisi antanut sijaa vääryydelle.

Eikä hän koskaan itse myöntänytkään suosivansa ketään. Kun häntä

huomautettiin siitä, tuli hän hyvin pahoilleen. Niin on eräs läheinen

henkilö kertonut. Olivatko oppilaat havainneet sellaista, ja mitä

he siitä ajattelivat, ei ole tunnettua. -- Koulun ulkopuolellakin

Stenbäck koetti päästä läheisiin ja tuttavallisiin suhteisiin

oppilaittensa kanssa. Hän kävi heidän asunnoissaan, antautui siellä

heidän kanssansa keskusteluihin, luki heille ja heidän kanssaan

j.n.e. Eräs entinen oppilas on kertonut, että rehtori kerran tuli

hänen luoksensa, kun hän oli sairaana. Hän oli silloin istunut sängyn

laidalle ja alkanut opettaa hänelle leikkiä, joka hyvin huvitti pikku

potilasta. Muutoinkin oli hänellä tapana ottaa osaa koulupoikain

leikkeihin, esim. pallonlyöntiin, jota ahkerasti harjoitettiin

keväisin, sekä luistinretkiin, jotka olivat enemmän sattuman varassa.

Uudessakaarlepyyssä, johon koulu Vaasan palon jälkeen muutettiin,

hän oli mukana pitkällä luistinretkellä, jolloin aikaisen hämärän

tullessa sytytettiin tulia jäälle risuihin ja kuiviin kaisloihin,

joita oli koottu rannoilta. -- Donnerkin puhuu Stenbäckin halusta

panna toimeen koulujuhlia ja leikkejä, joihin jälkimmäisiin hän esim.

tahtoi saada vanhan vannetanssin latinaisine lauluineen.

Vielä on puhuttava Stenbäckin yhdyselämästä Vaasan pedagogien

kanssa. Paikkakunnalla oli runsaasti erilaisia kouluja, ja

vähää ennen hänen tuloaan oli kymnaasin avaaminen 1844 lisännyt

pedagogipiiriä useilla lahjakkailla, toimeensa innostuneilla nuorilla

opettajilla. Heidän keskuudessaan syntyi ajatus muodostaa yhdistys

yhteisiä asioita koskevien kysymysten pohtimista varten. Rancken

kertoo, että koulunopettajayhdistys ensin perustettiin lukuvuonna

1847-48, ja oli silloin voimassa määräys, että tieteellisiä

kysymyksiä _saatiin_ käsitellä ruotsiksi, jotavastoin keskustelun

ei-tieteellisistä asioista _täytyi_ käydä suomeksi. Tämä yhdistys,

jonka synty ja suomenmielinen suunta, sen mukaan kuin kertomuksesta

käy näkyviin, on luettava Ranckenin omaksi ansioksi, eli sitten

syksystä 1848 täysin järjestettynä koulunopettaja- yhdistyksenä,

vaikka kuitenkin suomenkielen käyttäminen hylättiin (Rancken, joka

näyttää harrastaneen sitä, nautti virkavapautta ja oli poissa).

Kymnaasin rehtori F. J. Odenvall ja saman opiston lehtori, sittemmin

arkkipiispa T. T. Renvall sekä Stenbäck toimivat innokkaimmin

yhdistyksen järjestämiseksi ja sen toiminnan jatkamiseksi Päätettiin

pitää kokouksia joka kuukauden 1 ja 15 p. ja keskustella jäsenten

ehdottamista aineista ja kysymyksistä siten, että kukin aineen

esittäjä olisi johtajana keskustelussa. Kokouksien osanottajiksi

ilmoitetaan, paitsi jo mainittuja, kymnaasista matematiikan

lehtori, sittemmin Helsingin normaalikoulun yliopettaja J. E.

Bergroth, teologian lehtori C. Törnudd, kreikankielen lehtori

G. Cannelin, kymnaasin apulainen A. Lilius y.m.; ylemmästä

alkeiskoulusta konrehtori E. Wegelius, kollegat G. Malm, L.

Björkman ja G. Lönnmark; alemmasta alkeiskoulusta W. Grönqvist sekä

Bell-Lancasterin köyhäinkoulusta C. W. Westerholm. Myöhemmin tuli

lisäksi: teknillisestä reaalikoulusta (1849) johtaja F. E. Conradi ja

opettaja J. Lindskog sekä joukko nuorempia opettajia jo mainituista

oppilaitoksista, esim. ranskankielen opettaja, sittemmin lehtori

L. L. Laurén y.m. Kevätlukukauden lopulla 1849 täytyi yhdistyksen

(järjestettynä yhdistyksenä) lakata 4 p. kesäkuuta samana vuonna

annetun armollisen asetuksen johdosta, jossa säädetään, ettei

mitään yksityisiä yhdistyksiä ja seuroja, myöskään tieteellisissä

ja kirjallisissa tarkoituksissa, saa Suomessa perustaa ilman Hänen

Keis. Majesteetiltansa siihen saatua lupaa. Kuitenkin käsitettiin

kielto Vaasassa niin, ettei rikottaisi alamaista uskollisuutta,

jos tilapäisesti yhdessä neuvoteltiin pedagogisista kysymyksistä,

koska siten arveltiin kymnaasi- ja kouluasetusten määräysten

ainoastaan täydellisemmin voivan tulla täytetyiksi. Sellaisia

tilapäisiä kokouksia pidettiin sitten miltei yhtä usein kuin ennen

määräaikaisia, kunnes harrastus vähitellen laimeni, niin että

yhdistyksen toiminnan voi katsoa kokonaan lakanneen, kun kaupungin

palo 1852 hajoitti koulut opettajineen.

Yhdistyksen pöytäkirjat ja persoonalliset muistot lähteenään on

Rancken kertonut Stenbäckin osuudesta seuran toimintaan. Tosin ovat

hänen lausuntonsa pöytäkirjaan otetut suurimmassa lyhykäisyydessä,

mutta silti ne valaisevat hänen käsitystään useista pedagogisista

kysymyksistä. Seikkaperäiselle esitykselle Stenbäckin pedagogisista

ajatuksista ovat siten yhdistyksen asiakirjat tärkeänä lähteenä,

mutta koska emme, kuten luvun alussa on huomautettu, voi syventyä

siihen, riittänevät tässä ainoastaan muutamat piirteet, jotka

näyttävät tähdellisimmiltä.

Todellisen yhtenäisyyden aikaansaamiseksi maan alkeisopistojen

opetuksessa ja kurinpidossa Stenbäck katsoo erityisen opetustoimen

hallituksen tarpeelliseksi ja arvelee asian luonnon vaativan, että

käytännöllisillä koulumiehillä on siinä edustajansa, jotavastoin

jonkun kirkonmiehen tuli olla etupäässä, jotta yhteys kirkon kanssa

olisi turvattu. -- Opettajain kehittämistä varten olisi perustettava

opettajaseminaareja, jota paitsi opettajaksi aikovien tulisi jonkun

aikaa harjoittautua toimeensa mallikoulussa. -- On luonnotonta

ja turmiollista, että koulu ja kymnaasi pidetään kahtena eri

oppilaitoksena; toivottavaa olisi sen sijaan saada _yksi_ koulu,

uudestaan järjestettynä ja laajennettuna, mutta saman kurinpidon ja

rehtorin alaisena. -- Kurinpitoon katsoen Stenbäck vastusti sitä

mielipidettä, joka _periaatteesta_ tahtoi hylätä ruumiillisen kurin

ja asettaa sijaan häpeärangaistukset, joilla hänen on mahdoton

nähdä mitään muuta järkevästi voitavan tarkoittaa kuin ojentaa

rikkojaa herättämällä ja kiihoittamalla hänen kunniantuntoaan, siis

ei karttamaan vääryyttä, vaan ihmisten tuomiota -- vaikutin, jonka

hän katsoo epäsiveelliseksi ja turmiolliseksi. -- Oppikoululle

on itseopiskelu, järjestetty itsetoiminta, mitä tärkeintä; sen

vuoksi pitäisi korkeamman alkeiskoulun molemmilla yläluokilla joka

kuukausi 2-3 päivää perätysten käytettämän valvonnanalaiseen,

opettajan ohjauksen mukaiseen itseopiskeluun jossakin aineessa. --

Kiihoittaa halua kirjailemiseen, joka on aikamme turhamielisiä ja

turmiollisia helmasyntejä, näyttää ylen arveluttavalta. Jos oppilaat

kirjoittamalla helppoja, yleisiä ja heille sopivia aineita totutetaan

äidinkielellään virheettömästi, oikein ja selvästi esittämään selvän

ajatuksen, on se kylliksi. -- Latinankieliset puheharjoitukset

alkeisopistoissa, s.o. muutamain latinaisten lausepätkäin

päähänpänttääminen, ovat yhtä naurettavia kuin hyödyttömiä ja

aikaa kuluttavia. Sitävastoin tulisi elävien kielten opettamiseen

aina yhdistää käytännöllisiä harjoituksia. -- Kristillisyys ei ole

järjen eikä myöskään sydämen asia, vaan _omantunnon_, ja sen vuoksi

olennaisesti erotettu kaikista inhimillisistä oppiaineista. Siitä

seuraa muun muassa, että sen opetuksenkin täytyy olla kaikesta muusta

opetuksesta eroava, että opettaja, joka on varustettu kaikella

mahdollisella opilla, sivistyksellä ja pedagogisella kyvyllä, silti

ei vielä ole kykenevä oikein opettamaan kristinoppia, joka hänelle on

ja pysyy tuntemattomana maana, ellei hänellä itsellään ole Jumalan

herättämää ja alati valpasta omaatuntoa. Tämä ennen kaikkea, koska

kristinuskon opetus ei riipu etupäässä opetustavasta, vaan opettajan

persoonasta. Mitä tapaan tulee, on alkuna oleva itse Raamatun oikein

järjestetty lukeminen ja sitten Lutherin katkismuksen ulkoaoppiminen.

