KAHDEKSAS LUKU. 1841-1846.

Pohjanmaalla. -- Oikeudenkäynti pietistejä vastaan Vöyrillä.

-- Papiksivihkiminen. -- Achrénin kuolema. -- "Muutamia sanoja

pietismistä." -- Kaksoishäät Espoossa. -- Väitöskirja dosentin-virkaa

varten sekä akateemisen konsistorin mielipide pietismistä ja

Stenbäckistä. -- Suhde hedbergiläisyyteen. -- "Nya Morgonväkter." --

Viimeinen Helsingin-aika. -- "Theologiska Tractater, I." -- Nimitys

koulunrehtoriksi Vaasaan.

Juhannuksen aikaan 1841 Stenbäck matkusti Pohjanmaalle. Tämän

näemme eräästä kirjeestä Skarstedtille 20 p:ltä heinäkuuta, jossa

m.m. luemme seuraavat sanat: "Puhettasi Missions Tidningenistä en

ymmärrä, tulisiko minun lähteä Ruotsiin sitä toimittamaan? Ei.

Kuka ei rakastaisi itse asiaa, vahinko vain, että sitä niin usein

hengettömästi ajetaan." Siitä näemme Skarstedtin ehdottaneen,

että Stenbäck muuttaisi sanomalehtitoimintansa Ruotsiin. Toinen

samantapainen ehdotus tulee jäljempänä mainittavaksi.

Heinäkuun 5 p. Stenbäck kirjoitti toisen kirjeen Skarstedtille, ja

otamme siitä seuraavan kohdan:

-- -- "Nyt olen Pohjanmaalla, olen hartaalla ilolla tavannut

useita ystäviäni ja käynyt heidän luonaan ja oleskelen paraikaa

veljeni, apulaispappi Joh. M. Stenbäckin, luona Vöyrillä. Se

raikas tuulahdus, joka täällä Pohjanmaalla liikkuu, on ollut

elähdyttävä, ja minä voin ainoastaan kiittää Jumalan laupiasta

hyvyyttä, joka suo meidän pudistaa päältämme akateemisen tomun

ja jälleen lämmittää kirjojen, teoriain ja maailman viisasten

ihmisten parissa laimennutta henkeämme sillä tulella, joka palaa

näiden elävän Jumalan palvelijain sydämissä. Se on erinomainen

Jumalan armo, että me tähän saakka huolimatta maailman kiukusta

niin usein saamme tavata toisemme ja pitää vireillä sitä

veljellistä yhteyttä, joka sekä antaa niin paljon kehitystä että

estää hajanaisuuden ja erimielisyyden onnettomuutta." -- --

Stenbäck puhuu sitten, kuinka olisi suotavaa, että Ruotsissa syntyisi

äänenkannattaja "Pohjolan vastaheränneelle pelastuksenmurheelle".

Jos Skarstedt, arvelee hän, asettuisi sellaisen yrityksen

etupäähän, antaisi hän, Stenbäck, mielellään avustusta, ja muutkin

varmaan tekisivät samoin. Nordisk Kyrkotidningiä oli kyllä luettu

tarkkaavasti ja myöskin oli siitä löydetty joku kultajyvänen, mutta

toimittajaan ei kuitenkaan luotettu. "Jos T:llä [Johan Ternström (s.

1803, k. 1882), siihen aikaan pastorinapulainen Tukholmassa, missä

hänellä oli suuri maine saarnaajana ja missä hän julkaisi Nordisk

Kyrkotidningiä (1840-49).] ensinnäkin omalta kohdaltaan olisi

ollut tosi hengellinen pyrkimys ja elämä, ja hän sitä lähinnä olisi

enemmän liittynyt toisiin, olisi hänen lehtensä saanut mitä suurimman

tärkeyden ja huomion. Mutta kun hän yksinäisenä on noudattanut omaa

päätään eikä suinkaan ole voinut herättää luottamusta, niin ei

kenelläkään ole ollut halua liittyä häneen." -- "Jos rae", jatkaa

Stenbäck sitten, "jotka sekä siellä että täällä kaikesta sydämestämme

tahdomme kuulua yksin Jumalalle ja palvella häntä, yhtynein voimin

työskentelisimme saman asian hyväksi, niin olen varma, että Jumala ei

olisi jättävä työtämme ja todistustamme vaille rikasta siunaustaan.

Ja kun tässä maassa aina on uhkaamassa sanomalehteä sensuurin

rautakäsi, ja se nykyjään tuskin saisi edes lupaakaan, olisi korkein

toivomme, että siellä teillä sellainen saataisiin aikaan, jossa mekin

voisimme vapaammin lausua mielipiteemme." -- Jälkikirjoituksessa

mainitaan lopuksi, että eräs Huldbergilla Falunissa äskettäin

painettu kirjanen "Varningsord i anledning af pietismen i Finland" jo

oli saapunut. [Kirjasen tekijä, joka käyttää nimimerkkiä "Finne", on

S. G. Elmgrenin yliopistonkirjastossa tekemän muistiinpanon mukaan F.

G. Hedberg. Sen nimi on (tahallisestiko?) eksyttävä, sillä kirjoitus

ei ole tähdätty pietismiä _vastaan_, vaan puolustaa sitä; sen

tarkoituksena on näet vakuuttaa lukijalle, "että elävä kristillisyys

ei koskaan voi syntyä, saati kasvaa ja levitä, saattamatta päälleen

maailman ja perkeleen katkerinta vihaa ja vainoa".]

Viimeksimainitussa kirjeessä, samoinkuin parissa muussa Skarstedtille

kirjoitetussa, on myös uutisia niistä käräjänkäynneistä, joiden

alaisiksi pietistipapit tähän aikaan joutuivat. Tarkempi selonteko

on ulkopuolella ainettamme, mutta koska yksi oikeudenkäynti koski

Stenbäckiä lähellä olevia henkilöitä, on siitä jotakin mainitseminen.

Jo keväällä 1840 oli pastorinapulainen Joh. M. Stenbäck Vöyrillä

prokuraattorinviraston määräyksestä saanut syytteen siitä, että hän

oli pannut toimeen luvattoman kokouksen hartaudenharjoitusta varten

Jufvaksen talossa Miemoisten kylässä, sekä sitä paitsi erinäisistä

muista virheistä ja rikkomuksista papinvirassa, sellaisista kuin että

hän kristinopin levittämistä varten vieraassa maassa oli ottanut

kolehtivaroja ja pannut säästölaatikoita kirkon oville ja omaan

kotiinsa, että hän esittäessään autuuden järjestystä oli käyttänyt

loukkaavia ja epäsiveellisiä puheenparsia, että hän käydessään

erään sairaan talonpoikaisvaimon luona oli, sen sijaan että olisi

sairaalle antanut uskonnon lohdutusta, soimannut häntä kaikenlaisista

häpeällisistä rikoksista ja saattanut hänet epätoivoon, niin että

sairas neljä päivää myöhemmin oli kuollut, j.n.e. Sitä paitsi

sai talollinen Jufvas syytteen siitä, että hän oli antanut pitää

kokouksen luonaan ja herjannut nimismies Kellanderia, kun tämä

samana päivänä oli tullut hänen luokseen virkatoimessa, sekä lopuksi

rovastinleski Eva Maria Stenbäck siitä, että hän melkein kaikkina

sunnuntaiehtoopäivinä vuonna 1840 vapunpäivään asti Myrbergslundin

kirkkoherranvirkatalossa oli antanut pitää seuroja, jota paitsi hän

ja hänen tyttärensä, kappalaisenleski Marie Ottelin, apulaispappi

Stenbäckin vaimo Ulrika Kristina, kapteeninrouva Ingrid Ulrika

Tunzelmann von Adlerflug [Kapteeninrouva Tunzelmann v. Adlerflug,

syntyjään Sohlberg, oli leski ja asui naimattoman sisarensa Sofian

kanssa Vöyrillä. Molemmat olivat heränneitä ja Stenbäckin perheen

hyviä ystäviä. Edellinen meni sittemmin naimisiin Vöyrin lukkarin

Corellin kanssa.] sekä 43 muuta nimeltä mainittua henkilöä oli ollut

läsnä Jufvaksen talossa pidetyssä kokouksessa. Tämä oikeudenkäynti,

jossa havaittiin, että Joh. Stenbäckiä vastaan tehtyjä syytöksiä ei

voitu näyttää toteen, ja josta useimmat pääsivät aivan vapaiksi,

suoritettiin useilla käräjillä ja kävi kaikki oikeusasteet

kestäen sen vuoksi noin kaksi vuotta. Vaikka ei olisi vailla

sivistyshistoriallista mielenkiintoaan kertoa asiakirjain sisällys,

riittää tässä ote kirjeestä, jonka syytetty Joh. Stenbäck kirjoitti

langolleen Achrénille talvella 1842, saatuaan hovioikeuden päätöksen:

-- -- "Asiani on seuraavalla tolalla: olen tuomittu saamaan

nuhteita, mutta en saa mitään kiitosta, en myöskään mitään

kunnianhyvitystä, koska yhtä ja toista 'todennäköisenä

pidettävää' on minua vastaan ilmaantunut -- kaikki muut

lampaat, sekä Henrik Jufvas että toiset, ovat vapautetut

sen nojalla, että 'Kunink. Julistus 12 p:ltä tammik. 1726

ei tarkoita sellaisia kokouksia, joissa pappi on läsnä ja

toimittaa hartaudenharjoituksia' -- kuitenkaan ei H. Jufvas

päässyt sopimattomasta käytöksestään nimismies Kellanderia

vastaan, kun tämä oli virkatoimessa, maksamasta sakkoa 9 ruplaa

60 kop. hopeaa. Nyt edelleen: virallinen syyttäjä Solfvin

ei omasta puolestaan sanonut tahtovansa valittaa, mutta kun

hän mahdollisesti esimiehiltään voisi saada tukaluuksia, jos

laiminlöisi sen, niin hän sanoi kirjoittaneensa heille ja

tiedustelleensa asiaa ja lupasi myöskin antaa minulle tiedon,

jos tulee valittamaan. -- Minun tohtorini, [Karl Josef Estlander

(s. 1808. k. 1874), aikaisemmin teologian dosentti sekä lehtori

ja rehtori Turun kymnaasissa tuli Vöyrille pastorinvirkaan 1 p.

toukokuuta 1840.] joka piti minua pitkässä tutkinnossa samana

iltana kuin pöytäkirjat minulle jätettiin (jos sinua muuten

haluttaa kuulla etkä heti hyppää seuraavan ylitse), lausui:

Ei suinkaan tule nyt tämän päätöksen mukaan katsoa kokouksien

pitämistä luvalliseksi, koska muka hovioikeus ei ole korkein

oikeusaste eikä oikeutettu lakia selittämään; että papin asiana

on ainoastaan puhua yhdelle kerrassaan, mutta ei useammalle

-- kaikkein vähimmin ruveta yhdessä veisaamaan sitä virttä,

jota tähän aikaan ei suvaita; että meillä on tyhmä omatunto,

joka on arka pikkuseikoissa, mutta ei suurissa, kuten esim.

siinä, että ehdottomasti toteltaisiin esivaltaa -- jolloin

hän, välihuomautukseen, sanoi olevansa pakotettu menemään

kreikkalaiseen uskoon, jos esivalta käskisi, olkoon se sen synti

(!); hänellä oli vaimo ja lapset j.n.e.; että Luther ilman

apuneuvoja oli kääntänyt Raamatun, kun vielä alkukielet olivat

kapalossaan -- sen vuoksi saattaa nyt niin korkealle kehittynyt

eksegetiikka siinä löytää paljon virheitä; että leskenapu-asia

on pikku kysymys ensi pappeinkokouksessa verrattuna kysymykseen

pietistisistä liikkeistä maassamme; vuosisatoihin ei

tuomiokapituli ole ollut niin tukalalla kohdalla kuin nyt --

joko on tuomiokapitulin tultava pietistiseksi, ja silloin

meidän asiamme voittaa, tai asettuu papisto vastaan, ja silloin

meidän asiamme täytyy kukistua; luuli että muutamat pietistit

kutsuttaisiin kokouksen eteen y.m. y.m. Nyt illalla kuulin, että

jollei valitusta asiassamme tapahdu, niin minut kutsutaan 2 p.

helmikuuta nuhdeltavaksi. Matkustaminen Helsingin kautta on

minulle myönnetty, mutta ei pitempää aikaa kuin kaksi viikkoa.

Saamme nyt nähdä, kuinka kaikki käy -- käyköön niinkuin käydä voi

-- kunhan käy, emmekä nuku. -- Hän elää, joka voi ja jonka täytyy

auttaa."

Asia meni todella senaattiin, mutta huolimatta siitä, että tohtori

Estlander oli todistanut hänen innolla ja vakavuudella hoitaneen

virkaansa, ei Joh. Stenbäck päässyt nuhteista. Heinäkuussa 1842

hän sai ne Turussa. -- Tämä oikeudenkäynti oli yksi monista

samanlaisista, ja kun katselee tapahtumia etäältä, täytyy hämmästyä

asianomaisten lyhytnäköisyyttä, jotka käyttivät sellaisia keinoja

liikkeen hillitsemiseksi. Jokainen kirje sen ajan pietisteiltä

todistaa, että vaikutus oli aivan päinvastainen. Toiselta puolen on

hyvin valaisevaa Joh. Stenbäckin kirjeestä lukea, kuinka pietismin

sisällyksestä välinpitämättömät papit ajattelivat. Tohtorin

mielipiteet selittävät puolestaan, miksi pietistit singahuttivat niin

kovia sanoja "nukkuvia" pappeja vastaan.

* * * * *

Syyslukukaudeltakin 1841 on tallella yksi Lauri Stenbäckin Achrénille

kirjoittama kirje, joka sisältää yhtä ja toista mieltäkiinnittävää.