Eikä jälkimmäistä saa lykätä varttuneempaan ikään, sillä jos ei

mitään tule oppia ulkoa, ennenkuin sen käsittää, niin on vaara

edessä, ettei koskaan sellaista aikaa tule, varsinkaan kristinuskoon

nähden, tuohon Jumalan viisauteen, joka kaikelta maailman viisaudelta

on salattu. Jos lapsi ilman mitään ylen tarkkaa ymmärrysselitystä

saa itse Raamatusta lukea tärkeimmät kohdat ja sitten oppii Lutherin

vähän katkismuksen hyvin ulkoa -- johon sopivain raamatunlauseiden

ja virsien lukemisen saattaisi yhdistää -- niin se on saanut totisen

perustuksen kristinuskon-tiedolleen ja sitä paitsi muistiinsa

aarteen, joka aikanaan voi näyttää energisen elinvoimansa. Mutta

tämä opetus on kodin ja vanhempain asia, ja sen tulee olla jo tehty,

kun poika otetaan yleiseen kouluun, missä sen laiminlyömistä tuskin

voi enää korvata. Koulussa kärsii uskonnon opetus enimmin soveliaan

oppikirjan puutteesta. Jos sellainen olisi olemassa, sovitettu,

kenties mieluimmin katekeettisessa muodossa, Lutherin vähän

katkismuksen mukaan ja tarkoituksenmukaisesti jaettu peräkkäisiin

kursseihin sekä ennen kaikkea puhtaan ja elävän kristillisen valon

läpitunkema, niin se voisi varsin hyvin käsittää kaiken sen, mitä

koulussa tarvitsee opettaa tässä aineessa. Jos lisäksi tulee hyvä

piplianhistoria, mieluimmin Raamatun omilla sanoilla, ja yläluokilla

lyhyt johdatus Raamatun eri kirjoihin ja luterilaisen kirkon

tunnustuskirjoihin, niin ei näytä mitään enempää syyllä voitavan

vaatia. Pääasiana on, että opettaja kykenee tekemään tämän opetuksen

eläväksi, hedelmälliseksi ja vaikuttavaksi. -- Velvoitus määrättynä

aikana käydä jumalanpalveluksissa on suorastaan naurettavaa. -- --

Nyt esittämässämme lienee kyllin, sillä jos yhdistetään nämä

lausunnot aikaisempiin, lienee Stenbäckin pedagoginen kanta

jotenkin selvä. Se mitä hän useimmin ja hartaimmin vaati, on

persoonallisuuden osallisuus työhön, ja että opettajan persoonan

tulee olla kristillisyyden läpitunkema ja valaisema. Tovereiden

kanssa keskustellessa oli tämä, joskaan ei itsessään mitään

uutta, Stenbäckin alkuperäinen ja itsenäinen puoli. Jos opettaja

vakaumukseen ja siitä johtuvaan siveelliseen vaellukseen

ja pyrkimykseen katsoen vastasi asetettua vaatimusta, oli

hänen mielestään suuri vapaus myönnettävä hänelle toiminnan

yksityisseikkoihin nähden. Koulun-ihanteensa on Stenbäck kuvannut

eräässä kirjeessään (päiväämättömässä, mutta luultavasti vuodelta

1855) arkkipiispa Bergenheimille seuraavin sanoin: "Kuvittelen

mielessäni koulua, johon rehtori, jonka aina tulee olla sen

varsinainen spiritus rector, on otettu mahdollisimman tarkalla

valinnalla etupäässä katsomatta ikään ja virkavuosiin; jossa

hän hoitaa koko koulun uskonnonopetusta ja siten sen yhteisenä

sielunhoitajana voi vaikuttaa sen siveelliseen tilaan, mistä hän on

vastuunalainen; jossa hänellä on ratkaiseva ääni muita opettajia

asetettaessa, jotta välttämätön yhteys ja yhteisvaikutus tulisi

mahdolliseksi -- edellyttäen että kutsumukseensa riittävästi

valmistuneita ja kehittyneitä henkilöitä on saatavissa; jossa

hän sidottuna niin vähiin yksityiskohtaisiin määräyksiin kuin

mahdollista, koska hän joka tapauksessa on yleisön lakkaamattoman

silmälläpidon alainen, saa, vastuunalaisena muille toiminnastaan,

järjestää koulun sisäiset seikat niinkuin olot vaativat kuvittelen

mielessäni sellaista koulua ja luulen, että se pian on osoittava,

että elävän persoonallisuuden voima kaikessa kasvatuksessa voi

aikaansaada enemmän ja toista kuin viisaimmatkin muodolliset

järjestelyt ja määräykset. Ei ole ollut oikeita henkilöitä

käytettävänä siihen, kenties suureksi osaksi sen tähden, ettei ole

ollut rohkeutta uskoa henkilölle samaa mitä muodolle, ja että liian

paljon on kiristetty edellistä jälkimmäiseen, vaikka kuitenkin

ainoana luotettavana takeena ihmiskunnan tärkeinten asiain oikeasta

ohjaamisesta on henkilöiden oikea valinta ja oikea käyttäminen, mutta

ei lakien, laitosten y.m. täydellisyys, joita muodollinen viisautemme

puuhalla ja vaivalla on keksinyt ja tuottanut."

Siinä näemme idealistin ja runoilijan tulevaisuudenunelman

koulusta! Vähän hän tunsi todellisuutta, jos hän uskoi, että tämä

ihanne nykyisinä aikoina saattaisi voittaa suosiota tai että se

olisi mahdollinen toteuttaa. Ja kuitenkin on hänen ajatuksessaan

syvä totuus, usko puhtaan, ylevän persoonallisuuden ratkaisevaan

merkitykseen ihmiskunnan kulussa valoa kohti.

Tila ei ole sallinut meidän tehdä selkoa yhdistyksen muiden jäsenten

mielipiteistä. Kuitenkin sanottakoon, että heidän joukossaan

oli monta etevää pedagogia ja että useita edelläselostettuja

ajatuksia, joita myöhempänä aikana on toteutettu, kannattivat

muutkin ja kenties joku esittikin ennen kuin Stenbäck sen teki.

Yleensä näyttää sopu vallinneen kokouksissa, mutta Rancken antaa

kuitenkin tietää, että Stenbäck toisinaan sai osakseen nurjuutta

toisten opettajain puolelta. Hänen esityksensä tästä kuuluu:

"Stenbäck kuului siihen vakavasti uskonnolliseen suuntaan, jota

suvaittiin nimittää pietismiksi, jota pidettiin epätieteellisenä ja

joka siihen aikaan vielä enemmän ilmeni, monelle vastenmielisenä,

reaktsionina edellistä ajansuuntaa vastaan, varsinkin muutamain sen

kannattajain suvaitsemattomuuden vuoksi. Ei kumma siis, jos, apuna

kenties rahtusen verran vanha suomalainen vikamme: kateus etevyyttä

kohtaan, jonkunmoista nurjamielisyyttä toisinaan olisi tuntunut

Stenbäckiäkin kohtaan tämän suunnan edustajana, varsinkin kun

johtava henkilö (Odenvall) katsoi hänen kurinpitonsa joko perustuvan

vääriin pedagogisiin periaatteihin tai olevan epäjohdonmukaisen ja

näki siitä koituvan vaaroja omalle oppilaitokselleen, sekä kun hän

käytännöllisen kokemuksensa nojalla tahtoi ylempine oppilaitoksineen

pitää jonkunmoisen etusijan." Siitä valosta, minkä Ranckenin kertomus

luo asiaan, voimme ymmärtää, että Stenbäckin suoruus ja alituinen

huomauttaminen, että pedagogisen samoinkuin kaiken inhimillisen

toiminnan tuli perustua oikeaan kristillisyyteen, ei aina tuntunut

mieluiselta muista.

Kerran ilmeni kymnaasin rehtorin ja ylemmän alkeiskoulun rehtorin

kilpailu suorastaan koomillisella tavalla. Arkkipiispa Edvard

Bergenheim, joka 1850 oli nimitetty korkeaan virkaansa, oli

ilmoittanut tulevansa saman vuoden syyslukukautena tarkastamaan

Vaasan oppilaitoksia. Lausuakseen hänet tervetulleeksi

synnyinseudulleen ja asianmukaisella juhlallisuudella

vastaanottaakseen hänet kouluunsa Stenbäck oli kirjoittanut

muutamia runosäkeitä "Maamme" laulun sävelelle ja antanut

oppilaiden laulunopettajan johdolla harjoittautua laulamaan ne.

Laulunopettaja mainitsi asiasta Odenvallille, ja tämä ei katsonut

lainkaan sopivaksi, että vastaanotto kymnaasissa olisi vähemmin

juhlallinen. Kun hän arvasi, että arkkipiispa ensin oli tuleva hänen

opistoonsa, päätti hän ennättää Stenbäckistä edelle kirjoittamalla

itse tervehdysrunon samalle sävelelle. Niin tapahtuikin. Hän

sepitti runonsa ja laulatti sen kaikkien kymnaasin opettajain

puolesta oppilailla, kun arkkipiispa oli tarkastuskäynnillään. Kun

tämä tapahtui 27 p. syyskuuta ja ylempi alkeiskoulu tarkastettiin

vasta 28 p., luuli Odenvall, että Stenbäck näyttäisi matkijalta!

Ranckenin mukaan lienee Stenbäck vain nauranut asialle, ja kun sitten

molemmat tervehdykset julkaistiin paikkakunnan lehdessä, Ilmarisessa

(1850, n:o 78, 2 p. lokakuuta), lienee kyllä jokainen huomannut,

kummallako puolen oli enemmän runoutta, joskin kymnaasin rehtorin

runo sai sijansa alkeiskoulun rehtorin tekemän edellä. Stenbäckin

säkeet seuraavat tässä: [Nämä säkeet painettiin myöskin erikseen

annettavaksi kunnianosoituksen saajalle: _Till Erke-Biskopen m.m.

Edvard Bergenheim_. Vaasassa, P. M. F. Lundbergin kirjapainossa,

1850.]

Välkommen till vår bygd igen!

Du kommer känd och kär.

Dig möter som en gammal vän

Här månget älskadt minne än;

Det trogna land du skådar här,

Din barndomsbygd det är.

Här blommade i glans en tid

Din lefnads gyllne vår;

Och här den kraft slog rot i frid,

Som pröfvats har i lifvets strid;

Och här du gjöt din första tår

I dina barndomsår.

Du kommer åter lika kär,

Men dyrare ändå.

Ty hvad för oss det högsta är,

Nu främst du på ditt hjärta bär;

Och tysta böner här också

För dig till himlen gå.

Men äfven om de unga gladt

Din ömhet vårdar sig.

Till deras värn du blifvit satt;

Välan, sin egen enda skatt,

Sin kärlek varm och innerlig,

Den ge de ock åt dig.

Än fattiga de äro väl

På vishet som på år;

Men hoppets fröjd i deras själ

Är dem en ymnig arfvedel,

Och mot den tid, som förestår,

De ropa: du är vår!

Ack, gryr det ej i ljusa drag

Alltmer vid himlens rand? --

Det kommer väl en gång den dag,

Då denna kraft, som än är svag,

Får tjäna gladt med håg och hand

Sitt folk och fosterland.

[Tervetullut seudullemme taas!

Sinä tulet tuttuna ja rakkaana.

Sinua kohtaa täällä vielä moni rakas muisto

ikäänkuin vanha ystävä;

se uskollinen maa, jonka täällä näet,

se on sinun lapsuutesi seutu.

Täällä kukki kerran loistossaan

elosi kultainen kevät;

ja täällä juurtui rauhassa se voima,

joka on koeteltu elon taisteloissa;

ja täällä vuodatit ensi kyyneleesi

lapsuutesi vuosina.

Sinä palaat jälleen yhtä rakkaana,

mutta kalliimpana kuitenkin.

Sillä ensimmäisenä sinä kannat rinnallasi

sen, mikä meille on korkeinta;

ja hiljaiset rukoukset kohoavat

puolestasi täälläkin taivaihin.]

Mutta nuoristakin sinun hellyytesi pitää ilolla huolta. Heidän

turvakseen sinä olet asetettu; niinpä he myöskin antavat sinulle oman

ainoan aarteensa, lämpöisen ja hartaan rakkautensa.

Vielä he tosin ovat köyhät

niin viisaudesta kuin vuosistakin;

mutta toivon riemu heidän sielussaan

on heidän runsas perintöosansa,

ja ajalle, joka on vastassa, he huutavat:

sinä olet meidän!

Ah, eikö sarasta valoisin juovin

yhä enemmän taivaan rannalla? --

Kerran kyllä koittaa se päivä,

jona tämä voima, joka vielä on heikko,

saa ilolla palvella käsin ja sydämin

kansaansa ja synnyinmaatansa.]

* * * * *

Se aukko, jonka Evankelinen Viikkolehti oli jättänyt, ei ollut

täyttynyt, ja puute oli tuntuva yhä edelleen kaikille niille,

jotka ymmärsivät kristillisyyden julkisen äänenkannattajan arvon.

Stenbäckin tunnettu kirjailijakyky teki, että ystävät kehoittivat

häntä vielä kerran asettumaan teologisen aikakauskirjan etupäähän.

Kukaan ei käsittänytkään paremmin kuin hän sellaisen tärkeyttä ja

tarvetta, mutta hänellä oli monta syytä epäröidä, etupäässä se,

että koulu antoi hänelle kylliksi tekemistä, ja sitä lähinnä se,

että -- "hellä purtu, arka lyöty". Kuitenkin hän vihdoin suostui.

Joulukuun 13 p. 1846 on Wasa Tidningissä tiedonanto, että siellä

tulee julkaistavaksi uusi aikakauskirja nimeltä "Theologisk Tidskrift

för Lutheraner". Uutinen oli kuitenkin liian hätäinen, sillä siihen

aikaan oli tuskin helpompaa kuin vuonna 1900 Suomessa perustaa uutta

julkista äänenkannattajaa. Vasta kesällä 1847 senaatti myönsi luvan

aikakauskirjan julkaisemiseen, "vaikka jo kuului toista, ja minä

hiljaisesti iloitsin siitä", kirjoittaa Stenbäck Julius Berghille.

Jonkun ajan hän oli aikeissa lykätä yrityksen toteuttamisen vuoteen

1849, siinä toivossa että oikeus ei lykkäyksen tähden menisi.

Mutta 2 p. joulukuuta 1847 hän kuitenkin kirjoittaa Hjeltille,

joka tässäkin puuhassa oli hänen asiamiehenään Helsingissä, että

aikakauskirja peruuttamattomasti oli alkava uudelta vuodelta ja

siitä siis heti ilmoitettava. Se mieliala, jonka vallitessa päätös

tehtiin, ilmenee seuraavasta Berghille kirjoitetun kirjeen otteesta

(20 p. jouluk. 1847): "Kirjeesi ynnä ukon kirjoituksen olen saanut.

Paljon arveltuani ja suurella vastahakoisuudella tein asiasta toden,

saatuani ukon lausunnon. Olet luultavasti nähnyt, että lehti nyt on

ilmoitettu. En saata sanoa, kuinka perkele on minua kiusannut tällä

asialla. Vielä olen pelossa ja sydämenahdistuksessa, kun ajattelen

yrityksen tärkeyttä ja sitä taakkaa, joka sen kautta on tullut minun

kannettavakseni, jolla on niin vähän aikaa siihen käytettävänä.

Kuitenkin koetan vielä säilyttää toivon, että Jumala on antava

voimaa, kun se koskee hänen asiaansa. Tuskinpa saanenkaan, ainakaan

aluksi, apua muilta; Essen ainakin on vaipunut epätoivoon ja tekee

parhaansa minua peloittaakseen. Mutta kun kaikissa tapauksissa nyt

on jo mahdoton vetäytyä takaisin, täytyy minun kaiketi yrittää niin

hyvin kuin voin, jos sitten käykin sen mukaan." -- -- Tästä nähdään,

että jonkunmoinen kehoitus Paavo Ruotsalaiselta ("ukolta") oli

vaikuttanut ratkaisevasti Stenbäckiin.

Niin näytti kaikki olevan selvillä ja Stenbäck pakotettuna kantamaan

taakkaa, jonka hän vastahakoisesti oli sälyttänyt hartioilleen.

Ensimmäinen vihko oli ilmestyvä helmikuun alussa, ja postilaitos

vastaanotti jo uuden aikakauskirjan tilauksia. Silloin astuivat

"sancti patres pyhässä kaupungissa", kuten Stenbäck eräässä

kirjeessään nimittää Turun tuomiokapitulia, pelastavina enkeleinä

väliin. "Vihdoinkin", kirjoittaa hän tästä (3 p. maalisk. 1848)

Hjeltille, "lähes kahden kuukauden miettimisten ja viivyttelyjen

jälkeen on Turun tuomiokapituli antanut päätöksen teologisen

aikakauskirjan I:sen vihon käsikirjoituksesta ja kieltänyt kaikki

tyynni. 15-20 arkista on tuskin yhtä arkkiakaan hyväksytty (!)." Ja

hän jatkaa sitten: "Kun ymmärrettävästi tällä pienellä tähteellä en

voi tehdä mitään, eikä minulla myöskään ole omaatuntoa yhä edelleen

kirjoittaa tuomiokapitulille ja sen merkillisille vaatimuksille

mieliksi, niin en voi muuta kuin vetäytyä väkivallan tieltä ja luopua

koko yrityksestä." -- Hän pyytää lopuksi Hjeltiä puhuttelemaan

postihallitusta tarpeellisista toimenpiteistä, jotta tilaajat

saisivat rahansa takaisin.