Niinpä sanotaan, että runoelmia ainoastaan vähän oli myyty Ruotsissa

(yhteensä 100 kpl. oli lähetetty sinne), jotavastoin Evankelista

Viikkolehteä oli mennyt "hyvä joukko". Sitten sanotaan edelleen:

"Minulle lähetti tällä lukukaudella kirjeen eräs homo novus, Peter

Dahl Gööteporista, ehdottaen että lehteä -- jota hän kiitti --

jatkettaisiin Tukholmassa. Muutoin osoitti mies kylläkin suurta

henkistä ontuvaisuutta ja sekavuutta, niinkuin muutkin ruotsalaiset,

joiden pariin olen joutunut. -- -- Usein kyllä tuntuu mielestäni,

että sitä kirkasta evankeliumin valoa, jonka Jumala on antanut meille

paistaa talonpoikien kautta, ei liene Svean maassa. Se on sanomaton

onni, että meillä talonpojat ovat pohjalla sekä perustuksena. Pian me

herrasmiehet joutuisimme ymmälle. -- Snellman on tätä nykyä Ruotsissa

ja saarnaa suurella innolla Straussin oppeja (Frejassa); ei kukaan

voi häntä vastustaa, vaikka toiset koettavat väitellä vastaan ja

filosofeeraavat omaan tapaansa. Voi kurjuutta! Moisia vastustajia

ei voi voittaa muulla kuin hengen ja voiman todistuksella. Mutta

missä on se, jolle Jumala voisi uskoa häväistyn asiansa ajamisen? Ei

totisesti ole aika nukkua ja torkkua tänä pahana aikana. Jospa toki

me tulisimme mitättömiksi, jotta Jumala voisi olla meissä kaikki,

oman voimamme menettäneiksi, jotta Kristuksen voima tulisi johtavaksi

ja vaikuttavaksi meissä! -- -- Meillä on täällä omat nykäyksemme;

välisti heittäytyy koko lauma yhdelle puolelle, kunnes joku sysäys

tulee, jolloin kaikki juoksevat toimelle. Nyt on muotina, että täytyy

lukea eikä niin paljon seurustella toisten kanssa. Mutta siten on

miltei kaikki yhdessäolo lakannut, ja pelkään ettei moni lue sen

enemmän, mutta kyllä nukkuu rauhassa omassa nurkassaan. En pidä siitä

ja aion koettaa saada enemmän yhteyttä, vaikka en suinkaan tahdo

enkä jaksa ryhtyä noihin vanhoihin yleisiin kokouksiin, jotka ovat

kiedotut ja kangistuneet ulkokullatun hengellisyyden verhoon. Älköön

Herra hylätkö meitä, niinkuin me, kukin kohdastamme, ansaitsisimme."

-- --

Kirjeen lopussa Stenbäck kertoo suurella ilolla, että konsistori

on myöntänyt hänelle amanuenssin palkan, 400 ruplaa vuodessa.

Kysymyksessä oli viransijaisuus, josta hän sai kolmannen vakinaisen

amanuenssin palkan. Tulon, joka oli erittäin tervetullut, Stenbäck

kantoi ainoastaan seuraavaan kevääseen, jolloin hän matkusti Turkuun

papiksi vihittäväksi.

Alkupuoliskolta vuotta 1842 ei ole mitään kertomista, ennenkuin

toukokuussa tapaamme Stenbäckin vanhassa piispankaupungissa, missä

hän muinoin oli käynyt koulua ja tullut ylioppilaaksi ja missä

hänet nyt oli vihittävä siihen korkeaan virkaan, joka niin kauan

oli kangastanut hänen mielessään. Vielä hän ei ollut saavuttanut

kandidaatinarvoa teologisessa tiedekunnassa, jota paitsi laki ei

vielä silloin vaatinut kahden vuoden käytännöllistä virkatointa

seurakunnassa ehdoksi lisensiaatinarvon saavuttamiseen samassa

tiedekunnassa, mikä hänellä myöskin oli mielessä; mutta siitä

huolimatta Stenbäck tahtoi vihityttää itsensä papiksi. Hän tunsi

tarvetta harjaantua papilliseen virantoimitukseen, sillä jos kukaan

antautui hän teologiselle uralleen täydellä todella. Sen vuoksi

hän ei kuitenkaan tahtonut luopua oppineelta uralta, vaikk'ei

kukaan häntä siihen kehoittanut, päinvastoin Paavo y.m. koettivat

saada hänet yksinomaan antautumaan käytännölliseen papintoimeen.

Turun matkasta Essen kertoo: Turussa ei häntä hänen uskonnollisen

vakaumuksensa vuoksi kohdeltu varsin ystävällisesti. Mutta sitä

hän ei paljon pannut pahakseen. Kun teologianlehtori, vanha karski

herra, josta varsinkin yksin Stenbäckin teesi oli vastenmielinen,

julkisessa tutkinnossa lausui: _"Minime mihi placet haecce thesis

tua"_, niin Stenbäck vastasi tyynesti: _"Si non placet, jam

displiceat"_. Kun häntä varoitettiin liiallisesta innosta virassaan,

vastasi hän: "Jumala antakoon että palaisin!" Hänen arvosanansa oli

"cum laude", mikä sekin näyttää osoittavan erinomaista ankaruutta

ja kitsautta arvostelussa, sillä Stenbäck oli jo miltei valmiiksi

lukenut oppikurssinsa teologiankandidaattitutkintoa varten. Itse

papiksivihkiminen tapahtui 10 p. heinäkuuta 1842, ja Stenbäckillä oli

siinä ensimmäinen sija 19 muun filosofianmaisterin ja ylioppilaan

rinnalla, joista J. F. Cajanin, F. P. Kemellin, J. Bäckvallin ja E.

M. Rosengrenin nimet ovat tunnetumpia.

Turussa ollessaan, siellä paraikaa suorittaen asianomaisia kokeita

ja tutkintoja, Stenbäck kirjoitti 23 p. toukokuuta seuraavan kirjeen

Achrénille. Se pappeinkokous, jota kirje käsittelee, on sama, jota

tohtori Estlander oli tarkoittanut keskustelussaan pastori Joh.

Stenbäckin kanssa, ja se oli pidettävä kesäkuun keskivaiheilla.

"Rakas veli! Kummastuksella ja mielipahalla olemme kuulleet,

että Lagus ja Malmberg ovat epäröineet, tullako tänne

pappeinkokoukseen vai eikö. Heidän täytyy välttämättä tulla.

Luulen, että perkele on heittänyt epäuskon ja epäluottamuksen

verkon parhaimpaimme ympärille kietoakseen ja turmellakseen

meidät, kun sellainen epäröiminen on voinut syntyäkään. Nyt

juuri on aika, jolloin meidän täytyy tunnustaa ja puolustaa

totuutta, jollemme tahdo olla kurjia raukkoja, jollemme tahdo

olla mitään muuta kuin viheliäisiä lahkolaisia kukin nurkassaan

ja työskennellä katalan yksityisen asian, mutta ei Kristuksen

ja hänen kirkkonsa hyväksi. Ja nyt me juuri pysyisimme

piilossa kurjina pettureina, kun Jumala ilmeisesti on johtanut

asiat niin, että meidän tunnustuksemme ja esiintymisemme on

välttämätön, jos asiasta on jotakin tuleva. Meitä haukutaan

pietisteiksi niin kauan, kunnes me itse vaivumme surkeaan

pietismiin heidän käsityksensä mukaan ja unohdamme, että me

täällä tahdomme saada kirkkoa ja kristillisyyttä eteenpäin,

eikä pietismiä. Tämä kokous on kaiken todennäköisyyden mukaan

arvaamattoman tärkeä kristillisyyden asialle maassamme ja

määrää epäilemättä melkoisesti sen vastaisen suunnan. Ja nyt

me pysyisimme piilossa ja pakenisimme tantereelta? Olisimme

arvottomia Jumalan ja ihmisten edessä, jos niin tapahtuisi.

Täällä kaikki näkyvät odottavan, mitä valoa tämä kokous on

heille antava asiastamme, asettuaksensa sen mukaan. Luther,

hän matkusti Wormsiin huolimatta kaikista perkeleistä -- mutta

mekö pysyisimme viisaasti piilossa, vaikka kyllä voimme kirkua

nurkissamme enemmän kuin tarpeellista olisi! Mahdotonta että

niin saisi käydä. Meillä ei ole vähempi eikä myöskään muu asia

kuin Lutherilla, ja me olemme velvolliset Jumalalle ja ihmisille

tekemään niinkuin hän. Olen kirjoittanut sekä Lagukselle että

Malmbergille ja puhunut oloista, enkä luule muuta, kuin että

he laittautuvat tielle. Olisi korvaamaton vahinko, jos he ja

muut nyt pysyisivät poissa. Mutta hyvä olisi, jos niin useita

muita tulisi kuin mahdollista. Mikä estää sinua? Olemmehan

kuljeskelleet ja kierrelleet häissä ja sen semmoisissa --

tässä on paljoa enemmän. Rakas veli, älä anna pikkuasiain

estää. Sinähän voisit matkustaa Hedbergin kanssa, joka varmaan

tulee, tai jonkun muun mukana. Janne, jonka täytyy olla täällä

heinäkuussa, ei kaiketi pääse. Asia ei koske nyt meitä vaan

Kristusta ja hänen totuuttaan. Ajattelehan toki sitä ja laittaudu

empimättä matkaan." -- --

Stenbäckin kirjeellä oli toivottu vaikutus. Achrén teki matkan

yhdessä F. G. Hedbergin kanssa, joka silloin oli papinvirassa

Raippaluodossa, ja toisetkin tulivat Turkuun. Pappeinkokouksesta,

joka tosin ei tullut niin käänteentekeväksi, kuin näkyy odotetun,

ei ole tässä paikka puhua pitemmälti. Kuitenkin siteerattakoon

eräästä Jonas Laguksen kirjoittamasta promemoriasta muutamia sanoja,

jotka koskevat ainettamme. Puolustaen vastaherännyttä uskonnollista

elämää hän sanoo muun muassa: "Halua tieteelliseen sivistykseen ei

ole mikään opin väärä suunta tukahduttanut, koska moni totuuden

käsittämien joukosta on hankkinut ja yhä edelleen hankkii tietoja

tullen siten isänmaan kaunistukseksi. Sitä todistaa myös eräs nyt

pappien vihan lakkauttama sanomalehti, joka öljypuun lehvänä tarjosi

Jumalan rauhaa suomalaiselle synnyinmaalle. Ajattelevien miesten

joukossa lienee nykyjään harvoja, jotka eivät tunnustaisi, että

vainotut Jumalan palvelijat ovat kärsineet syyttömästi, sitä enemmän

kun heidän oppinsa on puhdas, elämänsä nuhteeton ja käytöksensä

opettajanvirassaan perustunut lakiin ja asetuksiin." [Promemoria

kirjoitettiin pappeinkokoukseen lähetettäväksi, mutta kun Lagus itse

matkusti sinne, ei sitä jätetty esille -- mikä kaiketi ei estänyt

mielipiteitä toisessa muodossa tulemasta lausutuiksi.]

Samana päivänä kuin Stenbäck vihittiin papiksi, sai hän määräyksen

lähteä pastorinapulaiseksi Karjaan pitäjään. Päivätyistä

saarnoista näkeekin, että hän on saarnannut siellä, mutta samalla

myöskin Tenholassa ja Bromarvissa. Samaan aikaan oli Essen

väliajansaarnaajana Tenholassa, ja ystävykset tapasivat usein

toisensa kesän kuluessa.

Tältä kesältä on mainittavana kuolemantapaus, joka läheltä koski

Stenbäckiä. Miltei heti Turusta kotia tultuaan Achrén, joka v:sta

1841 oli ollut kappalaisen apulaisena Munsalassa, sairastui

hermokuumeeseen ja kuoli kolme viikkoa sairastettuaan 13 p. elokuuta.

"Lempeän, tuntehikkaan, rauhaisan, vaatimattoman" miehen poismeno

herätti suurta kaipausta, ei ainoastaan hänen lähimmissään, vaan

laajoissa pietistipiireissä, sillä etevine lahjoineen hän oli

heidän ensimmäisiä pappejaan. Siihen, mitä edellä on sanottu hänen

kirjallisesta toiminnastaan, voidaan vielä lisätä, että hän käänsi

ruotsiksi erään pietistien suuressa arvossa pitämän teoksen: "Martin

Boos, predikare af den rättfärdighet, som gäller för Gud, hans

själfbiografi", Johannes Gossnerin toimittama. Kirja painettiin

Tukholmassa 1839 (Ramstedtin kirjapainossa) ja kustannettiin niillä

varoilla, jotka kääntäjä itse, hänen lankonsa Schwartzberg ja rouva

Fabritius olivat yhteisesti panneet asian hyväksi. [Linnströmin

ruotsalaisessa kirjaluettelossa ilmoitetaan teos L. Stenbäckin

kääntämäksi. Syy on epäilemättä se, että Stenbäck välitti painatusta

koskevia keskusteluja. -- Eräässä Laguksen Achrénille kirjoittamassa

kirjeessä Björkqvistin postillan kääntämisestä on seuraava Stenbäckiä

koskeva kohta: "Ruotsalaista alkutekstiä lauluun 'Kats' Jumala

ja mies' en ole saanut käsiini, olen sen vuoksi kääntänyt sen

suomenkielestä ja lähetän sinulle tämän käännöksen, sillä ehdolla,

ettet käsittele sitä niin tylysti kuin runollinen lankosi Lauri,

joka turmeli pari kääntämääni suomalaista laulua. Voinet kyllä pitää

näitä lauseita naurettavan ja loukkautuneen tekijän-itserakkauden

synnyttäminä; mutta lyhyesti: puheenaolevaa laulua ei saa painattaa,

jos siihen tehdään pieninkään muutos. Jollei Lauri tavallisella

runollisella viirikukkomaisuudellaan olisi lannistanut haluani,

olisi luultavasti jo koko Laulukirja ollut käännetty. Muistutuksia

ja korjausehdotuksia otan erinomaisen mielelläni vastaan ja tahdon

sellaisissa tapauksissa osoittaa kaikkea kohtuutta, kun vain ei

väkisin pistetä minun tuotteilleni terävää nokkaa, missä minä tahdon

sen olemaan tylsän, s.o. uhrata kristillistä yksinkertaisuutta turhan

helinän vuoksi, jota minä nyt vihaan." [!] -- Laguksessakaan ei siis

Stenbäckillä ollut runoutensa ystävää.]

Ennenmainitun Björkqvistin postillan käännöksen, jota Lagus

katsoen alkuteoksen vaikeatajuisuuteen sanoo Herkuleen työksi,

tarkasti osaksi Lagus, osaksi Edvard Svan, jota paitsi Achrénin

läheinen ystävä, F. G. Hedberg, kirjoitti kääntäjän elämäkerran,

joka on teoksen alussa. Tenholasta Lauri lähetti 12 p. syyskuuta

osaaottavalla rakkaudella kirjoitetun kirjeen Charlotte-sisarelleen,

joka nyt äkisti oli jäänyt yksin ja turvattomaksi, kolme pienokaista

ympärillään. "Lesket ja orvothan", sanoo hän, "ovat Jumalan

etuoikeutetut, ja heillä on kaikkein suurimmat lupaukset häneltä; jos

me vain voisimme uskoa sen, niin ei olisi hätääkään. Kun kaikki muut

tuet kaatuvat, jää hän ainoaksi tueksi, ja kuinka väkevät olisimme,

kun meillä ei koko maailmassa olisi muuta kuin Jumala tukenamme!

-- -- Luultavasti et ajatellut niin pian saavasi alkaa kuin linnut

taivaan alla elää ainoastaan Jumalan turvissa ja käydä välittömästi

hänen kätensä ohjaamana kautta maailman itse näkemättä eteesi --

mutta koska Jumala rakasti sinua, otti hän huolenpidon sinusta

omaan huostaansa." -- Tulevaisuudessa oli Charlottella samoinkuin

Marie-siskolla isättömine lapsineen hyvänä tukena heidän veljensä

Lauri.

Lopuksi on vuodelta 1842 mainittava eräs Stenbäckin julkaisema

kirjanen _"Muutamia sanoja pietismistä"_ (Några ord om pietismen).

Tämä 31 sivua käsittävä kirjoitus, jonka mainitaan oikeastaan

olleen aiotun sanomalehtikirjoitukseksi, on Stenbäckin tavalliseen

lämpimään tyyliin sepitetty puolustus sille uskonnolliselle

suunnalle, johon hän itse kuului. Lyhyen johdannon jälkeen hän

siteeraa pääkohtia eräästä "Theologisk Qvartalskrift" nimisessä

aikakauskirjassa olleesta tohtori Reuterdahlin kirjoituksesta sekä

tekee sitten muistutuksia ja lisäyksiä oppineen ja kuuluisan Lundin

teologin lausuntoon, jonka maltillisuus ja puolueettomuus yleensä

tunnetaan. Kun Stenbäckin kanta jo on kylliksi selvitetty, otetaan

tähän ainoastaan loppusanat, jotta lukija saisi kuulla kirjoituksen

tyynen, vakaan sävyn: "Pietismi ei ole virheetön eikä ole koskaan

pitänyt itseään täydellisenä; se tunnustaa tuskalla vikansa eikä

suinkaan tahdo niitä puolustaa, sillä se tuntee liian hyvin syvän

aatamillisen turmeluksen omassa povessaan. Mutta missä se on tosi,

tavoittaa se sitä, että se käsittäisi Kristuksen ja elävän elämän

hänessä, niinkuin myös Kristus Jeesus on käsittänyt sen, -- ja

Jumalan armoa, joka on herättänyt sen tähän pyrkimykseen, se tahtoo

tunnustaa, puolustaa, koroittaa, noudattaa ja seurata elämässä

ja kuolemassa, onnessa ja vastoinkäymisessä, vaikka koko maailma

nousisi sitä vastaan. Mutta jos sen vastustajain silmiin, hiljaisena

hetkenä, elämän ja kuoleman iäinen vakavuus avautuisi, Jos salama

korkeammasta, kaikelta järjeltä salatusta hengellisestä elämästä,

joka on Jumalasta, lävistäisi pimeyden ja usvat, niin ainakin silloin

tyyni mietiskely jumalallisella voimalla kuiskaisi heidän korvaansa

Gamalielin viisaat sanat: 'Jos tämä neuvo eli teko on ihmisistä,

niin se tyhjään raukee; vaan jos se on Jumalalta, niin ette voi sitä

tyhjäksi tehdä, ettette myös löydettäisi sotineen Jumalata vastaan.'"

-- Kirjoituksen on painettavaksi hyväksynyt Turun tuomiokapituli 12

p. kesäkuuta 1842. Luultavasti se kirjoitettiin pappeinkokouksen

aikana ja on siten pidettävä Stenbäckin lausuntona tärkeässä

päivänkysymyksessä. Helsingfors Morgonbladissa olleessa ilmoituksessa

(1842, n:o 91, 28 p. marrask.) lausutaan, että tästä pikku kirjasesta

voi "syystä sanoa sen olevan ilmauksen pietismistä jaloimmassa

muodossaan".

* * * * *

Kevätlukukaudella 1843 Stenbäck suoritti

teologiankandidaatti-tutkinnon, jossa hän (22 p. kesäkuuta) sai

korkeimman arvolauseen dogmatiikassa ja kirkkohistoriassa sekä

lähinnä korkeimman eksegetiikassa ja siveysopissa. Samalta keväältä

on myöskin mainittava hänen avustuksensa pohjalaisten albumiin

"Joukahaiseen", jonka julkaisemisesta Cygnaeus piti huolen.

Avustuksena oli kaksi runoilijan kauneinta laulua, ennenmainittu

"Suomalainen synnyinmaani" ja "Tähti" sekä "Heränneen huokaus",

jotka siis kaikki kolme kuuluvat kevään 1840 jälkeiseen aikaan.

Ei näet ole todennäköistä, että Stenbäck olisi ollut ottamatta

ne runoelmiensa ensimmäiseen painokseen, jos ne olisivat olleet

olemassa julkaisemisen aikaan. Tällä johtopäätöksellä on tärkeytensä,

sillä siitä ilmenee, että Stenbäck tähänkin aikaan oli innostunut

kirjoittamaan pari maallista runoelmaa. Mitä taas "Heränneen

huokaukseen" tulee, on Essen maininnut sen kuuluvan kaikkein

ensimmäiseen heräysaikaan. Niin varma kuin hän näyttää olevankin,

voi hän kuitenkin olla erehtynyt, sillä sen ajanhan Stenbäck vietti

Östringin kanssa Vöyrillä, jotavastoin Essen oli Helsingissä.

Muutoin kuului runoelman ilmaisema mielenahdistus pietismin

luonteeseen ja saattoi siis esiintyä milloin hyvänsä, ei ainoastaan

kaikkein ensimmäisenä aikana. Vihlovassa tuskassa se vetää vertoja

samansukuiselle "Katumus" runoelmalle, joka ennen on merkitty

vanhimmaksi "Öisistä sävelistä". Jos runoilija olisi kirjoittanut

"Heränneen huokauksen" heräyksensä ensimmäiseen aikaan, olisi se

epäilemättä saanut sijansa tässä runosikermässä.

Toimeentulo ei näy tuottaneen Stenbäckille mainittavia huolia. Sitä

todistaa eräs kirje Janne-veljelle, jossa hän m.m. kirjoittaa:

"Minulla on tätä nykyä rahaa enemmän kuin, tarvitsen pitkäksi aikaa.

On ihmeellistä, että olen niin hyvin tullut toimeen. Aina siitä

saakka kuin menin naimisiin, en kertaakaan ole ollut pulassa -- olen

elävänä todistuksena siitä, että Jumalalla on kylliksi neuvoja ja

keinoja. -- Kirjoillani on tavaton menekki. 'Runot' ovat lopussa.

Ev. Viikkolehteä on melkein koko jäljelläoleva määrä tullut myydyksi

Ruotsissa. Kirjaani 'Pietismistä' oli minulla 1,000 kappaletta

saadakseni lähettää muutamia satoja Ruotsiin keväällä, mutta nyt ei

sitäkään ole paljoa jäljellä. Kaikesta tästä on minulla ollut varsin

huomattavat tulot." --

Toisenlaisesta menestyksestä, mutta myöskin vastoinkäymisestä

Stenbäck vähän myöhemmin kirjoittaa Charlotte-sisarelleen: "Ruotsissa

on heillä minusta ja hengellisyydestäni niin suuret ajatukset, että

vanha Aatamini tahtoo paisua siitä ja päästä voitolle. Äskettäin

sain sieltä hopeiset kirjoitusneuvot joltakin tuntemattomalta, joka

siten tahtoi osoittaa minulle kunnioitustaan ja kiitollisuuttaan

y.m. -- Kuinka vaikeata onkaan olla jossakin maineessa ja huudossa,

olkoon sitten hyvässä tai pahassa; joka tapauksessa tahtoo joutua

istumaan niin korkealle, että unohtaa oman kurjuutensa ja luulee

jotakin olevansa. Jospa se vain aina olisi meille oikein selvänä,

että Kristus ei tarvitse meitä, mutta me, me tarvitsemme häntä

sitä enemmän. Kurittakoon hän armostaan ylpeätä mieltämme, että me

kuitenkin saisimme kokea, mitä merkitsee murtunut sydän, jossa Jumala

tahtoo asua! Hyvin hauskaa on meidän ajatella teitä kahta leskeä,

jotka asutte siellä yhdessä. [Charlotte Achrén ja Marie Ottelin

lapsineen asuivat nyt yhdessä Munsalassa.] Totta pitää teistä huolen

Hän, joka on leskien ja orpolasten isä, ja antaa pyhien enkeliensä

asua teidän ympärillänne. Älkää uskoko, rakkaat ystävät, että muilta

puuttuu ristiä ja vastuksia -- emme me suinkaan täälläkään tanssi

ruusuilla. Mainitakseni vain yhden seikan, niin olemme me yhä vain

kahden, ilman mitään toiveita vielä. Se tuntuu välisti enemmän kuin

raskaalta." --

* * * * *

Viimeiset sanat viittaavat siihen, että Stenbäckin avioliitto jäi

lapsettomaksi. Miten puolisot koettivat korvata tätä puutetta,

kerrotaan tuonnempana.

Kesän 1843 samoinkuin sitä lähinnä seuraavat kesät Stenbäck asui

Espoossa, kolme peninkulmaa Helsingistä. Ystävä Essen, joka jo 1840

oli vihitty papiksi [Essenille kuvaavana piirteenä kerrotaan seuraava

kasku hänen matkastaan Turkuun papiksi vihittäväksi. Porvoossa

saamiensa kokemusten johdosta (vrt. siv, 260) Essen oli epävarma,

voisiko hän Turussakaan saada aikeensa toteutetuksi, mutta pelastihe

sukkeluutensa ja ihmistuntemuksensa avulla. Arkkipiispa Melartin,

jolla, kuten tiedämme, oli nurja mieli pietistejä kohtaan, otti

Essenin kylmästi vastaan, mutta tämä ei siitä lannistunut, vaan

meni tuomiorovasti Gadolinin luo. Kun tämäkin tuntui epäävältä,

käytti Essen hyväkseen tietoaan, että Gadolin ennen Melartinin

nimitystä oli ollut niin varma arkkipiispaksi tulostaan, että oli

jo muuttanut piispan taloon. Hän heittihe nöyrän näköiseksi ja

sanoi kyllä tulleensa Turkuun papiksi vihittäväksi, mutta että

hänellä valitettavasti ei ollut paljon toivoa menestyksestä. --

Kuinka niin? kysyi silloin Gadolin. -- Niin, jatkoi Essen, koska

itse arkkipiispa otti minut kylmästi vastaan sanomatta kehoittavaa

sanaa -- -- No, no, keskeytti Gadolin, ei se ole niin vaarallista,

on muitakin kuin arkkipiispa, joilla on siihen sana sanottava. Ja

niin tuomiorovasti tuli Essenin puolusmieheksi, koska hän tahtoi

näyttää mahtiaan arkkipiispan rinnalla.] ja sitten jonkun aikaa ollut

pastorinapulaisena tässä pitäjässä, oli sieltä ostanut Nygårdin tilan

ja saattoi siten tarjota kesäasunnon Stenbäckille. Hän rouvineen

sai käytettäväkseen kaksi kamaria Stormbackan torpasta, joka kuului

mainittuun tilaan. Torpalla oli kaunis asema eräällä mäellä, vesi

alapuolellaan ja jotensakin lähellä itse kartanoa.

Kun nyt kertomuksemmekin poikkeaa Espooseen, ei tarkoitus ole oppia

tuntemaan Stenbäckin idyllistä kesäeloa Stormbackan torpassa, vaan

olla läsnä uusissa kaksoishäissä, jotka aikoinaan olivat yhtä, jopa

paljoa enemmänkin puhutut kuin Vöyrin kaksoishäät. Tarkoitamme

pietismin historiassa kuuluisia häitä Essenin luona Nygårdin talossa

Espoossa 3 p. heinäkuuta 1843, joissa Essenin käly Aleksandra Arppe

ja Säämingin lukkari Pietari Venell sekä hänen vanhin tytärpuolensa

Hilda Elisabeth Fabritius ja Pihlajaveden kappalainen Frans Henrik

Bergroth vihittiin. Häihin oli kutsuttu ja myöskin tullut Paavo

Ruotsalainen ja suuri joukko pappeja Pohjanmaalta ja muista osista

maata ja samoin tunnettu ruotsalainen evankelinen maallikkosaarnaaja

C. O. Rosenius. Viimeksimainitun kanssa Stenbäck oli ollut

kirjeenvaihdossa samoinkuin Skarstedtin kanssa ilman persoonallista

tuttavuutta, ja tänne hän matkusti Stenbäckin erityisestä

kehoituksesta käyttääkseen tätä tilaisuutta Suomen pietisteihin

tutustumiseen. Sitä hänen ei kuitenkaan olisi pitänyt tehdä, sillä

tuttavuus ei jättänyt mieluisia muistoja kummallekaan puolelle.