Se ei tunne Stenbäckiä oikein, joka luulee, että hän tämän

vastoinkäymisen johdosta olisi laskenut kynänsä. Päinvastoin näemme

hänen usein käyttävän sitä. -- Kahtena ensimmäisenä vuotenaan

Vaasassa hän omisti paljon aikaa siihen kirkkolain ehdotukseen,

joka silloin oli tarkastettavana ja josta rovastikuntain papistoa

oli kehoitettu antamaan lausuntonsa. Ensi kerran hän lausui

julkisesti mielipiteensä tästä tärkeästä kysymyksestä kirjoituksessa

"Kyrkolagförslaget, I" Wasa Tidningissä (1847, n:o 35 ja 36).

Tähän kirjoitukseen, jonka toista puolta ei lehdessä näkynyt,

vastasi kaksi nimimerkitöntä eri lähettäjää. N:o 50:ssä Stenbäck

selitti olevansa yhtä halukas kuin velvollinen vastaamaan tehtyihin

vastaväitteihin, mutta ei aika eikä tila sallinut sen tapahtua

sanomalehdessä. Vastaus ei jäänytkään tulematta, vaan ilmestyi kirjan

muodossa nimellä "_Theologiska Tractater, II"_. [Vaasassa, P. M. F.

Lundbergin kirjap., 1848.] Siinä kohtaamme ensin jo mainitun Wasa

Tidningissä olleen kirjoituksen ja sitten nimityksellä "Commentarier"

vastauksen molemmille lähettäjille sekä lopuksi jatkon edelliseen

kirjoitukseen: "Kyrkolagförslaget, II." Selonteko tästä vahvistamatta

jäänyttä lakiehdotusta koskevasta kirjoituksesta tulee tässä sitä

vähemmän kysymykseen, kun tarkastajan kanta pääpiirteissään ilmenee

siitä lyhyestä, niin ikään hänen kirjoittamastaan lausunnosta,

[Painettu _J. A. Cederbergin_ Historiallisissa kokoelmissa, I,

Turussa, 1886.] jonka yhdeksän pappissäädyn jäsentä Vaasan ja

Mustasaaren pitäjästä yhteisesti antoi asiasta. Tämä lausunto on

itse asiassa vain yhteenveto Stenbäckin kirjoituksista. Johdannoksi

sanotaan siinä, että kirkkolailta voi ja tulee vaatia, että

se turvaa puhtaan opin, että se edistää kristillistä elämää,

että se järjestää kirkon hallinnon ja hoidon kirkon luonteen ja

Raamatun määräämien periaatteiden mukaisesti. "Mutta juuri näissä

pääasiallisissa kohdissa ehdotus loukkaa kirkkoa mitä syvimmin, tai

oikeammin hajoittaa ja tekee tyhjäksi sen kokonaan. Ensimmäiseen

kohtaan nähden se tapahtuu sillä tavoin, että ehdotus tahtoo

pysyttää ainoastaan Confessio Augustanan, sulkien pois kirkon muut

tunnustuskirjat, jotka ovat mainitun tunnustuksen välttämättömänä

selityksenä ja kehityksenä." Siten avataan ovi sille "peloittavalle

sekaannukselle, joka tätä nykyä raatelee protestanttista kirkkoa

muissa maissa". Olisi "tuomittavaa petosta Jumalaa ja omaatuntoamme

vastaan olla panematta mitä juhlallisin vastalause ehdotuksen

esimerkittömälle yritykselle kumota useimmat tunnustuskirjamme ja

siten kuolettavasti vahingoittaa kirkkomme sisintä elämänydintä".

Mitä toiseen kohtaan tulee, niin "ehdotus tahtoo jälleen herättäen

eloon luonnottomat lait n.s. yksityisiä seuroja, s.o. seurakunnan

vakavimpien jäsenten keskinäiseksi mielenylennykseksi pitämiä

hartaudenharjoituksia vastaan, vastustaa ja sortaa kristillisen

elämän ensimmäistä ja luonnollisinta ilmausta. Tunnettua on, että

nämä lait, jotka johtuvat hierarkkisen episkopaalijärjestelmän

puistuttavista kuolonvavahduksista ja jotka niin usein ovat

tarjonneet tukea ja aseita sokealle uskonnonvihollisuudelle,

eivät koskaan ole vaikuttaneet kirkossa muuta kuin vahinkoa ja

rauhattomuutta. Kokemus on kauan todistanut niiden hengettömyyttä ja

epäkirkollisuutta vastaan yhtä paljon kuin ne jo itsessään saattavat

kaiken inhimillisen oikeuden- ja kohtuudentunnon kuohuksiin, kun näet

ei ole mitään järkevää syytä, miksi kristillistä seurustelua enemmän

kuin mitään muuta inhimillistä seurustelua vastustettaisiin ankarilla

rangaistuslaeilla ja kristittyjen kokoontuminen uskonnollisessa

tarkoituksessa katsottaisiin enemmän vaaraa ja turmiota tuottavaksi

kuin muut kokoontumiset, joilla on kieltämättä epäiltävämpi

luonne. Sen vuoksi onkin nykyajan suvaitsevaisuus kaikkialla

vastustanut näitä lakeja. Mutta ainoastaan täällä ehdotus tahtoo

ne säilyttää, jopa yhä kiristää niitä haitaksi myöskin papistolle

ja sen ottamalle velvoitukselle julkisesti ja yksityisesti hoitaa

sanankuulijainsa opetusta ja mielenrakennusta." -- -- Kolmannen

kohdan suhteen "olemme kummastuksella huomanneet protestanttisen

kirkko-oikeuden historiallisen kehityksen ja koko 300-vuotisen

taistelun oikean evankelisen kirkkojärjestyksen saavuttamiseksi

ehdotuksessa jätetyn kokonaan huomioonottamatta". Ehdotus on

laadittu episkopaalijärjestelmän pohjalle samoinkuin kirkkolaki

vuodelta 1686. "Lakiasäätävä ja päättävä valta on yksinomaan pappien

käsissä, ja kirkon on ainoastaan totteleminen ja noudattaminen, mitä

nämä herrat suvaitsevat säätää. Seurakunnat ovat, täydellisesti

ristiriidassa kaikkien evankelisten periaatteiden kanssa, suljetut

pois aktiivisesta kirkollisesta toiminnasta, ja niitä kohdellaan

holhouksenalaisina, joiden tulee sokeasti kulkea talutusnuorassa.

Mutta se, että ehdotuksen pappisvaltainen väkivalta ja tyrannius

voittaa itse episkopaalijärjestelmän ankarimman muodon, on todella

mieltäkuohuttavaa." Tämä tuomio koskee ehdotuksen määräystä "yleisen

pappeinkokouksen" kokoonpanosta. Siihen tulisivat näet ottamaan osaa

ainoastaan piispat, yksi jäsen kustakin tuomiokapitulista ja yksi

kirkkoherrani valitsema kirkkoherra jokaisesta rovastikunnasta. "Koko

muu papisto on niinmuodoin poissuljettu kaikesta osallisuudesta

siihen, omistamatta mitään sananvaltaa, saati sitten maallikkojen

suuri joukko, joka muodostaa kirkon. Kuitenkin on tässä

kokouksessa käsiteltävä kysymyksiä evankeliumi- ja virsikirjain,

jumalanpalveluskäsikirjain, opetuskirjain hyväksymisestä, jopa

oppia ja sen hoitoa koskevista kysymyksistä -- sanalla sanoen

kaikista kirkon korkeimmista ja kalleimmista eduista. Nyt tulevat

nuo etuoikeutetut niistä neuvottelemaan, määräämään ja ratkaisemaan,

ilman että kirkolla siihen on vähääkään sanomista -- sen on sokeasti

alistuminen heidän päätöksiinsä ja määräyksiinsä, jotka varmemmaksi

vakuudeksi asetetaan 'Korkeimman Vallan vahvistettaviksi'. Mitä tästä

enää puuttuu, jotta paavillinen despotismi olisi täydellinen? Me

kauhistumme sitä syvää alennusta, joka moisista säännöksistä voi ja

jonka niistä täytyy tulla Kristuksen kirkolle synnyinmaassamme, ja

rohkenemme toivoa, että meidän kristillinen ja valistunut esivaltamme

ei koskaan ole vahvistava moista väkivaltaa."

Lausunto siirtyy sitten yksityisiin säännöksiin, mutta me tyydymme

siihen, että edelläolevilla sitaateilla olemme tutustuttaneet lukijan

tämän salamoivan arvostelun tärkeimpiin kohtiin. Huvin vuoksi

mainittakoon, että kolme allekirjoittaneista on katsonut asiakseen

panna vastalauseen "julkeaa kirjoitustapaa" vastaan. On aina ihmisiä,

jotka eivät voi erottaa vakaumuksen suoruutta julkeudesta.

Missä määrin Stenbäckin arvostelu vaikutti taantumusmielisen

lakiehdotuksen sillensä jäämiseen, emme tiedä, mutta joka tapauksessa

se on kauneimpia lehtiä hänen kirkollisessa kirjailussaan.

"Traktaattien" toisen vihon esipuhe osoittaa, että tekijä on

ajatellut seuraavien ilmestyvän "niin usein kuin aika ja asianhaarat

sen myöntävät tai vaativat", jonkunmoisena teologisen aikakauskirjan

vastineena. Vihkojen oli määrä sisältää nimitettyjen tekijäin

kirjoittamia tutkimuksia joko suomen- tai ruotsinkielellä sekä

ilmoituksia teologisesta kirjallisuudesta. Tämäkin tuuma jäi

toteuttamatta, sillä toinen vihko oli viimeinen. Siinä on kuitenkin

näytepalasina ilmoituksia kolmesta eksegeettisestä teoksesta

ja kahdesta kirkko-oikeuden alaa käsittelevästä. Jonkunmoisena

jälkikaikuna tästä voi pitää erään Ilmarisessa (1851, n:o 4 ja 5)

julkaistun kirjoituksen "Käynti kirjakaupassa", johon Stenbäck

on yhdistänyt 18 lyhyttä ilmoitusta parista raamatunpainoksesta,

saarnakokoelmista, virsikirjoista, hengellisistä laulukokoelmista,

oppikirjoista y.m. Arvostelut ovat lyhyitä, ytimekkäitä ja

syväkatseisia. Näytteeksi otamme seuraavan kappaleen:

"_Den Gamles Hem, af W. Adams, öfvers. från Engelskan_. Tukholmassa,

1850. Emme tiedä erehdymmekö, mutta meistä on kuin kohtaisimme

vilahduksen korkeinta, puhtainta, kirkkainta runoutta tässä pikku

kirjassa, tuoksun suljetusta paratiisista, valon pilkahduksen yli

hämärien syvänteiden, sanattoman hymyilyn surumielisyyden kyynelten

kesken. Lukekoon ken tahtoo sen toisilla silmillä; meistä on

toistaiseksi tämä yksinkertainen kertomus järkevän proosallisella

sävyllään ja itsestään antamine naiiveine selityksineen paljon

korkeammalla kuin monet kehutut nerontuotteet suurine vaatimuksineen."

V. 1850 Stenbäck julkaisi pienen kirjan nimeltä _"Salatusta elämästä.

Lauseita ja ajatelmia"_ (Ur det dolda lifvet. Språk och tankar).

[Vaasassa, P. M. F. Lundbergin kirjap.] Mottona nimilehdellä on

raamatunlause: "Älä ole viisas mielestäsi, vaan pelkää Herraa."

(Sanani. 2: 7.) Lyhyt esipuhe kuuluu taas: "Pitkä ei ole aina

perinpohjaisinta. Totuus voi kulkea salamana, mutta sattuuko se

ja mihin ja kuinka -- se on Herran kädessä." Sisällyksenä on

päällekirjoituksettomiin ryhmiin järjestetty kokoelma Evankelisessa

Viikkolehdessä olleita ajatelmia ja lauseita, osittaisin muutoksin

ja lyhennyksin. Enin osa on hänen omaansa, mutta myöskin sitaatteja

Lutherista ja muista esiintyy. Kokonaisuutenaan voi sitä pitää

lopputuloksena Stenbäckin jo 17-vuotiaana osoittamasta pyrkimyksestä

lyhyissä ajatuksissa lausua ilmi elämänkokemuksensa ja vakaumuksensa.

Kuten nimi osoittaa, ovat lauseet uskonnollisia. Ainoastaan joku,

esim. lause: "Kansallisen turmeluksen voi parantaa ainoastaan

kansallinen kärsimys", ei ole tavallisessa merkityksessä

uskonnollinen, vaikka Stenbäck tosin käsitti sen siksi. Hänestä näet

ei ollut olemassa erotusta uskonnon ja elämän välillä, joka on niin

tavallinen ihmisten käsityksessä. Luulemme siis, että voisi tästä

vähäisestä, tosin ainoastaan hartautta tarkoittavasta kirjasesta

koota koko hänen sisäisen henkilönsä ja elämänkatsantonsa kuvaavat

piirteet, kristillisyyden kehittäminä. Jos siten panee huomion

persoonalliseen puoleen, saavat monet lauseet erityisen merkityksen.

Niin esimerkiksi seuraava: "Köyhissä ja mataloissa majoissa löydän

usein uskoa, toivoa ja rakkautta; mutta suurissa, kauniissa ja

rikkaissa taloissa en tavallisesti tapaa ollenkaan näitä kolmea

asiaa, tai ainoastaan surkeina, viheliäisinä ja laihoina. On tosin

molemmissa luokissa poikkeuksiakin; mutta tavallisesti viihtyvät

kuitenkin nämä kolme kasvia paremmin laihassa kuin lihavassa maassa.

Sen vuoksi kiitän kaitselmusta, joka antoi suurimmalle osalle

ihmisistä asunnoksi matalat ja köyhät majat." Siinä meillä on uudessa

muodossa sama perusajatus kuin runossa "Suomalainen synnyinmaani". --

Runoelmista opimme tuntemaan Stenbäckin nuoruudessaan ja sinä aikana,

jolloin hän taisteli parannuksen ensimmäisen taistelun; lauseissa

"salatusta elämästä" näemme hänen myöhemmän kehityksensä. -- Kun uusi

painos hänen runoelmiaan julkaistaan, tulisi tämä unohtunut kirjanen

liittää niihin. Noiden 225 ajatelman joukossa on muutamia todellisia

gnoomillisen runouden helmiä.

Tämä kirjanen oli ollut Stenbäckillä työnä kesällä 1849, niinkuin

voi päättää siitä, että tuomiokapitulin painolupa on päivätty 19

p. joulukuuta mainittuna vuonna; kesällä 1850 hän taas toimitti

uuden painoksen runojaan, joka ilmestyi jouluksi. Siinä oli työnä

tarkastaa ja tehdä pieniä oikaisuja ja korjauksia ensimmäiseen

painokseen sekä lisätä uusia runoelmia. Niitä on "Morsian", "Sanat

maisterin vihkiäisissä 1836" ja "Ylioppilaslaulu" ajalta ennen

1840, "Suomalainen synnyinmaani", "Tähti", "Heränneen huokaus", "Oi

tokkohan?" samoinkuin "Vastasyntyneelle" ("Katkelmien" joukossa) ja

"Lydian aamulaulu" (molemmat kirjoitetut 1842 Lydia von Essenille

Espoossa) vuosilta 1840-43 sekä "Eräs päivä" vuodelta 1844,

jotavastoin ainoastaan kaksi, "Beda" ja "Suomalainen arkkiveisu", on

viimeisten kuuden viikon ajalta ennen toisen painoksen julkaisemista.

Kun lisäksi voi todennäköisyydellä otaksua, että myöskin "Beda"

samoinkuin ensimmäiseen painokseen otettu "Badegundis" on vuodelta

1840, koska ne molemmat ovat vapaita mukailuja L. Th. Kosegartenin

runoelmista, osoittaa tämä silmäys, kuinka mykäksi runoilija oli

tullut. Ajalta 1844:n jälkeen aina 60-luvun loppuun asti tunnemme

vain yhden ainoan syntymäajaltaan tietyn runoelman, nimittäin edellä

painetun tervehdyksen arkkipiispa Bergenheimille. Tämän rinnalla

voidaan mainita ainoastaan käännösrunoelma "Suomalainen arkkiveisu",

joka myös painettiin 12-taitevihkoseen "Elfva andeliga sånger till

väckelse och uppmuntran". [Vaasassa, P. M. F. Lundbergin kirjap.]

Vihon julkaisi Stenbäck, jonka nimeä kuitenkaan ei ole mainittu,

sillä laulut eivät ole hänen omia sepittämiään. Luultavasti ne

on valittu samanlaisista kokoelmista. Heränneet lauloivat niitä

yleisesti, ja ne tulivat monille "Sionin virsien" sijaan, joka

kokoelma oli suurempi ja siis kalliimpi. Stenbäckin kääntämää laulua,

joka kuvaa taivaan ihanuutta ja valittujen autuutta, varsinkin

laulettiin halulla, ja moni, joka on elänyt nuoruutensa ajan

Pohjanmaalla, ympäristössä, jossa pietismillä oli kannattajia ja

ystäviä, ja jonka muisto ulottuu 50-luvulle, on vielä kuulevinaan

tuon surumielisen, sanoille omituisena vastakohtana soivan sävelen

äidin tai sisaren huulilta.

Myöskin vuodelta 1851 on eräs teos mainittava. Kirja, jonka nimi on:

"_Thomas Arnold, Rektor i Rugby England. Biografiskt utkast utgifvet

af Lars Stenbäck"_, on yhteenveto Karl Heintzin tekemästä A. P.

Stanleyn "The Life and Correspondence of Th. Arnold" nimisen teoksen

mukailusta. Esipuheessa Stenbäck lausuu seuraavaa, joka selittää,

kuinka hän viehättyi julkaisemaan tämän elämäkerran: "Aikana, joka

on köyhä selväpiirteisistä, ylevistä ja uhrautuvista luonteista, on

virkistävää kohdata mies, jossa elävään, läpitunkevaan älyyn yhtyy

palava harrastus ihmiskunnan korkeimpiin ja kalleimpiin etuihin ja

joka järkkymättä pyrkii saattamaan ne voimaan ilman ihmispelkoa

ja ihmisorjuutta, koska hän pelkää Jumalaa sillä kieltäytyvällä

lujuudella ja sammumattomalla elämänvoimalla, jolla ainoastaan

Kristuksen usko voi täyttää ihmissielun. Sellainen mies oli Arnold.