Rosenius on itse kuvannut tästä tilaisuudesta saamaansa vaikutusta

eräässä 8 kuukautta myöhemmin päivätyssä kirjeessä, josta ote on

luettavana teoksessa "C. O. Rosenius, hans lif och verksamhet".

[Tukholma, kolmas painos, 1886. Tekijä on C. W Skarstedt, vaikka

nimeä ei mainita.] Kun tästä kuvauksesta osa suorastaan koskee

Stenbäckiä, otamme tähän sen pääkohdat sitä suuremmalla syyllä, kun

eräs aivan väärin esitetty piirre pietistien opista samalla voidaan

oikaista. -- "Annettuaan vilkkaan kuvauksen useista tapahtumista

hänen vierailunsa aikana", sanotaan elämäkerrassa, "jolloin näiden

suomalaisten pietistien vapaa, vallaton, törkeästi maallinen elämä

räikeästi pisti silmiin", kirjoittaa hän edelleen:

"Olen tähän asti puhunut vain pikkuasioista, joita hymyillen silloin

tällöin käsittelen. Ne tärkeät ja vakavat eroavaisuudet välillämme,

jotka sitten saivat minut huokaamaan, koskivat itse elämänkysymyksiä.

Tässä en saata kertoa kaikkea mitä havaitsin, mutta summa kaikesta

on seuraava: Päähenkilö Suomen pietistien keskuudessa on vanha

savolainen talonpoika, nimeltään 'Paavo'. Hän oli opettajien

opettaja. Mitä hän puhui, oli taivaan puhumaa, jopa paljon tärkeämpää

kuin Raamatun sana. Summa siitä oli: 1:seksi. Ihmisellä on armo

Jumalan tykönä ainoastaan sillä hetkellä, kun hän 'taistelee

armoistuimen edessä'. 2:seksi. Elää, puhua ja käyttäytyä toisin

kuin maailma oli aina ulkokullatun tuntomerkkinä [!]. Elämässä tuli

olla _vapaa_, mutta se ei merkinnyt ainoastaan teeskentelemätöntä,

luonnollista ja kristillistä vapautta kiihkoilevasta pakosta, vaan

sellaista vapautta, jota jo olen kuvannut: kiroilla, hoilottaa,

kerskailla, juoda y.m. [!] Toisin sanoen: omassatunnossa ei tullut

olla vapaa, vaan kahlehdittu itse helvettiin joka hetki, jolloin

ei taisteltu rukouksessa ja katumuksessa; mutta elämässä, lihassa,

huikentelevan vapaa [!]. Että tämä oli todellista, tahdon osoittaa

muutamia tosiseikkoja mainitsemalla. Kun häiden jälkeisinä päivinä,

nähdessäni mielet enemmän soveltuviksi vakaviin asioihin, olin

kauan ja perinpohjaisesti väitellyt S[tenbäck]in kanssa mainituista

pääkappaleista ja hän ikäänkuin väsyneenä kiistelystä heittäytyi

vuoteelle, sanoin: 'Koska nyt olemme kahden kesken ja puhumme

avomielisesti, niin sano minulle, kuinka oma laitasi on? Luuletko

todella olevasi Jumalan lapsi tällä hetkellä?' -- Hän katsahti minuun

kummastellen, että saatoin ottaa sen kysymykseen. -- 'Ei, kyllä

sen tiedän (oli hänen vastauksensa), että nyt olen kadotettu.' --

'Kadotettu, mitä sanot?' vastasin minä. 'Niin', jatkoi hän, 'jos nyt

kuolisin, joutuisin helvettiin.' Kummastuin ja kysyin: 'Kuinka voit

sitten olla niin suorapuheinen? En voisi virkkaa sinulle sanaakaan,

jos laitani olisi niin, vaan olen usein pelkästä pelosta, ettei

tilani ole oikein, ollut työhön kykenemätön, vuoteen omana -- enkä

ole kuitenkaan ikinä voinut tuntea ja katua syntiä niinkuin olisin

tahtonut.' 'Mutta', kysyin edelleen, 'etkö siis koskaan vielä ole

tullut uskoon?' Silloin hän kummasteli vielä enemmän ja meni niin

pitkälle alentuvassa ja vilpittömässä avomielisyydessä, että saatuani

kuulla hänen uskovan eräinä hetkinä ja kysyttyäni, milloin hän

viimeksi uskoi, hän vastasi: 'Eilis-iltana, jäätyäni yksin. Minähän

nyt puhun sinun kanssasi enkä lepää Jeesuksen astinlaudan juuressa'

j.n.e. Voit tuskin uskoa, että sellaiset sanat ovat oikein kerrotut.

Tuskin voin sitä itsekään uskoa -- ja kuitenkaan ei ole yksikään sana

sepitetty. Tästä ymmärsin, että he eivät usko mitään _armontilaa_,

että se omanvanhurskauden syöpä, jonka he vapaalla, epähengellisellä

elämällään olivat tahtoneet karkoittaa ulkonaisesta ihmisestään,

oli kääntynyt sisäänpäin, sisäisiin osiin, itse sydämeen, jonka

ahdistukset ja kumarrukset rukouksessa Jumalan edessä nyt olivat

heille samaa kuin kätten työt tavallisille farisealaisille.

Sellaiset ovat _hänen_ 'kavalat houkutuksensa', jolla on nimenä

'basiliski, joka on suora käärme ja väärä käärme'. Summa: Kristuksen

ja apostolien opin tärkeimmät kohdat, usko, uskon hedelmät,

iankaikkinen, kaikki sovittava vanhurskaus Kristuksessa, koko ihmisen

uudistuminen (siis ulkonaisenkin), kaikki kielletään, ei ainoastaan

elämässä, vaan itse opissa, siksi että Paavo näki sen hyväksi."

Sen jälkeen Rosenius kertoo, kuinka hän taisteli Suomen pietistien

kanssa saattaaksensa heitä oikeaan käsitykseen evankeliumista, joka

opettaa "aivan toista kuin Paavo", vaatien _omantunnon vapautta_,

mutta _lihan ristiinnaulitsemista_, sekä lopettaa seuraavin sanoin:

"Sellaisista asioista meillä oli väittelyä, kunnes jouduimme eroon

toisistamme. Kuitenkin antoi M[almberg], päämies, enimmän myöten,

kun otin hänet erikseen, mutta joukkoon tultuaan hän oli taas

poissa. Sitä paitsi olivat E[ssen] ja eräs H[edberg] taipuvaisemmat,

mutta kuten kuulin, oli B[ergh] (joka paha kyllä, ja kenties paljon

merkitsevästi, ei ollut mukana -- kuten sanottiin tilaisuuden

puutteen takia), puhtain heistä. Muutamia, kolme neljä, tuli luokseni

ikäänkuin arkaillen, ja he kuuntelivat loistavin kasvoin, kun puhuin

Kristuksen evankeliumia -- sen jälkeen kuin he olivat kuulleet,

kuinka olin vastustanut heidän sankarejaan."

Kuten tästä näkyy, olivat Roseniuksen saamat vaikutelmat kaikkea

muuta kuin suotuisat pietisteille. Selvää on, että paljon johtui

sulasta väärinkäsityksestä -- niin erittäinkin se, mitä hän toisessa

kohdassaan esittää. Ne, jotka ovat lukeneet edelläolevat lukuisat

otteet kirjoituksista ja tuttavallisista kirjeistä, tietävät,

pitemmättä puheetta, että pietistit eivät _koskaan_ hyväksyneet

maailman tapaa "elää, puhua ja käyttäytyä". Niinpä ei koskaan

kuultu kirouksia heidän puheessaan. Vapauttaakseen Roseniuksen

tahallisen parjauksen epäluulosta voi otaksua, että hänelle vieras

kieli, jolla muut keskustelivat Paavon kanssa, on saattanut hänet

harhaan. Pietistit puhuivat paljon "sielunvihollisesta" käyttäen

sitä suomalaista sanaa, joka on Ruotsissakin tunnettu raakana

suomalaisena kirouksena. Luultavasti hän ei tiennyt, että samaa

sanaa käytetään myös uskonnollisessa kielessä, ja luuli sentähden,

että pietistit päästivät kirouksen joka kerta kun sana mainittiin.

[Niin hyväksyttävältä kuin tämä selitys näyttääkin, raukeaa se

kuitenkin, jos on totta, niinkuin tekijä on kuullut kerrottavan,

että Rosenius ymmärsi suomea (hän oli syntynyt Norrlannissa),

vaikka hän ei sitä ilmaissut kenellekään -- voidakseen kuunnella

mitä muut puhuivat hänestä!] Mitä juomiseen tulee, niin on jo ennen

mainittu, että pietistit tässä kohden eivät poikenneet yleisistä

seuratavoista. Kuitenkin on yhtä tunnettua, että päihdyttävien

juomien kohtuutonta nauttimista ei hyväksytty. [Eräässä Jonas

Laguksen kirjeessä J. I. Berghille (23 p:ltä toukokuuta 1838) on

lausunto raittiusasiasta, joka valaisee sitä kantaa, minkä Rosenius

ilmeisesti liioitellen selittää niin, että pietistit katsovat

voivansa olla "elämässä, lihassa, huikentelevan vapaat". -- "Sinä

kirjoitat", sanoo Lagus, "että raittiusasia jälleen on pantu

alkuun Helsingissä. Kenties on Wieselgrenin nerokkaan houkutteleva

kirjoitus tästä aineesta eksyttänyt jonkun kokemattoman mielen, joka

Wieselgrenin kera uskoo, että raittius kulkee edellä ja jumalisuus

seuraa jäljessä, niinkuin talutetaan hevosta päitsistä. _Meidän_

täytyy noutaa _kaikki_ Kristuksen täydellisyydestä, antautumatta

sellaiseen paikkailuun, mitä moiset ehdotukset tarkoittavat. Omatunto

nukkuu, synti peittyy piiloon, ja Kristus tulee tarpeettomaksi,

jos antaudumme ulkonaisiin asioihin ja teemme ne pääasioiksi.

Ennenkuin kirjoittautuu raittiusyhdistyksien luetteloihin, tulee

kysyä itseltään, seisooko kalliolla Kristuksella ja onko totisesti

vanhurskautettu hänen kauttaan. Jollei niin ole, jääköön kaikki muu,

siksi kunnes se tapahtuu, ja sitten ei enää paljon muuta ajattele."

-- _Akiander_, Hist. upplysn. VI, s. 272.] Jos Roseniuksen esitys

näissä kohden ei ole oikea, niin on sitävastoin keskustelu Stenbäckin

kanssa epäilemättä esitetty todellisuuden mukaan. Tunnemmehan hänen

kirjeistään (ks. siv. 255 seur.), että hän kaikessa hyväksyi Paavon

opin taistelusta armoistuimen edessä, ja tiedämme myöskin, kuinka

suorapuheinen hän oli.

Rosenius puolestaan teki yhtä epäedullisen vaikutuksen pietisteihin.

Ei pidetty hänen ruotsalaisesta olennostaan eikä hänen käsityksestään

uskonnollisissa kysymyksissä. Pahin seikka on kuitenkin, että Paavo

ja suomalaiset papit kohtelivat vierasta todellakin loukkaavasti.

Roseniusta kehoitettiin nimittäin kertomaan herätyksensä ja

esittämään uskonnollinen kantansa Paavolle ja muille. Hän suostui

siihen, ja hänen sanansa tulkittiin Paavolle. Hänen esiintymisensä

tuntui siinä, niin kerrotaan, hyvin "tekojumaliselta", niinkuin koko

hänen persoonansa oli jyrkkänä vastakohtana Paavon yksinkertaiselle,

hiomattomalle, jopa useinkin karkealle käytöstavalle ja

talonpoikais-olennolle. Pitkälle hän ei ollut päässyt esityksessään,

ennenkuin Paavo kärsimättömänä ja närkästyneenä nousi ja julisti

kovalla äänellä, ettei hän tahtonut kuulla enempää, sillä

puhujan kristillisyys ei ollut mitään muuta kuin tekopyhyyttä ja

teeskentelyä. Jos edes joku olisi noussut puolustamaan Roseniusta

ja koettanut lieventää kiusallista vaikutusta, niin olisi kaikki

voinut päättyä rauhallisesti, mutta ei kukaan tehnyt sitä -- ei

edes Stenbäck, joka oli kutsunut vieraan. Itse asiassa näyttää

Rosenius tehneen saman vaikutuksen kaikkiin, eikä kenelläkään ollut

halua puolustaa häntä. Siten hänet itse asiassa vaiennettiin ja

hänen oppinsa hylättiin. -- Saiko Rosenius sittemmin, kuten hän

mainitsee, yksityisiltä pietisteiltä sen hyväksymisen, joka häneltä

kiellettiin kaikkien koolla ollessa, se on syystä epäiltävää, joskin

kukin osaltaan epäilemättä kohteli häntä ystävällisellä huomiolla

sovittaakseen sitä loukkaavaa kantaa, jolle he kokoontuneina olivat

asettuneet. Hedbergistä, joka pian oli muuttuva samanlaiselle

kannalle, voi sen kenties otaksua, mutta tuskinpa muista. -- Enimmän

ja kauimmin kärsi Stenbäck tämän tapauksen synnyttämästä ikävyydestä,

sitä enemmän kun ystävät eivät olleet moittimatta häntä siitä,

että hän oli kehoittanut vierasta tulemaan, ikäänkuin hän ei olisi

toiminut parhaassa tarkoituksessa. Rosenius asui Stenbäckin luona

Stormbackan torpassa noin viikon päivät, mutta tämä jokapäiväinen

yhdessäolo ei saattanut heitä lähemmäksi toisiaan. -- Koko tämä

juttu oli Stenbäckille niin kiusallinen, että hän vielä vanhoilla

päivillään oli pahoitellut osuuttaan siihen, että Rosenius sai niin

epämieluisia muistoja Suomesta. Käsitystään hänen opistaan hän ei

kuitenkaan muuttanut, sillä eräässä kirjeessä Skarstedtille 1849 hän

lausuu Roseniuksesta, että tämä Tukholmassa edustaa samaa voimatonta

ja hengetöntä kristillisyyden suuntaa kuin Hedberg Suomessa.