Julkaisija toivoo, että heikkokin hahmokuva hänestä on ansaitseva

jotakin huomiota, ja varsinkin että hänen periaatteensa, ohjeensa ja

viittauksensa ovat herättävät vastakaikua niissä, joilla on työnänsä

kasvattamisen jalo taito." Tässä erinomaisessa miehessä Stenbäck

todella tapasi olennoituneena sen koulunopettajan ja koulunrehtorin

ihanteen, joka väikkyi hänen mielessään, jalon persoonallisuuden

ja hurskaan kristityn, joka, paitsi koko elämässään, varsinkin

nuorison opetuksessa ja kasvatuksessa aina tavoitti korkeinta.

Arnold ei ollut, lausui hän, tosin mikään saavuttamaton ihanne,

mutta elävä esikuva, joka todistaa sellaisen kasvattajan

mahdollisuuden, jonka toiminta ja menestys varsinaisesti riippuu

hänen persoonallisuudestaan. -- Sille, joka tahtoo tutkia Stenbäckiä

pedagogina, on vaivanmaksavaa tarkasti lukea tämä teos. Siinä on

paljon, joka muistuttaa suomalaista koulunrehtoria.

* * * * *

Vielä on tältä ajalta mainittava ja esitettävä jotakin Stenbäckin

kirjeenvaihdosta.

Alussa vuotta 1849 Stenbäck sai pitkän vaitiolon jälkeen taas

kirjeen Skarstedtilta. Vastauksesta (4 p:ltä huhtikuuta s.v.) otamme

seuraavat rivit:

"Olen tätä nykyä -- post varios casus -- asetettu Vaasan ylemmän

alkeiskoulun rehtoriksi ja olen erinomaisen tyytyväinen tähän

toimeeni. Kun koulu on vanhimpia ja oppilasluvultaan suurimpia

maassamme, on tämä virka yhtä paljotöinen kuin vastuunalainen.

Kuitenkin on minulle ilo olla nuorison ympäröimänä, joka aina

on ollut minulle rakas, ja heihin koetan istuttaa siemeniä

aikaa ja iankaikkisuutta varten. Kun tämä paikka sitä paitsi

on synnyinseutuni, ja täällä on heränneitä veljiä ympärilläni

kaikilla tahoilla, olen saanut runsaan korvauksen moninaisista

vastoinkäymisistä entisissä viranhakemuksissani. -- Vaikka

herätyksiä näillä seuduin jatkuu, on Herra tähän saakka sallinut

meidän nauttia ulkonaista rauhaa, joskin moninaisella tavalla

uhattua. Mutta sitä tuskallisempi on muutamia vuosia sitten

alkanut eripuraisuus meidän ja entisten eteläsuomalaisten

veljiemme kesken, joita edustaa eräs sikäläinen pappi, Hedberg.

Jollen muista väärin, olit sinäkin muinoin ystävällisessä

suhteessa Roseniukseen, joka Tukholmassa edustaa samaa voimatonta

ja hengetöntä kristillisyyden suuntaa. Löyhä häilyminen

omatekoisessa ja itseotetussa n.s. uskossa ilman kokemusta ja

kuuliaista alistumista Jumalan hengen kuritukseen, johdatukseen

ja vaikutukseen on täällä kuten sielläkin häikäissyt ja

nukuttanut monta, joissa Jumala oli aloittanut työnsä, vaikka

me omalla paikkakunnallamme olemme säilyneet tämän hengellisen

tartunnan leviämiseltä." -- Saman kirjeen lopussa Stenbäck sanoo

tanskalaista tohtori Rudelbachia yhdeksi "arvossapidetyimpiä

auktoriteettejaan teologian alalla".

Skarstedt kirjoitti samana päivänä kuin hän sai kirjeen (21 p.

huhtikuuta) pitkän vastauksen, josta siitäkin yhtä ja toista on

mainittava. Käydessään tohtori Reuterdahlin luona oli Skarstedt

sattumalta saanut käsiinsä ensimmäisen vihon Stenbäckin teologisia

traktaatteja, joka osaksi kosketteli samaa ainetta kuin hänen miltei

valmiiksi painettu, kirkkoa koskeva väitöskirjansa apulaisenvirkaa

varten teologisessa tiedekunnassa. Hän ei ehtinyt muuta kuin

"varastaa yhden sitaatin" lopulle teostansa, jonka hän on omistanut

"L. Stenbäckille ja eräälle toiselle hyvälle ystävälle". --

Sitten kirjeen kirjoittaja ehdottaa, että Stenbäck, jos hän _ei_

ole naimisissa, tulisi dosentiksi Lundiin. "Sinut karkoitettiin

yhdestä yliopistosta, ja mikä estäisi sinua muuttamasta toiseen?"

Hän lupaa valmistaa asiaa ja ilmoittaa, että professori Thomander,

jota asia lähinnä koskisi, on "erittäin taipuvainen lämpimämpään

teologisten aineiden käsittelyyn (jätän sanomatta, onko hänellä

itsellään oikeaa lämpöä). Sinä tekisit täällä enemmän hyötyä kuin

minä ja paremmin voisit saattaa häpeään hegeliaanit, jotka nyt

uhkaavat tehdä yliopiston teologiset pyrinnöt epäiltäviksi kaikkien

_todellista_ pappissivistystä harrastavain kansalaisten silmissä." --

Edelleen Skarstedt koettaa saada Stenbäckiä innostetuksi teologisen

aikakauskirjan julkaisemiseen Ruotsissa sekä kehoittaa häntä lopuksi

antamaan lisiä erääseen Jeesuksen elämää esittävään kuvateokseen,

jonka hän oli ottanut toimittaakseen. -- Stenbäckin vastaus ei ole

tallella, mutta tuskin lienee yksikään vilkkaan ruotsalaisen ystävän

ehdotuksista saanut hänen suostumustaan.

Paitsi muiden kera oli Stenbäck näinä vuosina jotenkin vilkkaassa

kirjeenvaihdossa Kuopiossa olevan Julius Berghin kanssa. Kirjeistä

näkyy, että hänellä, vaikka hän hyvin viihtyi Vaasassa, oli ollut

aikeita hakea toista virkaa. Niinpä hän näyttää 1850 hakeneen

Ilmajoen kirkkoherran virkaa, mutta sivuutettujen tekemäin

valitusten johdosta jääneen pois ehdolta. Seuraavana vuonna taas

hän haki lehtorinvirkaa Kuopion kymnaasissa, mutta muodollisista

syistä hän ei näy tulleen kysymykseen. Lopuksi voi mainita, että

arkkipiispa kehoitti häntä hakemaan lehtorinvirkaa Turussa, "jonne

luonnollisesti", sanoi Stenbäck, "en kuolemaksenikaan tahdo. Olen

myöskin tullut vanhaksi ja istun mieluimmin omalla rannallani."

Tärkeimmät näistä kirjeistä ovat muutamat, jotka koskevat sitä

rikkoutumista, joka tähän aikaan oli syntynyt pietismin kannattajain

kesken. Emme katso asiaksemme antautua lähempään historialliseen

selvittelyyn sen syistä, sillä osaksi on kysymys ulkopuolella

varsinaista ainettamme, osaksi eivät tapahtumat vielä nytkään ole

kylliksi kaukana, etteivät, objektiivisestikin käsiteltyinä, koskisi

monen mieleen. Kuitenkaan ei tiettävästi voi muistuttaa mitään sitä

vastaan, että julkaisemme seuraavat kirjeet viittauksineen siihen,

mitä oli tapahtunut. Se vaikutus, jonka Stenbäck oli saanut asiasta,

ja se arvostelu, jonka alaiseksi hän tunnetulla suoruudellaan

panee muutamat puolet pietismistä, kuuluu joka tapauksessa niin

ehdottomasti hänen elämäkertaansa, että sen poisjättäminen ei voi

tulla kysymykseen.

Ensimmäinen kirje Berghille tästä asiasta (Vaasa, 14 p. helmik.

1852) on niin merkillinen lehti pietismin historiaa, että otamme sen

tähän kokonaisuudessaan: [Stenbäck on itse tässä kirjeessä käyttänyt

alkukirjainta M. täyden nimen sijasta.]

"Rakkahin veli! Paljon kiitoksia kirjoittamistasi riveistä. Olin

hyvin pahoillani, etten saanut tavata sinua Lapualla; jos olisin

aavistanut sinun olevan siellä, olisin epäilemättä laittautunut

sinne, tavalla millä hyvänsä. Mutta kuka osasi ajatella, että

saatoit päästä sinne, kun täällä vielä siihen aikaan oli aivan

paljas maa ja pahin kelirikko. Miksi et minulle antanut tietoa

sinnetulostasi? -- Merkittävä uutinen oli se, että ukko Paavo on

päässyt pois pitkistä vaivoistaan."

[Paavo Ruotsalainen kuoli 27 p. tammikuuta 1852. -- Puolikolmatta

vuotta aikaisemmin oli Stenbäck viimeisen kerran tavannut hänet.