* * * * *

Lukuvuonna 1843-44 Stenbäck koetti toteuttaa vanhaa aiettaan saada

opettajanpaikan yliopistossa. Hän julkaisi silloin väitöskirjan

dosentinvirkaa varten teologisessa tiedekunnassa ja puolusti sitä

julkisesti 22 p. toukokuuta 1844. Vastaväittäjän ja tiedekunnan

lausunto oli hyväksyvä, jota paitsi myös konsistorin enemmistö

kannatti Stenbäckin hakemusta; mutta siitä huolimatta varakansleri

kielsi puoltolauseensa ja kansleri vahvistuksensa. Se oli tulos

siitä merkillisestä episodista, joka nyt vaatii huomiotamme ja

jossa enimmän kiinnittää mieltä se, että yliopiston konsistori

ei lausunut ainoastaan mielipidettään hakijan persoonasta, vaan

myöskin pietismistä yleensä. [C:ii A:ii Protokoll rörande Theol.

cand. Lars Stenbäcks ansöknig om Docentur i Theologien vid Kejs.

Alexanders-Universitetet i Finland. Helsinki, 1845.]

Ensi kerran oli asia käsiteltävänä 25 p. toukokuuta 1844, ja luettiin

silloin ote teologisen tiedekunnan pöytäkirjasta, joka sisälsi

virallisen vastaväittäjän, professori Laurellin, lausunnon Stenbäckin

väitöskirjasta _"De principiis qvibus innituntur ecclesia et

theologia christiana. Dissertatio historico-dogmatica"_. [Kirkon ja

kristillisen jumaluusopin perusaatteista. Historiallis-dogmaattinen

tutkimus.] -- "Väitöskirjalla", sanoo Laurell, "on aineena osoittaa

_sisäinen ja välttämätön yhteys_ kahden evankelisluterilaisen

seurakunnan tunnustaman pääopin välillä: _auctoritas Scripturce

sacrce divina_ ja _fides salvifica_." [Pyhän Raamatun jumalallinen

auktoriteetti (todistusvoima) ja vanhurskaaksitekevä usko.] Siinä

tarkoituksessa tekijä koettaa todistaa, kuinka aikain kuluessa

kristillinen uskontotiede ja kristillinen elämä on riippunut sen

siteen lujuudesta, joka vakaumuksessa liittää mainitut periaatteet

toisiinsa. Hän esittää historiallisesti kaikki mainittujen

perusoppien tärkeimmät muodonmuutokset ja osoittaa samalla kussakin

historiallisen kehityksen kohdassa sen merkityksen tieteelle ja

elämälle. Huolimatta siitä suppeudesta, minkä tilan ahtaus on tehnyt

välttämättömäksi, esiintyvät eri osat tekijän historiallisessa

kuvauksessa niin täsmällisesti, että sekä oikeauskoinen opinkäsitys

että myöskin siitä poikkeavien oppimuotojen dogmaattinen ja

eetillinen luonne selvästi on havaittavissa. Väitöskirjalla on

siis mielestäni tieteellinen arvonsa, nimittäin se että siinä

periaatteellisesti ilmenee status qvaestionis ei ainoastaan

luterilaisen ja muiden tunnustusten välillä, vaan myöskin edellisessä

jäykän oikeaoppisuuden, Spenerin etiikan -- jota tekijä lämpimästi

kannattaa -- ja pietistisen kiihkoilun väliset suhteet. Tähän

yhdistyy esityksen kepeyden ansio, vaikka kieli ei kaikkialla ole

klassillista. Puutteena mainittakoon, että kun tekijän mielestä

teologian prinsiipit voidaan ja tulee asettaa ehdottomiksi

perustelmiksi, hän ei ole osoittanut niiden käytettäväisyyttä

perustotuutena, näyttämällä että on mahdollista rakentaa niille

järjestelmä ja esittämällä siinä noudatettavaa metodia. -- Annettuaan

tunnustuksensa puolustuksen "varmuudelle ja selvyydelle" päättyy

lausunto selitykseen, että tekijä on antanut tarkoitusta varten

hyväksyttävän opinnäytteen, johon loppuarvosteluun tiedekunnan muut

jäsenet ovat yhtyneet.

Kun tämä oli luettu, ilmoitti rehtori (Ursin) virkavelvollisuutensa

vaativan, että hän, ennenkuin konsistori ryhtyy asian ratkaisemiseen,

saattaisi sen tietoon arkkipiispa Melartinin lähettämän virallisen

kirjeen 7 p:ltä lokakuuta 1843. Kirjelmä sisälsi seuraavaa: "Koska

ne ylioppilaat, jotka viimeksikuluneina vuosina Turun hiippakunnassa

ovat ilmoittautuneet pappissäätyyn, suurimmaksi osaksi ovat

osoittaneet taipuvaisuutta yksipuoliseen pietistiseen käsitykseen

uskon opista ja useat heistä sitten, pappisvirkansa täyttämisessä,

moisista mielipiteistä johtuvine toimineen, eivät ainoastaan ole

matkaansaattaneet häiriötä, hajaannusta ja eripuraisuutta, vaan

myöskin kaikella todennäköisyydellä melkoisessa määrin osaltaan

olleet syynä hiippakunnassa viime aikoina lukuisammin esiintyneisiin

heikkomielisyyden, itsemurhan, lapsenmurhan [!] y.m. tapauksiin

rahvaan keskuudessa; ja kun moninaiset seikat näyttävät vahvistavan

sitä uskottavilta henkilöiltä saatua tietoa, että muutamat yliopiston

tutkinnon-suorittaneista jäsenistä, jotka ovat antautuneet

teologisiin opintoihin ja jotka sen ohella joko vakaumuksestaan

tai vieraasta vaikutuksesta ovat katsoneet itsensä velvollisiksi

Suomessakin edistämään laajalle levinneen pietistisen propagandan

mielipiteitä, sellaisessa tarkoituksessa erityisellä innolla ja

huolella ovat koettaneet saada käsiinsä ja houkutelluksi ottamaan

osaa heidän kokouksiinsa ja neuvotteluihinsa jokaista vastatullutta

ylioppilasta, joka on ilmoittanut aikovansa valmistautua

papinvirkaan, samoinkuin varoittaa ja peloittaa sellaisia tulokkaita

kuulemasta ja käyttämästä hyväkseen laillisesti vahvistettuja

julkisia teologisia luentoja; niin katsoo allekirjoittanut, joka

isänmaan totisesti uskonnollisten, valistuneiden ja maltillisten

kansalaisten kera huolella näkee järjen vihan, fanatismin ja

pimeyden aikakauden jälleen ja huolimatta tieteellisen sivistyksen

saavuttamasta edistyksestä uhkaavan suomalaista kirkkoa, aihetta

olevan Teidän Ylhäisyydeltänne ystävällisesti anoa, että Herra

Rector Magnificus, yksissä neuvoin teologisen tiedekunnan

Herrain Professorien ja vakinaisten opettajain kanssa ryhtyisi

tarkoituksenmukaisiin toimenpiteihin sellaisen separatistisen

vallattomuuden estämiseksi sekä teologian ylioppilaiden

palauttamiseksi siihen yliopistolaitokseen perustuvaan, jokaiselle

opiskelevalle tarpeelliseen vapaampaan käsitykseen, että he, käyttäen

Asetuksissa mainittujen laillisesti määrättyjen neuvonantajien ja

ohjaajien puolueettomia neuvoja ja opastuksia, saavat järjestää

opintonsa oman huolellisen harkintansa mukaan omien tarpeittensa ja

vastaisten tarkoitustensa mukaisesti."

Sen jälkeen rehtori lausui, että Stenbäckin pietistinen suunta oli

hänelle tunnettu, sekä tahtoi siihen katsoen ja koska yliopisto ei

ollut yksinomaan tarkoitettu tieteellisiä tutkimuksia varten (jossa

tapauksessa olisi edullista kiinnittää siihen miehiä kaikista tieteen

suunnista), vaan ennemmin virkamiesten kasvattaja valtion tarpeisiin,

ja juuri tämä kaiketi oli päätarkoituksena, alistaa konsistorin

ratkaistavaksi, eikö olisi arveluttavaa pappissivistykselle, että

teologian opettajiksi otettaisiin miehiä, joilla on pietistinen

suunta ja henki. Tästä keskusteltua ryhdyttiin äänestykseen.

Professori _Borg_ kannatti Stenbäckin ehdottamista dosentiksi, koska

tiedekunta oli hyväksynyt hänen opinnäytteensä ja koska ei mitään

ollut ilmaantunut häntä vastaan, joka voisi estää häntä saamasta

virkaa; jos havaittaisiin vastedes, ettei hän valvo tieteen etua,

niin olisi silloin aika erottaa hänet virasta. Tähän lausuntoon yhtyi

professori _af Tengström_, jotavastoin kollegineuvos Grot pyysi

mietintöaikaa, ja asia lykättiin.

Kun se 12 p. kesäkuuta jälleen otettiin esille, lausui _Grot_,

että hän useilta tahoilta oli koettanut hankkia tietoja siitä,

mitä pietismi oikeastaan on, mutta saanut erilaisia selityksiä.

Kuitenkin hän oli havainnut, että sen oppi ei poikkea Raamatusta

eikä symbolisista kirjoista, vaan tarkoittaa ainoastaan elämän

käytännöllistä puolta, sekä että vaikka pietistien suunta yleensä

on väärä ja hylättävä, ja vaikka Stenbäckiä ei voida vapauttaa

jonkunmoisesta osallisuudesta siihen, niin on kuitenkin hänen

pietisminsä ja myöskin koko hänen olentonsa niin jaloa laatua, ettei

häntä millään muotoa tule sekoittaa pietistien suureen joukkoon, ja

että hänessä ei ainoastaan ole mitään pelättävää, vaan päinvastoin

on suotavaa, että sellaisia miehiä useammin ilmestyisi harhatielle

joutuneiden keskuudessa esikuvallaan ja sanallaan hävittääkseen

mitä heidän ajatustavassaan on luonnotonta ja vaarallista. Edelleen

hän huomautti, että Stenbäck oli pappi, jolla oli oikeus vaikuttaa

kansanopettajana, mikä todistaa, että kirkko itse hyväksyi hänen

kantansa, sekä että teologinen tiedekunta, pätevin tuomioistuin

hengellisissä asioissa, myöskin oli hyväksynyt Stenbäckin

oikeauskoisuuden. Jos konsistori hänet sittenkin hylkäisi, ei

se estäisi pietismin edistymistä, sillä kaikkien aikain kokemus

osoittaa, että yksityiset uskonnolliset käsitykset leviävät ja

vahvistuvat samassa määrin kuin niitä koetetaan tukahduttaa ja

ehkäistä. Sen johdosta ja katsoen niihin seurauksiin, joita kieltävä

päätös voisi tuottaa Stenbäckin omalle persoonalle, vakaumukselle

ja vastaiselle vaikutukselle, ei kollegineuvos uskaltanut ottaa

päälleen vastuuta siitä, että hän kysymyksessä kunnioitettavan miehen

uskonnollisista mielipiteistä ei mukautuisi niiden viranomaisten

käsitykseen, joille asian arvostelu lähinnä kuului.

Professori _Lillellä_ ei ollut niitä arveluja, mitä arkkipiispa

oli lausunut kirjeessään. Päinvastoin hän luuli, että pietismi jo

oli saavuttanut huippukohtansa ja, kuten sellaisten suuntien on

tapana, jo alkanut peräytyä ja heikontua, jota luuloa muun muassa

vahvisti sekin seikka, että ne ylioppilaat, joita oli pidetty

sen kannattajina, ahkerimmin kävivät yliopiston luennoilla ja

tavallisesti kunnostautuivat kokeissa. Mutta joskin sellainen vaara

olisi käsillä, niin ehkäisytoimenpiteet eivät olisi paikallaan;

pietismi on aines protestanttisen kirkon kehityksessä, ja sillä

on täydellinen historiallinen olemassaolon oikeus, se on kirkon

tytär, jota ei _voi_ olla huomioonottamatta ja jota kirkko ei

_saa_ jättää hoitamatta, vaan jota sen tulee kasvattaa ja vetää

suureen yhteiselämäänsä. Siksi ei suunnaltaan pietistisen opettajan

asettaminen yliopistoon millään tavalla ole vaarallista, sillä

yliopistohan on ensi sijassa tieteellinen laitos, jossa jos missään

henkiset taistelut taistellaan, ja siellä voidaan vaarienkin

suuntien vaikutukset helposti tehdä vahingottomiksi. Stenbäck

kannattaa lämpimästi n.s. vanhaa luterilaisuutta, sellaisena kuin se

sananmukaisesti sisältyy kirkon symbolisiin kirjoihin. Tässä hän ei

pidä yhtä ainoastaan yhden tai useamman opettajan kanssa jokaisessa

Saksan protestanttisessa yliopistossa, vaan miltei koko teologisen

tiedekunnan kanssa eräässä Venäjän yliopistossa, eikä ainakaan

pitäisi olla syytä kieltää opettamislupaa meikäläisessä. -- "Kun

edelleen otan huomioon maisteri Stenbäckin kypsyneet ja itsenäiset

teologiset tiedot, joita hän erinäisissä kokeissa erinomaisella

tavalla on osoittanut, hänen luonteensa kunnollisuuden ja hänen

erinomaiset luonnonlahjansa, täytyy minun katsoa suurimmaksi

vääryydeksi, jos niin tapahtuisi."