Kesällä 1849 Stenbäckin perhe näet oleskeli kolme viikkoa

Schwartzbergin luona Säräisniemessä, ja kun tunnettu pietistinen

talollinen Juho Niskanen Iisalmelta tuli sinne käymään, päätti

Stenbäck hänen kanssaan tehdä matkan Paavon luokse Nilsiään.

He kulkivat veneellä jonkun matkaa Oulunjärven sekä sitten

jalkaisin edelleen. Stenbäck oli ollut talonpojan vaatteissa, ja

kun matkamiehet saapuivat Iisalmen pappilaan, lienee hämmästytty

melkoisesti, kun toinen tunnettiinkin olevan "professori

Helsingistä", kertoo tarina. Mitä Paavoon tulee, otti hän vieraansa

ystävällisesti vastaan, ja Stenbäck kuuluu havainneen hänet

"teeskentelemättömäksi ja hauskaksi kodissaan", niin että hän oli

ollut tyytyväinen käyntiinsä, kun hän onnellisesti palasi matkansa

lähtökohtaan.]

"Meidän asiamme ei ole olla hänen tuomareinaan tai hänen

pyhäksijulistajinaan, mutta me voimme toivoa hänestä parhainta.

Sanot, että me luultavasti vähällä seurauksella voimme sanoa:

rauha hänen _jälkeensä_. Miksi ei? Olen kyllin sangviininen

tohtiakseni uskoa ja toivoa toisinpäin. Mistä ovat nuo monet

puolueet ja suuri erimielisyys tulleet, jollei melkoiseksi

osaksi siitä, että niin kurja ja epäkristillinen ihmisten

epäjumaloiminen ja ihmisistä-riippuminen on vallinnut koko

meidän joukossamme. Herännyt kansa on riippunut papeissaan tai

itsenousseissa holhoojissaan ja nämä taas eräissä hengellisissä

päällepäsmäreissä ja paaveissa. Siten on perustettu paavillinen

hierarkia ja järjestetty ihmisorjuus, joka on kietonut

heränneiden lauman ikäänkuin läpipääsemättömään verkkoon. Kuinka

sanomaton vahinko siitä on syntynyt ja täytyy edelleen syntyä, on

raskasta ja kauheaa ajatella. Eikö se työ, jonka Jumala armossaan

niin voimakkaasti oli aloittanut maassamme, tällä tiellä olisi

kokonaan mennyt kieroon, ja kristillisyys meillä pilaantunut

viheliäiseksi ja turmiolliseksi lahkolaisuudeksi kaikkine

lahkolaisuuteen kuuluvine pahoine puolineen ja kuolettavine

tauteineen? Ja lopuksi kaikki tyynni ennemmin tai myöhemmin

olisi hajonnut ja pirstautunut pelkkiin fanaattisiin, keskenään

sotiviin pikku puolueihin, jotka eivät ainoastaan olisi tehneet

kaikki nämä herätykset turhiksi, vaan myös turmiollisiksi

kristillisyyden edistämiselle maassamme. Siihen olemme todella

olleet hyvällä tiellä. Heränneet ovat olleet riippuvaisia

toisistaan ja tyrannimaisista holhoojistaan enemmän kuin

Jumalasta ja Jumalan sanasta, he ovat eläneet ja kilvoitelleet

enemmän puolueensa kuin Jumalan asian hyväksi, he ovat käyttäneet

Jumalan sanaa, mutta enemmän johtajiensa silmillä ja selityksillä

kuin että Jumalan Henki olisi saanut selittää sen tai että hänen

valonsa olisi havaittu tarpeelliseksi ja arvokkaaksi kaikkialla

ja aina etsiä. Epäilemättä harvat seisovat omilla jaloillaan,

'tietävät kehen he uskovat', noudattavat Jumalan valistamaa ja

johdattamaa omaatuntoansa ainoana ohjeenaan ja siten rakentavat

ainoastaan Jumalan sanan kalliolle. Mitä joku noista 'isistä'

on sanonut tai uneksinut, on varmaan useinkin merkinnyt enemmän

kuin sana, sitä on enemmän noudatettu ja typerästi pidetty

'salattuna viisautena, joka ei vielä ole präntättykään'. Eikö

se ole hirveää? Ja mistä se johtuu? Ihmisorjuudesta, tuosta

herätyksiemme läpikäyvästä hapatuksesta -- siitä epäilemättä

etupäässä. Ja tämä ei näytä minusta, sen pahempi, syntyneen

muuten kuin siten, että muutamat korkeat henget ja ihmiskiitoksen

halukkaat vastaanottajat, jonka kiitoksen he mielellään ovat

antaneet häikäistä silmänsä, sitä tahallaan ja itsetietoisesti

ovat tavoittaneet. Sen vuoksi on myöskin jokainen epäilys heidän

erehtymättömyydestään ja holhousvallastaan väen väkisin hakattu

maahan ja kuritettu, niin että jokainen on pelännyt päästää

mitään sellaista mielessään syntymään, ikäänkuin se olisi ollut

saatanan virittämä ylpeyden kiusaus, jota vastaan tuli viipymättä

taistella. No niin! He ovat saaneet oman ylimielisen tahtonsa

voimaan ja epäjumalan-istuimensa turvatuksi ja pysytetyksi --

niin kauan kuin Jumala viisaudessaan on sen sallinut, mutta

ei myöskään kauemmin; sillä Jumala on armollinen ja laupias

eikä salli meidän nääntyä tyranniemme ja hoputtajaimme ikeessä

iankaikkisesti, koska kuitenkin Kristus on meidät kalliisti

lunastanut ja luvannut meille lohduttajan, totuuden Hengen, joka

voi ja tahtoo johdattaa meitä _kaikessa_ totuudessa, ei kuten

kaikki inhimilliset puoluepäälliköt ja johtajat puolitotuudessa

ja puolivalheessa. Ja juuri siksi, rakas veli, toivon, että

nyt vasta voi ja täytyy tulla rauha; sillä oikea ja pysyvä

rauhanside on hengen yhteys, mutta se side, joka riippuu ihmisen

arvovallasta ja epäjumaloivasta hänessä-riippumisesta, ei onneksi

kestä kauan, mutta katketkoon se, kun aika on tullut, 'joka

tuleva on', ei meidän, vaan kasvattajamme ja Herramme kautta.

Katson, suoraan sanoen, Jumalan sormeksi, että ukkokin on

kuollut samaan aikaan kuin meillä täällä lähitienoilla on ollut

niin katkera kokemus hengellisen ylpeyden ja päällepäsmäryyden

hedelmistä, jotka Jumalan vanhurskaan tuomion kautta ovat

tulleet näkyviin, jotta silmämme aukenisivat. Minun ei tarvitse

sanoa, etten suinkaan aseta ukkoa ja meidän suurimahtista

pukariamme häpeällisine kauhistuksineen rinnakkain ja samaan

luokkaan. Mutta totta sinun on myöntäminen, että niin toinen kuin

toinenkin on ollut liian monelle epäjumalana, joka on riistänyt

sijan Jumalalta ja edistänyt hengellistä alaikäisyyden tilaa

melkoisessa määrin. Ja entäpä? jos oppikin olisi ollut kierossa?

Ainakin niin on ollut M:n laita, jota niin moni on sokeasti

seurannut; hoputtaa siihen, että omantunnon tulee olla levoton

ja tuomitseva (mikä tavallaan on oikein), mutta sitten juuri

tästä levottomuudesta ja omantunnon ahdistuksesta tehdä itselleen

vanhurskaus, jolle rakennetaan ja johon turvataan, -- se on

oppi, jonka suojassa kaikki synnillinen meno hyvin voi viihtyä,

on hairahdus yhtä suuri kuin konsanaan hedbergiläisyys, jopa

pohjaltaan aivan samaa, nimittäin Jumalan heränneissä sieluissa

tekemän armotyön ja armovaikutusten kieltämistä, hylkäämistä ja

vastustamista. Usko on siinä saavuttamaton asia, epäiltävä asia,

jos sillä -- niinkuin kuitenkin sana opettaa ja sen luonto on --

on mukanaan rauha Jumalan kanssa ja hengen hedelmät, vanhurskaus,

rauha ja riemu. Sen vuoksi niin pian kuin Kristus kirkastuu

sielulle, niin että se todella tuntee jotakin sellaista, on

tällä opilla kiire repimään pois kaikki tyynni ja syöksemään

sielu jälleen alas paavilliseen epävarmuuden hämärään ja

tyytyväisyyteen oman rauhattomuutensa kanssa, jonka perustuksen

Raamattu ilmaisee sanoen: jumalattomilla ei ole mitään rauhaa.

Jotenkin tätä tarkoittava oppi on, hierarkkisen omantunnonsorron

ohella tahi oikeammin juuri sen lähimmässä yhteydessä, ollut

vallalla keskuudessamme. Mutta mikä on sinun mielipiteesi?

Pitääkö se yhtä sanan kanssa, ja onko se oikea? Kirjoita minulle

ajatuksesi siitä, niinkuin minä avomielisesti olen kirjoittanut

sinulle omani. Ennen oli tavallista nostaa suuri melu ja huutaa

anateemaa, kun kuka uskalsi nähdä toisin kuin hyväksytty tapa

sääti; mutta koettaa saada erehtynyttä uuteen vakaumukseen ja

oikealle tielle, siihen oltiin itse liian hyviä eikä toinen

poloinen sen arvoinen. Niin ei enää liene laita meidän kesken."