Professori _Blomqvistin_ mielestä Stenbäckin opinnäyte oli kokonaan

hylättävä. Tekijä ei näet ollut tyydyttävästi kumonnut vastaväittäjän

muistutuksia hänen aineenvalinnastaan ja käsittelystään, edelleen

hän asettaa pietistisen käsityksen ainoaksi autuuttavaksi ja

lausuu tuomionsa mitä etevimmistä teologeista Melanchtonista

Schleiermacheriin ja Twesteniin asti, mikä on sopimatonta varsinkin

kirjoituksessa, jonka tarkoituksena on opettajan toimen saaminen

pappien kasvattamista varten, joiden tulee saarnata rauhan ja

rakkauden evankeliumia. -- "Tahtoisin lopuksi mielelläni tehdä

oikeutta sille avomielisyydelle ja suoruudelle, jolla maisteri

Stenbäck väitöskirjassaan on lausunut vakaumuksensa, jollen siinä

tuntisi samanlaista avomielisyyttä, millä se eriseurainen lahko

seurakunnassamme, johon hän julkisesti tunnustaa kuuluvansa, ei

kauankaan sitten tuomitsi kaiken järjen _perkeleelliseksi_." [Vrt.

edellä siv. 320.] Sellaisen suunnan täytyy, niin arveli professori,

estää kaikki tieteellinen kehitys teologialta, se kun salpaa tien

kaikelta vapaalta tutkimukselta, ja hän kieltäytyi siis puolustamasta

dosentinvirkahakemusta.

Sittenkuin professorit _Törnroth, Laurell ja Rein_ olivat yhtyneet

Grotiin ja Lilleen, antoi professori _Nordström_ seuraavan lausunnon:

"Opettajantoimeen hakijalta edellyttävät säännökset täyskelpoista

taitoa ja siveyttä. Nyt on teologiankandidaatti Stenbäck kunnostanut

itseään niissä useissa opinnäytteissä, joita hänellä on ollut

tutkintoja suorittaessaan: hän on edelleen useilla painosta

julkaisemillaan kirjoituksilla antanut todistuksen sivistyksestään

ja vakavista opinnoistaan: hän on lisännyt näitä todistuksiaan

teologiandosentinvirkaa varten nyt julkaisemallaan ja tarkoitukseensa

teologisen tiedekunnan hyväksymällä väitöskirjalla, hänen siveellinen

arvonsa ei ole koskaan antanut aihetta epäilyyn ja muistutuksiin:

hän on siis täyttänyt säännöksien vaatimukset; mihin syihin tuomari

silloin perustaisi kieltonsa hänen hakiessaan etua, jonka hän

laillisessa järjestyksessä on ansainnut?

"Hänen on ilmoitettu olevan pietisti; ja tämän seikan ja sen

mahdollisesti epäedullisen vaikutuksen hänen vastaiseen

opettajantoimeensa on konsistorin puheenjohtaja katsonut asiakseen

asettaa konsistorin lähemmin harkittavaksi ratkaistaessa kysymystä

hänen nimittämisestään.

"Pietismi, se on totta, on huonossa huudossa; mutta se

hylkäystuomio, jonka alaisena se niin yleisesti on, koskenee

niissä, jotka ymmärtävät mitä tuomitsevat, ainoastaan tuota tylysti

suvaitsematonta, fanatismiin kiihtynyttä, sokeaa jumalisuuden intoa,

joka ymmärtämättömyyden sovittamana jokapäiväisen elämän oloihin on

aikaansaanut niin monta surkuteltavaa hämmennystä ja hairahdusta.

Sitävastoin se ei ajattelevassa ihmisessä voi koskea itse pietismiä

oppina, niin kauan kuin se ei mene vääräoppisuuteen ja sen kautta

ulkopuolelle laissa määrättyä toimivaltaansa; mutta vääräoppisuudesta

eivät pietismiä ole syyttäneet edes sen sokeat vastustajat; ja

kun niin on, täytyy senkin olla oikeutettu lausumaan julki ne

loppupäätökset, joihin se tutkiessaan totuutta pyhistä kirjoista

luulee tulleensa. Jos se on erehtynyt loppupäätöksissään, ei se

vähennä tätä oikeutta; erehdys on pian väistyvä uuden tutkimuksen,

selvemmän käsityksen tieltä, jonka juuri nämä erehdykset ovat ehkä

herättäneet, ja se käsityksien kehitys, joka, niinkuin moni ennen on

lausunut, on meidän kirkkomme vapaus, ei ole siitä kärsivä; sillä

totuus, sanoo Tertullianus, punastuu ja kärsii ainoastaan, kun se

salataan.

"Pietismi ei muutoin ole mikään eristetty ilmiö aikanamme. Oltaisiin

liian pintapuolisesti käyty läpi historian opettava kirja, jollei

oltaisi huomattu, että se on vanha vieras hengen maailmassa, että

se, vaihdellen voimanilmauksissaan, siellä on yhtä kotiperäinen

kuin neologia ja indifferentismi, joita vastaan se sotii, että se

itse asiassa niinmuodoin hengen evolutsionina on yhtä riippumaton

ulkonaisista pakkokeinoista kuin kaikki muutkin hengen toiminnan

ilmaukset, että sekin puhtaudessaan on edistänyt hyvää ja että sitä

äärimmäisyydessään ainoastaan korkeampi käsitys voi vastustaa.

"Jos siis maisteri Stenbäck vakaumuksellaan kannattaa pietismiä

oppina, ilman heterodoksiaa, en voi lukea sitä hänelle rikokseksi,

sillä sielua, sanoo Luther, ei Jumala voi eikä tahdo antaa minkään

muun hallita kuin oman itsensä.

"Mitä sen synkän uskoninnon tuottamiin häiriöihin tulee, jota myös

on ymmärretty pietismin nimellä, niin ei ole mitään perustetta,

että maisteri Stenbäck tavalla tai toisella, sanoilla tai töillä,

olisi tehnyt itsensä syypääksi niihin; ja jos se seikka, että ne

ovat voineet johtua väärin ymmärretystä pietismistä, olisi pätevä

pietismin opin hylkäämiseen itsessään, täytyisi saman hylkäyksen

kohdata jokaista lausetta, joka puhutaan ja kirjoitetaan; sillä mikä

on se sana, jota ei yksinkertaisuus voi väärin ymmärtää, mikä se

lause, jota ei sokea into voi väärin käyttää?

"Oikeuden perusteilla en siis löydä mitään pätevää syytä kieltää

maisteri Stenbäckiltä hänen hakemaansa dosentinvirkaa. En havaitse

sellaista myöskään viisauden näkökannalta; sillä paitsi sitä, ettei

ole tosiviisautta, joka ei samalla ole oikeutta, on päivänselvää,

että jos pietismin oppilauseissa on jotakin vaarallista, niin ei

mikään ole viisaammin harkittua kuin antaa sen lausua ne julki

yliopistossa, missä sitä heti voivat vastustaa toiset kyvyt toisine

vakaumuksineen ja missä paremmat ja selvemmät tiedot voivat torjua

sen erehdykset. Sitävastoin yritys tukahduttaa se vainoomisilla

ja pakkokeinoilla on totisesti nyt yhtä vähän kuin koskaan ennen

vievä mihinkään tulokseen, ja inkvisitsionin ponnistuksista on aika

jo ammoin lausunut tuomionsa. -- Ehdotan siis puolestani maisteri

Stenbäckiä hänen hakemaansa dosentinvirkaan, koska hän on täyttänyt

mitä laki siinä suhteessa vaatii ja koska minun asiani ei ole olla

hänen vakaumuksensa tuomarina tai asettaa mielivaltaani yläpuolelle

sen lain, joka määrää hänen oikeutensa."

Professori _Ilmoni_ teki ensinnä kysymyksen: mitä pietismi on?

ja vastasi, että pietismi on ehdottomasti lahkolaisuutta, joka

tunnustaa kirkon Raamatulle rakennettuja peruslauseita, mutta niin

sokeasti, että se kieltää järjeltä kaiken oikeuden hengellisiin

asioihin nähden, joka luullen opissa ja elämässä olevansa yläpuolella

muita ihmisiä erinomaisella kiivaudella nuhtelee ja tuomitsee

kaikkia ulkopuolella olevia, joka pyhyyden ja nuhteettomuuden

tavoittelussaan tahtoo tehdä elämän pelkiksi hartaudenharjoituksiksi

sen kustannuksella, mitä tämän maailman olosuhteet vaativat, ja

siten on luonut ihmiselämään synkeän värityksen, jota Luoja ei

ole sille määrännyt, ja joka lopuksi koettaa tehdä proselyyttejä.

Tämä pyrkimys on edelleen johtanut siihen, että pietistiset papit

esim. ovat tehneet törkeitä, asiattomia hyökkäyksiä saarnoissaan,

kieltäneet ehtoollisen kuolevilta, että kokonaiset talot ja

kyläkunnat ovat antautuneet laiskuuteen ja tyhjäntoimitukseen

hartaudenharjoituksien verukkeella, puhumattakaan viimeisistä

äärimmäisyyksistä, obskurantismista ja vapaan tutkimuksen

ehkäisemisestä, fanatismista, mielettömyydestä, törkeimmän lihallisen

himon irstailuista, "joiden demonien valtaan askel tästä samoinkuin

muusta lahkollisesta kiihtymyksestä usein on sangen lyhyt" (!).

Sanalla sanoen, vaikka alkujaan ollen reaktsioni ajan uskonnollista

laimeutta vastaan, on pietismi "sairaalloinen ilmaus kristillisestä

uskosta ja toiminnasta", ja sen täytyy sen vuoksi synnyttää

sairaalloisia tuloksia yhteiskunnassa; jos sen kannattajat ovat

enemmän tai vähemmän maltillisia -- ei se muuta laisinkaan asiaa.

Siksi ei professori epäillyt rahtuakaan, että olisi vahingollista

pappissivistykselle, jos pietistejä olisi yliopiston opettajina.

Ja kun lopuksi maisteri Stenbäckin kirjoituksissa ilmeni "sama

pietismin asian puolustaminen, kiihkoilu puolustuksessa (mikä ei

ole mitään vähemmän kuin kristillisyyden lempeää henkeä), sama

toisinajattelevani tuomitseminen ja sama sairaalloinen käsitys

elämästä y.m., joka on ominaista pietisteille", sekä professori

myös oli kuullut maisteri Stenbäckin "vähemmin sopivasta, jopa

säädyttömästä saarnatavasta y.m.", niin hänen täytyi, huolimatta

siitä, että hänellä oli "suuri kunnioitus Stenbäckin sekä

uskonnollisuutta että erinomaista yleistä sivistystä, kirjailijakykyä

y.m. kohtaan", pitää häntä pietistinä, joskin "maltillisena", eikä

siis mahdollisena suositeltavaksi dosentinvirkaan.

Professori _Sjöström_ oli tosin eräässä kohden Stenbäckin

väitöskirjaa, missä tekijä lausuu, että ainoastaan usko voi oikein

käsittää ja selittää Raamattua, havainnut hirveän selvän tendenssin

tieteellisen tutkimuksenhylkäämiseen, mutta äänesti kuitenkin

hänen anomuksensa kannattamista, vierittäen teologisen tiedekunnan

hartioille vastuun niistä onnettomuuksista, joita Stenbäckin

opettajatoimesta saattoi koitua teologian opinnoille maassamme.

Professori _Lagus_ ei havainnut olevan syytä hylätä Stenbäckin

pyyntöä. Katsoen hakijan luonteeseen ja siveelliseen kantaan ei

tosin voinut kieltää hänellä olevan paljon luonteen joustavuutta

ja rohkeutta, mutta hän oli kuitenkin (!) kaikessa kunnioitettava

mies. Luonnonlahjoiltaan hän oli yliopiston nuoremmista jäsenistä

nerokkaimpia, ja hänen tietonsa olivat saaneet hyvän arvosanan. Koska

professori myöskään ei voinut hänessä löytää pietismin omituisuuksia,

kun ei ollut osoittautunut, että hän uskoninnossaan olisi johtunut

ylenkatsomaan työteliäisyyttä ja muuta, mitä yhteiskuntajärjestys

vaatii, ei professori voinut olla mitä hartaimmin toivomatta, että

hänet asetettaisiin opettajaksi yliopistoon, sekä yhtyi muutoin

Grotiin ja Nordströmiin.

Rehtori, kollegineuvos _Ursin_, lausui lopuksi, että jos, kuten

arkkipiispan kirjeestä näyttää, on vaarallista isänmaalle, että

ne ylioppilaat, jotka yliopistosta astuvat pappissäätyyn, ovat

pietistejä, niin ei hän voinut ehdottaa Stenbäckiä teologian

opettajaksi, koska hän kieltämättä oli pietismin lämmin ja innokas

edistäjä.

Siis olivat kaikki, kolmea lukuunottamatta, puoltaneet Stenbäckiä.

Kun asia sitten tuli v.t varakanslerin, kenraali A. A. Thesleffin

eteen, selitti tämä memoriaalissa 8 p:ltä lokakuuta 1844, että hän

ei voinut olla kiinnittämättä erityistä huomiota niihin epäilyihin,

joita konsistorissa oli lausuttu hakijan sopivaisuudesta teologian

opettajaksi; ja hän oli havainnut ne sitä enemmän perustelluiksi,

kun maisteri Stenbäck ei ainoastaan ennen ollut tehnyt itseään

tunnetuksi senlaatuisesta uskonnonintoilusta, jolla on juurensa liian

yksipuolisessa käsityksessä uskonopista, vaan myöskin tutkimuksessaan

lausunut tieteestä ja sen arvosta mielipiteitä, jotka ovat tieteelle

vahingoksi ja siis vastustavat yliopiston tarkoitusta. Tämän nojalla

ei kenraali katsonut soveltuvan yliopiston todelliseen parhaaseen,

että mies, jolla oli maisteri Stenbäckin ajatustapa, asetettaisiin

opettajaksi siihen. -- Tämän mukaisesti kansleri lopullisesti

ratkaisi asian.