M. kaukana siitä, että olisi antanut veljellisten varoitusten

johtaa itsensä nöyryyden tuntoon ja parannukseen, on vain yltynyt

kaksinkertaisella innolla pitämään pystyssä valta-asemaansa ja

kiihoittamaan itselleen joukkuetta. "Surkuttelen poloista Lapuan

seurakuntaa ja sen muita pappeja. Mutta vielä yksi asia. Olen kuullut

sanottavan, että olit kovin vastustanut, että tehtäisiin julkinen

ero M:sta, sekä kuvaillut kaikenlaisia vaikeuksia koituvan siitä.

Se on kummastuttanut minua. Olen kysellyt itseltäni: mitenkä se on

mahdollista? onko Julius unohtanut 1 Kor. 5? Vai olisiko hänellä

todella halu yhä edelleen pitää voimassa ihmisorjuuden-systeemiä ja

odottaa etuaan siitä? Olen kysynyt, mutta, totta puhuen, en ole vielä

löytänyt vastausta. Sinä voit sen parhaiten antaa. -- -- Voi hyvin!

Veljesi L. Stenbäck."

Berghin vastaus tähän kirjeeseen näkyy hukkuneen, mutta Stenbäckin

seuraavasta kirjeestä (Uusikaarlepyy ja Munsala,30 p. elok. 1852)

näemme, ettei hän ollut oikein yhtä mieltä edellisen kanssa. "Yhdyn",

kirjoittaa Stenbäck, "täydellisesti enimpään, vaikka muutamat kohdat

loukkasivat minua. Niin esim. minusta oli kummallista, että sinä, sen

mukaan mitä kirjoitit, kauan olet havainnut kaikenlaisia virheitä

ja harha-askeleita, varsinkin tuon läpikäyvän ihmisjumaloimisen

ja riippuvaisuuden, mutta kuitenkin olet vaiennut siitä sitä

vastustamatta tai huomauttamatta sitä kenellekään. Se olisi, minusta

nähden, kuitenkin ollut ehdoton kristityn velvollisuus. Mutta yleensä

näyttää -- -- että sinä yhä vielä käsität väärin ja epäilet sitä

itsenäistä suuntaa, joka täällä monessa on tullut vaikuttavaksi ja

vallitsevaksi, sitä hengellistä kehitystä, joka Jumalan sanan ja sen

valon johtamana tahtoo katkaista kaikki muut siteet, tehden liittonsa

Herran kanssa lujaksi ja hartaaksi ja yksinomaiseksi. -- -- Näen

nykyisessä suunnassa välttämättömän palauksen Jumalan maassamme

vaikuttaman armotyön ensimmäiseen alkuun, joka ikäänkuin aamurusko

ennusti raikkaampaa ja ihanampaa päivää Suomen kirkolle, kunnes

sen sekoittivat ja hämmensivät eriuskoiset puoluehenget ja se oli

joutumaisillaan katalaksi puolueasiaksi. Ne, jotka eivät tahdo ja voi

katkaista ihmisten asettamia siteitä ja säännöksiä antaakseen Jumalan

yksinään täyttää sen hyvän työn, jonka hän itse on aloittanut, --

ne jääkööt jäljelle ja pysähtykööt vanhalle kannalleen. Sitä ei

voi auttaa, mutta muut ovat siitä huolimatta kulkevat eteenpäin ja

puhdistuvat yhä enemmän, Jumalan Hengen johtamina kaikessa totuudessa

ja Hänen säilyttäminään kuolettavan seisahdustilan kivettymisestä ja

levosta."

"Olen", jatkaa Stenbäck eräästä läheisestä asiasta, "kuulustanut

ukko Paavon kirjeitä, joita halusit saada. Ainoa, jolla olen kuullut

niitä olevan, on Cajan; mutta hän on muutellessaan pistänyt ne

jonnekin, niin että hän ei vielä tähän saakka ole saanut niitä

käsiinsä. Muutoin, jos saan sanoa ajatukseni, joka kuitenkin on

useilla muillakin, en katsoisi suotavaksi enkä hyödylliseksi minkään

elämäkerran kirjoittamista enkä julkaisemista ukosta. Jos tahtoo

tuoda esiin hänen hyvät puolensa, niin siitä tulee ainoastaan

yksipuolinen ylistyslaulu vailla totuutta ja tunnollisuutta; jos taas

tahtoo samalla esittää varjopuolet, niin ne ovat sellaisia, että

näyttää parhaimmalta ja oikeimmalta jättää ne Jumalan tuomittavaksi

ja antaa niiden jäädä pimeään. Joka tapauksessa olisi luullakseni

hänen elämäkertansa ainoastaan enentävä hämmennystä ja antava uusia

eripuraisuuden aiheita. Ukon sokea jumaloiminen on ainakin näillä

seuduin kärsinyt auttamattoman vaurion -- sitä enemmän, kun muutamat

tosiseikat ovat liian räikeitä." -- --

Se vastaus, jonka Stenbäck sai tähän toiseen kirjeeseen, on tallessa

ja osoittaa, että Bergh oli kovin tyytymätön ystävänsä lausuntoon.

Hän syyttää tämän kirjettä katkeruudesta, vaikka juuri _hänen_ omassa

vastauksessaan on kieltämättä katkeruuden jälkiä. Bergh myöntää,

että hänellä on ollut pelkoa ja epäluuloja siitä itsenäisestä

suunnasta, josta Stenbäck puhuu. Nyt hän tahtoo mielellään luopua

niistä, toivoen että Herra on johtava kaikki parhain päin; mutta

kaikesta näkyy, että hän itse pysyy ja tahtoo pysyä entisessään.

Vieläpä näyttää siltä, kuin kirjeenvaihto olisi voinut johtaa

vanhojen aseveikkojen persoonallisten välien rikkoutumiseen. Niin ei

kuitenkaan käynyt. Molemmat halusivat suullista ajatustenvaihtoa, ja

kun Bergh oli ilmoittanut aikovansa joululomalla matkustaa lankonsa

Frans Henrik Bergrothin luo Keuruulle, päättivät he yhtyä Ätsärissä

Karl Edvard Bergrothin luona, jonne Stenbäckin ja Essenin oli määrä

tulla Härmästä sekä Berghin Keuruulta. Emme tiedä, kuinka tämä

yhtyminen päättyi, mutta varmaankaan ei ystävyys rikkoutunut, joskaan

ei täydellistä yksimielisyyttä liene saavutettu riitakysymyksissä.

Kirjeenvaihto näyttää kyllä lakanneen, mutta kun Stenbäck kesällä

1863 Turussa tapasi Berghin, kirjoittaa hän vaimolleen: "J. Bergh on

kaltaisensa, luja ystävä, kristillinen, vilkas -- rakastettavimpia

miehiä, niinkuin ennenkin", ja vielä vuotta ennen kuolemaansa hän saa

ystävältään erittäin sydämellisen kirjeen, josta tuonnempana tulee

puhe.

Stenbäckiin nähden merkitsevät nämä kirjeet selvää käännettä

hänen suhteessaan pietismiin. Innokkaalla sydämellään hän oli

ehdottomasti liittynyt ja luottanut johtaviin henkilöihin. Tietysti

hänen oli tuskallista nähdä pettyneensä, mutta Jumalan asia ei

riipu yksityisestä henkilöstä, eikä hän ollut mies peittelemään

ja verhoamaan tekopyhyyttä ja syntiä. Uutena suuntana oli hänelle

kavahtaa ihmisiin luottamista, mutta sitä enemmän luottaa Jumalaan.

Pääasiassa pysyi hänen kristillisyytensä ja käsityksensä "ainoasta

tiestä" samana. "Apua tarvitsemme joka päivä, mutta niin on

myöskin armo meille joka aamu uusi" -- sanoi hän vielä niinkuin

entispäivinäkin; mutta tuo alhainen käsitys, että helvetti taas

avautuu syntiselle, niin pian kuin hän nousee polviltaan, oli

häipynyt.

Mitä tulee tähän muuttuneeseen kantaan, että näet Stenbäck nyt oli

sitä mieltä, että heränneen tulee pyrkiä pysyväiseen armontilaan,

kasvaa ja kehittyä siinä, on huomautettu, että se osaltaan lienee

johtunut hänen tutustumisestaan n.s. raamatullisen suunnan

perustajan, tübingeniläisen professorin J. T. Beckin teoksiin. Kuinka

suuresti hän oli mieltynyt tähän jumaluusoppineeseen, ilmenee m.m.

siitä, että kun dogmatiikan professori Laurell 1852 oli kuollut, niin

Stenbäck koetti saada aikaan sen, että Beck olisi kutsuttu hänen

seuraajakseen Helsingin yliopistoon. Vaikka Beckiltä itseltään jo oli

hankittu siihen suostumus, ei ehdotus johtanut mihinkään tulokseen.

Beck teroittaa pyhityksen ja hengellisen kasvamisen tarpeellisuutta

sekä vastustaa kaikkea levotonta, pinnallista puuhailemista ja

puoluemieltä. [_H. L. Sandelin_, m.t.]