Samaan aikaan kuin yliopiston ovet suljettiin Stenbäckiltä, siksi

että hän oli pietisti, suljettiin hänet samasta syystä toisestakin

virasta. Hän oli näet keväällä hakenut teologianlehtorin virkaa

Vaasan uudessa kymnaasissa, joka virka oli avattava syksyllä, ja

matkusti sitten Turkuun tullakseen hakukelpoiseksi. 12 p. kesäkuuta

hän suoritti todella virkaa varten käytännöllisen opinnäytteen, joka

kiitoksella hyväksyttiin, mutta kuinka muutoin siellä kävi, näemme

eräästä kirjeestä (Helsinki, 6 p. heinäkuuta) Charlotte-sisarelle:

"Olisi liian laveaa kertoa kaikkia rettelöitä, mitä minulla on ollut

ja on. Lyhyesti: Turussa minut työnnettiin syrjään vastoin kaikkea

lakia ja kohtuutta, niin etten voinut tulla kysymykseen Vaasan

lehtorinvirkaa täytettäessä. Minulle selitettiin siellä avoimesti,

että ei tohdittu eikä tahdottu antaa minulle tätä virkaa, koska

minä matkaansaattaisin niin paljon pahaa. Päästäkseen minusta he

julistivat väitöskirjan, jonka täällä julkaisin viime lukukauden

lopulla, riittämättömäksi, vaikka laki nimenomaan sanoo päinvastoin.

Tästä väitöskirjaa koskevasta päätöksestä aion monen kehoituksesta

valittaa." Stenbäck valittikin senaattiin tuomiokapitulin

menettelystä, mutta menestyksettä. Senaatin päätöksestä 7 p:ltä

joulukuuta 1844 nähdään, että tuomiokapituli oli hakenut perustusta

päätökselleen siitä, ettei hakija ollut voinut todeksi näyttää,

että hänen väitöskirjansa oli hyväksytty yliopiston opettajanvirkaa

varten eikä myöskään että hänet oli hyväksytty dosentiksi teologiseen

tiedekuntaan, ja senaatti hyväksyi tämän, koska Stenbäckin

väitöskirja, vaikka tiedekunnan hyväksymänä, ei ollut saanut

konsistorin hyväksymistä (!). -- On helppo nähdä, kuinka syyt ovat

etsittyjä. Sillä juuri opettajanvirkaan katsoen tiedekunta oli

hyväksynyt tutkimuksen, ja tosiasiallisesti konsistorikin hyväksyi

sen samaan tarkoitukseen. -- Sittenkuin Stenbäck mainitussa kirjeessä

on puhunut konsistorin äänestyksestä ja maininnut, että Thesleff jo

ennakolta oli sanonut hänelle niin paljon, että hän oli "jotensakin

varma siitä, että hän kieltäytyy nimittämästä minua, vaikka sellainen

teko tähän saakka on kuulumaton", kirjoittaa hän edelleen: "Summa

se, ettei minulla ole mitään toivoa saada mitään virkaa akatemiassa,

ei myöskään Vaasassa; mihinkä joudun, on Herran kädessä. -- Kaiken

tämän kesken olen ollut sangen rohkealla mielellä ja tiedän, että

Jumala kyllä on minullekin varannut jonkun kolkan maailmassa. Olen

nähnyt hänen isänkätensä, joka ei tahdo laskea minua kaikissa näissä

vastuksissa, ja tiedän, ettei hän tahdo eikä ole hylkäävä minua,

vaikka koko maailma nousee minua vastaan. Hän toimittaa kuitenkin

niin, että minä saan sen paikan, jonka hän tahtoo ja on minulle

määrännyt, vaikka ihmiset niin hirveästi tuumivat ja neuvottelevat

millä ihmeellä pääsisivät minusta. He kiittävät ylenmäärin oppiani,

kykyjäni ja lahjojani -- mutta kristillisyys, se on naula, joka

pistää. Siinä näkyy, kuinka saatana tahtoo tarjota kaiken maailman

ihanuuden, jos vain tahtoisin luopua siitä ja kumartaa häntä; ja jos

sanon, että tämä ei ole houkutellut ja kutkutellut, niin valehtelen

ja olisin aivan sokea. Se juuri on ollut ja on suurin vaara ja

vaikeus, että kunnia, turhamielisyys, maailmanrakkaus y.m. niin

mielellään tahtovat nostaa päätään ja houkutella sisältäpäinkin.

Minulla ei ole mitään muuta mihin turvata kuin Jumalan kaikkivaltias

armo, joka voi ja joka on tukeva minua, vaikka vaara ammottaa

sekä sisä- että ulkopuolella. -- -- Turussa ehdotettiin minulle

lehtorinpaikkaa sikäläisessä kymnaasissa toht. Edmanin jälkeen, joka

pian nimitetään tuomiorovastiksi. Siellä olisin konsistorin silmäin

alla enkä voisi tehdä niin paljon vahinkoa, arvellaan. Olen ollut ja

vieläkin olen kahden vaiheella, koetanko päästä sinne vai enkö. -- --

Virkaa vastaan minulla ei ole mitään, mutta sitä enemmän pelkään

niitä vaaroja, jotka kohtaavat tuolla liukkaalla jäällä. Siellä

minulla on konsistori toisella puolella, hedbergiläiset toisella,

ja sitä paitsi niin vaikea asema muutoin." -- Tuonnempana kirjeessä

Stenbäck sanoo jo miltei päättäneensä hakea virkaa, mutta niin ei

kuitenkaan käynyt. Syksyllä hän kirjoittaa Julius Berghille, että

virkaa hoiti A. F. Granfelt, jota luultavasti ei syrjäytettäisi sitä

täytettäessä. Stenbäck päätti silloin sen sijaan jatkaa opintojaan

teologianlisensiaatin arvon saamiseksi.

* * * * *

Kesällä 1844 Stenbäck asui taas Espoossa Essenin torpassa. Hän

ikävöi kovin Pohjanmaalle ja lienee syyspuolella tehnyt matkan

sinne. Hän tahtoi kaiketi mielellään tavata uskonveljiään, heidän

kanssaan keskustellakseen siitä riidasta, joka kuluneena talvena

oli syntynyt heränneiden kesken. Tähän aikaan nimittäin evankelinen

suunta, Hedberg etupäässä, erosi pietismistä ja aikaansai seurakunnan

jaon kahteen leiriin, jotka vielä tähän päivään asti sovinnotta

ja sovittamattomina ovat vastatusten. Itse riitakysymys ja ne

tapahtumat, jotka saivat vastakkaiset mielipiteet kärjistymään

täyteen jyrkkyyteensä, ovat olleet monen kuvauksen esineenä, mutta

vielä ei näytä aika tulleen täysin objektiiviselle historialliselle

selonteolle. Tässä voi asiaan syventyminen sitä vähemmän tulla

kysymykseen, kun Stenbäck ei välittömästi ottanut osaa syttyneeseen

riitaan. Kuitenkin on meidän lyhyesti osoittaminen, mille kannalle

hän asettui.

Epäilemätöntä oli, kuten L. Wennerström Hedbergin elämäkerrassa

kertoo, [_L. Wennerström_, Fredrik Gabriel Hedberg, hans lif

och verksamhet. Helsinki, 1896, ss. 120 ja 136.] että Stenbäck,

samoinkuin Essen ja muut, ensiksi viehättyi Hedbergin käsityksestä,

mutta yhtä tiettyä on, että hän hyvin pian muutti ajatuksensa.

Syksyllä 1843 hän kirjoitti Hedbergille: [_Akiander_, Hist. upplysn.,

VII, s. 330.] "Herra opetti minulle toisen tien, ainoan oikean tien

taivaassa ja maan päällä. _Se on uskon tie_: yksinkertaisesti ja

verukkeetta ottaa vastaan se sovitus, jonka Kristus ilman meidän

toimenpidettämme on aikaansaanut, yksinkertaisesti uskoa, että

Jumala jo kauan sitten, meidän pyytämättämme, ilman mitään omaa

ansiotamme ja arvoamme, Kristuksen kautta on sovitettu; että hänen

kauttaan meidän paha asiamme on tullut hyväksi, niin että meidän

siinä ei tarvitse panna tikkua ristiin, vaan ainoastaan ojentaa

kätemme ja ottaa vastaan, mitä Kristus on tehnyt, ei kivien ja

kantojen, vaan meidän syntisten hyväksi." -- -- Tämä pitää yhtä

Hedbergin opin kanssa, mutta keväällä 1844 Stenbäck oli tullut siihen

käsitykseen, että uskon tie siten käsitettynä ei ainoastaan ollut

vaarallinen, vaan harhakäsitys. Olivatko, kuten Hedbergin elämäkerran

kirjoittaja mainitsee, muilta saadut varoitukset ja vaikutukset

olleet edistämässä tätä käännettä, jääköön ratkaisematta; varmaa on,

että seuraavat sitaatit yksinomaiseksi syyksi mainitsevat tiedon

siitä, mikä käsitys uskolaisten suurella joukolla oli opista. Eräässä

Stenbäckin puolison kirjoittamassa kirjeessä 21 p:ltä huhtikuuta

on luettavana muun muassa: "Hyvin kurjasti on laita meillä täällä

etelässä. Täällä on kahta lajia kristittyjä, kuitenkin kuuluu

enin osa suur-uskoisiin, ja vähän väliä saa kuulla: nyt on se ja

se jälleen saanut uskon. Vallitsee ylpeyden ja julkeuden henki,

joka hirvittää. Kaikki, jotka eivät kuulu heihin, he tuomitsevat

syvimpään helvettiin, mutta itseänsä he sanovat perintöruhtinaiksi

ja perintöruhtinattariksi, tekevät pilkkaa kaikesta katumuksesta,

parannuksesta, rististä, sanalla sanoen kaikesta, mikä _on_ karvasta

lihalle. -- -- Suuri Jumalan armo oli, että hän ajoissa avasi

silmämme ja me näimme vaaran. Alussa se oli niin houkutteleva ja

totuudenmukainen, että se, joka ei ollut harjaantunut tutkistelemaan

henkiä, ei voinut aavistaa mitään. -- -- Me toivoimme, että

Hedberg, saatuaan kirjeitä Malmbergilta ja muilta, olisi näkevä

mielettömyytensä, mutta, sen pahempi, hän on niin luja asiassaan,

että hän hylkää sekä Malmbergin että Paavon. -- Olen kirjoittanut

niin paljon tästä, koska näihin aikoihin on niin paljon siitä ollut

kysymys, ja koska sinä olet luullut meidänkin kuuluvan niihin."

-- Lopummalla mainitaan kirjeessä, etteivät Stenbäckit, Essenit,

(A. W.) Ingman eikä Bergh y.m. kuuluneet niihin. -- Stenbäck itse

kirjoittaa samasta asiasta edellämainitussa kirjeessään sisarelleen:

"Turussa ollessani tutustuin heidän uskoonsa ja elämäänsä enemmän

kuin tarpeeksi. -- Nyt koko heidän uskonsa tarkoittaa ainoastaan

sotia Jumalan henkeä vastaan ja omatekoisella luulottelulla

paaduttaa omatuntonsa kaikkea hänen kuritustaan, rangaistustaan

ja muistutustaan vastaan, jota he eivät pidä muuna kuin epäuskon

ja perkeleen kiusauksena. Kaikesta Jumalan Hengen työstä he eivät

tiedä mitään, ja hengen köyhyys ja murhe Jumalan mielen mukaan ovat

heille pelkkää epäuskoa. -- En voinut uskoa, että he niin kokonaan

olivat karanneet Jumalan koulusta, ennenkuin sain nähdä. Heistä tulee

epäilemättä vielä ajan ollen kiukkuisimmat vainoojat heränneille,

joita he jo ilmiantavat ja tuomitsevat mitä ankarimmin kokonaan

harhaan kulkevina. Jumala varjelkoon meitä kaikkia tästä valoisasta

pimeydestä ja opettakoon meitä oikeassa hengen vaivaisuudessa joka

hetki pakenemaan Jeesuksen turviin ja valittamaan hänelle hätäämme

ja puutettamme. Se on kovaa lihalle ja verelle, mutta ei mikään muu

tie johda meitä Aatamin lapsia armoon ja autuuteen." -- Ei tässä eikä

muissa kirjeissä, joita meillä on ollut tilaisuus nähdä tältä ajalta,

Stenbäck tee mitään persoonallista hyökkäystä Hedbergiä vastaan.

Ankarat sanat koskevat, kuten sanottu, hänen uskolaistensa suurta

joukkoa.

Kesällä tai syksyllä 1844 Stenbäck kirjoitti pikku vihkosen _"Nya

Morgonväkter till de bildade"_ [Painettu Tukholmassa, P. E.

Normanin kirjapainossa, 1844. 32 s. 8:o.] (Uusia aamuvartioita

sivistyneille), jota voi pitää hänen sananaan siihen katkeraan

riitaan, joka nyt alkoi molempain puolueiden kesken. Vihkonen

ilmestyi Ruotsissa ja oli kenties kirjoitettu sieltä tulleesta

kehoituksesta, koska eräässä muistiinpanossa sanotaan siitä maksetun

palkkiota. Vai olisiko sensuuri Suomessa evännyt painoluvan? Se

kääntyi siis osittain toisen yleisön puoleen kuin suomalaisen,

mutta siitä huolimatta se oli tekijänsä tunnustus, jolla oli

merkityksensä kotimaisiin oloihin katsoen. Nimi on todennäköisesti

valittu silmälläpitäen Fredrika Bremerin kaksi vuotta aikaisemmin

julkaistua uskontunnustusta "Morgonväkter", joka oli kirjoitettu

Ruotsissa ilmestyneen "Strauss och evangelierna" nimisen teoksen

johdosta ja sitä vastaan. [Kirjan ilmoitti J. V. Snellman Frejassa

(J. V. S:s Saml. Arbeten, III osa, s. 300). S. L.--D. Adlersparre

teoksessaan Fredrika Bremer, biogr. studie, I, s. 405 seurr., katsoo

Frejan arvostelijan, jonka nimeä hän ei tunne, käsittäneen väärin

Fredrika Bremerin kirjoituksen väittäessään, että hän oli samalla

pohjalla kuin Strauss.] Stenbäckin vihon aloittaa runoelma "Eräs

päivä", jonka ensimmäisestä stroofista säe "Det finns ett lif, som

jag aldrig skådat" (On elämä, jota en ole koskaan nähnyt) oli mottona

nimilehdellä. Jälkikirjoituksessa "julkaisija" ilmoittaa seuranneensa

erästä Franz Delitzschin kirjoitusta, mutta sisällyksellä on

kuitenkin persoonallinen luonne. Esitys alkaa kertomuksella Lutherin

sisällisistä taisteluista ja mielenmurteista, kunnes hän löytää

lohdutuksen Raamatun sanoista: "Vanhurskas elää uskostaan" ja tulee

käsitykseen "siitä vanhurskaudesta, jonka Jumala armosta lukee

uskolle, ja uskolle _yksin_, joka käsittää Kristuksen ansion".

Edelleen puhutaan "parannuksen taistelusta, jota käymättä kukaan

ei voi tulla siihen uskoon, joka on voitto ja voittaa maailman",

että "usko ei ole vanhurskauttamisen peruste, vaan ainoastaan

keino Kristuksen ansion käsittämiseen, joka on vanhurskauttamisen

ainokaisin perustus" j.n.e. Historiallisilla esimerkeillä osoitetaan,

kuinka uskonpuhdistusajan uskovaiset tästä opista saivat lohdutuksen

ja turvan kuolinhetkellä, ja sovitetaan asia nykyaikaan, jossa ei

myöskään ole muuta tietä autuuteen. Kristillisyyden toteuttamisesta

sanotaan, että se "on ja pysyy elävän kokemuksen asiana, kokemuksen,

jota tosin ei kukaan voi saavuttaa ilman vakavaa taistelua,

vaivalloista henkistä työtä, harrasta rukousta, jakamatonta

kieltäymystä ja ehdotonta alistumista Jumalan sanaan". Se on

suorana vastakohtana sille kristillisyydelle, jonka niin moni tekee

itselleen, kristillisyydelle "ilman taistelua, ilman parannusta,

ilman pelkoa ja vavistusta, ilman pilkkaa, ilman ristiä, ilman

vainoa -- keveä, suloinen, ritarillinen laiskurielämä, jolla ei ole

jumalisuuden varjoakaan, saati sen voimaa". Antautumatta mihinkään

varsinaiseen polemiikkiin on kirjoitus siis lyhyt, mutta selvä esitys

Lutherin sovitusopista, jonka Stenbäck ennen oli hyväksynyt ja

vieläkin ehdottomasti hyväksyi.

Kuten sanottu jatkoi Stenbäck opintojaan

teologianlisensiaatti-tutkintoa varten, ja lukuvuoden lopulla

hän olikin saanut sen suoritetuksi. Lisensiaattikirja on 4

p:ltä kesäkuuta 1845 (laudatur moraalissa ja lainopissa sekä

kirkkohistoriassa, cum laude eksegetiikassa ja dogmatiikassa).

Tältä opiskeluajalta, viimeiseltä yliopistossa, on muutamia

kirjeitä Julius Berghille, joka syyslukukauden alusta oli teologian

lehtorina Kuopiossa. Näistä kirjeistä esitämme muutamia lyhyitä

otteita. Marraskuun 2 p. 1844 Stenbäck kirjoitti dosentin ja

lehtorinvirka-aikeittensa päätöksestä: "Kun tämä asia [dosentinviran

hakemus] oli kanslerin edessä, kuuluu Armfelt tahtoneen jättää

asian riippumaan konsistorin suosituksesta ja siis nimittää, mutta

perintöruhtinas oli ankarasti pannut vastaan. -- -- Mihin minun

on kääntyminen, on yhtä epätietoista kuin ennenkin. -- Maailma

on kuitenkin avoinna, ja Jumalan käsi vallitsee kaikkialla. -- --

Herra Jumala tekee kaikki saadakseen käsiinsä unenpöpperössä

olevan omantunnon ja hävittääkseen runolliset usvat, taittaakseen

napisevan tahdon ja lannistaakseen lihan. Saakoon hänen hyvä tahtonsa

tapahtua tässäkin. -- Hauskaa on tuon tuostakin Saima-lehdessä tavata

joku letkaus pietismistä. Etkö voisi käyttää hyväksesi Snellmanin

tarjousta, jos niin sopii? Kyllä luulen, että sijassasi olisin

heti valmis -- mutta kenties se ei olisi oikein." -- Joulukuussa

(päiväämättömässä kirjeessä) hän kirjoittaa senaatin päätöksestä,

joka koski lehtorinviran täyttämisestä tehtyä valitusta: "Valitukseni

kuuluu olevan ratkaistu ja, kuten oli odotettavissa, Helsingius

nimitetty. On kummallista, että kuitenkin hieman toivoo pääsevänsä

edistymään tässä maailmassa ja salaisesti ajattelee, että se

kuitenkin joskus on puolellamme. Mitä puhut siitä, että minun

pitäisi jäädä tänne ja pysyä oppineella uralla? Eikö selvästi näytä

siltä, että Jumala ei sitä tahdo? Jos tahtoisinkin, niin sehän on

mahdotonta; minuahan ajetaan täältä pois enemmän kuin itse vetäydyn.

Uskon kuitenkin, että se tapahtuu parhaakseni eikä suinkaan ilman

Jumalan sormea. Raskaalta kyllä tuntuu näin nähdä iän kuluvan hukkaan

ilman mitään toimintapiiriä ja hyödyttömästi liukuvan ohitse,

varsinkin kun en siitä sen enempää ole tullut kuritetuksi."

Suoritettuaan lisensiaattitutkintonsa ei Stenbäckillä enää ollut

muuta päämäärää Helsingissä. Kuitenkin hän oleskeli siellä vielä

talven 1845-46 epätietoisuudessa minnepäin kääntyä. Tulevaisuus

on varmaankin joskus, huolimatta siitä, että hän tunsi kärsivänsä

tunnustuksensa tähden, näyttänyt hänestä kylläkin pimeältä. Siitäkin

syystä, että entinen ystäväpiiri oli hajonnut, sittenkuin Essen,

Stenbäckin esimerkin varoittamana, oli luopunut aikeistaan jäädä

yliopistoon, hakenut apulaispapiksi Ylihärmään ja siten muuttanut

pois Pohjanmaalle. Jotakin tehdäkseen Stenbäck ryhtyi kääntämään ja

muodostelemaan väitöskirjaansa, joka työ kevätpuolella valmistui,

päättäen siitä, että Porvoon tuomiokapituli on päivännyt painolupansa

18 p. maaliskuuta 1846. Kuitenkaan ei kirjoitusta painettu

ennen kuin seuraavana vuonna, oltuaan vielä uuden muodostelun

ja sensuroimisen alaisena. Teos ilmestyi nimellä "_Theologiska

Tractater. I. Om Kyrkans och Theologiens Principer_. Helsingfors,

1847" ja on omistettu "ystävilleni" J. I. Berghille ja C. G.

von Essenille. Esipuheessa mainitaan, että, teologia Suomessa

makaa samassa "huolettomassa horroksessa, mihin ratsionalistinen

epäusko ja uudemmat filosofeeraavat systeemit vähitellen ovat sen

vaivuttaneet"; kuitenkaan ei puutu Jumalan hengen elävää herätystä

-- "ja se on paljoa enemmän". "Jumala on", jatkaa tekijä, "tapansa

mukaan tehnyt viisaiden viisauden tyhjäksi, mutta valinnut sen,

mikä oli halpaa ja ylenkatsottua maailmalle, ja etupäässä maamme

yksinkertaisessa rahvaassa sytyttänyt sen kristillisyyden valon ja

vakavuuden, joka elävän kokemuksen kautta Pyhän Hengen koulussa ei

kasvata teologeja, joiden taitoa ja oppia maailma voisi ihailla,

mutta kyllä totisia Kristuksen kirkon jäseniä, jotka voivat sille

olla valona ja suolana." Hän toivoo "ei ainoastaan kirkon, vaan

myös teologian elpymiselle ja totiselle edistymiselle enemmän

hyötyä tästä kirkkaasta pohjakullasta, tästä yksinkertaisuuden

teeskentelemättömästä uskosta, jonka henki ja voima kyllä on

osoittava mitä se voi, kuin kaikista teologisista neroista". --

"Sillä jos mitään kirkkoa tai teologiaa nykyjään on oleva meillä

tai muualla, niin se on mahdollista ainoastaan siten, että tosi

yksinkertainen kristillinen usko ja sen keralla oikea kunnioitus

Jumalan pyhää sanaa kohtaan jälleen Herran voiman kautta herää eloon

ja sekä kirkko että teologia rakentuu yksin tälle kaikkein pyhimmälle

perustalleen. Tätä olen tahtonut esittää seuraavilla lehdillä,

jotka, ollen muodostelu eräästä ei mainettaan vailla olevasta

väitöskirjasta, epäilemättä kantavat liian selviä jälkiä niistä

masentavista oloista, joissa ne ovat kirjoitetut."

Vihko oli aiottu aloittamaan sarjan teologisia kirjoitelmia ja

omistettiin edellämainituille "rakkaille ystäville ja veljille",

jotta se kohtaisi "edes jonkun ystävällisen ja osaaottavan silmän".

Muualta hän ei odottanut muuta kuin "katkeruutta ja pilkkaa" --

mutta "mitäpä siitä? Meidän persoonamme kimppuun voidaan käydä,

meidän ajallinen olemassaolomme voidaan meiltä riistää, mutta

ei Jumalan ystävyyttä ja armoa; ja jos meillä vain on se, niin

on meillä kyllin; sillä meillä on mitä me tarvitsemme ajassa ja

iankaikkisuudessa. Jos meidät silloin sorretaankin, niin käy

kuitenkin Jumalan totuus voitollisesti eteenpäin, ja se on kerran

tuomitseva meidät ja koko maailman." -- Nämä tekijän omat viittaukset

johdannossa osoittavat niin selvästi kirjoituksen tarkoituksen sekä

sen hengen, missä se on tehty, että meidän ei tarvitse tarkemmin

tehdä selkoa esityksestä, kuinka Raamattu on kirkon ja teologian

"luja, objektiivinen ja ehdottomasti jumalallinen prinsiippi" sekä

usko ainoa kyky, jolla "Jumalan, kaikkivaltiaan, elävä, voimallinen,

tehokas sana" voidaan "todella tuntea ja tunnustaa". Mitään kannan

muutosta teos ei edusta.[Litteraturbladissa 1848 (N:o 13) on pitkähkö

arvostelu Stenbäckin tutkimuksesta. Arvostelija, S. E(lmgren), antaa

tunnustuksen tyylin ansioille, kielen soinnulle ja selvyydelle

sekä vakaumuksen varmuudelle, mutta pitelee teosta ankarasti

tieteelliseltä kannalta.]

Kesällä 1846 Stenbäck matkusti jälleen Pohjanmaalle ja oleskeli

siellä sukulaistensa, ennen kaikkea Essenin luona Ylihärmässä.

Näytti siltä, ettei hänellä enää ollut muuta neuvoa kuin noudattaa

ystävänsä esimerkkiä ja antautua seurakuntavirkaan. Tämän johdosta

oli jo päätetty, että veli Kaarle Fredrik, joka tällöin oli Alavuden

kirkkoherrana, tuomiokapitulilta anoisi Laurin apulaisekseen,

jotta häntä ei lähetettäisi minne hyvänsä. Kuitenkaan ei tätä

anomusta vielä oltu tehty, kun sanomalehdet toivat sen tiedon, että

rehtorinvirka Vaasan ylemmässä alkeiskoulussa, entisen viranpitäjän,

Ebelingin, tultua nimitetyksi Sundin pitäjän kirkkoherraksi

Ahvenanmaalle, oli joutunut avoimeksi. Omasta halustaan ja ystävien

neuvosta Stenbäck päätti heti hakea virkaa.

Lopulla elokuuta Stenbäck matkusti Turkuun suorittamaan opinnäytteitä

rehtorinvirkaa varten. Hän puolusti tätä tarkoitusta varten latinaksi

kirjoittamiansa "Positiones paedagogiae", ja tällä kertaa häntä

kohdeltiin ja arvosteltiin hyvin suosiollisesti. Eräässä kirjeessä

(O. Hjeltille 3 p:ltä syyskuuta 1846) hän lausuu, että "sancti

patres ovat tällä kertaa olleet tavattoman humaanisia, niin että

minulla todellakin on hiukan toivoa kerran maailmassa saada virka,

minullakin". Hän oli silloin jo määrätty hoitamaan rehtorinvirkaa

ja sai nimityksen 30 p. syyskuuta. -- Tästä kirjoittaa Essen: "Ja

kuitenkaan ei Stenbäck ollut muuttanut rahtuakaan vakaumustaan,

samoinkuin hänen pedagogisissa väitteissään, mikäli niihin sisältyi

teologiaa, ei vähintäkään peräydytty niistä mielipiteistä, jotka

hän oli lausunut yliopistollisissa opinnäytteissään. Mutta myrsky

oli asettunut; oli nähty, että pietismi, vaikka vielä muutamia

pahoja tapoja vikanaan, ei kuitenkaan ollut niin vaarallinen

valtiolle eikä kirkolle kuin oli kuviteltu, että se päinvastoin oli

vaikuttanut paljon hyvää siveellisyyden edistämiseksi kansassa, jopa

tunnustettiin, että uskonnollisen ja kirkollisen elämän varsinainen

kehto oli juuri pietistien keskuudessa -- ja jalo, vaikka heikko

ja horjuva Melartin oli ensimmäinen tunnustamaan tehdyn virheen ja

koettamaan kykynsä mukaan korjata sen."